Valve ja leipä

Kävin eilen nopealla työkeikalla Runebergin kunniaksi järjestetyssä kulttuuritapahtumassa. Ovella törmäsin sotahistorioitsijanakin tunnetun kirjailijan houkuttelemana paikalle saapuneeseen isoisääni. Meinasin oksentaa ja silmissä sumeni. 

Minulle kerrottiin, että serkkuni (jonka kanssa olen vaihtanut muutaman sanan edellisen kerran muistaakseni 13 vuotta sitten) on saanut pojan. Tämä tietenkin tervehtimättä ja kuulumisia tiedustelematta. Olin raukka ja luikin karkuun sanomatta mitään.

Iltakeikka ja kunnon verenpaineen nousu aiheuttivat tietenkin valvomista. Tyttären ruokailtua tapojensa vastaisesti jo puoli neljän aikaan - minä otin ja valvoin aamu kuuteen. Näppäränä pyörittyäni, herätettyäni puolisoparan viiden pintaan (suuttui ja lähti töihin) kirjoitin ylös kaiken, mikä ahdisti:

• suku
• aamulla saapuva nuohooja, jonka tuleminen unohdettiin perua
• 6 kk:n euribor
• työtilanne
• parisuhde
• isä 
• lapsi
• päivähoito
• raha

Listaa tarkastellessa fiksu olo tuli viimeistään tuon euriborin kohdalla. Nukahdin onneksi hetkeksi. Töiden viimeistely jäi aamupäivälle ja koko päivä on mennyt ihme sumussa.

Eilen sain aikaiseksi kokeilla leivän leivontaa. Päivittäin olen vääntänyt kasan suolattomia sämpylöitä omasta päästä-reseptillä, jonka tulokset jännästi vaihtelevat. Löysin kellarista vihdoin isältä perityn emaloidun rautapadan ja noudatin Yksiksen ohjetta. 

Tässä se oli vielä ihan hyvä. 

Lopputuloksena hyvänmakuinen lituska. 

Reseptistä sen verran, että helppo kuin mikä, mutta kaikki ei mennyt ihan putkeen. Ihana rapsakka kuori ja makukin oikein nampski, mutta littana ko mikä. Yrittänen lähiaikoina uudelleen. Paistoaikaan saatan lisätä viidestä kymmeneen minuuttia ja harkitsen suolan ja hiivan määrän justeeraamista. En oikeasti tiedä leivontakemiasta mitään - musta vaan tuntuu siltä.


Mun isällä oli tänään syntymäpäivä. Luulin pienenä, että kaikki aikuiset juhlivat synttäreitään kahvin ja runebergintorttujen kera. 

Neuvolakuulumisia

Ystävän pyynnöstä ja usutuksesta julkistan eilisen neuvolakuulumiset (eikö se oo äiskäplokeissa aika keskeistä?). No ihan niin kuin en olisi ennen näitä julkaissut.

Olin asennoitunut sillai kivasti, että jee - ei piikkejä (kyseessähän oli 6 kk neuvola, en ymmärrä miksi - ne 8 kk synttärit on kahden viikon kuluttua). Eli pituus - paino - pää ja pihalle. Jooei. En ole tainnut vielä kertaakaan lähteä laitoksesta pihalle yhtä hyvällä vitutuksella kuin eilen - tai sitten hormonipöhnä kultaa muistoja.

Heti oven avautuessa eukko (tää on nyt se vanha, se nuori mimmi meni kai taas hetkeksi vaihtoon - ne vissiin vuorottelee tms.) levitti punaista jumppa-alustaa lattialle ja kaakatti vauvalle: "Onpas se iso Vauva jo, kun ei olla pitkään aikaan nähty, voi lässynlässyn." Rouva ei tervehtinyt meitä, puolisolle hän ei sanonut sanaakaan.

Istuin perseelleni vauva sylissä, puolison rojahtaessa viereen. Muija istuskeli lattialla. Totesin hiljaa pienessä sairaassa aivossani, että ei liikahdeta ennen kuin ohjeistusta asiaan tulee.

"No miten on mennyt?"
"Kiitos oikein hyvin."
"No onko teillä jokin päivärytmi?"
"On."
"Niin, että päiväuniakin teille nukutaan?"
"Kyllä."
"No montako kertaa"
"Kaksi."
"No se onkin varmaan ihan sopiva vielä."
"No niin on."

"Imetätkö sä vielä?"
"Kyllä."
(No oli jo kielen päällä, etten avautunut, että mä voin vaikka soittaa tänne sitten kun lopetan imetyksen niin ei tarvitse aina erikseen asiaa varmistaa.)

"No mitenkäs teillä yöllä nukutaan?"
"Aina välillä."
"Jaa, saako Vauva vielä rintaa yöllä, kun se on jo niin iso."
"Tietenkin."
"Niin, kun sä vieläkin imetät."
"---"

"Sullahan loma loppuu pian, että aiotkos jäädä kotiin."
"Katsotaan."
"No kyllä se pitää jo osata päättää."

"No joko vauva osaa kääntyä?"
"Tietysti."
"Niin, että molempiin suuntiin?"
Tässä vaiheessa oli komennettu asentamaan lapsi lattialle, jossa muija yritti rumilla muovileluilla houkutella vasta autosta herännyttä vierastavaa lasta kääntymään ja ryömimään.
"No osaako Vauva ryömiä?"
"Ei vielä."
"No nostaako se edes peppua lattialla?"
"Toki."
"Vai niin."
"Niin, se liikkuu kierimällä."
"Uskoisiko tuota."
"---"

HUOM! Suosikkini:
"Olikos se niin, että teidän talossa on kaksi kerrosta?"
"Kyllä."
"No onko teillä portaissa portti?"
"Ei ole."
"Kyllä teidän nyt pitää herätä laittamaan koti kuntoon Vauvaa varten."
"Anteeksi?"
"Niin, nyt on korkea aika käydä koko koti läpi, että konttaamalla etsitte vaaran paikat ja korjaatte heti kaikki. Tässä on tämmöinen opas niistä vaaranpaikoista. Lapsi kehittyy niin äkkiä, että se varmasti putoaa portaista."
"No mepä perehdytään asiaan."
"Kyllä teidän täytyy nyt joo. "
(En sitten käynyt vääntämään, että meillä on rintamamiestaloille tyypillinen porraskäytävä, johon lapsella ei ole pääsyä. Ja portit on hankittu, mutta ne on laatikoissa kellarissa. Harkitsen myös palautteenantoa saarnasta - aikuisille ihmisille lässytetään kuin lapselle, että koti pitää laittaa vauvaa varten kuntoon - wtf?)

"No laitetaan vauva pöydälle, jos se siinä kääntyisi mielummin."
"No laitetaanpa."
"Uijuijuijui, kun se katsoo niin kovasti. Osaako se ottaa tavaroita käsiin?"
"Joo."
"Uijui, helmen osaa poimia, uijuijui."
"Niin."
"No joko se syö roskia lattialta?"
"Ei, se saa ruokaa syödäkseen."

"No jokos Vauva saa karkeampia soseita?"
"Vauva ei saa soseita."
"Ai, Vauva sormiruokailee."
"Niin."
"No jokos Vauva on saanut lihakunnan tuotteita?"
"On kyllä."
"No mutta miten viljat?"
"Ne oli testeissä puhtaat."
"Niin, mutta onko Vauva saanut syödä viljoja?"
"On kyllä."
"Miten se niitä sormin syö?"
"Mä leivon sille."
"Suolaista ja makeaa."
"Häh?"

Väliin pääsi sitten lässytys hampaidenhoidosta, mutta kysymyksiini fluorista ei osattu vastata. Käteen lyötiin elmexin tuubi katseltavaksi ja saimme kotiinvietäväksi keltaisen hammasharjan. Kiva, että niitä ei tarvitse itse hankkia, taisi olla vasta kolmas tuolta kotiin roudattu. Saimme mukaan myös uuden MLL:n pamfletin, jossa kuvaillaan kehitystä. Olin kysyä, että onko tässäkin puuronkeitto-ohje, mutta sain nielaistua. Olisi ollut helmiä sioille.

"No oletko antanut vielä paljon levolacia?"
"En ollenkaan, kun en saanut selvyyttä määristä."
"No voi. Miten se Vauvan massu nyt toimii?"
"Aina välillä."
"No se on kiva kuulla."

"Onpas Vauvan iho kyllä hyvässä kunnossa."
"Niin. Se on kortisonikuurilla."
(Kortissa lukee peruskommenttina, että iho siisti.)

"Täällä se käyrällä kasvaa ihan hyvin. Alkaa painokin tasaantua."
"No ollaan me kyllä huomattu, että se kasvaa, heh heh."
"Ai, ootteko?"

"Nyt sitten pidätte Vauvaa oikein paljon masullaan ja laitatte sille korkeita leluja, että se saa kurkottaa, niin lihakset kehittyy ja se pääsee liikkeelle."
"Jassoo."
"Niin. Tämä on nyt otettava tosissaan, monta kertaa päivässä laitatte sen masulleen."
Olin hiljaa ja olen itsestäni ihan helvetin ylpeä. 

Olen nyt oikeasti kahden vaiheilla, iskenkö sille ämmälle sähköpostia, että meitä loukkasi hänen saarnansa kodin turvallisuudesta. Että aikuisille ihmisille ei tarvitse puhua itsestäänselvyyksistä kuin idiooteille. Toisaalta - vielä kaksi kertaa tänä vuonna. Kai sen kärsii. Eikös sitten saa jo olla rauhassa?

Ruikutin myös kierukanasennuslähetteen. Tosin pyysin sen keskussairaalaan. On kuulemma monimutkaista ja kestää pidempään. Kerroin, että aivan sama. Rouva ei muistanut kuinka tuoreita papoja pitää olla. Mun mielestä se on duunissaan aika onneton.

Äääh, vieläkin sylettää.

Peruutus

Olen hyvin hämilläni. Sain eilen tosiaan postitse paikallisen sairaalan lastentautien polilta kutsukirjeen, jossa ilmoitettiin meille varattu aika. Kuten jo eilen kiukkujahnauksessani mainitsin, soitin kiltisti kirjeessä ilmoitettuun numeroon peruakseni meille varatun ajan turhana. Käydyn keskustelun voi repliikkeineen lukea tosta alta.

Aamulla sain puhelun. No siellä oli se sama muija ko eilen.
"Hei. Sinä halusi perua aika."
"Kyllä."
"Mutta minä varmista vielä, että sinä peru nyt se aika."
"Niin. Mä peruin sen mielestäni eilen, että mitä epäselvää tässä nyt on?"
"Kun se vaivva pitä hoita."
"Niin? Se on hoidettu."
"Mutta minun pitä laitta lääkärille selvittys."
"Anteeksi mitä?"
"Lääkkäri halua selvitys, miksi aika on pois."
"Lapsi on hoidetty yksityisellä lääkäriasemalla jo viikkoja sitten."
"Onkko?"
"On."
"No minä laitta lappu. Kun on ensimäinen aika."
"No laitapa. Eikä kukaan järjissään oleva vanhempi jää odottamaan seitsemäksi viikoksi aikaa jos lapsen iho on pahana."
"No ei. Antteksi. Meillä on vähän resurssipula."

Yritin pysytellä rauhallisena, mutta jouduin ihan vähän avautumaan. Siinä vaiheessa tädin ääni vähän pehmeni. ja taitaa olla melkoinen resurssipula kun ei asiat mene yhdellä soitolla perille. Mikä näitä oikein vaivaa?

Olen siis ilmeisetsi tehnyt jotain todellakin päin persettä, kun olen mennyt hoidattamaan lapsen yksityisellä. Vai olisiko pitänyt oikein kahteen otteeseen tutkituttaa lapsi - ja vielä ajankohtana, jolloin puoliso ei pääse mukaan tulkkaamaan (mielestäni yksi hoitohenkilökunnan tärkeimpiä ominaisuuksia on suomen kielen taito).

Eikö ne nyt saatana saa jo tuota ainoastaan rahaa imevää laitosta kiinni ja muutettua vaikka valtavaksi ja tehokkaaksi geriatrian yksiköksi. Ei saa. Se on sitä kielipolitiikkaa.

Vastuuton

Olipa harvinaisen paska viikonloppu. Olin lauantaina varsin hyvällä tuulella aamusta, suunnittelin kovasti erilaisten leipien leivontaa ja koko perheelle sopivan ruoan keittoa, imuroinkin ilman raivareita ja harkitsin josko koko perheen voimin olisi valoisaan aikaan pistäydytty ulkoiluttamassa hurtat.

"No mun on varmaan pakko sinne synttärikalaaseille."

Ja sinne paineli. Siitäkin huolimatta, että seuraksi saapui ystävä, vituttaa edelleen. Erityisesti sylettää se, ettei minulla ole taaskaan oikeutta kiukutella viideksi tunniksi kotoa sukuloimaan poistuneelle. Kiukuttelen silti kolmatta päivää. Eilen vitutti niin että juhlistin sunnuntaita oikein kunnon mykkäkoululla (ei kovin tietoisesti, mulla vaan ei ollut mitään sanottavaa).

Puolison isoäiti oli törmännyt äitiini ja kuulemma kyyneleet silmissä ruikuttanut, että kun saisi sen vauvan vielä joskus nähdä. Teki tosi hyvää verenpaineelleni. En edelleenkään ole kieltänyt puolison sukulaisilta vierailuja, ei muuta kuin välkommen, mutta minua on turha syyllistää siitä, ettei lasta kuskata joka perkeleen kissanristiäisiin. Kai sen isälläkin on joku vastuu.

Postissa saapui vihdoin kutsu paikallisen sairaalan lastenpolille. Kolmen ja puolen viikon odotuksen jälkeen (jos yhtään muistin oikein). Aika oli kolmen viikon päähän. Otin ja soitin kiltisti tarjottuun numeroon peruakseni ajan.

"Sinä halua peru aika?"
"Kyllä."
"Mutta vaivva pitä hoitta."
"Se on hoidettu jo viikkoja sitten."
"Ai onko?"
"Kyllä on. Rahalla."
"No minä otta aika pois."
"Hyvä."

Vastanneen emännän äänensävystä arvelen, että kohta ovea kolkutetaan lastensuojeluilmo handussa. Eikö noiden kuuluisi olla iloisia jos hinaa lapsensa yksityiselle? Eikö se helpota näiden työkuormaa ja jonoja tms.?

En edes laskenut suomenkielen virheitä ajanvarauskirjeen mukana tulleesta käyttäytymisohjelapusta (älä rasva lapsi jne.). Laskin ne kyllä ruotsinkielisestä pätkästä. Niitä ei ollut. Kieliryhmien eriarvoista kohtelua mielestäni on se, että on aivan sama mitä paskaa toisella kielellä kirjoitetaan - kunhan se enemmistön lappu on kunnossa.

Arvelen, että lapsenkantokäden olkapää on tulehtunut. Perkeleen kipeä. Että hyvällä päällä oon joo.

Ruikutus&Ulina

Mua väsyttää ja vituttaa. Toissayö oli ihana. Lapsi söi kahdesti, koko porukka nukkui pitkiä pätkiä ja minun annettiin kaiken lisäksi jäädä aamusta hetkeksi vähän pidempään petiin. No, kas kummaa - näin sitten sarjan ahdistavia painajaisia. Kuvat meni - ahdistus jäi koko päiväksi.

Viime yönä ei sitten nukuttu. Lapsi nukahti kyllä kivasti kahdeksan jälkeen, heräsi puoliltaöin syömään ja siinä se sitten olikin. Rauhoittui kahden maissa vain kainaloon (puoliso oli puoli kahdelta lähetetty alakertaan nukkumaan). Kahdesta neljään oli kaiketi jonkinlainen unipätkä. Yritin ruokailun päälle siirtää lasta sivuvaunuunsa - ei.

Ongelmana tässä on se saatanan tutti. Ilman sitä ei voi olla, mutta sen kanssa ei voi olla. Kun on keskimäärin 174 kertaa yön aikana tunkenut sen perkeleen härpäkkeen takaisin lapsen naamaan alkaa olla vähän epätoivoinen olo.

No näin sitten taas harvinaisen vittumaisia unia ne pätkät kun sain silmät ummistaa.

Huusin eilen äidilleni koiria lenkittäessäni puhelimessa. Vanhat - yli 15  vuotta sitten tapahtuneet asiat ahdistaa ja sylettää. Selityksiä ei kuulemma ole - sitähän tässä on vaikea hyväksyä. Olo on ahdistunut ja aggressiivinen. Ja yksinäinen.

Seinät on niskassa ja ne seinät on vanhat ja kaipaa remonttia, mikä maksaa. Päivästä toiseen selviää kyllä ihan kivasti kun pitää tiukasti kiinni pikku rutiineistaan. Mun päiväthän on maksimissaan 12 tuntia pitkät. Kasilta ylös - kasilta sänkyyn. Kuudelta koirat hihnaan ja samat lenkit joka päivä.

Täytynee yrittää olla tyytyväinen. Kyllä ne asiat voisivat huomattavasti pahemminkin olla.


---------------------------

Neuvolalääkäri soitti. Jahnasi lastenpolista ja jonotusajoista. Kerroin, että anna vaikka olla, ja varasin ylihuomiselle lastenlääkäriajan.

Nyt voikin oikein kunnolla muhia raha- ja syyllisyysangsteissa. Jos syötän tolle pelkkää perunaa ja muksu-oksennuspuuroa niin paraneeko se?

Postia

Löysin eilen koiralenkin päätteeksi postilaatikon kautta kiekaistuani lootasta kirjeen (ja puolison nimellä jaetun ruotsinkielisen muksu-puuromainoksen). Neuvolamuija oli lähettänyt pyytämäni testitulokset paperiversiona. Ihan kuten pitikin. 

 Nippuun oli kuitenkin printattu tämä. Siis ihan oikeasti - aikuiselle ihmiselle pyytämättä oli mamma päättänyt oikein printata ohjeet siitä, miten kananmunaa ruokavaliossa vältetään. Joo, ajatus oli varmasti oikein kiva ja hyvä ja vaaleanpunaisia halinalleja jne. Ja mun asenneongelma ja angstit etc. No kiskaisin sitten kananmunan nenän kautta aivoon ja lähetin vähän palautetta. 

Kiitin rouvaa kauniisti hänen lähettämistään vastauksista, mutta ihmettelin, miksi hän on pyytämättä päättänyt tunkea mukaan ohjeistuksiaan. Kerroin, että me poistamme keskeisiä ruoka-aineita lapsen ruokavaliosta vasta keskusteltuamme (erikois-)lääkärin kanssa. 

No mikä tässä nyt niin kovasti ärsyttää? No vituttaa tietenkin lapsen kuiva ja punaisena loistava naama. Vituttaa, että en ole osannut sitä hoitaa ja hoivata ja ruokkia siten, että iho olisi terve ja kiva ja hyvinvoiva. Ja vituttaa, se että olen käyttänyt melkoisen tuntimäärän lukeakseni suunnilleen kaiken perustiedon aiheesta - muijan neuvo ruoka-aineen täydestä välttämisestä toimii nimenomaan yleisiä ohjeita vastaan. Erityisesti, kun lapsi ei ole aineeseen edes sitä käpälissään möyhittyään ja naamaansa hinkattuaan sen kummemmin reagoinut. 

Ennemmin olen sitä mieltä, että meikäläisen on syytä (joo, on muutenkin) karsia pois sokerit ja muut höttöhiilarit, keinotekoiset makeutusaineet sun muut myrkyt. Maitokin on aika kiikun kaakun. Mutta tässä kelauksessa olen vielä vaiheessa ja pahasti. 

Lapsen maha on edelleen jökissä. Valvottiin hauskasti koko yö. 

Liplap

Joulu on jostain syystä jo vuosia ollut jonkinlainen antikliimaksi. Hirveä hypetys ja kiire ja valmistelu ja rahaa ja kinkku palaa ja kuusi on hommattava ja teeveestä tulee lastenohjelmaa, syödään, avataan paketit ja sitten tuijotetaan paikallaolijoita typertyneinä, että tässäkö se nyt oli. Vuoden kuluttua uudelleen. Silti ihan joulusta tykkään. Noin neljän vuoden syklillä innostun aiheesta hirveästi ja leivon ja askartelen ja ihastelen ja koristelen - ei tänäkään vuonna.

Toivon, että asiaan tulee lievää muutosta viimeistään sitten, kun lapsi ymmärtää mistä on kyse. Sillä oli kyllä hauskaa joulupöydässä perusherkkujensa kanssa joulupukkiruokalappu kaulassa. Pakettien repiminenkin oli jännää ja paljastuneilla leluilla on leikitty. Tosin metsästämääni punakeltaista brion taaperokärryä (miksi sekin oli saatava lapselle, joka ei vielä edes ryömi) käyttää kissa.

Viime jouluna söimme pakastepizzaa sohvalla. Saikkulapussa luki vaikea masennus. Että siihen nähden ihan kiva joulu, joo.

Elo pyörii tarkahkoa rutiinia. Eipä siinä, sopii meikäläiselle. Lapsi ruokailee lounaan ja iltapalan. Sen kakka ei ole enää kakkaa vaan sontaa. Koirat ovat tyytyväisiä vihannespitoiseen dieettiinsä, tosin toisen turkkiin on jämähtänyt tukevasti kaurapuuroa. Kaikki, mitä lapsen eteen on ruokapöydässä isketty on kelvannut sokeroimittomista puolukoista munakoisoon. Eilen upposi melkoinen määrä jauhelihapötköjä valkosipulilla ja persiljalla uunissa paahdetun palsternakan kera. Valitettavasti suosikki klementiini on mitä ilmeisimmin syypää kurjaan ihoon, mutta käskyä välttää ei ole.

Ennen joulua piti allergiatestien tulosten olla jo selvillä. No ei olleet. Torstaina oli neuvolapimu lätkäissyt sähköpostia, että vastaukset eivät ole valmiina. Kiitin tiedosta ja tiedustelin samalla mitä pitää nykyisin tehdä jos halajaa kierukan. Sain vastauksen kysymykseeni perjantai-iltana puoli yhdeltätoista. Toivottavasti mimmi merkkailee ylitöitä ylös. Lapsen allergioista ei ollut puhetta. Oletan siis, että viljelyt on perseellään tai tulokset ovat lääkärin luettavissa - jotain kauheaa sieltä on siis paljastunut.

Onnistuin vetäisemään kauheat itsesyytökset ja päähänpotkimiset siitä, että minulla ei ole ehkäisytikun ujuttamiseen vaadittavaa kiertoa. Kun on viimeiset öbaut 12 vuotta kierrellyt 25 - 250 päivän vauhtia (sen jälkeen kun lopetin teininä naamariin kiskomani epillerit, joista meni nuppi jälkeenpäin ajateltuna niinkin hienoon kuntoon, että jee), huolimatta siitä onko paino ollut - 20 vai  +20 jostain keskiarvosta, niin mua jaksaa aina loukata ja ahdistaa nämä svidun kiertojankutukset ja ihmettelyt, kun en osaakaan ennustaa seuraavaa vuotoa. Joo, ihan tahallani olen asian näin järjestänyt ja tuntuu tosi kivalta olla ilmeisesti hyvinkin friikki (vasta kolmannessa sukupolvessa) ja raskautuminen varsinkin oli tosi vaivatonta. Olen siis jälleen epäonnistunut naiseudessani.

Ehkä hankaluus onkin siinä, että on vuosia koittanut saada jotain tolkkua systeemiin lapsen toivossa. Lapsi on maailmassa - tavoitteemme siis täynnä. Tilanne onkin päälaellaan - enää ei olekaan ihan sama tärppääkö vai eikö tärppää. Ei saa tärpätä - kiitos. Nyt pitäisi saada systeemiin tolkku, ettei tarvitse paniikkikusta tikkuun joka välissä, kun edelliset menkat taisi olla marraskuun alulla. En tosin aiheesta juuri panikoi - mä oon aika tottunut.

Joo, hormonikierukkaa taas kerran suositeltiin. No otin ja luin pakkausselosteen. Enemmän kuin 1/100 masentuu. Nice. Luin pari artikkelia - ei suositella masentuville. Eipä siinä - kupariversio on ilmainen, sen asentelu ilmeisen perseestä (pitää taas ruikuttaa lähete paikallisen sijaan keskussairaalaan, koska haluan edelleen puhua äidinkieltäni toosaa ronkkivien henkilöiden kanssa). Mielummin kestän mahdollisesti helvetilliset vuodot (ei ne tästä nykyisestä voi kauheasti pahentua) ja karseat kivut sinne tänne jos vaihtoehtona on raskaus.

Korostettakoon vielä, että vauva on kiva. Raskaus ei.

Tänään pitänee hinautua anoppilaan. Otsaani kasvaa jo valmiiksi hiljalleen vähemmän sievä elin. On se anoppi ihan siedettävä, mutta sen valopää mies ei. Toivon, että toiveeni siitä, että isovanhempien puolisoita kutsutaan lapsen kuullen etunimellä, on mennyt perille. Kilahdukseni fammo och vaari - kortista lienee ollut riittävä. Lapsella on yksi vaari ja se on kuollut.

Diskurssiraivo

Lapsen kertaalleen rauhoittunut kaulaihottuma räjähti jälleen viikonloppuna. Vituttaa. Miten sen voi ruokkia muulla kuin hinkillä jos se on aina jotain suuhunsa räävittyään punainen ja kutiseva? Maanantaiaamun ratoksi otin ihottumasta kuvia ja lähetin ne neuvolantytön sähköpostiin tiedustellen josko pääsisin heidän kauttaan keskustelemaan lääkärin kanssa (vai otanko suoraan yhteyden Terveystaloon?).

Taas ollaan siinä pisteessä, että eniten sylettää liikkua alueella, josta tiedän hirvittävän vähän. Yritin tätä ennakoida imettämällä pitkääääään (joo ei se kaikkia vaivoja vie), mutta itseni hysterisoinnin pelossa en ole etukäteen kahlannut läpi allergioita koskevaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Mä en ees perkele tiedä mitä mikin ihottuma on mitä kun ei mulla ole sellaisia. Kannattaa muuten iskeä googlen kuvahakuun vauvan ihottuma jos yhtään nukkuu liian hyvin tms.

Että jos on linkkejä asiallisen tiedon ääreen, otan niitä kiitollisuudella vastaan. Ihan siitä lähtien, että mitä allergia on ja mitä se ei ole. Mun lähdekritiikki kärsii tällä hetkellä todella pahasti unenpuutteesta. Nukahtaminen on illalla ja yöllä vaikeaa, se onnistuisi kyllä yllättäen aamusta.

Ihottumasta järkyttyneenä tarrasin epätoivouksissani jopa neuvolasta jaettuun propagandalappuun 'Lapsen ensimmäinen ruokavuosi', jota tavasin eilen illalla. Mun on hyvin vaikea kestää tyyliä, jolla (naisille) näitä kirjoitetaan. Esimerkki kappaleesta 'imetys':

"Huolehdi rintojen päivittäisestä hygieniasta, mutta vältä kuivattavaa saippuapesua. Vaihda puhtaat rintaliivit joka päivä. --- . Jos rinnanpäät aristavat tai ovat haavaiset anna niiden nauttia ilmakylvyistä. Hoida haavaumat kuntoon." 

Vaihdetaanko rinta-sanan tilalle vaikka miehen sukuelin ja neuvotaan, että pesulla pitää käydä ja haavaumat hoitaa kuntoon ja vaihtaa kalsarit joka päivä? Jaetaanko miehille vastaavia ohjelappuja? Voin sellaisia kyllä tarvittaessa laatia. Ja ei, en suostu hoitamaan hinkkieni haavaumia kuntoon - ei tulisi mieleenkään!

"Toistaiseksi vältettävät: Valikoiden vihanneksia. Seis sokerille (Hammaspeikko vaanii puhkeamassa olevia hampaita). Stop suolalle." 

Mitä vikaa on asiallisessa listassa, jossa on vältettävät ruoka-aineet ja perustelut. Minkä helvetin takia pitää lässyttää hammaspeikosta? Newsflash - hammaspeikko on kuin joulupukki, sitä ei ole olemassa, mutta lahjoja tai karies tulee kuitenkin! Minkä takia nämä oppaat pitää kirjoittaa kuin lukija olisi korkeintaan kymmenen vanha? Suurin osa perheellisistä on kuitenkin vähintään täysi-ikäistä porukkaa.

Ja siis mikä parasta. Pamfletissa neuvotaan miten keitetään puuroa.

Seuraavaksi ajattelin analysoida saman instanssin jakaman Nestlen julkaiseman ruokintaoppaan sosemainoksen läpi. Koska maanantaista puuttuu raivoa.

Kaiken keskellä olen myös hamunnut itselleni töitä ensi kesäksi. Pakko kaiketi käydä vähän tienaamassa, että saa lapsen pidettyä kotihoidossa 18 kk ikäiseksi saakka. Eli voin vielä ilahduttaa itseäni tavaamalla kelan selkeitä ohjeita isäkuukaudesta.

Onko se kotihoidontuki muuten joku vitsi?

Uuvuttaa

Kas kas. Tuossa se nukkua tosottaa, tutti letkeästi kainalossa - unirätti toisessa. Sohvalla tyynykasan uumenissa. Nukutin sitä alkaen kello neljästä vähän vajaa seitsemään, kunnes luovutin. Yleensähän meillä nukutaan sinne yhdeksään saakka.

 Alan olla aika väsynyt. Yöt on mitä on - viidestä kuuteen tuntia unta pätkissä, heti aamusta kiristää. Päiväunia tuntuu olevan turha edes yrittää nukkua itse, sillä sekunnilla kun ummistan silmäni, vauva tarvitsee jotain - yleensä ainakin sen tuttinsa.

 Väsymyksellä on toverinsa. Ahdistus, kireys, kipinöinti ja kärsimättömyys. Minä olen se paska äiti, joka lapselleen tiuskii aamuyöstä, kun tutti on kolmattakymmenettä kertaa syljetty suusta ja vaadittu ipinöimällä takaisin. Mikään ei auta, mikään ei kelpaa. Kummallekaan.

 Päivisin ahdistun siitä etten saa mitään aikaiseksi. Tuntuu siltä, etten osaa lapsen kanssa olla - en tiedä miten sitä viihdyttää ja aktivoida. Laulan ja luen sille varmasti aivan liian vähän, en keskity siihen riittävästi. En tarjoa sille riittävästi virikkeitä, enkä varsinkaan riittävästi ymmärrä hinata sitä ihmisten ilmoille. Vähintäänkin nukutan sitä liikaa.

 Ajoittain näen selkeitä kehitysviivästymien piirteitä lapsen touhuja - tai paremminkin touhuamattomuutta - seuratessa. Ahdistaa. Toisaalta, minähän tuon tulen pilaamaan ellen ole jo pilannut. Arvostelen itseni puhki ennen kuin kukaan muu ehtii arvostelemaan. Ensi viikon neuvola vituttaa jo valmiiksi niin ettei veri kierrä.

Kahden viikon kuluttua voin päivittää CV:n. Täysimetystä 6 kk. Tai on lapsi kerran imeskellyt omenalohkoa. Tuntui hämmentyvän. Vauva tulee saamaan ruokansa kokonaisena, sitä ei syötetä.

Väsymys aiheuttaa ahdistusta, ahdistus epävarmuutta, epävarmuus levottomuutta, levottomuus unettomuutta ja unettomuus väsymystä. Että terve. Eristyminen alkakoon.

Toisaalta, myrsky on toisaalla.

Ujellus

Kas, viime aikoina on hatuttanut jälleen aika rankasti. Ajattelin kerätä aiheet kasaan, ettei tarvitse moneen kertaan ujeltaa.

1. Lämmitys. Lämmitys on edelleen ketku. Toimii 100 % fossiilisella; sotkulla, jota on tankki täynnä (siinä about 3-5 % biopaskaa seassa [laskin mun pitkällä matikalla]) toimii satunnaisesti. Aiheuttaa aivan käsittämätöntä vitutusta ja hinkua panna tönö myyntiin, pakata roippeet ja lähteä Helsinkiin kaukolämmitettyyn kerrostalokaksioon.

2. Muskari. Viime perjantain pläjäys oli nyt viimeinen niitti meikäläisen muskariuraan. Palautetta lähtee laitoksen pomolle, kunhan saan duunit alta pois. Muija inisi alkuun vartin sitä, kuinka hänellä on niin kova ja paha migreeni, että aivan huippaa. No jää kotiin sairastamaan, saatana!

Mielestäni alle vuoden ikäisille erilaiset sormileikit on myös perseestä ja turhia, kun ne vauvojen sormet on sillai luonnostaan aina SUUSSA. "Nyt te otta vauva sormet ja me teke loru". "Kalle tahtoo koputella - kopkopkop - ystävälle sopeta..." Ystävällinen muskaritoveri kertoi minulle, että laulussa lauletaan, että ystävälles' opeta, kun ihmettelin, että mitä se akka ujeltaa. Rouva vetäjä myös harmitteli kun ei osaa soittaa lauluja ja harkitsi ääneen josko harjoittelisi vähän kotona.

Tarkoituksenani oli myös livetweetata muskarista, mutta hieno ajatukseni käsähti, kun soneran verkko yhdessä musikhusetin verkon kanssa petti minut.

Viimeisellä muskarikerralla (kahden viikon kuluttua) ollaan kuulemma molemmat ryhmät yhdessä kimpussa, vetäjä aikoi ostaa piparkakkuja ja tarkoituksena on porukalla tanssia suomalaiskansallisesti jouluista katrillia. Sitä gaaddääm katrillia onkin reenattu (ja sivussa hiivitty kulttuurisensitiivisen intiaanilaulun tahtiin).

Tanssitaanko toisaalla Suomessa katrilleja vauvamuskarissa?

3. Unet. Kävin viime viikolla tapaamassa ystävää, joka oli pikkuruisen poikansa saanut sairaalasta kotiin. Pojan laskettu aika taitaa olla tällä viikolla ja pieni oli ihminen kyllä.

 Vauva paran käsittämättömästä puklailusta ja minipienestä koosta inspiroituneena olenkin sitten nähnyt aivan helvetillisiä painajaisia siitä, että tyttäreni on maitopurkin kokoinen, sitä ruokitaan letkulla ja se oksentaa tukehtumaisillaan korviketta kaikista päänsä aukoista - eikä minun anneta sitä imettää. Nice.

4. Raha. Alkaa rahat olla finaalissa. Teen siis vähän töitä. Ja kulutan kai vähän vähemmän tms.

5. Suku. No ne nyt on mitä on, ei tarvitse leikkiä, että oltaisiin missään tekemisissä. Tuleva joulu hieman ahdistaa, kun on pakko pohtia, tuleeko meidän vuorovaikuttaa puolison suvun kanssa. Joo, sen äiti on ihan ok ja isä, jos se pitää turpansa kiinni raittiudestaan - näiden elämänkumppaneita en vain kykene sietämään.

Fiksuna ja kypsänä nakkasin fb:stä puolison sisarukset kumppaneineen pois kaverilistoilta, kun totesin etten tunne niitä, eikä mulla ole varsinaisesti mitään intressejä tutustua. Diagnoosi: itsekeskeinen paska.

6. Sänky. Ikivanha antiikkirotisko makkarissa on ilmeisesti jotenkin hieman nitkahtanut. Se on päheen näköinen sorvattuine pylväineen, mutta narina on uskomaton. Ja just mun kohdalle on muodostunut jokseenkin syvä kuoppa, joka ei ilmeisesti ole patjaperäinen - tekee kivaa selälle. Narissut se on aina, mutta nyttemmin niin kivasti, että vauva herää siihen. Pitäisi siis lämpöpannuhässäkän lisäksi myös ruuvata sänky uudelleen kasaan.

Haaveilen ihan salaa jenkkisängystä, johon kiivetäkseen lyhyempi ihminen tarvitsee tikapuut.

7. Neuvola. Onnistuin viime viikolla repimään aivan uskomattomia vitutuksia siitä ilosta, että keskiviikkona päästään taas kuukausiarviointiin. Ah, pelkkä ajatus ottaa ja kiristää.

On kyllä onnistunut lapsiperheen tukipalvelu. Jos kävisi nappaamassa ne rokotukset ja pakenisi paikalta. Lapsi kasvaa ja on ajoittain ihan hyvällä päällä. Eikö se riitä? Vai onko sillä lapsettomalla terkkaripimulla jotain ässiä hihoissaan, joista me emme ole tietoisia?

Joka tapauksessa, olen valmistautunut käyntiin opiskelemalla muun muassa huomattavasti lapsentahtisuutta käsittelevää kirjallisuutta. Taas kun pätkähdetään epävarmuusalueelle (jossa siis minua äitinä arvostellaan), täytyy pyssyt olla ladattuna.

Jos tekisin nyt ne eiliseltä roikkumaan jääneet duunit loppuun (elekee kertoko kelalle).

Torkku

Olisi oikeastaan aika mahtavaa jos pitäisi saisi herätä herätyskelloon, jonka olisi kaukaa viisaana asentanut soimaan vaikkapa varttia liian aikaisin, että heräily torkuttelemalla pehmentäisi aamuista heräämisen aiheuttamaa shokkia.

No ei saa eikä pidä, tai siis pitää kyllä herätä niihin vitun torkkuihin (tai siis valvoa niitä odotellen, ettei vaan käy taas niin, että puoliso on osunut siihen off-nappiin sen saatanan torkun sijaan, ihan kuin se olisi minun ongelmani).

Taas syötiin koko yö ja silloin kun ei syöty kipistiin suusta ties minne nakottua tuttia. Ja tietysti piti vauvan herätä siihen torkutteluun vaikka kuinka yritin hyssyttää ja samalla ukkoa potkia. Tällä kertaa yritin luovuttaa ja nappasin paketin kainaloon, mutta kun on muutenkin valvonut koko yön ja oma vireystila on mallia 'uni on takaisin taisteltava' ei onnistu. Paketti palautettava ja ihan yhtä rasittavaa roikottaa kättä sen päällä, kuin jos se olisi kyljessä kiinni.

Siis onhan mulla torkku, johon herää saman tien kun se inahtaa - ajoittain tajuan jopa jäädä kuuntelemaan onko se tosiaan hereillä vai vaimeneeko piipitys (noin 15 % tapauksista). Toimii kivasti useimmiten kahden minuutin välein.

Opiskeluaikoina tein tarkkaavaista tutkimusta torkuista. Parhaat torkkuiluvälit ovat kolme minuuttia tai seitsemän. Viidellä ei tee mitään. Kolmella ei ehdi nukahtaa uudelleen liian pahasti - seitsemällä ehtii nukahtaa uudelleen riittävän syvälle.

Viime vuosina en ole tarvinnut herätyskelloa lainkaan (paitsi täydennyskoulutustiesmissä -aamuina). Jos olen asentanut herätyskellon soimaan (käyttääkö muuten joku vielä kelloja), herään aivan varmasti viimeistään viisi minuuttia ennen sen huutelua.

Me noustiin tänäänkin vauvan kanssa yhdeksän maissa. Me herättiin sitä ennen kolmisenkymmentä kertaa.

Puoliso kävi ruokatunnillaan kotona. En sanonut sille sanaakaan, koska olen fiksu ja kypsä ja mua vituttaa tänään aika hyvin. En varmasti tee mitään kodinhoitoon liittyvää vaan kyylään koko päiväuniajan twitteriä.

Vinkki: Kaksi tai kolmekin tuttia vauvan läheisyydessä helpottaa huomattavasti yöllistä pelleilyä. Tulppa suuhun, jonka jälkeen on hyvin aikaa etsiä se jonnekin nakattu eikä volyymi pääse nousemaan. Aventti tekee niitä pimeässä hohtavia tutteja, joista joku ansaitsisi Nobelin.

Syy - Seuraus - Vastuu

Olipa viikko. Jokseenkin kamala. Unettomia öitä, hirvittävää stressiä, itkua ja ujellusta, hysteeristä naurua (tiesittekö, että hysteerinen-sana juontaa juurensa sanasta 'hyster' - kohtu; vouhotuksen arveltiin siis aikoinaan olevan kohtuun liittyvä ominaisuus ja todiste naisten mielen heikkoudesta), helpotusta, askartelua ja joo, ihanuuksia unohtamatta.

Vauva on nukkunut kehnosti. Viikkoja ja taas viikkojahan meni parilla kolmella herätyksellä, joista selvittiin nostamalla paketti pikku sängystään tissille ja palauttamalla takaisin vatsan täytyttyä. Unille puoli kympin aikaan, pää tyynyyn (tai tyynyliinaan, tyynyä ei ole) pientä potkuttelua ja pingviini Eskimolle juttelua, nahat silmille ja valmis. Tämä on nyt ilmeisesti loppu.

Pelkkä nukahtaminen ottaa tunnista neljään tuntiin vaimealla tai kovalla huudolla. Supot testattu, mutta ainoastaan Hauska auttaa. Enää ei öiseen aikaan toimi näppärä omaansänkyynpalautus (joo, edelleen se sivuvaunu), siitä pääsee raivari. Ajoittain unen päästä saa kiinni ainoastaan naama äidin hinkissä ja kädet kainalossa, mahaa potkien, mikä mahdollistaa seuraavalle päivälle erittäin tehokkaasti lihaskipuilevan ja tosi aurinkoisen äidin. Syödä pitää luonnollisesti viidestä seitsemään kertaan yössä. Äidin öinen vessakäynti palkitaan reippaalla vauvalla, jolla on hieman hätä mihin äiti hävisi - kestäähän reissussa pahimmillaan jopa kaksi minuuttia.

Päivällä nukutaan kyllä - mäihällä päästellään kuistilla tai hurttalenkillä oikein makeasti vaunussa tai repussa reilut pari tuntia yhtä soittoa.

Syytä käytäkseen on tietenkin haettu, vaikka kaikkialla korostetaan sitä, että syytä ei välttämättä ole. Vauvat ei ikuisesti toimi totutulla tavalla, mikä on aikatauluorientoituneelle äidille kauhistus (myös vaatteiden pieneksi jääminen on kauheeta). Vauvalla on ollut kovasti ilmaa mahassa (olen tosin arvellut piereskelyn olevan mahdollisesti perinnöllistä), sen alaikenet paistavat valkoisina, se on harventanut tursuamisväliään jopa viikkoon, makkarin lämpötila vaihtelee suuresti (palaan asiaan), iltapäivästä on jo pimeää und was weiss ich. Vai vaikuttaako asiaan meikäläisen kauankaivatut (not!) menkat.

Viime yönä se nukkui hyvin. Heräsi syömään kahdesti, kipisi ensimmäisen palautuksen jälkeen ainoastaan tunnin ja senkin lievällä volyymillä (toisella kierroksella jätin sen koomassa kainaloon). Isänpäivän kunniaksi koko porukka nukkui vartin yli ysiin. Puoliso oli ilahtunut ja värkkäsi mulle aamupalaa.

Arvelemme, että hyvinnukkumiseen ovat saattaneet vaikuttaa seuraavat seikat: Makkarissa oli lämmin ja varpaansa löytänyt vauva unipussissa äidin hikisen ja maitotuhruisen yöpaidan päällä. Vauva nukkui päivän aikana kolmet päikkärit á 150 minuuttia. Vauva kakkasi alkuillasta (teki mieli pitää pienet kemut!).

En tiedä ensi yöstä ja se on äitiydessä kovin haastavaa.

Torstaina pääsi meikäläiseltä upea maailmanloppu, sillä jo muutamaan otteeseen mainittu talomme lämmitys käsähti jälleen. Syynä tällä kertaa se, että se perkeleen bioöljy loppui. Olin aivan shokissa - meillä on kerran aikaisemmin kulunut kuutio öljyä ja se oli vuonna 2010, kun helmi - maaliskuussa oli jatkuvasti alle -20 astetta. Nyt paloi kuutio syys-lokakuussa, kun ulkona on vielä lämmin. Itkin ja huusin ja raivosin, istuin perseelleni ja lähetin öljyfirmaan melkoisen pitkän sähköpostiviestin toimitusjohtajalle ja käyttöpäällikölle (joka on ollut tietoinen ongelmistamme). Kerroin tilanteen ja sen, että otan ensi viikon aikana yhteyttä kuluttajaneuvojiin korvausasioissa.

En nukkunut koko yönä, kun raha ahdisti (ja vauva valvoi, mutta olisin voinut nukkua kun vauva nukkui). Öljylitra maksaa halvimmillaan tällä seudulla 1,07 € ja sitä ei toimiteta alle kuution erissä. Hintaa lastille tulee siis kerralla vähintään reilu tonni. Bioöljy oli noin 15 % halvempaa ja sen luvattiin palavan puhtaammin (mikä ei nyt sitten meidän tapauksessa pitänyt paikkaansa). Olemme laskeneet lämmityskustannukset ja arvio on pitänyt melko hyvin kutinsa. Syyskuun alussa tulleen öljyn olisi pitänyt riittää suunnilleen tammikuun alkuun. Pahasti siis näytti siltä, että ekologiseen lähivalintaan, joka räpsähti reisille paloi 2000 € korjauskuluineen taivaan tuuliin. Ja päälle se uusi lasti eli vaivaiset 3000 € kolmessa kuukaudessa (summa on meidän lämmityskulut keskimäärin koko vuoden ajalta).

Herra toimitusjohtaja yritti meikäläistä tavoitella heti aamusta. Puhelimitse ja sähköpostitse. Ilmoitin herralle, että palaan asiaan, kun vauvani on päiväunilla.

Palasin asiaan. Valmistamieni muistiinpanojen, laskelmien ja erinomaisten argumenttimuistilappujeni kera valmiina tekemään puhelusta muistiinpanoja. Yllätyin.

Kaikki korvataan ja firmassa oltiin pahoillaan. Kiitin kovasti harvinaisen vastuullisesta toiminnasta. Täytyy sanoa, että arvostan suunnattomasti, että kokoaan kasvattavassa yrityksessä pikkuinen asiakas otettiin huomioon asiallisesti, ei vähätellen ja erityisesti tuotteesta aiheutunutta huolta pahoiteltiin - sitä kun ei rahalla voi korvata.

Harvinaisen fiksua toimintaa myös. Olin valmistautunut laajamittaiseen loanheittokampanjaan kyseistä tuotetta vastaan. Nyt ei pahaa sanaa sinänsä ole sanottavana. Harmittaa, ettei tuote meille sopinut - miellummin olisin käyttänyt lähellä tuotettua sivutuotteesta valmistettua öljyä lämmitykseen, mutta mennään fossiilisilla vielä pari vuotta. Toivottavasti bioöljyä vielä kehitellään siten, että sen käyttöönotto ei vaadi suuria kustannuksia tai laitteistojen uusimista ja sen käytöstä tulee varmaa ja turvallista.

Alan säästää maalämpöä varten. Näillä hurjilla tuloilla meillä on siihen varaa vuonna 2030.

Heitto

Eilen oli muuten tosi paska päivä. Edellistä yötä vietettiin jälleen mysteerihuudon, kiukkukipinän, tutinsylkemisen, lisähuudon, surkeuspipinän ja vieressä puoli-istuvassa asennossa kiukkuisena huokailevan miehen parissa.

Kolmen tunnin sinnittelyn jälkeen lähetin miehen alakertaan nukkumaan ("ihan sama saatana missä mää valvon, oon ihanhuonoisäjahuonomiessulle.." "mee jo ja koita nukkua") ja sulloin vauvaan liudan suppoja. Kahden aikaan vauva simahti leikittyään reilun aikaa kainalossani varpaillaan.

Aamulla puolison pistäytyessä kotona kahvilla havaitsi hän yllättäen öljypolttimen sammuneen (ajoittain haluan kaukolämmitettyyn kerrostaloon). No ei muuten käynnistynyt. Tässä vaiheessa meikäläinen istui sohvalla ulvomassa lapsen leikkiessä lattialla hurtan latkiessa karstaa sen päästä. Puoliso kävi viemässä työauton töihin ja kertomassa esimiehelle sairastuneensa oksennustautiin. Sillä on ihan hirveän huono omatunto.

Puolenpäivän aikaan tokenin sen verran, että puin lapselle fleecehaalarin ja sujautin sen vaunuihin. Koko komeus kuistille ja hetkuttamaan josko nukahtaisi. Nukahtihan se kymmenessä minuutissa naapurin (hyvin erikoisen ja vastenmielisen) äiti+aikuinenpoikansa parivaljakon (saattaa ne olla pariskuntakin) tuijottaessa spektaakkelia keittiönikkunastaan. Itkuhälytin iskuun ja peiton alle sisälle.

Nukahdin. Ainakin kolmeksi minuutiksi. Pihaan ajoi auto (ei ollut tilattu perkeleenkallis lämpökattilamies). Itkarista kuului askelia, portaita ylös ja kunnollinen parahdus vaunusta ennen ovikellon pimpomia ja koirien mahtavaa huutoräjähdystä.

Nousin aivan helvetin raivoissani ylös. Painelin ovelle, päästin hurtat suoraan pihalle (yleensä kuulostelen vähän ketä ulkona on, mutta ajattelin, että aivan sama vaikka uroskoira menee ja nappaa jotakuta hampailla haarusta). Pari kolmekymppistä jannua nökötti terassilla jokseenkin kalvenneena.

En ole kovin ylpeä käydystä keskustelusta:
"Päivää taloon!"
"Kiitos ihan helvetisti, kun herätitte vauvan!!!"
"Ei me mitään olla herätetty, sehän nukkuu vaan."
"Täällä on silmät auki ja ääntä kuuluu, että hereillä se perkele on."
"No voivoi, ei ollut tarkoitus."
"Mitä te täällä teette, onko kutsuttu?!"
"Me myydään ulkokatteita." (Ojentaa firman mainoslappua meikäläiselle, siihen tartun, mutten unenpöpperössä ja uskomattomassa adrenaliinipöllyssä onnistu lukemaan sanaakaan, firman nimi on kyllä tallella ja palautetta lähtee).
"Ettekö te saatana näe, että päällä on vastapinnoitettu kivikatto?! Ei kukaan ole niin urpo, että vaihtaa kiven peltiin!"
"Niinno, on meillä seinäkatteitakin."
"Lähtekääpä menemään, takaisin ei ole tulemista!" Pyydän koirat sisälle.
"Kylläpä ne tottelee hyvin."
"Joo, ne myös puree tarvittaessa hyvin, meillä on tuo aita ihan syystä."
"Onko minkä ikäinen vauva?"
"Ei saatana ole teidän asia."
"No hyvää päivänjatkoa.."
"Menkää pojat oikeisiin töihin!"

Näin. Puolisoni kuunteli karjumistani oikein stereoni hälyttimestä ja seinän läpi. Oli vähän kauhuissaan. Saattoi olla kyllä vauvakin, kun sen sisälle ulkovaatepaketissaan taiteilin.

Melkein järkytyin miten vihainen sitä voikaan olla muutaman tunnin pätkäisten yöunien ja lievien lämmityshuolien päälle. Olin niin raivoissani että olisin voinut kepeästi repiä pojilta silmät päästä. Rauhoittumisessa kesti aivan järkyttävän kauan. Ja hävettää ihan vähän, kohteliaita koittivat olla ja ainakin toinen aidosti pahoillaan.

Silti: kuka ostaa marraskuussa peltikaton ovelta-ovelle myymäriltä? Niiden autossa ei ollut firman teippauksia. Haisee mielestäni.

Että ei täällä paljon mitään tapahdu. Lapsi nukahdi neljän aikaan uudelleen ja nukkui kolme tuntia minun odotellessa hinkki täynnä, että se varmasti herää kohta. Yöunille onneksi jo yhdeksän päälle, syötöt parin tunnin välein (vakoilin samalla vaaleja twitteristä) ja ihana mies, joka nappasi vauvan puoli kahdeksan aikaan alakertaan ja antoi minun nukkua kymmeneen.

Menen paistamaan silakkapihvejä ja teen kuoriperunoista muusia, koska nukkunut ja raivonnut jaksaa jälleen!

En malta odottaa lämpökattilamiehen laskua. Onneksi on kotitalousvähennys ja veronpalautukset.

Kyllä kunnon vouhotus tekee hyvää. Tai ainakin oikeaoppinen verbaalinen niskaperseportistapihalleheitto. Aion laminoida porttiin kyltin, jossa lukee, että KOIRA PUREE (oikeesti ainoastaan ruokaansa).

Kalas

On oikein mahtavaa kun on viikonloppu. Olin ajatellut, että voisimme koko perheen voimin käydä etsimässä kyliltä aikuisten talvikenkiä (minulle, päästelen jo ties monettako talvea vapaa-ajalla Kuomissa), laitella yhdessä ruokaa, korjata edelleen yskivän öljypolttimen, siivoilla, löhöillä, nukkua yhdessä päiväunia ja touhuta pihalla.

Alkuviikosta tuli pikkusievä kutsukortti postissa - puolison veljen mikälie-vaimo tykkää askarrella, kun se on tehokas kotiäiti ja sen pojalla on synttärikalaasit. Siellä on sitten puoliso viettämässä lauantaita ja minä yllättäen viilenevässä kodissa kahden vauvan kanssa, kun en saatana lähde puolentoistatunnin ajomatkan päähän kuuntelemaan näiden dialektia, josta en edelleenkään ymmärrä mitään (enkä halua, mulla on hyvä suoritettuna virkamiesruotsista) tai vaihtoehtoisesti jankutusta vauvasta: "Ne on sellaisia pieeeeniäää ihmeeiitäää."

Viime yönä pisin nukkumani pätkä taisi olla kestoltaan ruhtinaalliset 45 minuuttia. Nukuttu aikana 9.05-9.50, kun tytär siirtyi alakertaan leikkimään isänsä kanssa. Lapsi halusi syödä vajaan kahden tunnin välein ja kipisi joka helvetin kerta, kun tutti tipahti suusta - keskimäärin vartin välein. Kolmen aikaan taisin luovuttaa ja vaihdoin sille vaipan, haistettuani muka jotain hapanta ilmassa (tyhjää täynnä). Lapsi nukahti yllättävän nopeasti, mutta minä heräsin kätevästi valvomaan ja pyörimään - toisaalta sitä tuttia oli helpompi ruuvata takaisin suuhun vireämmässä tilassa.

Yleensä en häiriinny siitä, että puoliso ei reagoi lapsen öisiin heräilyihin millään tavalla. Se käy töissä, herää duuniin kettumaisen aikaisin, eikä se pysty lasta ruokkimaan. Viime yönä ihan rehellisesti vitutti, että herra vähän tuhisi (ja röhisi kun olin saamassa unen päästä kiinni) ja kieputtui peittoihinsa syvemmälle, kun itse nostin vauvaa neljättä tai viidettä kertaa tissiin kiinni.

"Kyllä mun on varmaan pakko mennä sinne synttäreille".
"Jaa."

Sylettää, että en annattanut miesparalle, että hänellä on neljän kuukauden ikäinen tytär, jonka luulisi olevan tärkeämpi kuin jonkun gaaddääm fyyraåårsfödelsedagskalaasin. Kun vauva on alle vuoden ikäinen ei minun mielestäni ole pakko mennä yhtään mihinkään; varsinkaan helvetin liukkaalla kelillä, kun kotona olisi esimerkiksi lämmityksestä huolehtiminen pikku askareena odottamassa.

Haluan toki ymmärtää, että puoliso haluaa viettää aikaa perheensä ja sukunsa parissa. Se ei koskaan pakota mua mukaan ja on tajunnut, että en todellakaan ole aikeissa antaa lasta matkaansa. Silti vituttaa luhnata kuudetta päivää itsekseen kotona, kun mitään ei viitsi aloittaa kun valmista ei tule kuitenkaan koskaan (yritin joo leipoa viikolla).

Ystävä arveli, että lapsen levottomuus yöllä saattaisi johtua mahdollisista hampaista. Toisen hinkkini pureskeltu kunto viittaa samaan.

Olenko jo mainunnut, että vihaan talvea.
Huomenna olisi odottamassa parikin työkeikkaa, jotka lupasin hoitaa.Onnistuu varmaan oikein kivasti näillä unilla.

Lapsen hieman kasvaessa aion pitää sille aina koko viikonlopun kestäviä kalaaseja  kaukana kaikesta, että varmasti saan mahdollisimman monen viikonloput pilattua. Koska voin.

Kasvan taas huomenna aikuiseksi.

Silmä

Lapseni toisessa silmässä on kurja kyynelkanavatukos. Se ei kuulemma ole minun vikani ja on muutoinkin kovin yleinen vaiva pikkuisilla, joiden kropan osaset ovat kauhean pikkuisia ja tukkeutuvat helposti. 

 Kyynelkanavan tukkoisuudessa on se kettumainen puoli, että silmä melkoisen herkästi tulehtuu. Siitä huolimatta, että silmää pestään keitetyllä vedellä päivittäin useita kertoja apteekin steriilien pikku taitosten kanssa, se perkele tulehtuu koko ajan. 

Torstaina alkoi möhnää tulla jo ruokalusikkakaupalla. Soitin perjantaiaamuna päivystykseen. Jo raskausaikaana olin aikeissa ostaa lapselle vakuutuksen, projekti jäi vähän kesken. Harkinnassa on jälleen, kalliita ovat perkeleet, ja projektiani hidastaa jokseenkin pahasti se, ettei paikkakunnalla ole yksityistä lastenlääkäriä. 40 kilometriä ei edelleenkään ole paha, muttatota. Maksanko verot ja vakuutuksen päälle vai pelkät verot, joilla palvelun pitäisi pelittää? Ajatus muhikoon. 

Joka tapauksessa, soitin jo tuttuun telefoooonrååådgiiivningiin (instanssissa pyörivä nauha alkaa olla venynyt). Olin aivan häkeltynyt, kun vastannut hoitaja oli varsin inhimillinen, ei pitänyt idioottina, ei laukonut itsestäänselvyyksiä ja totesi jopa, että kyllä äiti aina tietää parhaiten ja huomaa jos lapsella on jokin hätä. (Ei, en laske silmätulehdusta hädäksi, kyseessä oli kuumeilun tiedustelu.) Rouva neuvoi myös, että jos on tarvetta lastenhoidollisille toimenpiteille, pitää mennä vaatimaan lasikopin tädeiltä vapaata huonetta käyttöön. 

 Iltasella lääkärikin oli yllättävän positiivinen tapaus. Osasi suomea ja kerrankin selitti mistä sen silmän kanssa on kyse, mitä sille voi tehdä ja mitä ei voi. Ja mitä tehdään jos ei aukea (emme mieti sitä). Miten nenänvartta kuuluu hieroa, vettä ei kuulemma tarvitse puhdistukseen keitellä ja bakteerin laadunkin selvitti. Arveli tyttären olevan virkeä ja hyväntuulinen - lapseni nauroi ja keikisteli isänsä sylistä. Ei se vieraille yleensä. 

Kaikenlainen pienikin vaiva aiheuttaa luonnollisesti paskamutsioloa. Ennen perjantaista muskaria (voi saaaaataaaanaaaaa, mutta maksoin jo niin sinnillä loppuun saakka, ehhee) pohdin oikein ääneen, että paskamaista läksiä yhtään mihinkään, kun lapsen silmämöhnii ja punoittaa ja viestii koko loistollaan sitä kuinka kehno olen äitinä. Typerää kelausta kuulemma. 

No, kuinka ollakaan ensimmäisenä muskarimuijan suusta:

"Onpa sillä kauhean punainen silmä."

Ilman minkäänlaista pehmentävää rekisteriä äänessä. Otin tietenkin kommentin vittuiluna ja äitiyteni arvosteluna, koska olen univelkainen, vuotavatissinen herkkishirviö. Samainen vetäjä muisti kyllä kehua muutamien vauvojen vaatetusta (taas), ja haukkui opettamansa 8-vuotiaiden ryhmän aamuisen esiintymisen: "Ne lauloi niin huonosti." Kun en halunnut vasta päikkäreiltä herännyttä tytärtäni kiikuttaa peiton sisällä, sain kommentiksi: "Äiti taitaa olla väsy, eikä lapsi." No niin vittu olenkin, mutta MINÄ päätän huudatanko lastani vai enkö. 

Eli kärjistyy taas. Mulla vaan särähtää korvaan, kun arvostellaan pienten lasten esiintymistä huonoksi (rouva muskarimuijan työyhteisö oli ilmeisesti ollut paikalla kuulemassa). Lasten esiintymistä ei arvostella. Tulipa tosin todettua, mitä on musiikkiopiston pedagogiikka ja arvomaailma. Arvelen, että en laita lastani kyseiseen instanssiin isompana harrastamaan yhtään mitään. 

Mistä muuten löytyy kouluikäisille vielä harrastuksia, joissa suorituksella ei ole niin väliä vaan hauskuudella ja viihtymisellä ja itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymisellä? 

Olemme myös jälleen rakastamieni kielikysymysten äärellä. Minä en tohtisi mennä opettamaan ruotsiksi ruotsinkielisiä. En tohtisi saksaksi saksankielisiä, enkä englanniksi englanninkielisiä. Lyhyehköt esittely/asiantuntija/tietoiskupläjäykset ovat asia erikseen. "Kun minä en osaa nämä suomenkieliset laulut." Paikallinen musiikkiopisto kuitenkin vakuuttaa palvelevansa väestöä molemmilla kotimaisilla kielillä. Minä olen eri mieltä. Haluaisin nähdä sen tilanteen, jossa suomenkielinen vetää ruotsinkielisille äideille ruotsiksi vauvamuskaria. Sitä ei siedettäisi viittä minuuttia pidempään. Seudulla kaksikielisyyden määritelmä on erinomaisen mystinen. 

Joo, jatkan itseni hillitsemistä. Se on haastavaa, sillä olen kovin väsynyt, väsystä johtuen pöhnäinen ja melko kiukkuinen. Tyttären vaippa on edelliset kolme yötä falskannut huolimatta jättiläiskoon superimukertakäyttömaapallontappovaipasta ja päälle viritetyistä villavaippahousuista. Ensi yönä liitän yhdistelmään vielä jonkin lisäimun. Gaaddääm. 

Vaatteiden ja vaipanvaihdon (noin kello 3.21) päälle on ajoittain hankala nukahtaa. Varsinkin jos pissalätäkkö on syntynyt imeskellessä tissiä, eli saan laiskuuttani vielä nukkua siinä.  

Puhelu

Ystävä soitti eilen. Hätkähdin, sillä tiesin hänen olevan sairaalassa.

"Mulla on vauva keskolassa ja mä oon ite täällä osastolla ja nämä saatanan kätilöt ei muuta tee kuin tuputtaa rauhottavia kun mua itkettää."

Ystävä kuiski puhelimessa ja itki.

"Jos mä tuun kaksi minuuttia myöhässä keskolaan, en saa syöttää omaa lastani enkä pitää sylissä ja ne ämmät juoruaa siellä toisistaan tauotta."

"Tulin ambulanssilla sairaalaan ja nämä sanoi, että ei se mitään synny. Koko yönä ei kukaan katsonut mikä on alakerrassa tilanne, sitten kun katsoi, niin saikin ruveta ponnistamaan. Joo, en mää vaan voi tietää oonko synnyttämässä vai en kun oon vasta kaksi laittanut maailmaan aiemmin."

Mikä siinä itkussa on niin vaikeaa? Minä itkin, kun kuulin viime viikon lopulla ystävän synnyttäneen lapsensa reippaasti etuajassa. Itkin, kun sain tekstiviestin, että äiti on kunnossa ja lapsi osaa itse hengittää. Minä itkin sairaalassa oman terveen lapsen synnyttyä, en tiedä ketään, joka ei olisi itkenyt. Mutta kuinka paljon olisin itkenyt jos lapsella olisi ollut jokin hätä tai se olisi ollut vielä liian pieni maailmalle. Kuka ei itkisi? Minusta on ihme, jos itkun voi siinä tilanteessa lopettaa.

Minulle tarjottiin mielialalääkkeitä, kun itketti. Ystävälle on jatkuvasti tuputettu mielialalääkkeitä, kun häntä itkettää ja hän on huolissaan. Mielestäni äidin on parempi itkeä sairaalassa kuin kotona lasten edessä.

Onhan itkuun ihan helvetin vaikea suhtautua. Yritin eilen kuvailla kävelyllä (toiselle) ystävälle leikkausta edeltäviä hetkiä, paniikkia, hätää, pelkoa perse paljaana pöydällä vieraiden ihmisten keskellä, lihanpalana, objektina. Ensin itkua ja vapinaa, johon ei osattu suhtautua; muttei osattu suhtautua siihenkään kun huusin suoraan tuskasta sen saatanan spinaalipiikin epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen ja anestesialääkärin kiroillessa hermostuneena. (Muistutetaan nyt vielä, että ennen sektiota ei saa paniikkiin yhtään mitään, leikkaukseen mennään lääkitsemättä - tuntuu olevan kovin monelle uusi asia.)

Onko syntymä aina kauhua? Lapseni ruma syntymä. Lapsi tosin oli kaunis.

Eilinen oli yhtä synnytystä. Ensin metsässä oma ja ystävän, sitten puhelimessa tuorein. Ja kaikilla hirveä pelko sen toistumisesta. Synnytys on trauma. Paperihaavan saaneille miehille järjestetään kriisiryhmiä, mutta synnyttäneille äideille ei.

Mielestäni joka kylässä saisi olla synnytyspurkuryhmiä, joihin supersynnyttäjät eivät saa tulla ja joissa kerrotaan ja jahnataan joka ikinen veriklöntti ja tikki ja kipu ja piikki läpi niin ettei jäljelle jää mitään. Ja kunta saisi kustantaa tilat ja kahvit ja pullatkin vielä!

Eniten ihmetyttää miksi äitejä ei kuunnella.
"Kyllä se on varmasti kääntynyt. Tässähän sen peppu tuntuu."
"Se on sen pää."
"No ei kyllä ole, varmasti saat ihan normaalisti synnyttää."
Sektion esikäynti 14.6.2012.

"Ai, sä ootkin jo kymmenen senttiä auki. Mennään kuule saliin niin saat ponnistaa. Ei me kyllä yhtään arvattu, että se sieltä syntyy. On ollut niin kiirettä täällä."
Sama sairaala, viime viikolla. Rv 33.

En siis vieläkään osaa lopettaa.

Kirjasto

Meillä on jokseenkin hirvittävät määrät kirjoja kotosalla. Osa on varastoitu vinttiin, kun ei hyllytilaa ole riittävästi. Lahjoitan mielelläni kirjallisuutta ja otan toki mielelläni vastaan. Vuosittain kirjoihin käytetty summa on ollut melkoinen, ammattikirjallisuuden saa toki onneksi vähentää verotuksessa.

 Viime vuoden olin projektihommissa jokseenkin lähellä kirjastoa, eli sen sisuksissa, en tosin kotikaupungissani, enkä kirjastotoimen alaisuudessa. Opiskeluaikoina rakastin kirjastoa ja maailmalla luuhatessa silmät avautuivat varovaisesti - eikö kirjasto olekaan kaikkialla ilmainen?

 Työskentely suurehkossa kirjastossa valotti alaa valtavasti. Työntekijöiden asiantuntemus on varsin vaikuttavaa. Kirjallisuudesta keskustelu (no ei kaikkien kanssa) oli pitkästä aikaa mielenkiintoista (sanasto on tosin suomeksi hakusassa). Saman karsinan (I hate avokonttori) rouvat olivat rautaisia tiedonhaun ammattilaisia, joilta irtosi vastaus pulmaan kuin pulmaan varsin vaikuttavassa tahdissa.

 Aloin siis kyseenalaistaa kirjojen osteluani ja rajoitinkin sitä huomattavasti - heihaloo, kaikki uutuudet tulee viereiseen hyllyyn uunituoreina. Kirjasto on mahtava palvelu. Kirjasto on mahtava resurssi ja sen työntekijät (yleensä) oikeasti vaikuttavia ammattilaisia (joo, mä jankkaan).

No menin sitten maanantaina vierailemaan paikallisessa kirjastossa, joka hehkuttaa kehittämishankkeitaan ja innovatiivisuuttaan kuin viimeistä päivää. Kun astuin ovesta sisään mulkoili tiskiltä vanhempi virkailija minua ja repussa nukkuvaa tytärtä, nykäisi toista virkailijaa hihasta ja supatti tälle jotain korvaan. Molemmat seurasivat taivaltani palautustiskin äärelle, jossa tervehdin virkailijaa kaivaessani palautettavaa repusta. Hän ei tervehtinyt minua. Ojentaessani kirjat rouvalle kerroin, että ole hyvä. Hän ei kiittänyt minua. Olin ajatellut kaivaa muutamia opuksia mukaannapattavaksi, mutta alkoi sylettää niin, että katsoin parhaaksi päästellä kotiin. Lähtiessä tiskiltä yritin vielä täräyttää virkailijalle, että heihei. Ei vastausta.

Edellisen kerran laitoksessa asioidessani keskeytin tiskillä päivystävän virkailijan lukutuokion lainaamalla muutaman teoksen ja pyytämällä uuden pin-koodin (sitä ei jostain syystä saa itse valita). Asiakaspalvelijan närkästys loisti kasvoilta ja luettavana ollut romaanikin paiskattiin suurieleisesti sivuun.

 Kotiintultuani lähetin tällä kertaa vähemmän lämminsävyisen sähköpostiviestin kirjastotoimen johtajalle. Ihmettelin hänelle henkilökunnan palveluasennetta ja tiedustelin mikä kirjaston funktio mahtaa edes olla, jos asenne on kuvaamani kaltainen.

Yritin pari kesää takaperin tilailla opintoihini kirjallisuutta paikallisen kirjaston kautta. Yksi kirja minulle hankittiin Bergenistä, vaikka suomalaisissa yliopistokirjastoissa vastaavaa oli kyllä ihan hyllyssä usempiakin kappaleita. Toista kirjaa oli kysytty Kööpenhaminasta, mutta sitä ei haluttu antaa lainaan - sain puhelun odotettuani teosta viisi viikkoa (samaa löytyi jälleen useita kappaleita ihan kotimaasta). Totesin, että helpompaa ja halvempaa ja erityisesti nopeampaa on ajaa edestakaisin johonkin yliopistokaupunkiin (tai vaihtoehtoisesti naapurikaupunkiin, jossa kirjaston henkilökunta on ammattitaitoista).

 Sain yllätyksekseni vastauksen varsin nopeasti paikalliselta kirjastotoimen johtajalta. Hän pahoitteli tapahtunutta ja ainakin väitti, että viestissäni oli paljon asiaa ja hänelle mietittävää.
"Kirjasto , siellä asiakas on kuningas, tieto demokraattista ja lukemisen vapaus vallitsee. Kirjasto keskipisteessä. Yksi kaupungin parhaista tietokanavista."
Sitaattiinsa on herra johtajan mukaan heillä vielä matkaa. Niin on. 

 Harmittelin sitä, että haluaisin tyttärelleni muodostuvan positiivisen ja luonnollisen suhteen kirjastoon sekä kirjallisuuteen. Tosiasiahan on, että minä en lasta enää paikalliseen kirjastoon vie. Miksi veisin lapseni paikkaan, jossa pahoittaa mielensä, tuntee olonsa epämukavaksi ja ei-toivotuksi.

Onneksi naapurikaupunkiin on vain reilun puolen tunnin matka, siellä kirjastotoimen johtaja potkaisee asiakaspalveluangstiset työntekijät komealla kaarella pihalle ja varsinkin lastenosaston henkilökunta on aivan ihanaa. Toinen varsin mainio kirjasto sijaitsee vielä lähempänä, täysin ruotsinkielisessä kunnassa, mutta suomenkielinen valikoima on erinomainen (kun kukaan ei niitä koskaan lainaa, vaikka uutuudet tilataan joka tapauksessa).

Miten kukaan voi kirjojen, kirjallisuuden, tiedon ja virikkeiden keskellä työskennellessään olla kuin olisi vetänyt hapansilakkaa naamariin viikon ja nukkunut kellarin lattialla puoli vuotta. Surullista. Lienee täydennyskoulutuksen paikka: Miten töissä ollaan, 5 ov. (Mä oon niin vanha, että lasken ikuisesti viikkoja.)

Muskari

Voi olla, että joudun lopettamaan muskarissa, sillä minulla on asennevamma ja vauvakin kuolaa. Vaikka kuinka yritän, erityisesti onnettomasti nukuttujen öiden päälle, suhtautua kivasti ja ihanasti ja lapsekkaasti (vauvakkaasti?) niin ei onnistu. VMP. Ja sehän näkyy tästä naamasta varsin pitkälle, kaikki näkyy aina.

"Tuuuuuleeee, tuuuuleeee, syksylläsyksyllä, puuuuuuh." Opittiin viime kerralla.
Tällä kertaa opittiin toinen säkeistö:
"Veeeeeettääää, veeeetttäää, syksylläsyksyllä, jotain." En ihan oppinut kun kiristi niin hyvin.

Muskarimuija kävi välillä oikein tarkistamassa oikean sävellajin vauvalaulukirjasta. Minulla olisi sen vauvalaulukirjan tekijälle palautetta.

"Nyt se pitää muistaa, että muskari on sitä vartten, että äiti osaa laulaa lapselle. Nyt enemmän äänttä äiddit niin oppi hyvin lauluja. "

Hillitsin itseni enkä täräyttänyt, että meillä on kotona vähän paremmat laulut.

En osannut hillitä itseäni tiedustellessani Paukkuliinilta, että sopiiko jos vedän meidän penskoille muskarit niin se vetää värikylvyt ja taidepuolet. Kaikki varmaan kuuli. Mua ehkä ihan vähän hävettää. Ei kyllä kovin paljon.

Ja sitten taas käveltiin ja marssittiin ja keinuteltiin musiikin tahdissa. Ja samalla laulettiin, että kävelenkävelen, marssinmarssin, keinunkeinun. Tällä kertaa ei muistaakseni laulettu, että stop. Voin olla väärässä.

"Tanssiin tanssiin kuuuultaaaaanii kanssa, kultaaaani jotain on kaaaalleeellaaaansa". Voisin sietää hommaa paremmin jos vetäjä ei laulaisi kirkkokuorotyylillä. Ja sillä muskarimuijalla olisi edes pikku rahtunen huumorintajua. Ei oo. Se ei edes uskonut laulettuaan väärin Tukutukulampaitani, kun kerroin oikeat sanat (näitä mää osaan). Piti oikein tarkistaa kirjasta.

Että harkitsen muskariharrastuksen lopettamista kahden kerran jälkeen. Eihän tällä asenteella voi harrastaa yhtään mitään. Oisko jossain joku angstauskerho äidille ja vauvalle?

Googlettajille vielä vähän palautetta ja täsmävastaukset:
"Sektio helpompi" - Mee laittamaan alakautta vaan jos multa kysytään.
"Otanko lidl vain päivätyöksi" - Ota vaan. Illoista saattaa saada enemmän liksaa, mutta päivälläkin voit pärjätä.
"Vauvan perätilalle syitä?" - En tiedä vastausta. Arvelen, että sillä kolmella prosentilla on vaan erilainen elämänasenne alusta lähtien. Sinussa ei liene vikaa.

Uhka

Masennus on masentava kansantauti, johon on vaikea suhtautua, sillä masentunut ihminen on usein vittumainen, rasittava ja sietämättömän itsekeskeinen. Kun millään ei ole enää väliä, on varsin kätevää olla välittämättä toisista. Oikeasti. Se tuntuu jopa täysin oikeutetulta oman pahan olon rinnalla.

Muistuttaisin, että masennukseen ei kukaan halua sairastua. Vai onko vapaaehtoisia syöpäänsairastujia?

Kun on jälleen sairastanut masennuksen ja on vielä oikeastaan kuntoutuja, on sallittuja asioita ja kiellettyjä. On sallittua olla hyvällä tuulella, hymytä ja naureskella ja suunnitella ja toteutella asioita mielin määrin, muttei liian innokkaasti, etteivät kanssaihmiset ala epäillä maanisuutta.

Negatiiviset tunteet suhteessa itseen, perheeseen tai läheisiin ovat kiellettyjä. Jos niitä tuo esiin on auttamatta palannut takaisin sairauteen ja kiertotietä ei-hullujen pariin tuskin on. Tavallisille ihmisille, jotka eivät ole kokeneet prenataalidepressiohelvettiä käsittääkseni negatiiviset tunteet sallitaan. He eivät näet välttämättä sairastu siihen postnataaliin versioon, johon minut on auttamatta tuomittu.

Jos jollekulle hokee riittävän kauan, että tässä on ominaisuutesi, alkaa se väistämättä toteuttaa itseään.

Tänään itkettää ja ahdistaa ja väsyttää. Ja pelottaa niin helvetisti, että huomenna itkettää vielä enemmän ja ahdistaa ja väsyttää vielä kauheammin. Ja koko ajan on taustalla ajatus, että minä en saa käyttäytyä näin, minä en saa tuntea näin.

Pitäisi olla pihalla poimimassa omppuja ja haravoimassa ja nauttimassa VIIMEISESTÄ aurinkoisesta päivästä. Sen sijaan makaan pimeässä makkarissa peiton alla ahdistumassa kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä ja pitäisi olla. Samaan aikaan mies ahdistuu (sitä tuskin voi syyttää, eli sekin melkoisen helvetin viime talvena), lapsi ahdistuu ja koirakin kipittää häntä koipien välissä. Vittu.

Pitää varmaan leipoa kokoomuslaista pullaa, jotta minä ja tytär emme syrjäydy.

Tukko

Nokka on tukossa. Onneksi muut onkalot eivät juurikaan, ehheheh. Alkaa ihan suomeksi vituttaa eikä ihan vähänkään. Puolison loma meni koko porukan sairastaessa eikä tämä itsellä tunnu taittuvan, ei sitten millään. Olen sentään oppinut, että seisaallaan ei kannata niistää, tasapaino lähtee kun paineet heittää korvissa.

 Ulkoilutimme minun autoani eilen oikein meren äärelle, kun tuli todettua että se ei ole liikahtanut pihasta sitten edellisviikon Litili-reissun. En tosin minäkään. Hoksasin myös, että kiesi on tankattu viimeksi heinäkuussa. Kertonee joko siitä etten käy missään tai että olen siirtynyt liikkumaan jalkaisin. Veikkaan itse molempia. Joka tapauksessa, rannalla tuuli, mistä kehitin lievää ahdistusta lapsen pukeutumisen suhteen. Rannalla arvelin sen jäätyvän ja metsässä pakahtuvan. Ainakin puolen tunnin reippailu ulkoilmassa kostautui tietenkin lämmönnousulla ja karsealla väsymyksellä.

 Olisi ihan oikeasti kiva käydä vaikka Siwassa, alkaa kotonamöllötyskiintiö tulla taas täyteen. Sinänsä lienee hyvä oppia, ettei loma-ajoille kannata asettaa seuraavaan pariinkymmeneen vuoteen minkäänlaisia tavoitteita, ne eivät täyty kuitenkaan. Tällä kertaa oli huimana tavoitteena käydä yhdessä retkellä.

Siitä huolimatta, että tytär herää enää keskimäärin kaksi kertaa yössä, olen ihan perkeleen väsynyt. Toki flunssa imee osansa, mutta jos loppuelämä pitää opetella olemaan, elämään ja ajattelemaan näissä sumuissa, niin ei helvetti.

Koska rahaa on aina ihan liikaa, läpsähti lämmityskulujen säästöyrityksemme näppärästi reisille. Kolmessa vuodessa kun on lämmitysöljyn hinta noussut ajoittain jopa 40 senttiä litralta, ja alvinkin osuus on kiva, olemme nuuhkineet vaihtoehtoisia lämmitysmuotoja. Talon edellinen omistaja oli juuri ennen myyntiä vaihtanut pannun ja polttimen eli niihin ei kannata koskea. Ilmalämpöpumppu on meillä yhtä tyhjän kanssa rintamamiestalon kekseliään pohjaratkaisulabyrintin ansiosta. Vaihdoimme siis lähi-idän ja Buzz Aldrinin riistoöljyn paikalliseen huomattavasti edullisempaan bioöljyyn (joka kauhukseni ilmeisesti valmistetaan minkinraadoista, jotka tosin aiemmin ovat päätyneet lähinnä muhimaan ties minne). Kuution verran on tuoretta öljyä puhdistetussa tankissa, mutta poltin käsähti. Ei kiristä ei.

Lisäksi meneillään on verenpainettani uskomattomiin lukemiin kohottava Naapuri-Gate.

Mun on pakko päästä kohta pois kotoa. Toisaalta, sehän järjestyy: torstaina on neuvola. Vittu.