Olen jatkuvassa kiukussa. Kiukuttaa, sylettää, ketuttaa, vituttaa, ahdistaa. Tilannetta ei juuri helpota se, että pelkään olotilan kroonistuvan. Voiko ihan kaikesta syyttää hormoneita vai olisiko syytä katsahtaa elämäntilanteeseen? Hormoniparkoihin on tosin helpompi vaikuttaa kuin elämäntilanteeseen - nyt.
Heti aamusta syletti, sillä sängystä nouseminen teki helvetillisen kipeää. Lantio nitisi ja paukkui, lonkkanivelet tuntuivat pettävän ja maha oli yksi saatanan iso, kova, kipeä pallo. Heräämisestä alakerran vessaan neljässä minuutissa.
Työmaan skypekokous sujui, tosin syletti se, etten pääse osallistumaan tapahtumiin, jotka oikeasti kiinnostaisivat ja saattaisivat jopa reipastuttaa. Matkalla toimistolle alkoikin vituttaa oikein kunnolla, sillä suurin osa ihmisistä on paskoja kuskeja. Matkalla, jonka ajeluun on syytä käyttää nelisenkymmentä minuuttia, vähempikin tosin useimmiten riittää, ehtiikin kivasti kelailla esille kaikenlaista itsekseen analysoitavaa, jonka voi erityisesti kääntää loukkauksiksi omaa itseä kohtaan. Luonnollisesti listalle pääsi eilinen tutustumiseni vauvatiimitoimintaan, johon ystävällisesti sain äitipolilta lähetteen. Tulin tunnissa siihen tulokseen, että jätän vauvatiimin palvelut mieluusti käyttämättä.
Ruokaillessani työpaikan henkilökuntatiloissa erehtyi valtafirman (olen se ainoa vähemmistöfirman edustaja) tiedustelemaan, että olenko ollut välillä lomalla kun ei niin pitkään aikaan näkynyt. Otin kysymyksen luonnollisesti sosiaalipornokalasteluna ja juorunmetsästyksenä (mikä on aidosti realistista lähes sataprosenttisesti naisista koostuvassa yhteisössä). Vitutti ja jätin vastaamatta. Koko päivän vitutti tuoliltanousemisen aiheuttama kipu, vessassakäyntikipu, kävelykipu ja ajoittainen mahan aiheuttama hengenahdistus.
Kotiin taivallettuani kaikista kehnoista kuskeista huolimatta odotti postin seassa isälleni osoitettu kirjekuori Kauhavan Kiviveistämöstä. Soitin herra hautakivimyyjälle ja tiedustelin jokseenkin hämmentyneeltä isännältä, että mikä taho heille ilmoittaa henkilöiden kuolemat. Mies sai soperrettua, että seurakunnat ja tämän nimen hän oli bongannut lehdestä. No sehän ilahdutti. Mainittakoon, että hän ei tule lähettämään isäni nimellä lisää hautakivimainoksia ja mikäli mies on oppimiskyvyltään normaali, hän ei lähetä mainoksia saman sukunimen omaaville - ainakaan hetkeen. Leipä on jokaisen pöytään toki raavittava, en missään nimessä tosiasiaa ole kieltämässä, mutta sainpa huvikseni meuhkata.
Selasin kyllä hautakivimainoksen läpi, tympeitä tuotoksia ja järkyttävän kalliita, tosin hintaa ei mainoksissa eikä verkossa mainita. Yleensäkään kuolemisen hintaa on lähestulkoon mahdotonta löytää mistään. Halpaa se ei ole. Halvimmillaan reilusti toista tuhatta euroa. Hintavertailu tehdään siis tyystin mahdottomaksi, mikä on kuluttajansuojan kannalta mielestäni kyseenalaista. Joka tapauksessa, hautakivimainoksen kivet olivat mielestäni tylsiä ja melkolailla mauttomia.
Lenkkeily saattaisi virkistää, mutta sen aiheuttama kipu vetää mielestäni haitta-hyötysuhteen miinukselle. Näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi pois - kunnioitathan yksityisyyttä.