Kymmenen päivää töitä jäljellä. Eilen oli töissä ihan huippua. Tänäänkin ok. Pelottaa, että kotiin jäädessä vaihtoehtoja on tasan kaksi: ahdistua täysin toimintakyvyttömäksi tai ahdistua jatkuvalla huutokiukkuraivarilla.
Koti ahdistaa ihan hirveästi. Naapuriin muutti sivistynyt älykkö, joka veti kaikki näkösuojapuut rajalta pois (ilmeisesti ilman lupaa), koska hän pelkää leppäpuiden levittävän punkkeja. Heti aamulla töihin lähtiessäni sainkin heilutettua herran keittiönikkunan verhoja ja pönäkän hahmon ikkunasta pakenemaan, kun väläytin kerran pitkät päälle autoon istuessani. Kotiin palatessani tähyttiinkin pihalla jo kovasti kuka on tulollaan.
Naapuriahdistus liittyy toki kokemuksiini Jyväskylässä. Kyseessä oli tosin kerrostalo, tietoisesti en sen jälkeen ole kerrostaloon muuttanut. Mutta kas kummaa. Eläkepäiviä on tultu viettämään maalta kaupunkiin, kyllä samalla pitää toisten nurkat vahtia. Sylettää katsoa ennen niin ihanaa, suojaisaa pihaa. Ulos meneminen ahdistaa ja vituttaa niin, että saa kunnon tärinät aikaiseksi.
Oloa ei helpottanut vierailu vauvatiimi-lässynlässyn-tädin luona. Tosin kerroin kohteliaasti vierailun olevan tälläerää viimeinen, sillä koen tilani vain pahenevan rakennuksessa hyppäämisen vuoksi. Saatan olla väärässä, mutta mielestäni vauvatädistä olisi saattanut olla apua tilanteessani, mikäli toiminnasta olisi kerrottu minulle vaikkapa ennen joulua. Nyt on liian myöhäistä.
En näe myöskään mitään järkeä ennen ahdistavaa äitiyslomaa, saati synnytystä, alkaa käsitellä keskinkertaisten hoitajien kanssa turvatonta lapsuutta, jokseenkin pieleenmennyttä nuoruutta, parisuhdetta sun muuta paskaa, jota on tullut kyllä jauhettua - vuosikaudet. Puhumattakaan isäsuhteesta ja kuolemasta. En uskalla edes surra.
Olo on sietämätön enkä tiedä mitä tehdä. Ilmeisesti kiva viikonloppu tulollaan. Voiko 50 tuntia viettää nukkuen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi pois - kunnioitathan yksityisyyttä.