Olin ennen raskautta hirviömäisen naiivi raskauteen, äitiyteen, vauvoihin ja yleensäkin lapsiin liittyvän asiatiedon suhteen. Ajattelin jostain käsittämättömästä syystä, että suomalainen yhteiskunta pitelee huolta omistaan (ja ihan kivasti niistä muistakin), tarjoaa tutkittua tietoa asiallisessa määrin ja valmiiksi pureksittuna, jotta uuden äidin ja isin on hyvä ja luonnollista astua uusiin saappaisiinsa käsi kädessä - mieluusti vielä hymyillen.
Tosiasiahan on se, että tietoa on erittäin vaikea saada käsiinsä tiedon määrästä huolimatta. Aihe on opiskeltava läpikotaisin, järeän lähdekritiikin kera, jotta oman mielipiteen voi muodostaa, mutta mitään takeita ei voi antaa siitä, että loppujen lopuksi pystyy toimimaan mielipiteidensä mukaan. Ympäristö asettaa melkoisen tiukat rajat äitiydelle ja vanhemmuudelle, arvostelua riittää, neuvojia on yllinkyllin. Miten helvetissä lapset ovat pysyneet hengissä ilman vanhempien ja googlen yhteistyötä?
Järkyttävää on mielestäni se, että jos erehdyt mainitsemaan kehnon psyykkisen voinnin ääneen, saat leiman loppuiäksesi. Silti oppaissa ja verkossa ja neuvoloissa kehotetaan ottamaan avoimin mielin puheeksi pahat mielet ja ahdistukset. Näin saadaan muka synnytyksen jälkeiset masennukset kätevästi kiinni (raskaudenaikaista masennustahan ei ole olemassakaan, virallisesti). Mainitsin heittelevän mielialan ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana useaankin otteeseen asioidessani neuvolassa ja äitiyspoliklinikalla, mutta minulle kerrottiin sitkeästi, että mielialan vaihtelu kuuluu asiaan. Kiltisti uskoin, sillä vaihtelua on mielestäni myös itku-kiukku-vitutus-ahdistus-suru-pelko-jne. Sairaus hiipi liian pitkälle.
Leima ahdistaa ja katkeroittaa. Asiatietoa ei ole saatavilla, pyynnöistä huolimatta. Miksi minä olen sairastunut? Mikä minun sairauteni on? Mistä sairauteni johtuu? Miten sairautta voidaan hoitaa? Mikä pahentaa sairautta, mikä helpottaa, miten minä voin siihen vaikuttaa? Miten voin ehkäistä sairauden seuraavaa vaihetta, johon lukuisten lähteiden mukaan sairastumisriski on reilut 50 %? Jos sairastun uudelleen / lisää / tilani pahenee mitä sitten tehdään? Mikä auttaa, mikä parantaa? Miten sairaus vaikuttaa lapseeni? Minkä tahansa somaattisen sairauden ollessa kyseessä, kysymyksiin saa vastauksen. Masentunut saa olla ilman tietoa.
Psykiatrin mukaan masennus kuuluu elämään, kunhan se ei ole sietämätöntä. Mielenkiintoinen näkemys, sillä minun on kovin vaikea hahmottaa, miten sen sietämiseen voi vaikuttaa. Varmaankin ottamalla itseään niskasta kiinni.
Eli neljän tunnin yöunien ja turhan psykpolikiekaisun jälkeen on taas ihan helvetin hyvä fiilis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi pois - kunnioitathan yksityisyyttä.