Kieli

Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kieli on aihe, joista toiset saavat puhua ja toiset eivät. Luonnollisesti omalla kielellään. Täällä enemmistöllä on suurempi oikeus kieleensä kuin vähemmistöllä, joka oikeasti onkin enemmistö ja siksi aina sortanut oikeaa vähemmistöä, joka paikallisesti sattuu olemaan enemmistöä. Suunsa puhtaaksipuhuminen saattaa hyvinkin vaikuttaa erityisesti siihen saako esimerkiksi kunta-alalta töitä. Kieliryhmien välinen kuilu on syvä, vaikka sitä hankkeilla jos toisilla aina silloin tällöin kavennetaan. Ihmeellistä tosin on se, että palvelurakenne pitää yllä kielijakoa ja heikentää kielivähemmistön asemaa. Toisaalta taas ihmisten välisissä suhteissa - kuten parisuhteessa, naapureiden kesken, työpaikoilla tullaan ihan rauhanomaisesti toimeen.

 Kulttuuriero on tabu, josta ei jumalauta saa varsinkaan puhua. Minä en noin suunnilleen savolais-härmäläis-mitäliegeeneillä voi ymmärtää niiden toisten käyttäytymistä, useimmiten. Olen tosin koettanut aiheeseen perehtyä muun muassa tivaamalla asioiden oikeaa laaitaa ja merkityksiä puolisolta (joka on sitä paikallista enemmistöä), mutta harva asia on selvinnyt. Asiat eivät selvinneet edes työskennellessäni varsin enemmistöpainotteisessa työyhteisössä useita vuosia.

Esimerkkeinä: Junannussalko (joka paikallislehdissä käännetään aina ilmoituksissa väärin juhannustangoksi, mikä naurattaa). Pikkuruiset katkarapuvoiveivät. RKP (voidaan useimmiten mielestäni laskea kulttuuriksi, useammankin määritelmän mukaan). Pääsiäistrullaus ihan eri aikaan kuin muualla Suomessa. Nakit ja perunasalaatti sekä joulupöydän lihapullat. Marketissa toisten murjominen ostoskärryillä. Leppoisa sosiaalinen kanssakäyminen - erityisesti marketissa tai kansanjuhlissa, mahdollisimman näkyvästi. Tanssimusiikki. Luciakultti. Yle Fem (jota yksikään suomenruotsalainen ei katso, sillä kaikki katsovat luonnollisesti ruotsin teeveetä). Kaikki tervetulleiksi toivottavat hääilmoitukset paikallislehdessä. Keväiset revyyt joka ikisessä kylässä. Pehmeä kommunikointi, jolla pyritään vaikuttamaan toisen käytökseen tai mielipiteeseen vaikuttamatta tämän mielialaan erityisesti mielipahaa vältellen, tuli asia sitten selväksi tai ei. Kakkujen tarjoaminen työpaikalla vähintään viikottain.

 Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen äidin ja isän tulee kommunikoida jälkikasvunsa kanssa nimenomaan omalla tunnekielellä, joka lähes poikkeuksetta on se oma äidinkieli. Meidän lapsestamme kasvanee tällä perusteella siis kaksikielinen, mikä on toki hyvä asia, ainakin lingvistiäidin näkökulmasta. Toiveena tosin on, että kersa oppisi päälle pari muutakin, vähän isompaa kieltä, mutta jos ei onnistu ni ei väkisin.

 Ehkä kahden kielen hallitseminen antaa paremmat eväät ymmärtää kahta valtakulttuuria. Itse muistan lapsuudestani lähinnä aikuisiin liittyneen turvattomuuden - koskaan ei voinut tietää osaako vastaantulija samaa kieltä kuin minä, tuolloin esimerkiksi avun pyytäminen on kovin luonnotonta ja hankalaa. Samoin vieraalle ihmiselle vastaaminen: tienkysyjät, kellonkysyjät, päänaukojat jne. Ehkäpä juuri siksi on työrintamalla ollut helppoa asettua uusien suomalaisten kenkiin.

 Olen hirvittävän pettynyt kieliryhmien väliseen segregaatioon. Haeskelin oikein innolla jokin aika sitten tietoa paikallisesta päivähoidosta ja sen järjestämisestä - onhan aihe varsin ajankohtainen vuoden - parin kuluttua. Todennäköisemmin vuoden - näillä tuloilla. Kaupunki EI tarjoa KAKSIKIELISTÄ päivähoitoa. Kieli on valittava jo kehdossa tai pähkäiltävä mahdollisuutta kielikylvetyksen suhteen. Miksi ihmeessä kaupungissa, joka julkisesti muun muassa verkkosivuillaan mainostaa olevansa toimivan kaksikielisyyden kehto (toimivuuteen voimme palata) ei ole päivähoitoa, jossa henkilökunta puhuisi omaa äidinkieltään/tunnekieltään lapsille. Olen hämilläni - vaadinko taas liikaa, onko näkökulmani jotenkin päin persettä vai mikä tässä jökkii?

Mainittakoon, että äidinkieleni ja niiden parin vähän isomman eurooppalaisen kielen lisäksi ymmärrän ja puhun toista kotimaista ihan sujuvasti - en tosin murteita.