Sosiaalistaminen

Nonniin, raskassoutuisella linjalla edelleen. Tosin parin vuoden takaiseen verrattuna olen suorastaan kepeä. Mielessä on jo jonkin aikaa pyörinyt pienen lapsen sosiaalistuminen, sosiaalistaminen - kehitys yksilöksi yhteiskunnassa ja kuitenkin kasvaminen osaksi yhteiskuntaa.

Mikäpä muu pohdinnan taustalta löytyisikään kuin syyllistyminen - osin syyllistäminen, mutta pääosin vanha tuttu syyllistyminen. Meillä ei edelleenkään ole kovin laajaa sosiaalista verkkoa, vaikka olemme puolison kanssa näiltä nurkilta kotoisin. Olen lähellä asuvista sukulaisistani väleissä ainoastaan äitini kanssa, enkä oikein ota selvää, mitkä kuviot ovat puolisolla vallalla oman perheensä kanssa. Tässä tulee aina piiriin myös ihanana perhejuhlana tunnettu joulu - voihan helvetti.

Lähiseudulla ystäviä on aika harvassa, ystäviä on toki, mutta sellaisia, joiden kanssa tavattaisiin lapset pääosassa on kuitenkin melko vähän ja näin talviaikaan kaikilla on vuorotellen joku räkävirus kiertämässä. En ole edelleenkään päässyt nauttimaan ainoastakaan kerhosta, avoimesta päiväkodista, lastentapahtumasta jne. Syyt ovat luonnollisesti moninaiset, mutta päälimmäisiksi nousevat oma laiskuus ja oma epävarmuus, mitäpä sitä kieltämään.

Olen miettinyt sitä, kuinka paljon alle parivuotiaan tulisi olla tekemisissä toisten lasten kanssa, saati toisten aikuisten. Alle vuotiaastahan tiedetään hyvin, että omat porukat riittävät mainiosti - radikaalimpien tulkintojen mukaan vain toinen vanhemmista on riittämiin. Alle parivuotiashan ei vielä osaa leikkiä toisten kanssa, leikki ilmeisesti leikitään porukassakin rinnakkain. Matkimisella on ihmislapsenkin kehityksessä valtava merkitys, hyvässä ja pahassa.

Teenkö minä nyt äitinä ja vanhempana väärin, kun lapseni on useimmiten yksin. Siis ainahan, joka ikinen sekunti, hänen vierellään on isänsä tai minä, mutta riittääkö lapselle se, että hän tapaa toisia lapsia keskimäärin muutaman kerran kuukaudessa. Oppiiko hän, ettei hiekkaa saa heittää toisen silmiin? Oppiiko hän, ettei toista saa lyödä? Oppiiko hän, että kaikki saavat leikkiä? Oppiiko hän jakamaan? Oppiiko olemaan?

Koiria ohjeistetaan sosiaalistamaan, tapaamaan toisia ja totuttamaan siihen, että muitakin hurttia ja kaikenlaista väkeä on olemassa. Alan hiljalleen kuitenkin hahmottaa sen, että lapsi ei ole koira. Ne mokomat ajattelevat eri tavoin. Vuotiaan lapsen ajatusprosessit kulkevat ihan eri sfääreissä kuin seitsemän vuotta sohvaani kuluttaneen koiran. No tietenkin, ne ovat eri lajia. Myönnän silti ajoittain hämmentyneeni.

Jos koiraa ei sosiaalista, siitä tulee epäsosiaalinen remmirähjä. Tuleeko ei-sosiaalistetusta lapsesta, joka viettää kaiken aikansa vanhempiensa kanssa myös remmirähjä? Tuleeko lasta sosiaalistaa johdonmukaisesti vai oppiiko se ihmisten väliset kuviot itsestään? Luonnostaan? Sisäsyntyisesti?

Lahjakkuuksiahan on erilaisia - yksi on huomattavan matemaattinen, toinen hanskaa kielet, joku on kuin kala vedessä ihmisjoukoissa. Voiko lapsesta, joka on ollut pienenä yksin - siis lapsena yksin - tulla sosiaalinen?

Minä olen ainut lapsi, mutta koen olevani noin normioloissa ihan kykenevä asiallisiin ihmissuhteisiin. Tämä mikäli ei ole pahempaa masennusputkea päällä. Nautin ihmisten seurasta, mieluiten tietysti hyvien tyyppien, mutta välillä pöljemmätkin kohtaamiset ajavat asiansa. Ilman ihmissuhteita ja kohtaamisia minä kärsin.

Olen ainut lapsi, mutta minut on tyrkätty päivähoitoon puolivuotiaana. Onko sillä vaikutus? Olin muuten lapsena kaikkea muuta kuin sosiaalinen. Olen ainut lapsi, mutta osaan aivan tajuttoman hyvin jakaa.

Työkeikalla tällä viikolla puhuin asiakkaan kanssa äitiä. Totesimme kumpikin olevamme äitejä, tarkensimme lasten iät ja sukupuolet. Jossain vaiheessa kohtaamista asiakas kertoi lähtevänsä työmatkalle ja pyytäneensä oman äitinsä lapsia hoitamaan, vähän pidemmän matkan päästä. Hän tarkensi myös, että on tärkeää, että lapset oppivat, että on muitakin turvallisia aikuisia kuin äiti ja isä.

No minähän takerruin. Oppiiko lapsi, jota pääosin omat vanhemmat ovat hoitaneet, että maailmassa on muitakin turvallisia aikuisia? Jos lastani ei koskaan hoida muut kuin minä tai isänsä, jääkö häneltä tämä oppimatta? Voiko lapselta jäädä tämä oppimatta? Voinko minä estää lasta oppimasta, että suurin osa aikuisista on ihan hyviä ihmisiä?

Onko lapsi koira? Ja miksi minulla on kysymysripuli?

Mun pitää ehkä hinautua kirjastoon. Saako kehityspsykologiaa suomeksi jostain e-kirjakaupasta?

Aikuisen vaiheet

Kuten jo jokin aika sitten totesin, olen hiljalleen havahtunut siihen, että lähes jokainen vuonna 2012 lapsen saanut on jo ponnistanut lähtökuopista toiselle (tai n:nnelle) kierrokselle. Mikäpä siinä, lapsihan on aina iloinen asia. Samalla on tullut havahduttua siihen, että minun on jälleen haettava tässä vertaisjoukossa oma paikkani. Uusi lapsi tuo uuden elämänvaiheen - meille ei uutta lasta ole tulossa, vaikka välillä haaveissa sellaisen perään huokailenkin. Toisaalta, meillä ei varsinaisesti esimerkiksi ikä ota vielä pahemmin vastaan, kai se jättää pelivaraa - mene ja tiedä.

Iloisten uutisten keskellä olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, että minulle on jäänyt tässäkin suhteessa kummallinen olo. Kun on vihdoin selvinnyt vauvavuodesta, joka kaikessa hämmentävyydessään ja uutuudessaan (puhumattakaan muista vivahteista) oli ilman muuta raskas, käynyt nuuhkimassa aikuisten maailmaa työelämässä ja palannut takaisin kotiin - lillumaan omituiseen tilaan loman, työnhaun, arjessa selviytymisen ja elämän (lopullisen) järjestämisen välille, on uusintakierrokselle lähteneiden keskellä aika yksinäinen olo. Pitäisi tehdä päätöksiä töiden, koulutusten ja muiden - elämään aika voimakkaastikin vaikuttavien elementtien suhteen, mutta kuten sanottua - lillun, kunnes lapsi on mielestäni päivähoidon aloittamisen minimi-iässä. Aikaa on siis ensi syksyyn.

 Minun on jostain syystä varsin haastavaa perustella itselleni, sallia itselleni lilluminen. Ei kerry eläke, ei kerry juurikaan työkokemus, taloudellisesti on toki tiukahkoa, mutta toistaiseksi tullaan toimeen. Saako kotonaolosta sitten nauttia? En kysy, voiko kotonaolosta nauttia, vaan nimenomaan - saako.

Kieltämättä olen saanut itseni kiinni miettimästä, että olisihan tämä oleskelu paljon järkevämpää jos olisin raskaana. Seuraavaan hengenvetoon olen tuntenut kuristavan otteen kaulan ympärillä - ei saatana jos täällä kotona pitäisi olla oikeasti vielä vuosi tolkulla. Ote helpottaa, kun saa ajatella, että päivähoitohakemus on jätetty, siinä on päivämäärä, jonka mukaan voidaan todennäköisesti toimia, ja jos ei voida, niin sitten laaditaan (siis minä laadin) varasuunnitelma tai kiertotie. Hengitystäni huomattavasti avaa se, että edessä häämöttää päivämäärä. En tosin ole vielä ehtinyt käsitellä päivähoidon minussa herättämiä ristiriitoja ja angsteja. Puhumattakaan omista kuvioistani.

Taloon rantautui reilu viikko sitten ikävä flunssa, jonka ansiosta emme ole käyneet kauppaa lukuunottamatta missään. No eihän me muutenkaan käydä, mutta juuri mahdollisuuden rajoittaminen on minulle kaikkein ahdistavinta. Viikossa olen tavannut tasan kaksi aikuista - puolison ja paikallisen kulttuuripersoonan, kun kävin työkeikalla. Kulttuuripersoona virkisti. Puoliso ei.

Joka tapauksessa, huomasin kaipaavani "vertaistukea" (olen surullinen sanaparan kokemasta inflaatiosta) uuteen, omaan elämänvaiheeseeni. Välitilaan, jonka aikana ja jälkeen olisi tehtävä päätöksiä, aloitettava järkevä työnhaku, jonkinlainen muutosprosessi johonkin pysyvään. Tavoitteena siis päästä pois välitilasta, pysyvään tilaan, joka ei olisi liian kuormittava, taloudellisesti vakaa ja mielellään mahdollisimman onnellinen. Hylkäämättä niitä onnellisia, joiden vatsoissa kasvaa uusia, hauskoja vauvoja. 

Ist da jemand?

Kasvot

Olen ollut viime aikoina hämilläni ilmeisen yleisesti vanhempien (no äitien) kesken vellovista asetelmista. Kaikki lähti tietenkin siitä, että olen lueskellut vanhan koulukaverin pitämää blogia, lähinnä huvittelumielessä - lähdekritiikitön paasaus kun aina välillä hymyilyttää. Ajoittain tekee hyvää, kun saa vähän vihastuttaa omaa verta.

Olen aina ajatellut, että yksi keskeinen ihmisen eläimestä erottava tekijä on se, että eläin pitää huolta omista jälkeläisistään, mutta ihminen osaa pitää huolta myös toisen jälkeläisistä. Muutamaan otteeseen olen erinäisten tekstien äärellä (on niitä muuallakin kuin viittaamassani laarissa) olen ollut syvän hämmentynyt siitä aggressiosta, millä kirjoittajat suhtautuvat toisten lapsiin ja toisiin vanhempiin. Jos kirjoitetaan, että omaa lasta muksiva tenava saa kyllä ansionsa mukaan ja tuta, niin mitä helvettiä?! Suhtaudutaan väkivaltaisesti toisiin lapsiin?! LAPSIIN!? Saahan niin toki ajatella, harva asia on niin kamalaa, kuin että omaa lasta sattuu, mutta jossain välissä olisi ehkä syytä muistaa painaa sitä jarrua. Ei se helppoa ole, meikäläisen itsehillintä on surkeimmasta päästä, muttatota. Huhhuh.

Muutaman kirjoituksessa olen nyt sitten aihepiiriin törmännyt. Koska käytän puhelimesta bloglovin'ia, joka pyörittää tekstit luettavaksi pienempinä raakaversioina, luen harvemmin keskusteluja (ja kommentoin itsekin harvoin). Ylipäänsä vältän keskustelujen lukemista, oli kyseessä sitten hesari, iltapäivälehti tai jokin verenkiehutusblogi. Vapaa kommentointi erityisesti uutistekstien yhteydessä harvemmin tekee kovin hyvää, useimmiten vain pahoittaa mielensä.

Noh, luin sitten muutaman kirjoituksen kommentit. Hämmennyin lisää. Suurehko joukko - myönnettäköön, että hyvin homogeenistä porukkaa - on tosiaan huonosti kärjistettynä sitä mieltä, että toisten lapset ovat kauheita, kiusaavat ja vanhemmat ovat paskoja eivätkä kasvata, ohjaa saati rankaise lapsiaan oikealla tavalla. Samalla syytetään usein "vapaata kasvatusta", josta en ole vielä koskaan löytänyt hyvää määritelmää. Ilmaisua käytetään varsin tehokkaasti siellä sun täällä, aina kun on kyse lapsista ja käytöksestä, mutta voisiko joku selittää mitä se on? Onko se jokin "kasvatussuuntaus" kuten vaikkapa kiintymysvanhemmuus?

Koen myös outona sen, että lapseus - se, mitä lapsi on, tuntuu olevan hirveän hukassa monelta. Lapsi on lapsi, eikä miniaikuinen. Lapsi tarvitsee ilman muuta ohjausta aikuisilta, lähimmin vanhemmiltaan, mutta tarpeen vaatiessa myös toisilta aikuisilta - iän myötä toisia aikuisia tulee toki koko ajan enemmän mukaan. Alle kaksivuotias tuskin tietoisesti harjoittaa järjestelmällistä kiusaamista. Maailma on pullollaan tutkittua tietoa ikäkausista, kehityksestä, oppimisesta - todellako sitä vain harva lukee? On kauhean surullista, jos oma ajatusmaailma toimii siten, että oma lapsi on lapsi, toisten lapset laskelmoivia pikkuaikuisia ja toiset aikuiset välinpitämättömiä.

Lastenpsykiatri Janna Rantala totesi hirveän hyvin jossain (mitä en tähän hätään perhana löydä), että aikuisen tulisi toisen lasta ojentaessaan muistaa säilyttää lapsen kasvot. Se oli mielestäni hirveän hyvin sanottu.

On toki välinpitämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja osin puhdasta pahuuttakin, puhumattakaan tyhmyydestä (viittaan nyt aikuisiin). Keskustelin jokin aika sitten ystäväni kanssa, joka toimii erityislastentarhanopettajana. Hän oli työssään törmännyt pieneen, pelokkaaseen erityislapseen, jonka vanhemmat ovat antaneet lapsen katsella telkkarista aikuisten vampyyriohjelmaa, joka pyörii Foxilla. Ajatuskin itkettää.

Kun itse vetää ajoittain oman vanhemmuutensa kaikkine ulottuvuuksineen ihan yli laidan kiintymyssuhdesyyllistymisineen, niin on se toinenkin ääripää. Tietenkin on. Olisi ihan hirveän nastaa olla täydellinen. Onneksi lapseni on.

Lomalla

Enpä olisi uskonut, mutta alan tottua. Oletan, että olotila on väliaikainen; en ole niin naiivi, että uskottelisin itselleni taivalluksen jatkuvan tasaisena. Joka tapauksessa, on oikeastaaan ihan nastaa, kun aamupäivisin voi heräillä rauhassa, touhuta rauhassa, siirtyä pihalle rauhassa, puistossa sitä vasta saakin olla rauhassa, lapseen ruokaa, lapsi unille ja hiki itselle niskaan. Tai töitä jos niitä on, viime aikoina ei ole juuri ollut. Sekin on ihan hyvä. Joulukuussa arvatenkin saan työn puolesta hypätä minkä ehdin.

Ettei nyt vallan seesteiseksi menisi, olen toki hakannut päätä seinään, en kai muuten olisi minä. Maanantaina varasin lapselle sen kauhulla odotetun 18 kk neuvolan. Täti puhelimessa oli ihan vieras, tiedusteli olemmeko käyneet lääkärissä Björnillä vai Gun-Majlla (muutin ovelasti nimet aidossa hengessä). Kerroin, ettei kummallakaan, vaan sillä suomenkielisellä naisella. Hän ei kuulemma ole enää töissä (good for her), mutta sain valita tarjotuista vaihtoehdoista. Pyysin suomenkielentaitoista, mutta sitä ei täti voinut taata. Vittuilin vain vähän, eli alan kai olla aika zen.

Torstaina sain jonkun kohtauksen, mikä liittyy kolmekymppispapan jälkimainingeissa syntyneeseen ällötiputteluun ja syöpäkauhuun. Soitin uhkarohkeana TK:n ajanvaraukseen, että nyt tuo raskausaikana lervahtanut luomi minusta pois. Puhelinneuvojatäti oli kauhean kannustava ja antoi ajan tammikuun loppupuolelle. Kerroin, että en sitten aamusta pääse tulemaan yksin, tulen taaperon kanssa. Ei kuulemma haittaa, aika kun on hoitajalle, ei kestä kauemmin kuin viisi minuuttia. Tiedustellessani, että hoitajako tuon möllykän pois leikkaa, ei kuulemma. Hoitaja katsoo luomea ja arvioi päästetäänkö minut toimenpidejonoon. Olen edelleen aika zen.

Tänään on älä osta mitään -päivä, mutta on pakko mennä markettiin. Siellä sitten kiemurtelen taas ristiriitaisuuksissani ja nuuhkin kaikkea muovikrääsää, mitä vähän tekisi mieli, mutta ei kuitenkaan yhtään. Tekee mieli hommata lapselle joulukalenteri, jos se vaikka salamyhkäisesti tajuaisikin joulusta jotain. Saako muilta kuin partiolaisilta karkitonta, lelutonta tai krääsätöntä kalenteria? Mistä minä löydän partioilaisen?

Leivoin eilen pullaa, koska oli tylsää. En edes tykkää syödä pullaa. Äitini jaksaa aina intoilla lukemastaan tutkimuksesta, jonka mukaan pullantuoksu luo lapselle turvallisen olon. Lapsi maistoi epäluuloisena palastaan ja tarjosi loput isälleen. Toivottavasti sillä oli turvallinen olo.

Muuri

Kotiäidin yksinäisyys ei ole mikään uutinen. Siitä on puhuttu, on mietitty ja analysoitu ja keksitty ties mitä luonnollista ja keinotekoista ratkaisua. Kuten taannoinen yritykseni kipaista kerhoon. Olen sittemmin luovuttanut.

Tässä päivänä muutamana osuin hurttaa aamulla lenkitellessä lähipuistoon, tosin siihen vielä onnettomampaan, jossa emme yleensä käy. Sidoin koiran puiston liepeille puuhun ja vapautin lapsen liinasta. Suunnattomasti olen muuten viime aikoina hämmentynyt siitä, että puistoissa saattaa törmätä toisiin ihmisiin. No niin kävi. 

Paikalle saapui minua jonkin verran nuorempi nainen kolmivuotiaan poikansa kanssa. Tytärtä toisten lapset kiinnostavat, on ilmeisesti jännittävä tarkkailla varsinkin isompien touhuja. Hurtta kävi tapansa mukaan haukkumaan ja kerroin naiselle, että voimme lähteä pois jos häiritsee, kyllä se kohta lopettaa. Nainen itse ehdotti, että he voivat pojan kanssa silittää koiraa josko se sillä hiljenisi. No hiljenihän se. 

Vähän siinä juteltiin minkä ikäisiä lapset ovat ja asutaanko lähellä ja onko muita elukoita kodeissa jne. Minulle jäi vaikutelma, että nainen on hoitanut poikaansa kotona jo sen kolmen vuoden ajan eikä nyt suoranaisesti ryve sosiaalisissa kontakteissa. 

Missä vika? Jonkun pulssi saattaisi jopa kiihtyää orastavasta sosiaalisesta suhteesta! Äitikaveri! Seuraa! Puistoseuraa! Kahviseuraa!? Kotiinkävellessä huomasin, etten ollut edes ajatellut kohtaamisen koskaan toistuvan. 

Kieli. Me puhuimme eri kieliä. Minä kieltäydyn kategorisesti puhumasta vapaa-ajalla ruotsia (muun muassa koska olen kusipää). Nainen puhui kyllä suomea, samaan tapaan kuin minä ruotsia, ihan hyvin, ei siinä mitään. Olisin sulattanut ihan mielelläni senkin, että hän olisi puhunut omaa äidinkieltään. Ei siinä mitään vikaa ole, niinhän minäkin teen. 

Omalla tavallaan järkytyin, kun tiedostin, miten syvällä kielen erottava vaikutus minussa on. Minä olen saatana sentään lingvisti. Hanskaan liudan puhuttuja, kirjoitettuja ja viitottuja kieliä. Kaikessa työssäni olen aina eri muodoissaan työskennellyt juuri kielen kanssa. 

No kielen kaverihan on kulttuuri. Jostain syystä muualla Suomessa tunnutaan korostavan sitä seikkaa, että suomenruotsalainen kulttuuri on omanlaistaan ja sitä on vaalittava. No täällähän sitä korostetaan myös, mutta samalla hyssytetään, että ihan se on samanlaista kuin suomalainenkin kulttuuri. En asetelman taustatekijöihin tässä puutu, mutta näin joka tapauksessa on. 

Mitä kulttuuri sitten on? Määritelmiä on monia, enkä perkele niihin todellakaan sukella. Jos kiinnostaa, niin aiheesta on internet pullollaan valaisevia artikkeleita. Joka tapauksessa, kulttuuri on kielisidonnainen, kieli on kulttuurisidonnainen ja sen kylkiäinen on aina tapa kommunikoida, kaikkine ulottuvuuksineen lausutusta nonverbaaliseen. Minä koen, etten hanskaa suomenruotsalaista kommunikointitapaa, koodia, small talkia, ties mitä. Näkymätön muuri on aika hurja, enkä sen yli ole pyristelemässä. Osin syynä on myös se, että olen tällä seudulla kasvanut ja oman kieliryhmän rajat ovat olleet selvät - ne on osattu myös eri ryhmistä väärään suuntaan pyristelijöille osoittaa. 

On aivan käsittämätöntä, että me: kaksi pienten lasten äitiä, samalla asuinalueella, samassa kaupungissa, periaatteessa samassa tulotasossa, mahdollisesti hyvinkin samankaltaisella taustalla olemme niin hirvittävän erilaisia. Minulle ei tullut mieleenkään kutsua naista poikineen vaikka kahville. Minulle ei tullut mieleenkään esittää hänelle ainuttakaan kysymystä. Miksi minä koen enemmän yhteyttä naapurikorttelin somaliäidin kanssa? Johtuuko se lopulta siitä, että me olemme molemmat vähemmistöä? 

Loppujen lopuksihan taustalla on jotain opittua. Missä vaiheessa minä olen oppinut, että me olemme erilaisia? Missä vaiheessa olen oppinut, että kommunikointitapa on erilainen? Maailmankuva on erilainen? Koodi on erilainen? Missä se erilaisuuden rikkaus oikein on? Haluanko minä siirtää tämän käyttäytymis- tai ajattelumallin lapselleni? Miten vältän mallin siirtämisen? 

Revitty muuri. 

Kulttuurieroista jännittävimmin esimerkein kirjoitti hiljan myös Yksis. 

Yksiksen jouluykstoista

Hiljattain sain aikaiseksi raapaista kasaan Petran haastamana 11-teemaisen pläjäyksen. No samalla rykäyksellä haastettu Yksis otti ja päätti omien sanojensa mukaan kiusata Humanistia lisää. En kyllä perhana ala keksiä uutta yhtätoista faktaa ihanasta itsestäni, edellisetkin oli ihan onnettomia. Kivan jouluteemaisia olivat Yksiksen kysymykset kyllä, joten niitä pohdin ihan ilolla.

Valmiina? Lähtee:

1. Lempi joululaulusi? Ilman muuta Lennonin War is over / Happy Xmas. Tässä.

2. Koska joulua saa alkaa fiilistelemään? Mä yritän aina ehtiä ajoissa, mutta meillä on naapuri, joka iskee marraskuun eka päivä jouluvalot päälle, aina. Onneksi ne on ihan tyylikkäät valot, on meinaan naapurustossa vilkkuvat neonperkeleetkin. Myönnän, että pihassa on valot jo omppupuissa sa syreenipuskissa. Fiilistely alkaa hiljalleen, itse aatto on melkoinen antikliimaksi.

3. Jouluvaloja? Värejä vai pelkkää valkoista? Katso edellinen. Valkoista kiitos, ehkä korkeintaan kellertävää - ulkovaloissa. Sisällä meillä on puolison kotikylälle perinteinen tähtihässäkkä, joka värikkäänäkin on ihan okei. Pitääkin muistaa ostaa uudet kuusenkynttilät, edelliset on hukkuneet jonnekin, viime vuonna kuusessa oli jotkut aattona ostetut hätäratkaisut, jotka taisi olla -70 %.

4. Mitä syöt jouluna? Kalaa? Kinkkua vai kalkkuna? Syön kaiken. Mä tykkään kaloista. Syön mielelläni lipeäkalaa ja lohia, sillejä en syö. Kinkku on ollut tapana hankkia, yleensä aina luomu. Kalkkunaa ei perheessä ole ollut, paitsi sinä jouluna, kun tätini silloinen muslimipuoliso oli broidinsa kanssa meillä kylässä (olin aika pieni tuolloin). Oli sitten kulttuurisensitiivisesti hommattu jumalattoman kokoinen kalkkuna ja häveliäästi pikkuinen kinkku. Jätkät veti sen kinkun ja me syötiin sitä kalkkunaa pakkasesta pitkälle kevääseen.

5. Glögiä, skumppaa, kotikaljaa vai jotakin muuta jouluina? Jotain muuta. Meillä ei ole oikein koskaan alkoholi kuulunut joulupöytään (sattuneesta syystä). Eikä ole sitten aikuisiällä edes omassa kodissa tullut hankittua esmes viiniä ruoan seuraksi, kun ei tuo puoliso oikein välitä. Julmustia juodaan, tosin sokerisena se ei mun makuun oikein ole. Vissyä tai pepsiä. Ehkä tumma bisse ennen unillekäymistä.

6. Miten teillä avataan lahjat? Yksi kerrallaan vai kaikki yhdessä? Kaikki yhdessä. Kun on saatu jaettua, auki ja ihmetellen.

7. Koska teille tulee kuusi? Vai tuleeko? Aito vai kopio? Tulee ja aito tulee. Ruikuttelin tuossa viikko sitten josko hankittaisiin joku komea muovinen, mutta ei kuulemma käy. Isäntä käy ihan itte hakemassa kuusen (en puutu siihen mistä). Yleensä jo pikkujoulukuusi muuttaa taloon. Lähempänä aattoa sitten se iso, jonka neulasia kaivetaan kaikkialta vielä pääsiäisenä.

8. Vietetäänkö joulu omalla perheellä vai suuremmalla joukolla? Oma perhe. Plus äitini.

9. Mikä on joulun kohokohta? Syöminen.

10. Saada vai antaa? Molemmat? No oikeastaan molemmat, onhan niitä lahjoja (niistä kai tässä on kyse, ehhehehehehehe, plääh) kiva saada. Hauska on myös hankkia tai tehdä. Useampana vuonna olen neulonut ja virkannut vinot pinot lahjoitettavaa, viime vuosina vähemmän. Puolisolle lahjojen hommaamista muuten vihaan. Olen yrittänyt herralle opettaa, että jos ilmaisee toiveen, on paljon suurempi todennäköisyys, että lahja on mieluisa. Ei mene perille, siis ostan turhia ja typeriä roinakasojen täydennyksiä.

11. Joulun tärkein perinne? Tämä on ehkä vielä vähän hakusassa. Joo, syödään, käydään kai haudalla, avataan paketteja jne. Joulupukkiasioita en ole jaksanut miettiä, voisiko sen skipata kokonaan. Mulla kun nämä viimeisimmät joulut on ottaneet aika koville, kuten yleensäkin kaikki juhlapyhät. Hankalaa. Kai ne perinteet luodaan nyt, sellaisiksi, että ne juuri meille sopivat. Ois kuitenkin kiva jos perinteet eivät liittyisi pelkkään telkkarinkatseluun.

Napatkaapa siitä joulukysymyksiä laareihinne! Pääsee näppärästi tunnelmaan!

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

Puistossa

Viikonlopun ja arki-iltojenkin kunniaksi olemme pyrkineet puistoilemaan reippaasti, koska lapsiperheellisten kuuluu viettää aikaa leikkipuistoissa, eikä juuri nyt ole varaa hankkia omaan pihaan keinuja ja liukumäkeä.

Olen saattanut ennenkin mainita, etten ole kovin otettu kotikaupunkini julkisista palveluista. No en ole edelleenkään. Aina alkaa vituttaa kun katselee ympäri Suomen tai Maailman napsittuja kuvia viihtyisistä, ehjistä ja ihan käyttäjille tehdyistä leikkipuistoista. Puistoista, joissa on tarkoitus leikkiä eikä käydä törröttämässä, että ei saatana tätä touhua.

Ajattelin jakaa kuvin eilisillan elämyksen:

Hauska keikutin, jota ei ole viitsitty pultata maahan kiinni. Heiluu siis koonaisuudessaan koskettaessa. Koskettaessa saa myös käsiinsä tikkuja ja halkeilevaa lakkaa. 

Kiipeilytelineen kestävänoloinen puola. 

Puolison sanoin "kakkalaatikko" sekä lapseni, joka ei osaa edelleenkään kävellä, mutta on muutoin vauhdikas.  

Kivat keinut, ruosteisten ketjujen päälle on sentään pujotettu puutarhaletkua. Puuosat lahonneet. 

Hiekka(kakka)laatikon liepeillä majaileva, maasta esiintyöntyvä metalliputki, jonka reunat ovat terävät.

Että sellaista. Täytynee investoida niihin kotipihan leikkivehkeisiin. Ja tämä on lähiseudun leikkipuistoista se parempi. Kuuluuko muuten jäykkäkouristusrokote näiden pienten rokotusohjelmaan? Ihan tulevaa puistoilua silmälläpidellen.

Elämä, työ

Työkakkua on jäljellä kolmisen viikkoa. Sitä seuraa pari viikkoa lomailua koko perheen voimin. Marraskuussa mies töihin ja me luuhamme tyttären kanssa kaksin kotona.

Olen aika kypsä jäämään kotiin. Tietysti tässä on tullut tehtyä ajoittain aika pitkääkin päivää ja viikkoa kesäkuusta lähtien. Lienee normaalia kaivata lomaa. Tosin lomailu marraskuussa ei houkuta, eikä se, ettei se loma välttämättä ihan heti päätykään. Taloutta helpottaa toki se, että voin tehdä keikkaa friikkuna. Jokin verkko, tai ennemminkin katiska, on täsmäaseteltu odottelemaan saalista työrintamalta, mutta en viitsi kasata turhia odotuksia niille. Tärppää jos tärppää, tuskin tärppää.

Haluaisin, että lapsi voisi olla kotona jomman kumman vanhempansa huomassa ainakin kahden vanhaksi. Siihen on vielä aikaa. Sitä en osaa sanoa, miten mun pää kestää koko kevään kotona. Tuskin kestääkään. Kun on saanut maistaa aikuisten maailmaa tuntuvat neljä seinää suoraan sanottuna aika pahalta. Ei työelämäkään varsinaisesti mitään herkkua ole, voin hiljalleen ihan rehellisesti sanoa, että kaikki työyhteisöt, joissa olen osallisena ollut, ovat olleet jotenkin sairaita.

Tässä yhteisössä olen edellisen työpätkän tehnyt muistaakseni 2008. Pätkiä on sitä ennen kertynyt jo useampia, voin väittää tuntevani jokaisen työntekijän taustoineen aika hyvin. Yhteisö on sairas, sen sairastuttaa onneton johto, kukaan ei voi hyvin, riippuvuudet ja suoranainen kyvyttömyys työhön kukoistavat. Vituttaa tehdä kaikkein eniten töitä kaikkein kehnoimmalla palkalla (ikälisät ja vastuualueet, joopajoo), että saisi sen seuraavan pätkän. Vakituisessa työsuhteessa olevat työntekijät kävivät eilen firman kustantamana hienohkolla lounaalla. Minä pysyttelin konttuurissa toimitusjohtajan kehoituksesta "päivystämässä", kun "ei nämä asiat sinua kyllä koske". Oikeastaan naurattaa, vaikka aavistuksen kyllä pisti. Miten johtotehtävissä voidaan pitää henkilöä, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä johtamisesta? No hyvin voi.

Päivisin on välillä ikävä lasta. Ärsyttää, kun iltaisin ei lapsen kanssa ehdi viettää aikaa niin paljon kuin haluaisi. Tätäkö tämä nyt on? Miten ihmeessä tähän kuvioon ujuttaisi vielä päivähoidot ja hakemiset ja viemiset ja ruoanlaitot ja kodinhoidot ja ne perkeleen hurtat? Varmaan ihan hyvin, pärjäähän suurin osa suomalaisista perheistä arjessaan kuitenkin kelvollisesti.

Kotiinpaluu ahdistaa. Lapsi alkaa olla siinä iässä, että toisten lasten seura sitä kiinnostaa. Puistoilustakin se pitää, tosin lähialueilla taaperokelpoinen puisto on vain päiväkodin pihamaalla - eli käytettävissä iltaisin ja silloinkin se pitää jakaa räkivien varhaisteinipenskojen kanssa. Avoin päiväkotikin toimii, mutta sen yli vedin jo henkselit todetessani muutaman bloggaajan viihtyvän lastensa kera niillä apajilla. Pyrin välttämään seuraa, joka alleviivaa perussuomalaisuuttaan.

Täytynee virittää parit seuranhakukatiskat vesille äiti-lapsiseuran toivossa. Harkitsen vakavasti jopa vapaaehtoistyötä, johon saisin ujutettua lapsen mukaan. Lapsi saisi lapsikontakteja, minä voisin opettaa jonkun kotiäidin lukemaan.

Tasapainoilua. Aina.

Piirissä, sisällä.

Kuten todettua, täytin kolmekymmentä. No tämän johdosta, tai tästä huolimatta, tai vain siitä syystä, että seudulla ei ihan pilvin pimein kuljeskele semijärjissään olevia suomenkielisiä, sain oikein virallisen kutsun kulttuuritapahtuman arvovaltaiseen raatiin. No ihan aidosti kiva, mutta raati arvioitsee lausuntaa.

Yritin sluibailla eroon kutsusta vetoamalla muutamaan tekosyyhyn (kuten imetykseen), mutta koska kaikki vaikuttaa aina kaikkeen, en onnistunut. Tapahtuman järjestävä taho kun on potentiaalinen tulevaisuuden työnantaja (ja muutenkin mukava).

Olen potkiskellut itseäni päähän. Olen kolmekymmentä. Olen runonlausuntaraatilainen. Olen aidon kyyninen ja usein vittupää. Onneksi on joskus tullut oikein opiskeltua palautteenantoa, kirjallisuustiedettäkin vähän. Mutta miten helkkarissa mä pystyn ensinnäkin keskittymään koko päivän, olemaan repeilemättä ja asiallinen, ja pukeutumaankin aikuisesti. Puoliso lupasi kannustavasti kiikuttaa taaperon imetettäväksi kulttuuri-instanssiin.

Törmäsin työn puolesta järjestävään tahoon viime viikolla ja lupasin saapua paikalle. Kerroin kyllä, etten ymmärrä millä mandaatilla minun katsotaan voivan osallistua ja jätin sopivan tittelin keksimisen järjestäjän huoleksi. Ei ole kuulemma ongelma. Mulle se kyllä aina on, kun lomakkeita täyttelen - ammatittomuus nimittäin.


Nyt minä lienen aikuinen. Viimeistään nyt. ja elämässäni on lapsen lisäksi paikallista kulttuuria.


Siirryn hakkaamaan päätä seinään. Taas.

Kuvitus

Ei ehdi, ei kerkee - tosin kohta ehtii ja kerkee.

Täytin kolmekymmentä. Paukkuliini oli poikansa kanssa ainoa synttärivieras. Luuhattiin hiekkalaatikolla. Oli kivaa. Illalla join kaksi lasillista punkkua ja rutisin ikäkriisiä twitterissä. Menin nukkumaan vasta puoliltaöin. Kostautuihan se, ihan hirvee olo, sunnuntaipäikkärit ja lapsiperheen iltaisa tooooodeeeeellaaaa piiiiiitkäääää vierailu ottivat koville. Onneksi töissä voi ajoittain levätä.

Muutoin olemme luuhanneet metsissä. Kätköillä ja marjastamassa. Kun istuu perseellään suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä, on pakko päästä iltasella pihalle. Taapero kulkee kätevästi liinassa, jos se hermostuu, voi sille tarjoilla marjoja naposteltavaksi ja äidin niskaan liiskattavaksi.

Tässä parhaat palat viime viikon luontoriennoilta:

Sain puolisolta synttärilahjaksi vaelluskengät. On muuten parhaat kengät mitä mulla on.

Hain oman alan tuöpaikkaa, jota en saanut. Olen helpottunut ja iloinen. Marraskuussa koittaa jälleen kotielo. Ei tarvitsekaan miettiä hoitokuvioita. Saadaan olla tyttären kera kaksin ihan rauhassa. Tosin saattaa olla, että se tarvitsee ihmislapsiseuraa (ei leikkiin, ei noin pienet vielä keskenään  leiki, vaan malliksi). Lapsi leikkii nimittäin ahkerasti koiraa - läähättää ja konttaustepastelee ja puskee päällään ihan kuten vanhemmat, karvaiset perheenjäsenensä.

Ei se muuten vieläkään öisin nuku, pönkeää seisomaan aina havahtuessaan, mutta kaiken kanssa oppii elämään.

Kooste

Töissä luuhatessa ajoittain on järkyttävä kiire, ajoittain taas tasaisempaa - suurin osa duuneistahan toimii juurikin näin. No kas kummaa, kun en enää loista hiljaisina hetkinä tupakkahuoneen tähtösenä täyttämässä ristikoita, kuten vuosia vuosia sitten, on pitänyt keksiä tilalle sijaistoimintaa. Sillä on seurauksia.

Ostin perheelle lokakuuksi lentoliput ja vuokrasin kämpän. Viikoksi tosin, mutta kuitenkin. Melkein on halpaa kuin saippua. Yritin perustella ei-taloperäistä rahanmenoa sillä, että kuun lopulla vaidan vuosikymmentä. Tuntuu harmaalta.

Ostin tyttärelle jokseenkin järeän kasan kestovaippoja. Kestoiluun on muuten helppoa siirtyä, kun on itse töissä ja mies hoitaa homman kotona - pähkäilee paljonko tungetaan imuja taskuun, miettii mistä se nyt falskasi ja minä saan räknäillä toimistossa paljonko oikeen säästetään. No aika paljon.

Sain aikaiseksi varata kirppispöydän (jota puoliso voi lapsen kanssa käydä päivisin sitten järjestämässä). Kasasimme muistaakseni vuonna 2011 useamman laatikollisen kirppiskamaa hinnoiteltuna vinttiin kun ei jaksettukaan myydä. No nyt myydään niin saadaan matkarahaa.

Joko pitää alkaa ahdistua tulevasta väli- ja talvikaudesta ja lapsen pukemisesta? Vai saako vielä hetken odotella?

Impulssikontrollini on taas selvästi heikentynyt. Ääh, onko se sairaus vai ominaisuus?

Lapsen tuoreimman serkun ristiäisiin tuli kutsu, joka oli osoitettu puolisolle ja lapselle. Sanotaanko nyt sitten, että point taken. Lähinnä huvittaa. Ei mulle tulisi mieleenkään kutsua vaikka meidän häihin puolison veljeä lapsineen, muttei muijaa. Edelleen - huvittaa. Puoliso saa mennä itsekseen kekkereille, minä vietän vähät vapaani lapsen kanssa. Mielessä kävi, opettaako lapseni serkkujen äiti jälkikasvulleen samaa kaavaa kuin harjoittaa?

Kusipää kuittaa.

Roinio

Vanha koulutoveri naapurikylästä saa loppuvuodesta vauvan - taitaa saada moni muukin samoilta nurkilta. Vikkelänä myin hänelle meille jo ihan liian heppoisan useaan otteeseen mainitun caboo-liinan. Hyvä jos pääsee käyttöön. Pieniä pitää aina kantaa ja kantoväline on siinä hommassa aika ihana.

Samainen ystävä on tulossa ensi viikolla hankintaansa hakemaan ja kysyi mahtaisiko meillä olla muuta myytävää ihan pienelle.

Pysähdyin. Mietin. Ja sieltä se hulluus iski. Eihän mitään voi myydä, koska ne ovat tyttären. Sehän saattaa vielä joskus tarvita koon 50 söpöjä pöksyjä ja sitä bodya, jossa se oli ihan tosipieni.

Pysähdyin jälleen. Järkiinnyin aavistuksen. Tyttären nukahdettua yöunilleen (voisko se -vittu- nukkua ne joskus vaikka vain viidessä pätkässä tms.) hiivin jemmalaatikoille ja siellähän ne olivat kaikki. Jemmalaatikoita tosin oli olettamani kahden lootan sijaan kolme plus kaksi muovikassillista talvirompetta.

Itku silmässä kävin sitten läpi ne kaikkein pienimmät läjittäen kolmeen läjään - lähtevät, säästettävät ja ehkä-pino. Melkein harmitti, että kaikki vaatteet oli huolellisesti pesty, ne eivät tuoksuneetkaan siltä pikkuvauvalta, joka vain oli ja öllötti ja joi maitoa ja kipisi.

Lähteväpino on korkea, hyväntekeväisyyspino minulla on jo toisaalla. Ehkä-pino on aavistuksen matalampi, voisi olla oikeasti järkevää luopua niistä koon 56 unihaalareista, mutta ne ovat oksettavan söpöjä. Säästettäviä on kaksi laatikollista. En ole varma mikä minuun on mennyt.

Kaiken keskellä sain itseni kiinni pohtimasta, voinko antaa/myydä eteenpäin lapsen ensimmäisen talvihaalarin? Tai sen loistavan fleece-haalarin, jota se käytti ainakin yhdeksän kuukautta (oli muuten hyvä haalari!)?

Minulla on keskiviikkoon asti aikaa järkiintyä. Joo, on meillä iso talo, muttei ehkä kuitenkaan niin iso, että voin varastoida kaiken, ihan vain nostalgianuuhkimistarkoituksessa.

On tietysti se toinenkin tarkoitus ja syy säilöä, mutta sille en anna vielä periksi. Se vasta olisi hullua.

Mjoo...

Aamulla herätys nousi seisomaan sängynpäätyä vasten kello 6.12 ja katsoi parhaaksi huutaa äidin korvaan varsin lujaa. Äiti huokaisi, etsi kädellään tuttia sängystä, kiroili hiljaa, tarjosi tuttia huutavalle suulle tulpaksi, mutta päätyi saamaan tutin takaisin otsaan kopsautettuna. Tissivaiennus auttoi asiaan niin kauan kuin maitoa riitti. 

Vieressä hikoillut isä vääntäytyi istumaan, kaivoi lattialta teepaidan, riuhtoi sen päänsä yli ja nappasi kohti sängyn jalkopäätä matkanneen jälkikasvunsa kainaloon jättäen äidin nukkumaan vielä hetkeksi. 

Usein käy niin, että äitien on vaikea nukkua jos makuuhuoneen lämpötila on yli 25 astetta. 

Aamukahvin muhiessa moccamasterissa, aamupala vatsassaan alakerrassa konttasi äitiä vastaan tyttö. Tyttö kiipesi äitinsä paljaita sääriä pitkin seisomaan ja vaati pääsyä syliin. Äiti nosti lapsensa syliin siitä huolimatta, että oma pissahätä oli kova. 

Vessaan yksin pyrkiessään joutui äiti luovuttamaan tyttärensä sohvalla uutisia katselevan lapsen isän hoivaan. Tämä ei lasta miellyttänyt ja huuto oli melkoinen. Lohduttoman itkun ja kiukkuisen karjunnan keskeytti lopulta paikalle purjehtinut kissa, jolle lapsi totesi tyynesti 'nau'. 

Vessakäynnin yhteydessä äiti ymmärsi tilaisuutensa tulleen ja luki samalla istumalla aamun uutiset, pesi hampaat, kiinnitti hiukset työnutturalle ja meikkasi kevyesti. Hieman harmitti, ettei ollut ymmärtänyt ottaa päivän työvaatteita mukaan vessaan, jolloin niihin olisi ollut helpompi sujahtaa kuin taaperon avustuksella. 

Äiti muisti vessasta poistuessaan avata oven oikein varovaisesti siltä varalta, että tyttärensä olisi oven takana päivystämässä. Tytär oli tällä välin poistunut eteiseen järjestämään kenkiä hyllyltä lattialle kasaan. Lapsen isä oli kaatanut aavistuksen liian pitkään muhinutta kahvia muumimammamukiin ja tapojensa vastaisesti tuonut mukin olohuoneeseen. 

Äiti istui sohvalle ilahtuneena juuri käyntiin lähteneestä aamu-uutisten tunnusmusiikista. Taapero konttasi paikalle ja vaati äänekkäästi saada maitoa. Huokaisten äiti nosti lapsen syliinsä ja kaivoi tälle tissin esiin saadakseen rauhassa katsoa aamun uutislähetyksen. 

Aamun ollessa vielä hyvin varhainen päätti äiti pukeutua lenkkivaatteisiin ja lähteä lapsen ja koiran kanssa ulkoilemaan ennen töihinlähtöä. Lenkkivaatteiden yllevetäminen osoittautui haastavaksi lapsen roikkuessa toisessa housunlahkeessa, mutta isä saapui paikalle pelastamaan ja siirsi äitinsä perään huutavan lapsen takaisin olohuoneen puolelle pukeutumaan lakkiin ja sukkiin. 

Riittävän hassusti ja hurjasti toteutettu liinan kera lapsen selkäänheittäminen sai tytön nauramaan innoissaan, mutta aavistuksen kiukustumaan liinan sitomisen kestäessä mielestään turhan kauan. Kengät piti äidin kiireessä survoa ikävästi jalkoihin, mikä tuntui oikeastaan pieneltä pahalta korvaan huutavaan taaperoon suhteutettuna. Isä kiinnitti koiran kaulapantaan hihnan ja avasi ulko-oven. 

Ulko-ovesta kuistille päästyään äiti huomasi heti herättäneensä huomiota. Naapurin eläkeläispariskunta seisoi pihamaallaan tarkastelemassa uteliaina mitä naapuritalossa on tapahtumassa. Vaikka äiti antoi ymmärtää, että utelias katselu oli havaittu, eivät ikäihmiset ymmärtäneet jatkaa omia puuhiaan. 

Koira haukkui hihnan päässä äidin avatessa porttia. Selkään ripustettu taapero sai päähänsä matkia koiraa ja innostui varsin kovasti seurueeseen liittyneestä kissasta, jonka tapana oli liittyä aamulenkkiseuraan. Huolimatta aamukasteisesta seudusta, alkoi äidillä nousta hiki pintaan tuttua lenkkiä kiertäessä. Ohiajavista autoista katseltiin tarkkaan aamuista seuruetta. 

Kotiin päästyä ehti äiti juuri ja juuri sujauttaa raivostuneen taaperon isänsä syliin, vaihtaa vaatteet, solmia nutturan uudelleen, napata eteisen patterinnupista laukkunsa ja hypätä polkupyörän selkään - ajella töihin. Työpaikan pyörätelineen kohdalla äiti havaitsi komean avainnipun jääneen kotieteiseen taaperon edellispäivän leikkien jäljiltä. Äiti pyöräili hakemaan nippunsa kotoa, taaperolta salaa, jotta vältettiin uudet huutokonsertit, palatakseen taas työmaalle. 

Taidan keittää kahvit. 

Virrassa

Tasaaaistaaaa ja aina muka kiire. Tai no, on kiire. Töihin ja kotiin ja hypyllä kiinni missä vaiheessa rutiinia ollaan. Kylpyyn, suihkuun, nukkumaan. Tissi, tissi, nukutaan nyt prkl vielä, aikato, aamukahvi, töihin. 

Lapsen nukutus on raskasta. Ei se karju, kun ei ole huutelijatyyppiä, mutta sängyssähulinaa kestää yleensä tunnin verran. Neidin saa kipata pötkölleen kymmeniä kertoja. Rakentavasti en ole saanut aikaiseksi edes selvittää mitä asialle voisi tehdä. 

Läheisyysvajetta on puolin ja toisin. Tuntuu siltä, että vuosikkaiden perheissä siirrytään nukkumaan omiin sänkyihin ja jopa huoneisiin, yöimetyksiä lopetetaan ja unikoulutetaan. No ei meillä vaan. Yöllä tankataan niin maitoa kuin läheisyyttä. En jaksa nostaa lasta takaisin sivuvaunuunsa, hyvin se menee meidän välissäkin - potkii vaan niin pirusti. Hinkissä se on kiinni puolen yötä. Että jee! Hyvin toimii tämäkin. 

Töissäkäynnin yksi ihanimmista anneista on se, että olen saanut viikonloput takaisin. Vapaalla on ihanaa viettää koko päivä lapsen kanssa. On touhuttu ja retkeilty ja käyty piknikillä ja ostoksilla - ja oltu ja öllötetty kotona. Puoliso oli tänään tyytyväinen käytyään minun ehdotuksestani veljensä kanssa kalassa. Meillä puolestaan oli hauska päivä vanhan ystävän ja uuden tuttavuuden kanssa. Huomiselle on suunnitteilla retki rannalle tai metsään - tai molempiin. 

Lapsi liinassa marjastus on uusin projektini. Miten helkkarissa lapsen saa sidottua selkään siten, että meno on molemmille kohtuullisen siedettävää? En aio luovuttaa ennen kuin täydellinen marjastussidonta on hanskassa (siinä vaiheessa tuo on varmaan riittävän iso poimimaan marjansa itse). 

Pyrin palaamaan laarille hieman nykyistä useammin vähintäänkin tyhjänpäiväisyyksiä jakelemaan. Tämän illan typot tarjoaa iPhone pimeästä makkarista. Nukahdus saavutettu. 

Duunii

Olen paiskinut töitä vähän yli viikon. Tai paiskinut ja paiskinut. Vanhaan rutiiniin tuli tipahdettua hyvinkin sujuvasti, löysin kuivauskaapista sinne vuonna 2008 unohtamani typerän mukin, kaadoin  siihen kahvit ja ryhdyin töihin.

Omalla tavallaan on huvittavaa palata töihin paikkaan, jossa viime vuosikymmenellä olin suurimman osan kesistä kesätöissä. Onhan tämäkin pätkä osin kesätyö, mutta kokonaisuudessaan kuitenkin lähemmäs puoli vuotta. Viidessä vuodessa harva asia on muuttunut. Työntekijät ovat samoja, kesämimmi on ihan yhtä onneton kuin edeltäjänsäkin, tekniikkaa on vähän uusittu ja se siitä.

Heti ensimmäisenä päivänä olin repiä pelihousuni raapiessani kasaan tiettyjä työhön liittyviä edellytyksiä - kuten tunnukset tietokoneelle ja ohjelmiin. Hölmönä menin myös vaatimaan tekniikan pojilta muutamia lisäohjelmia työkoneelle ihan vain työntekoa mahdollistamaan ja helpottamaan - vaatimukseni päättyi siihen, että hipsterijannu sopersi onnetonta suomeaan ja minä jyrisin, että kerronko minä hänelle, miten hänen pitää työnsä hoitaa.

Koneella ei ole pyytämiäni ohjelmia, sain lohdutukseksi uuden näppäimistön.

Istuminen tunnetusti tappaa. Kroppa keräsi ensimmäisen viikon aikana kolme kiloa nestettä. Järkytyin.

Lapsi on erittäin eroahdistunut. Sinänsä omaa sopeutumista, ikävää, huolta ja huonoa omaatuntoa helpottaa se, että lapsi on kotona isänsä kanssa. Käyvät yhdessä kaupassa, hiekkalaatikolla ja sukuloivatkin kaiketi vähän (mistä ahdistuin, mutta tajusin pitää turpani kiinni). Työpäivän päätteeksi kotona odottaa lämmin ruoka, aavistuksen ahdistunut puoliso ja vaihtelevan kiukkuinen/iloinen tytär.

Aamulla on vaikea lähteä töihin lapsen kiljuessa täyttä kurkkua ja ojennellessa käsiään isänsä sylistä. Reippaana on huiskutettava ja suukotettava heiheit - autossa ehtii tirauttaa pikaitkut. Tytär keksi myös tissilakkoilla, mutta on taas päässyt maidon makuun - käyn ruokatunnilla imettämässä ja iltapäivystyksen iskiessä iltapäivästä myös.

Olo on ristiriitainen, mutta sitä odotinkin. Työminä on yllättävänkin pätevä ja tehokas, kärsivällinen, tarkka ja ajoittain jopa innovatiivinen. Töissä on ihan kiva olla. Ikävä kotiin ei ole niin raastava kuin pelkäsin.

Kotona koen lievää avuttomuutta. Kuinka paljon tukea puolison omaa aikaa ja lapsetonta eloa? Pitääkö minun viettää jokainen sekunti kotona lapsen kanssa, että se saa riittävästi äitikontaktia? Mitä lapsi on päivän aikana tehnyt? Mitä se on oppinut ja kokenut? Onko sillä ollut kurjaa vai hauskaa vai liian tavanomaista tai virikkeetöntä?

Kai tähän tottuu. Palkka ilahduttaa, kodin ulkopuolinen elämä ilahduttaa, ja oikeastaan olen iloinen siitä, että lapsi saa viettää pidemmän pätkän elämäänsä isänsä kanssa. Pelkästään minun seurassani siitä tulisi todennäköisesti ahdistunut kyynikko.

Hei hei vauva!

No nyt ei ole enää vauvaa talossa. On taapero. Aavistuksen on hankalaa muistella millainen se vauva oli vuosi sitten. Itse kun oli kipeä ja ties missä pöllyssä kipulääkeiden ja hormonien seassa, pelotti ja hämmensi ja rakastutti ja ihastutti ja itketti. Vastahan se mahtui melkein kämmenelle. Nyt se on pelastettava päivittäin tuhannesta pulasta, kutitettava ja hauskuutettava ja tanssitettava ja viihdytettävä.

Vauvathan ovat ihania, mutta onneksi se vauva-aika ei kestä ikuisesti. Näin on hyvä. Pieni on lapsi vielä ja pieni saa ollakin. Lapsen kanssa vaan on paljon hauskempaa kuin ihan pienen vauvan, josta ei oikein tiedä mikä/kuka se on. Koko ajan selviää paremmin kuka meillä asuu ja puuhailee ja hurjastelee ja elelee.

 Syntymäpäivätkin vietettiin. Väittäisin, että ihan onnistuneesti. Tarjoilu vähän sinne päin, ilahduin paikallesaapuneista ystävistä lapsineen, en niinkään puolison sukulaisista, mutta olen ylpeä sietokyvystäni. Otin yhteen ainoastaan isofammon kanssa (ja mielestäni syystä).

Yritin hillitä, mutta joudun vähän ulostamaan:

Rouva Isofammo saapui ensimmäisten joukossa kalaaseille. Lapsi vierastaa ja roikkuu äidissä, kuten ikään kuuluu, joten olin ripustanut sen viime hetken siivoilujen ja hässäköiden ajaksi hüftschlingeen, että saadaan jotain tehdyksi. Rouva marssi (kengät jalassa, stana) suoraan naama lapseen kiinni, veti siltä tutin suusta ja tokaisi: "Tuoltako sinä näytät?!". Ei ole vielä koskaan lapsi sukeltanut itse niin syvälle liinaan piiloon. Yllättäen sain hillityksi itseni, mutta yhtään hankalammassa mielentilassa olisin varmaankin vetäissyt muijaa avokämmenellä.

Lapsen päiväuniajan lähestyessä sille juttelin, että saat kohta tilkan maitoa ja pääset sitten unille. No rouva Isofammohan siihen kauhistuneena: "Annatko sinä noin isolle lapselle vielä rintaa?!". No meikäläisen päähän ei sitten pysynyt enää ummessa, mutta se siitä. Tiedustelin, että mikähän tässä tilanteessa on vikana ja mikä niin kovin vastustaa. Luikki ressukka karkuun.

Mä oon edelleen niin kusipääksi vuosien varrella kasvanut, että en ala edes vanhukselta sietää omassa kodissani mitä tahansa käytöstä ja kommentteja. Enkä varsinkaan lapseeni kohdistuvana. Lapsi on myös kodissaan, ei se ole mikään objekti, jolle tehdään toimenpiteitä ja josta voi puhua ihan miten sattuu. Harvemmin mäkään menen toisten koteihin arvostelemaan kiukkuisena, että jo on romua kertynyt.

Synttäripäivän taituttua illaksi ja lapsen simahdettua vihdoin unilleen, minä korkkasin kaljan *tsih*. Eilen olikin sitten aivan järkyttävän paska olo - sain siitä yhdestä (1) bissestä darran. Tulipahan sekin sitten kerralla selväksi.

Ensimmäisen vuotensa kunniaksi lapsi muuten aloitti kätevän "vain äiti kelpaa" -kampanjan. Isille vingutaan ja karjutaan joka välissä. Meen ensi maanantaina töihin. Siinäpähän keksivät miten tulla toimeen keskenään. 

Mielestäni oon onnistunu ottamaan taaperoitumisen hirveän hyvin. Enkä halua uutta vauvaa. Ainakaan nyt. Huh. 

Vastustaa

Tekee mieli vähän ruikuttaa.

Tänään on neuvola. No sehän tunnetusti mielialaani kohentaa, multa kun ei vaan onnistu nämä "kyllä neuvolassa on niin kiva käydä kuulemassa kehuja omalta tädiltä ja saa tietää onko lapsi kasvanut ja hyviä vinkkejä matkaan jne.". Aina jaksan näitä innostusrimpsuja ihmetellä niihin törmätessä. Että vikalistaa ja rokotuksia hakemaan iltapäivästä. Päiväuniaikaan, saatana.

Tuskalla ja hiellä ja kettuilulla ja ties millä maustetun Kierukka Kunnalliselta -projektin tuloksella piti myös olla jokin katsastus, mutta ajattelin pyytää uutta aikaa koska tulvin. Aina kun yritän näitä useampi kärpänen yhdellä läpsyllä -yhdistelmiä lopputuloksena on hankaluutta.

Äiti leikataan huomenna. Toipumisprosessin odotetaan olevan erittäin pitkän ja kivuliaan. Käteväähän olisi ollut jos olisin tässä pyörinyt kotosalla lapsen kanssa edelleen, mutta kun sairaalasta vapautetaan, pitäisi mun tehdä kahdeksantuntista päivää työmaalla. Siinä ei paljon kaupassakäynnit, ruokinnat ja virkistykset onnistu. Toki myös stressaa ja ahdistaaa ja huolettaa ihan itse leikkauksen sujuminen, riskitöntähän ei koskaan ole. Ehkä yksinkertaisimmillaan ilmaistuna pelottaa.

Pitääkö tässä laittaa kuitenkin jossain vaiheessa toinen lapsi tulemaan, ettei tyttären tarvitse yksin vanhempiaan huoltaa? 

Tyttäreni sai suunnilleen viikko sitten uuden serkun. Kovia ovat lapsia tekemään. Vetäisin mukillisen kahvia väärään kurkkuun kun kuulin lapsiparan nimen. Puoliso otti vähän nokkiinsa kun oli pakko vääntää aiheesta aivan mahtavaa läppää.

Lapseni täyttää lauantaina vuoden. Pitääkö facebookiin sommitella aiheesta jokin rimpsu: "Vuosi sitten leikkaussalihenkilökunta oli vittumaista, eikä kukaan sinua tuonut äidille heräämöön, mutta olet ihanin, kaunein, rakkain ja tärkein aarteeni, pieni tyttäreni." Jatkan harjoituksia, jokin tuossa vielä tökkii.

En tiedä mitä tarjota syntymäpäivillä. Yksikään sukulaiseni ei saavu paikalle (en tosin ole tekemisissä kuin äitini kanssa ja sattuneesta syystä hän ei pääse saapumaan). Koitin kutsua ystäviä, etten olisi heti puolustuskannalla karvat pystyssä puolison sukulaisten edessä (eipä ole niitäkään näkynyt edellisen kerran jälkeen, mistä syytetään minun yhteistyökyvyttömyyttäni).

Joka tapauksessa, toivon, että kalaasien aikaan ei sada ja lämpötila on kohtuullinen, jotta voimme oleskella ulkosalla. En ole päässyt vielä ajatuksen tasolla sujuiksi sisäkekkereistä.

Liirumalaarumaa ja rikkatuhoresepti

Hiekkalaatikolta moi! 

Kukkuu!

 Edelleen olo on jokseenkin perseestä. Pää täynnä räkää ja arvelen poskionteloiden muhivan möhnissä (mulla ei koskaan ollut poskionteloiden kanssa mitään ongelmaa ennen homeista duunipaikkaa). Koko ajan luonnollisesti nukuttaa ja kiukuttaa ja aina tietysti juuri silloin kun saisi hypätä ympäri maakuntaa duunikeikoilla.

Äitiysruusu

Lapsi ei teekään neljää hammasta yhdellä iskulla. Hampaita on tyrkyllä viisi. Neljä ylös, yksi alas ja millään ei tulla läpi. Nuha alkaa helpottaa, kuolaa on edelleen kaikkialla litroittain, mutta ainakin alkuviikkoon verrattuna kunto hauskempi ja touhumpi. Vessassakäynnin mahdottomuus alkaa realisoitua, yksikään lelu ei kiinnosta ja kaikkialle on kiivettävä. No kiivetään sitten. 

Sain vihdoin istutettua kurpitsantaimet laatikoihinsa. En käytä oikeaoppisia syviä laatikoita, vaan matalia - hyvin on pelittänyt. Kätevänä emäntänä hukkasin kahdeksi vuodeksi hamuamani taimitikut, eli aavistustakaan ei ole mahtaako laatikoissa kasvaa kesä- vaiko myskikurpitsat. Samapa tuo. 

Voikukkajahdissa. 

Kesä yllätti ja koin kamalaa hattupaniikkia. Itse en juuri hattuja tämän kesät-talvet-villapiponi kanssa tarvitse, mutta lapsen auringolle altis pää järkytti. Puoliso kipaisi pari perinteistä lierihattua marketista, mutta eihän ne päässä pysy - kantaessa on aina niska paljaana (jostain syystä takalipailliset ovat kaupoista mystisesti kadonneet). Jemmasta löytyi onneksi kaksi huivilakkia (vai onkstää hilkka?) vuodelta 1983, jotka äitini oli kaikki nämä vuodet säilönyt. Malli on erinomainen käytössä ja lähes oksettavan söpö. Perustin myös pienen lakkitehtaan. 

Chili

Kiemurahumala. 

Oeln yleensä antanut nokkosen rehottaa jokseenkin vapaasti pitkin pihaa, koska se on mainiota ravintoa, mutta kasvua on hieman hillittävä lapsen takia. Rikkatuhomyrkkyjen haitallisuudesta alkaa vihdoin valua tietoa (ei ihan hajoa luonnollisesti kaikki), törmäsin vaihtoehtoon pinterestiä plärätessäni. Toimii! 

Tarvitset: 

• Etikkaa
• Suolaa
• Käsitiskiainetta
• Suihkepullon

Lorota etikka pulloon (mitä tollaseen mahtuu, puolisen litraa?), iske sekaan aika onneton ripaus suolaa (en jaksanut laskea suhteita kun oli kuppeina ja gallonoina mitat, mutta oisko mennyt puolisen teelusikkaa tai jopa täysi), perään splurt tiskiainetta. Ravistus ja eiku suihkimaan. Tehoaa ja hyvin, että kannattaa vähän miettiä mitä suihkii. 

Edit. Obs! Kannattaa suihkia aamusta, koska aurinko ja lukionbilsaa ja jotain. Toimii paremmin. Suolan suhteen on syytä huomioida se, että sehän tappaa maaperän hyvin tehokkaasti, että jos haluaa vielä joskus jotain kasvattaa niin varovaisesti, jooko. 

Soitin alkuviikosta neuvolaan ja tilasin lapselle 12 kookoo rokotukset ja vikalistan sekä kierukan 3 kookoo katsastuksen. Tätiä ei naurattanut ja antoi ajan sijaiselleen. Mua vähän nauratti. 

Kooma

Yläleuka. Neljä hammasta tulossa läpi, porukalla. Ei oo nukuttu viikkoon yli tuntia. Karsee flunssa mulla, lapsella nuha ja litroittain kuolaa. 

Minkähän helevetin takia meidän pitää nukkua huoneessa, joka on talvella talon kylmin ja kesällä kuumin. 

Miksi lapseni ei voi valmistaa hampaitaan yksitellen tai pareina, kuten ohjekirjoissa? 

Minua on nyt myös purtu. Kunnolla. Huusin. Sopii koittaa olla huutamatta. Voin tulla kyllä tarvittaessa demonstroimaan. 

Lapsi pihalla isänsä kanssa. Aion vetäytyä peiton alle ja nauttia ainakin vartin torkut. Sitten litra kahvia, etten nukahda ennen lasta about puoli ysiltä.