Kuten todettua, jäi tuossa kevättalvella jokseenkin merkittävä menetys täysin käsittelemättä. Olihan se tiedossa, että isä kuolee muutaman vuoden sisällä, mutta puun takaa se tuli silti. Täysin.
Tuolloin totesin, etten osaa suhtautua, saati käyttäytyä tilanteessa oikein. Sairaslomatodistukseen sai oikein diagnoosin: sopeutumisvaikeus. En pystynyt muutamaan päivään töihin. En sopeutunut.
Ennen siunaustilaisuutta vedin rauhoittavia naamaan kappelin vessassa. Tämä sen jälkeen, kun isäni täti oli lähminyt mahaani. Ja minä kerroin hänelle, että nyt ne kädet helvettiin tai lyön. En tiedä tarttuiko välikohtaus isäni veljen kuvaamalle videolle. Osin toivon, että tarttui. Suru on niin yksityinen asia, etten halunnut - enkä edelleenkään halua - käsitellä sitä sellaisten ihmisten kera. Kärsin mielummin tilaisuuden pienessä pöhnässä - niin isäkin olisi tehnyt.
Hautajaisissa oli läsnä enemmän sukulaisia äitini puolelta kuin isäni.
Nyt kun öisin tulee valvottua, on aikaa surra. Minä haluan surra ja minulla on mielestäni oikeus olla surullinen. Surressa loukkaa, kun surua käsitellään arkipäiväistäen. Paikallisen "kaksikielisen" seurakuntayhtymän hautatoimistossa ei zombienainen ymmärrä suomea. Mielenkiintoinen palveluasenne. Hautausmaan työntekijä puhui kovastikin suomea, mutta kertoi ristin asentamisen olevan niin hankalaa, että kyllä siinä pari viikkoa menee (lupasi aiemmin muutaman päivän), kun ei yksin oikein onnistu ja työkalukin hukassa. Minua ei kiinnosta, ostin isälle muistomerkin ja haluan, että se pystytetään luvatussa ajassa.
Minulla on ikävä isää. En tosin tiedä mitä isää. Arvelen, että minulla on ikävä mielikuvaa isästä. Mielikuvat, ne hyvän välähdykset ovat harvassa. Olihan sitä hyvääkin. Pahaa vain oli niin paljon enemmän. Tai paha on pinnassa. Pahaa on helpompi käsitellä kuin hyvää.
Suren siis öisin, kun tytär önisee heräilyään tai tuhisee alkavaa untaan. Yö on viehättävän yksityistä aikaa.
Olisin oikeastaan arvostanut edes mahdollisuutta, että tytär olisi tavannut isoisänsä. Tai toisinpäin - edes valokuvassa. Isä oli kuitenkin raskaudesta kauhean iloinen.
Joskus se suru kai kuitenkin pitää käsitellä, tiedä sitten mikä sille olisi se ihanteellisin hetki. Nyt se on varmaan aika "luonnollista", kun ehkä muutenkin kelaa kaikenlaista elämän jatkuvuutta ja muuta oman jälkikasvun myötä.
VastaaPoistaMäkin tulen varmaan oman isän kuoltua suremaan sitä, mitä isä joskus oli ja mitä se olisi voinut olla. Isä ei vieläkään tiedä (tiettävästi), että on saamassa lapsenlapsen enkä haluaisi, että äidin mies tallentuu isoisänä lapsukaisen mieleen, mutta minkäs teet.
Elän todellakin siinä käsityksessä, että surut on surtava ja menetykset käsiteltävä. Ongelmana on vain se, että missä menee normaalin surun raja ja milloin hypähdetään liioittelun puolelle.
PoistaSuruoppaita on maailma ja kirjastot pullollaan, mutta ne lienevät lähinnä tarkoitettu "normaaliolosuhteisiin". Luulisi, että suremiseen on kehitetty jokin kaava, jota olisi hyvä ja terveellistä noudattaa. Jokainenhan suree joskus. Kai joku sillä on tajunnut rikastua.
Eli siitä yritetään mistä aita on matalin, mutta todennäköisesti juututaan piikkilankaan ja revitään samalla uudet ja vanhat haavat auki.
Mä luulen, että surua ei kyllä mihinkään kaavaan mahtumaan saa vaan rageangsti on vaan pakko käsitellä sellaisena kuin se tulee. Se randomvitutusahdistuskakkapallo vaan on pakko käsitellä. Tottakai se on vittumaisempaa mitä paskempia juttuja on käsiteltävä, mutta jos ei käsittele ni ne pilaa loppuelämänkin (alkuelämänhän ne on jo pilannu).
PoistaOmalla kohdallani paskaa ei saanut muuten pois kuin psykoterapialla, ja kyllähän se sieltä on liikkeelle lähtenyt. Ja toisaalta sitä kautta pystyi suremaan myös omat jutut, jotka oli sit aika saatanan kipeitä.
Tää kuulostaa hassulta, mutta se et pystyt suree noin kokonaisvaltaisesti sun isää on hyvä asia. Kun mun äiti jonain päivänä kuolee niin en tuu suree sitä ihmistä lainkaan. En myöskään sitä mitä se olis voinut olla koska oon jo surru sen mitä multa jäi äidiltä saamatta. Isää tuun kyllä suremaan paljonkin.
Paskamaistahan tässä on se, että kelan tukemat kolme vuotta psykodynaamista ei riittänytkään vaikka toisin luulin. Tilanteet, ihmiset ja olosuhteet muuttuvat. Hyvä kai niin.
PoistaMinä pitkään vannoin, etten koskaan tule isää suremaan. Samaa laulua lauloin vielä alkuvuodesta. Surun kieltäminen itseltä olisi toisaalta kovin julmaa. Nimenomaan itseä kohtaan - vainajahan ei enää välitä.