Viimeinen

Kävin toivoakseni todellakin viimeistä kertaa neuvolassa. Harmillistahan asiassa on se, että siirryttäessä lastenneuvolan asiakkaaksi on sama eukko vastassa. Toisaalta, lapsen isä saa mielestäni hoitaa käynnit jatkossa.

Edelleenkään en ymmärrä, miksi laitoksessa piti käydä, mutta kävin kuitenkin. Tulihan siinä poistuttua kodin ulkopuolelle. Verenpaineet päin helvettiä ("sehän on ihan hyvä paine - sulle"), paino vetelee uskomattomia lukuja ("tuntuuko että ois jaloissa painetta, että nestettä kertyy?" Arvelin ääneen, ettei kukaan voi syödä viikossa vastaavaa määrää rasvakudosta itseensä).

"Tuntuuko, että se olisi jo kääntynyt?"
Teki mieli lyödä.

Pientä kinaa saatiin melkein aikaiseksi kotikäyntilässytyksestä. Minulla ei ole tapana päästää kotiini ihmisiä, joista en pidä. Kerroin, että lapsen isä voi tuoda sen punnitukseen. Ihailtavan sujuvasti rouva ohitti kommenttini ja kertoi, että minun on kotiuduttua hänelle soitettava, niin viimeistään Juhannuksen jälkeen hän sitten saapuu.

 Olen kahden vaiheilla: ollako taas kerran epäkiitollinen paskiainen, joka lapsensa terveyden ja hyvinvoinnin riskeeraa ja tekee oman päänsä mukaan; vaiko luottaa systeemiin, joka on laadittu vain äidin ja lapsen hyvinvointia silmälläpitäen (ei toki kyttäys mielessä), mutta aiheuttaa ahdistavuudellaan lähes fyysistä pahoinvointia. Minä en halua sitä naista kotiini. Ymmärrän toki, että kyseessä on palvelu, jonka on tarkoitus tukea ensinnä lasta ja siinä sivussa koko perhettä, mutta ei helvetti. Hyvää tarkoittavaan systeemiin luottaminen on kostautunut useampaan otteeseen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Koen muun muassa seulonnoista jaettavan ennakkotiedon hyvin ristiriitaisena ja riittämättömänä. Seulontaa ja neuvolan kotikäyntiä on toki typerää verrata, mutta samaan nippuun ne minun silmissäni osuvat: etsitään virheitä.

"Oisko sulla jotain kysyttävää?"
Miksi minä kysyisin yhtään mitään, kun en koko raskausaikana ole saanut yhteenkään kysymykseen hyvää vastausta. Hohhoijaa. Vielä vähän.

 Voisi olla järkevää poistua hetkeksi kotoa, mutta ulkonaliikkumisangstiani lähinnä korostaa paikallisten käsittämätön tapa tuijottaa. Minusta on vain kertakaikkisen vastenmielistä, kun kävellessäni vastaantulijat möllöttävät mahaa jokseenkin aivottoman näköisinä. Joo, on se iso. Onko se nyt ihan oikeasti niin älytön mysteeri, mitä siellä sisällä on? Jos tepastelen 15 metriä neuvolan ovelta autolle ja kolme isäntää ehtii matkan aikana loksauttaa leukansa rinnuksilleen, niin ei helvetti. Neuvolan naapurissa on varaosaliike.

 Ensimmäisiä oppimiani asioita elämästä on ollut se, että toisia ei saa tuijottaa eikä varsinkaan osoittaa sormella. Se on nimittäin epäkohteliasta ja sivistymätöntä. Jos jonkin asian toivon voivani opettaa lapselleni, se on nimenomaan tämä.

Että tänään on jälleen angstipäivä.