Muisto

Isä kuoli vuosi sitten. Sää oli täsmälleen samanlainen. Minä olin erilainen.

Olin edellisenä päivänä käynyt vihdoin rakenneultrassa, jota siirsin ja peruin ja siirsin ja peruin lääkäreiden uhkaillessa, että pakko se on ultrata, kun on iso sydänvikariski ja silloin pitää synnyttää Helsingissä tai Oulussa ja vastuuton olen. Sairastin vaikeaa raskausajan masennusta.

Ultrassa todettiin, ettei lapsella ole hätää ja kerrottiin, että se on tyttö. Oma olo kirkastui.

Maaliskuun ensimmäisenä olin poistumassa mielenterveyden ammattilaisen pakeilta ja siirtymässä työpaikalle - äitini soitti. Isä oli löytynyt kodistaan kuolleena.

Toimin. Otin sairaslomaa, lohdutin äitiä, otin selvää, vertailin hintoja, luin listauksia 'kuoleman kohdatessa'. Maaliskuun toisena päivänä tilasin lapselleni vaunut ja isälleni hautaristin.

Ei ihmisestä jää paljoa jäljelle. Kun jäisi hyvä muisto, jokin kaunis, jota vaalia. Haudassa ei ole kipua, tuskaa eikä yksinäisyyttä.

Pienenä tyttönä minä istuin flyygelin ääressä isän sylissä. Isä soitti ja lauloi Malmsténeja.