Lastenmusiikin uhat ja mahdollisuudet

Uskoni lastenmusiikkiin on palautumassa hiljalleen. Taannoisen, suorastaan paskan muskarikokemuksen päälle kesti pitkään ennen kuin pystyin edes laulamaan lapselle. Nyttemmin muskarimuijan joikuaminen jo naurattaa, mutta hyvin herkistyneessä tilassa se oli kyllä aivan järkyttävää paskaa. Loilotetaan ja hiivitään kuin intiaanit - voi jumalauta.

 Höyryämisestä asiaan. Lapsen saavuttaessa muistaakseni korkeintaan puolen vuoden iän hommasin innoissani hänelle Suomen lasten laulukirjan, joka on kelpo otos vanhoja ja uusia lastenlauluja. Toimittajana pikaisella kuukkeloinnilla Essi Wuorela, jonka ikätoverini muistavat lähinnä maikkarin kamalasta Super-Essi -sarjasta, jota seurasivat mm. Turtlekset, James Bond Junior -piirretty ja tietenkin Musta Ori, jota odotettiin koko lauantai(vai sunnuntai-?)aamu. Alec se siellä aina seikkaili hurjaa laukkakyytiä.

Palaanpa asiaan. Suomen lasten laulukirjassa on ilahduttavasti nuotteja, mikä on toki mukavaa jos niitä osaa taitavasti lukea. Olen uskotellut itselleni, että nuottien lukutaito vastaa kyrillisten tai kanjien lukemista; eli kyseessä on taito, jota osaan vähän, mutten riittävästi - innostun aina välillä ja sitten lopahtaa ja ruostuu entisestään. Tällä hetkellä kotona on musiikkivempeleistä edustettuna kaikenlaisten lasten rummuttimien ja heiluttimien lisäksi kitara. Kannattaa kokeilla kitaransoittoa taaperon kanssa. On meinaan pinnaa kasvattavaa hommaa.

Eli soitto on hankalaksi havaittu ja ajoittain itsekseen, ilman säestystä joikaus ottaa koville. Soiva laulukirja siis pelasti - oletettavasti olen siitä jo vouhannut (en muista oliko se laarilla vai toisaalla). Jos en minä niin kaikki muut sen ovat jo puhki kehuneet ja ihan syystä. Jos 50 biisistä jopa 40 on parempia kuin ihan kelvollisia, Terese Bastin kuvitus on suorastaan loistava ja lapsi tykkää niin minähän laulan.

Ajottain on kuitenkin hetkiä, kun äiti ei jaksa laulaa. Yhden lapsen hiljaisessa perheessä on siis investoitu myös lastenmusiikkiäänitteisiin ja voi hyvän tähden sentään millaista paskaa se genre sisällään pitää. Jos Mikko Alatalon Känkkäränkät ja Karkkipäivät ovat oikeasti parhaasta päästä, niin suorastaan fyysistä tuskaa aiheuttavat välillä lapsikuorojen, huonojen sovitusten ja tekoreippaiden setämiesten esittämät laulut, joissa surutta lauletaan mitä uskomattominta paskaa. Näitä levyjä sain vinon pinon entiseltä kollegalta tarpeettomina. Kiitos vain.

Puhumattakaan Benny Törnroosista. Paapapapaaa ja maamamamaa nyt on joka tenavan suosikki, mutta joskus haluaisin tökätä artistia kipeästi kylkiluiden väliin ja tiuskaista: "Tältä meistä vanhemmista tuntuu ja se on sinun syysi!!" Rallatilaa joo. Muumilevy siirtynee meillä piakkoin tiskikoneeseen.

Pelastuksen on tuonut taas kerran Soili Perkiö, joka on säveltänyt Liisa Kallion lorut lauluiksi. Pikku Papun laulut, joka taisi olla vuonna 2012 vuoden lastenlaululevy on ihana ja lapsi rakastaa sitä.

Lapsen isoäiti toi viikonloppuna Hannele Huovin ja Soili Perkiön Muumiperheen lauluretken mukanaan ja sitäkin voi ihan ilokseen kuunnella ja katsella. Kivat, ihan fiksut sanoitukset, kaunis musiikki - ilahduttavaa.

Lastenmusiikin ei tarvitse olla tekoreipasta änkkädänkkää, jota kuunnellessa, saati katsellessa on vaivautunut olo. Olenko muka ainoa äiti, joka on joskus miettinyt, miksi niiltä Fröbelin Palikat -ukoilta näkyy melkein kaikista esiintymisasuista haaroista läpi?

Minä laulan lapselle paljon ja mielelläni, nyt kun se on taas luontevaa. Varsinkin pukeminen on helpompaa kun samalla lauletaan. Lapsi on myös itse alkanut laulaa - vaikka edes yksinkertaiset sanat eivät vielä ihan taitu lauluun saakka, sävel osuu kohdilleen täsmällisesti ja tarkasti - ja ihan selvästi se tuntuu lapsesta ihanalta.

Oma Aika

Kävin tässä taannoin ihan yksin matkalla. Muutamaan otteeseen mainittu vaatimaton remottiprojekti on ottanut askeleita, jotka vaativat visiittiä huonekaluhalpahalliin. Kun ostosmahdollisuuksia ei ihan näillä nurkilla ole ja totesin, että minähän en edestakaisin aja - varasin itselleni hinta-laatusuhteeltaan suorastaan erinomaisen pikku hotellihuoneen.

Ensin vipatti menojalka ja suunnittelin josko oikein ulos lähtisi kun on kotoa päässyt irtautumaan, mutta kohdekaupungin tutuilla oli yllättävän paljon menoa. Päädyin siis hakemaan lähikaupasta kaksi olutta ja lähikaupan naapurista pizzan. Katselin Pressiklubia, join kaljat, söin pizzan ja heräsin kahdelta yöllä kunnon tärinöihin. Vietin pari tuntia vessassa tyhjentäen suolistoa, iloiten lähinnä kylppärin lattialämmityksestä. Pizzan raaka-aineiden kylmäketju lienee katkennut jossain vaiheessa ennen uuniin päätymistä.

Että sen nyt arvasi, kun meikäläinen lähtee ja ihan yksin ja aikoo ensi kertaa kahteen vuoteen nukkua koko yön hyvin - ei vaan tuu mitään. No ei se mitään. Mielummin nukun sormet puutuneina lapsi käsivarren päällä koisien kuin ripuloin yksikseni.

Reissun saldoa kasaillaan hiljalleen. Ruokamyrkytys nyt on kuitenkin pikkujuttu ja tyhjällä autolla ei takaisin ajeta.

Täyttä kuormaakin ilahduttavampaa oli kohtaaminen uuden, hyvän ja kivan potentiaalisen liveystävöinnin merkeissä. Siitä todisteena lähes oikeaoppiset blogijalat. Ensi kerralla keskitymme tarkemmin jalkojen asentoon.

Humanisti ja Tylsyys vaan kumpi on kampi. 

ÄLÄ V***U KOSKE!

Minua on alkanut hiljattain riepoa aivan silmittömästi tapa, jolla pikkulapsia kohdellaan ja kosketellaan. Vierailimme viikonloppuna lapsuudenystäväni pienessä hääjuhlassa, kahvitilaisuudessa, jossa suuri osa väestä halusi tietenkin ihailla tilaisuuden ainoaa lapsivierasta. Kotioloihin tottunut ja perusluonteeltaan aavistuksen introvertti lapsi kesti sinnikkäästi paijailut, posken silitykset, hypistelyt ja lässytykset kunnes mitta tuli täyteen.

Uutinen kaikille keski-iän ylittäneille täti-ihmisille: Jos vieras lapsi itkee ja haluaa isänsä sylistä äidin syliin, ei tasan auta jos tunget naamasi häneen kiinni ja uikutat. 

Paluumatkalla mietin puolisolle ääneen, miten vastenmielinen olo tulikaan kun omaa lasta kohdellaan kuin näyttelyesinettä. Tunteetonta, ymmärryskyvytöntä, kylmää objektia. Jotain, jolla on viihdearvoa, mutta jonka on pysyttävä mielellään hiljaa ja harmitomana. Puoliso myönsi tunteneensa ihan samoin kuin minä. 

Tänään kävin äititoverin kanssa lapsinemme hyväntekeväisyyshernekeitolla. Sukeltaessani lapsi sylissä ulos vessan ovesta osui eteemme puolituttu mies, joka kävi saman tien kiinni lapseni kasvoihin ja käsiin: 

"Mikäs sitä noin ujostuttaa?"

"Olet liian lähellä."

"Onko täällä joku lastenkerho tänään?"

"Ei, tulimme syömään, kuten kaikki muutkin."

"Onko tämä lapsi puolivuotias?"

"Ei ole. Melkein kahden."

"Onko se poika?"

"Ei ole, tyttö."

"Jaa. Olet pukenut sen niin ettei siitä osaa sanoa."

Ja päälle nipistys poskesta ja purjehtiminen pois. 

Vittu. 

Mulle jäi ihan kamala olo. 

Ei minun lapseni, ei kenenkään lapsi ole esine, jolle voi puhua miten lystää saati koskea miten lystää. Jos on jotain sanottavaa, jos täytyy keksiä jotain keskusteltavaa, sitten puhutaan aikaisesta keväästä tai vaikka siitä, miten kiva pupun kuva lapsella on paidassaan. 

Minä kyllä vältän koskemista vieraisiin lapsiin. On toki tilanteita, joissa se on luontevaa ja  tarpeen - silloin kosketaan tietenkin. Muttei tulisi mieleenkään ehdoin tahdoin mennä räpeltämään toisen lasta, enhän minä vanhustenkaan naamassa ole kiinni, että laitetaanpa näitä ryppyjä vähän kireämmälle niin nähdään miltä se mummu oikein näyttää. 

Lapsi on ihminen. Lapsi on persoona. Lapsella on samat oikeudet kuin kellä tahansa aikuisella - jopa suuremmat ja laajemmat oikeudet. Kaikilla on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen. Tämä tuntuu olevan erityisen haastavaa sotien molemmin puolin syntyneille. Lapsi on johonkin mystiseen ajankohtaan saakka esine, eläin, jotain vajavaisempaa, jota saa kohdella kuten huvittaa. Mihin tämä käsitys oikein perustuu? 

Me elämme kulttuurissa, jossa koskettaminen on vähäistä. Onhan se toki omalla tavallaan harmi, mutta asia nyt on näin. Jos kosketus ei ole luonteva ja hyväntahtoinen, ei saa koskea. Etelämmässä on kulttuureja, jotka ovat yhteisöllisempiä ja kosketelukin luontevampaa. Muistan itse hyvin, miten vaikeaa oli tottua itävaltalaisiin poskisuudelmiin. Useamman kuukauden meinasin aina astua askelen taaksepäin tervehtiessä - niin syvällä tapa ja käsitys omasta reviiristä on. Suomeen palattua oli ikävä kosketusta ja kapeampaa reviiriä. Joka tapauksessa, lapsi päättää reviirinsä itse. 

Järkevät ihmiset opettavat lapsilleen, että aina on kysyttävä ensin saako koiraa silittää. Järkevät ihmiset kysyvät myös itse saako koiraan koskea. Miksei sama onnistu kun on kyse ihmisistä? 

Voin vannoa ihan suoriltaan, että tavallinen lapsi ei halua, että vieras ihminen koskee häneen. Korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä. 

Pitääkö käydä suihkussa jos ei tullut hiki?

Parin ihan kelvollista päivää eletty. Lapsi on kovin innostunut puhumisesta. Päivän kohokohta oli naapuritalon roskista tyhjentänyt roska-auto. Spektaakkelia varten haki tytär oma-aloitteisesti ikkunan ääreen jakkaran paremman näkyvyyden varmistamiseksi. Pitäisi varmaan viedä sitä saamaan kulttuurielämyksiä. 

Mutta mehän menemme elämysten ääreen! Annamme muskarille uuden mahdollisuuden. Tosin tällä erää evlutkun järjestämänä. Ei se voi olla niin paskaa kuin reilu vuosi sitten. Veisata osaan vaikken jäsen olekaan. 

Yritän pysytellä osittaisessa uutispimennossa sillä Ukraina ahdistaa ja kovasti. Pimennon vaihtoehto on nimittäin kaiken tiedon keräily ja ahmiminen, mikä ei näin 4 seinän sisällä ole se paras vaihtoehto. Demokratia on vaikea asia, mutta tavoittelemisen arvoinen. Vai onko? 

Päivän toista ahdistuspakettia on tarjoillut eduskunnan lähetekeskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista. En liveä pystynyt enkä halunnut kuunnella, koska raivo, mutta olen seurannut meininkiä #tahdon2013. Ei jumalauta. 

Jos minä saan valita ja vaikuttaa (ja toivottavasti edes osin saan), haluan takoa lapseni kalloon, että ihan jokainen ihminen on tasa-arvoinen. Jokaisella on oltava yhtäläiset oikeudet, lain takaamana. Jokaista on kunnioitettava. Lisäksi haluan, että lapseni oppii argumentoimaan kelvollisesti. 

Sivistysvaltiossa, vuonna 2014, keskusteltaessa ihmisten tasavertaisesta kohtelusta lainsäädännön näkökulmasta, kansanedustajat pläräävät raamatusta sitaatteja ja pohtivat voivatko lesbot käydä uimahallin suihkussa naisten puolella. Samalla julistetaan, että avioliitto tekee lapsia (luulin, että siihen tarvitaan seksiä) ja miehet eivät voi lisääntyä ja imettää eli eivät saa solmia keskenään avioliittoa. Öö. 

Minusta olisi hienoa, jos ihan jokainen lapsi saisi kokea kodissaan olevansa rakastettu ja tärkeä. Mielellään toki jokainen aikuinenkin. Sillä, kuka rakastaa tai kenen kanssa hän on naimisissa ei ole merkitystä. 

Olin ajatellut paukaista tässä melko pian naimisiin puolison (ylläri) kanssa, mutta antaapa olla niin kauan kun se ei ole kaikille mahdollista. 

Hylly

Vielä viime viikolla kalenteri tursusi töitä. Ja töitähän minä puskin, jopa lievällä innolla - raha kun ei elämän tasapainotuksessa ole lainkaan haitaksi.

Kesken työnteon lähti työhuoneen seinästä kirjahylly irti. Laskeutui tietokoneelle. Se siitä sitten. Vakuutusyhtiö ei korvaa, ei mitään, ei edes tietojenpalautusta, koska sitä vakuutusta ei muka minulle koskaan ole myyty, vaikka minulla on ostamistani vakuutuksista kovin erilainen näkemys.

Hain kaupasta uuden tietokoneen ja räävin keskeneräiset työt kasaan tappotahdissa. Sitten alkoikin hiljaisuus.

Joko tai -elämä alkaa ottaa koville. Elämän sosiaalisen aspektin koostuessa lähes yksinomaan työstä, hiljainen kausi on hiljainen. Eipä sille mitään voi.

Oli mukava suunnitella remontteja, haaveilla pienestä omasta lomasta, mutta antaapa olla. Ne rahat hävisivät, osin vakuutusyhtiön taskuun. Tahdikkaasti lähettivät minulle laskun yhdessä kielteisen korvauspäätöksen kanssa. Vittuilua se on pienikin vittuilu. Hienoa toimintaa, if.

Viikon sosiaalinen kohokohta on ilmeisesti huomenna jos jaksan hinautua terveyskeskukseen poistattamaan tikkejä. Ihan kuin en saisi niitä itse irti. Perusterveydenhuollosta saamani luomenpoiston jälkeiset ohjeet ovat muuten huomattavasti kattavammat kuin sektion perään tarjoillut. Naurattaisi jos pystyisin nauramaan. Olin hämilläni herra tohtorin ja neiti sairaanhoitajan tiedustellessa minulta huonolla suomen kielellä mitä teen työkseni. Kolme tikkiä vaatineen luomenpoiston jälkeen kun ei saisi kamalasti nostella raskaita asioita.

Jos jotain, olen taputellut itseäni olalla siitä, etten suostunut tänään kynnysmatoksi. Minä en enää odota muita.

Muutos ja siihen sopeutuminen

Miksei muutokseen saisi reagoida? -kysymyksen äärellä olen hämmennellyt parin päivän ajan - en tosin ensi kertaa. Kaikkihan on muutoksessa kaiken aikaa, kiihtyvässä tahdissa, mutta ilmapiiri, jossa muutos tulisi vain ottaa, omaksua ja hyväksyä, on omalla tavallaan kuormittava.

Muutokset ovat keskeinen osa elämää, jopa hämmentävän suuressa määrin. Sen verran olen jorinoita menneistä ajoista kuullut, että entisaikaan synnyttiin sen saman talon saunassa, jonka kamarissa kuoltiin. Ei kauheasti ollut muutosta elämässä, ei. Kai se yksinkertaiseltakin vaikuttava elämä on vaatinut sopeutumista, yhdeltä enemmän, toiselta vähemmän. Yhteiskunta olisi kovin toisen näköinen jos se olisi kehittynyt ilman muutoksessa ja sopeutumisessa avittavia sääntöjä, joita ennen kaikkea uskonnot ovat käytettäviksi tarjoilleet.

Lapsi on elämän suurin muutos. Muutos, johon voi vaikuttaa, mutta loppujen lopuksi hyvin vähän. Onko lapsen tuloon ja sen aiheuttamaan muutokseen helpompaa suhtautua jos jo valmiiksi on herranhaltuun/insha'allah/antaavirrankuljettaa -väkeä? Hankaloittaako muutoksen hyväksymistä, odottamista, sopeutumista kontrollinkaipuu? On asioita, jotka on järkevä toteuttaa lasta odottaessa: itsestäänselvät savuttomuudet ja päihteettömyydet, vitamiinipurnu ja neuvolassa kusellakäyminen. Joku yltyy täysin kemikaalittomaksi, panikoi vartaloaan, yksi hehkuu ja on jatkuvassa kiimassa. On myös paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mikä tuntuu osalle olevan vain olankohautus, osalle ei.

Miksei siihen, että lapsen synnyttyä äidissä on kiinni ihan koko ajan uusi pieni elämä, josta vastuu on valtava, saisi reagoida? Minkä helvetin takia pitäisi tehdä yhtään mitään muuta kuin maata sohvalla imettämässä ja nukkua tasan jokaisena sekuntina kuin voi? Miksei saisi ahdistua? Miksei saisi itkettää? Miksei saisi naurattaa niin, että pissat on housussa kun toosakin on perkele lörpällään? Miksi sopeutua täytyisi heti ja välittömästi, tai viimeistään kolmen kuukauden kuluessa?

Toisaalta, saako työttömyyteen reagoida? Saako muuttoon reagoida? Saako auton puhjenneeseen renkaaseen reagoida? Saako kuolemaan reagoida?

Pieni lapsi reagoi jo rutiinin muutokseen. Vanhempia muistutetaan noudattamaan tarkkaa rutiinia, sillä se luo lapselle turvallisen olon. Turvaahan rutiini aikuistakin. Muutos. Kun ei ole tasaista tuloa, ei turvaa yllättävässä tilanteessa, ei läheisten muodostamaa puskuria tai sitä oksettavan kulunutta turvaverkkoa. Miten siinä muutoksessa eletään? Otetaan itseä niskasta kiinni, hankitaan vakiduuni ja veistetään turvaverkko? Niinkö? Vai ollaan päästä vähän pipejä, heikkoja ja saamattomia kun ahdistaa?

Kulttuurit ovat erilaisia. Ihmiset ovat erilaisia. Aivot ovat erilaisia. Aineenvaihdunnat ovat erilaisia. Kokemukset eroavat. Minun aivoni reagoivat hormonitasojen muutokseen eri tavoin kuin sinun. Minun ajatusratani kulkee eri reittiä kuin sinun, päätyen aivan eri lopputulokseen.

Masennus on helvetillinen sairaus. Olen edelleen sitä mieltä, että sairastun mielummin kokovartalosyöpään kuin vaikeaan masennukseen. Syövässä on sentään hitunen toivoa. Masennus vie toivon ja halun elää. Masennus myös jättää jälkensä, mihin on vaikea suhtautua.

Onko kaikki loppujen lopuksi vain kiinni siitä, miten yksilö reagoi muutokseen? Ei tietenkään, mutta vaatimus siitä, että reaktion tulisi aina olla hillitty, sievä ja salonkikelpoinen on julma. Jos aina on piilouduttava ja käperryttävä, lopputulos voi hyvinkin muistuttaa tuulettimeen lentänyttä paskaa.

Remppaa ja reklamaatiota

Kas, maanantai. Puolta päivää huitelee ja olen jo ehtinyt käydä lapsen kanssa kahdessa eri puistossa kahdessa eri pulkkamäessä, reklamoida GoGreenille pikakikherneistä, tilata Pihlgreniltä&Ritolalta tapettinäytteitä, pyörittää koneellisen pyykkiä ja kasata parikymmentä vaippaa. Ai että. Siinä sivussa näpytin vielä puhelimesta ookoota pyyntöön tulla syksystä töihin (iltahommiin, joilla ei elä, mutta kuitenkin).

Oikeastaan on tylsää, toisaalta ei. Kai valon lisääntyminen yrittää saada käyntiin jonkinlaista muutos- tai uudistumisprosessia, mitä en jaksa kauheasti vastustella. Kunhan muistaa lähteä aamulla ulos, päivästä tulee yleensä hyvä. Jos jää sisälle luuhaamaan, lopputulos on kehno.

Muutosprosessin aluksi maalasimme yläkerrasta pikku käytävän, joka on oikeastaan yhä kesken. Tikkurilan maalit on muuten huonompia kuin Teknoksen. Käytävään pitäisi saada aikaiseksi hankkia vielä palanen lattiaa huonokuntoisen alkuperäisen tilalle. Harmillista, että se alkuperäinen on niin päheä. Kyllä 50- ja 60-luvulla osattiin, ymmärrettiin, ettei lattian tarvitse näyttää puu- tai kivijäljitelmältä vaan jännittävältä ja vähän psykedeeliseltä!

Seuraavana kohteena on alakerran työhuone, jonka haluan vaihtavan paikkaa yläkerran vierashuoneen kanssa. Koska joudun tekemään paljon töitä kotona, eikä meillä ole alakerrassa ovia kuin vessassa, olisi työjutut hyvä rauhoittaa suljetun oven taakse. Vieraitahan meillä ei koskaan käy, mutta vierashuone ajaisi asiansa myös talvimakkarina. Tapetit on harkinnassa, samoin lattia. Budjetti minimaalinen, mutta sekin usein riittää, erityisesti perinneremppakohteessa.

Henkilökohtaisen uudistumisen kohteena on oma pää. Nipsaisin uudistusta vauhdittaakseni 30 cm latvasta pois, loput saa onneksi vielä ihan hyvin nutturalle. Pyrin ottamaan selvää muutamista perusasioista ennen lopullista ratkaisua - esimerkiksi, miten hiuksia pestään on agendalla.

Sosiaalinen elämä huhuilee poissaolollaan, mutta en juuri nyt jaksa aiheesta kauheasti ahdistua. Parin tunnin kuluttua voi tilanne olla toki toinen, mutta olkoon. Kuten todettua, minä en jaksa kerjätä.

Mulla ei siis edelleenkään ole mitään sanottavaa. Lapsella sen sijaan on. Huh!