Olipa harvinaisen paska viikonloppu. Olin lauantaina varsin hyvällä tuulella aamusta, suunnittelin kovasti erilaisten leipien leivontaa ja koko perheelle sopivan ruoan keittoa, imuroinkin ilman raivareita ja harkitsin josko koko perheen voimin olisi valoisaan aikaan pistäydytty ulkoiluttamassa hurtat.
"No mun on varmaan pakko sinne synttärikalaaseille."
Ja sinne paineli. Siitäkin huolimatta, että seuraksi saapui ystävä, vituttaa edelleen. Erityisesti sylettää se, ettei minulla ole taaskaan oikeutta kiukutella viideksi tunniksi kotoa sukuloimaan poistuneelle. Kiukuttelen silti kolmatta päivää. Eilen vitutti niin että juhlistin sunnuntaita oikein kunnon mykkäkoululla (ei kovin tietoisesti, mulla vaan ei ollut mitään sanottavaa).
Puolison isoäiti oli törmännyt äitiini ja kuulemma kyyneleet silmissä ruikuttanut, että kun saisi sen vauvan vielä joskus nähdä. Teki tosi hyvää verenpaineelleni. En edelleenkään ole kieltänyt puolison sukulaisilta vierailuja, ei muuta kuin välkommen, mutta minua on turha syyllistää siitä, ettei lasta kuskata joka perkeleen kissanristiäisiin. Kai sen isälläkin on joku vastuu.
Postissa saapui vihdoin kutsu paikallisen sairaalan lastenpolille. Kolmen ja puolen viikon odotuksen jälkeen (jos yhtään muistin oikein). Aika oli kolmen viikon päähän. Otin ja soitin kiltisti tarjottuun numeroon peruakseni ajan.
"Sinä halua peru aika?"
"Kyllä."
"Mutta vaivva pitä hoitta."
"Se on hoidettu jo viikkoja sitten."
"Ai onko?"
"Kyllä on. Rahalla."
"No minä otta aika pois."
"Hyvä."
Vastanneen emännän äänensävystä arvelen, että kohta ovea kolkutetaan lastensuojeluilmo handussa. Eikö noiden kuuluisi olla iloisia jos hinaa lapsensa yksityiselle? Eikö se helpota näiden työkuormaa ja jonoja tms.?
En edes laskenut suomenkielen virheitä ajanvarauskirjeen mukana tulleesta käyttäytymisohjelapusta (älä rasva lapsi jne.). Laskin ne kyllä ruotsinkielisestä pätkästä. Niitä ei ollut. Kieliryhmien eriarvoista kohtelua mielestäni on se, että on aivan sama mitä paskaa toisella kielellä kirjoitetaan - kunhan se enemmistön lappu on kunnossa.
Arvelen, että lapsenkantokäden olkapää on tulehtunut. Perkeleen kipeä. Että hyvällä päällä oon joo.
28.1.2013
25.1.2013
Allergia vol. 2
Vierailimme eilen jälleen naapurikaupungissa Terveystalolla. Agendalla prick-testaus, jonka sain näppärästi varattua kahden päivän varoitusajalla.
Tytär ei testaamisesta tykännyt, tuskin sattui, mutta kiukutti pötköttää masullaan äidin jalkojen päällä. Tietenkin histamiinitippa pääsi valumaan ja pitkin selkää kulkee edelleen hailakka punertava viiru. Ei liene vaarallista.
Vastoin odotuksiani testattiin taas perusruoka-aineita (onhan ne ihan hyvä toki varmistaa). Hämmensi tosin, sillä kaikki testattiin jo verestä, mikä toisaalta lienee melko epävarma menetelmä. Yllättäen kananmuna pomppasi taas, tuloksia lukeneen ihotautilääkärin mukaan hyvin lievästi.
Lääkärirouva yllätti positiivisesti. Suhtautui lapseen mielestäni mukavammin kuin edelliskerran lastenlääkäri. Ulosanti selkeää, ohjeet perustellut eikä vanhempien älyä kyseenalaistettu. Testanneet hoitajat pahoittelivat odotteluaikaa yhtä monesti kuin odotettavia minuuttea kertyi. Puoliso oli otettu, kun hänekin kanssaan kommunikoitiin (tarjottiin palvelua myös ruotsiksi), on ressukka kuulemma tottunut siihen, ettei esmes neuvolassa edes päivää sanota. Erityisen ilahtunut olin homman loppusummasta, joka oli alle satasen, ja jonka vakuutusyhtiö kertoi korvaavansa, kun vahinkoilmonjätöstä oli kulunut kolme minuuttia.
Ohjeena syöttää lapselle ihan kaikkea. Myös kananmunaa laatikoissa ja leivonnaisissa. Mitään syytä saati järkeä ei ole lapsen eikä minun ruokavalion karsimisessa. Karsia kuulemma saa sitten jos tulee hengitysvaikeuksia ja vähän voi rajoittaa aineita, jotka aiheuttavat pahan ihonlehahduksen. Lääkärirouva kiukkusi sitä, että allergiat ovat vain lisääntyneet ruokavaliorajoitusten kautta. Mainitsi nykyisten rajoittamattomuuksien olevan kansainvälisesti käytössä oleva ohje. Kropalle on kuulemma kerrottava, että elämä on nyt tällaista, että näitä aineita tulee - alapa totutella asiaan.
Kortisoniakaan ei kuulemma tarvitse pelätä. Parempi käyttää reippaasti ja jopa taukojen aikana jos lehahdus on paha.
Mennään nyt näillä. Astman puhkeamista odotellessa.
Tohtisikohan viikonloppuna valmistaa tomaatista soosia, jota lapsikin saisi maistaa.
Vietin aamun mekkotehtaillen. Haaveilen uudesta ompelukoneesta. Tai ainakin uudemmasta, vähintään itseäni nuoremmasta. Mikä v***u on "ompelukoneen huolitteleva jousto-ommel"? Onkse suora vai siksakki?
Tytär ei testaamisesta tykännyt, tuskin sattui, mutta kiukutti pötköttää masullaan äidin jalkojen päällä. Tietenkin histamiinitippa pääsi valumaan ja pitkin selkää kulkee edelleen hailakka punertava viiru. Ei liene vaarallista.
Vastoin odotuksiani testattiin taas perusruoka-aineita (onhan ne ihan hyvä toki varmistaa). Hämmensi tosin, sillä kaikki testattiin jo verestä, mikä toisaalta lienee melko epävarma menetelmä. Yllättäen kananmuna pomppasi taas, tuloksia lukeneen ihotautilääkärin mukaan hyvin lievästi.
Lääkärirouva yllätti positiivisesti. Suhtautui lapseen mielestäni mukavammin kuin edelliskerran lastenlääkäri. Ulosanti selkeää, ohjeet perustellut eikä vanhempien älyä kyseenalaistettu. Testanneet hoitajat pahoittelivat odotteluaikaa yhtä monesti kuin odotettavia minuuttea kertyi. Puoliso oli otettu, kun hänekin kanssaan kommunikoitiin (tarjottiin palvelua myös ruotsiksi), on ressukka kuulemma tottunut siihen, ettei esmes neuvolassa edes päivää sanota. Erityisen ilahtunut olin homman loppusummasta, joka oli alle satasen, ja jonka vakuutusyhtiö kertoi korvaavansa, kun vahinkoilmonjätöstä oli kulunut kolme minuuttia.
Ohjeena syöttää lapselle ihan kaikkea. Myös kananmunaa laatikoissa ja leivonnaisissa. Mitään syytä saati järkeä ei ole lapsen eikä minun ruokavalion karsimisessa. Karsia kuulemma saa sitten jos tulee hengitysvaikeuksia ja vähän voi rajoittaa aineita, jotka aiheuttavat pahan ihonlehahduksen. Lääkärirouva kiukkusi sitä, että allergiat ovat vain lisääntyneet ruokavaliorajoitusten kautta. Mainitsi nykyisten rajoittamattomuuksien olevan kansainvälisesti käytössä oleva ohje. Kropalle on kuulemma kerrottava, että elämä on nyt tällaista, että näitä aineita tulee - alapa totutella asiaan.
Kortisoniakaan ei kuulemma tarvitse pelätä. Parempi käyttää reippaasti ja jopa taukojen aikana jos lehahdus on paha.
Mennään nyt näillä. Astman puhkeamista odotellessa.
Tohtisikohan viikonloppuna valmistaa tomaatista soosia, jota lapsikin saisi maistaa.
Vietin aamun mekkotehtaillen. Haaveilen uudesta ompelukoneesta. Tai ainakin uudemmasta, vähintään itseäni nuoremmasta. Mikä v***u on "ompelukoneen huolitteleva jousto-ommel"? Onkse suora vai siksakki?
24.1.2013
Kantointo
Vauva kasvaa, mikä on kiva juttu. Vauva on myös päättänyt avartaa maailmaansa ihan tosissaan ja kierii ympäri taloa vakava ilme pikku kasvoillaan. Eilen se maistoi sähköjohtoa ja pari päivää sitten kalastin sen olkkariin rehatun sängyn alta. Ajoittain maltetaan vielä pötkötellä viltillä puuhailemassa, mutta arvelen, ettei kieriminen ole ainakaan vähenemään päin.
Pikkasen vajaa ysikiloinen tyyppi kainalossa KAIKEN tekeminen on osoittautunut hankalaksi. Alkuviikosta vedin lätkällisen panadolia niska&selkäjumiin ja totesin, että nyt riittää.
Käytämme edelleen kauppareissuilla aivan pistämättömäksi osoittautunutta caboo close carrieria. Se on hyvä. Tosin sen paketissa luvataan käyttömukavuutta viiteentoista kiloon saakka. Ihan en allekirjoittaisi, trikoo on aika pehmoisaa ja aika-ajoin saa olla pakettia kiristelemässä (mikä ei ole vaikeaa, vaatii yhden ranneliikkeen, mutta kuitenkin). Pahoin siis pelkään, että caboo tulee seuraavien kuukausien aikana meillä tiensä päähän. Kamalaa.
Manduca on roikkunut olkkarin seinällä olemattomalla käytöllä lumien saapumisesta lähtien (pelkään jostain syystä kuollakseni liukastumista lapsi kyydissä - kukapa ei pelkäisi; talvikantelu lienee enemmän suurkaupunkilaisia varten). Vanhasta muistista viritin lapsen eteen - toimii edelleen, tosin paneeli on tällä viikolla kokoon 68 siirtyneelle edelleen aivan paskan kokoinen. Auki liian suuri ja kiinni jotenkin väärä. Uutuutena viritin lapsen lonkalle roikkumaan, mutta en ilmeisesti osannut - toinen hihna tuntui lasta hinkkaavan ja paneelin yläreuna kääntyi kummasti.
Joka tapauksessa rohkaistuneena uskaltauduin virittämään lapsen selkään, vaikka olimme kaksin kotona. Säädöt päin persettä, lapsi liian alhaalla ja sen yläkroppa aivan liian kaukana selästäni saimme aikaiseksi leipätaikinan. Ilmeisesti kyydissä hengailu oli jännittävää - kyytiläinen istui ilmeisen vakavana, piteli äiteestä kiinni ja päristeli ajoittain.
No mullahan tietenkin sekosi tästä kaikesta pää, tartuin googleen ja tulin siihen tulokseen, että ainakin kunnon kudottu liina on saatava ja mielellään jotain muuta hauskaa - wrap tai podeagi tai mitäniitäon. Ja kun kantotuotteen valitsee tarkasti niin määhän kannan ton vielä eskariin. Selkä kiittää eikä lapsi karkaa.
Eli tosi järkevää, kun samaan aikaan pitäisi säästää jokainen mukaylimääräinen roponen. Kangastörsäilyni ovat tosin tuottaneet tulosta. Mekko ja housut valmiina (tietenkin aivan liian suurta kokoa).
Pikkasen vajaa ysikiloinen tyyppi kainalossa KAIKEN tekeminen on osoittautunut hankalaksi. Alkuviikosta vedin lätkällisen panadolia niska&selkäjumiin ja totesin, että nyt riittää.
Käytämme edelleen kauppareissuilla aivan pistämättömäksi osoittautunutta caboo close carrieria. Se on hyvä. Tosin sen paketissa luvataan käyttömukavuutta viiteentoista kiloon saakka. Ihan en allekirjoittaisi, trikoo on aika pehmoisaa ja aika-ajoin saa olla pakettia kiristelemässä (mikä ei ole vaikeaa, vaatii yhden ranneliikkeen, mutta kuitenkin). Pahoin siis pelkään, että caboo tulee seuraavien kuukausien aikana meillä tiensä päähän. Kamalaa.
Manduca on roikkunut olkkarin seinällä olemattomalla käytöllä lumien saapumisesta lähtien (pelkään jostain syystä kuollakseni liukastumista lapsi kyydissä - kukapa ei pelkäisi; talvikantelu lienee enemmän suurkaupunkilaisia varten). Vanhasta muistista viritin lapsen eteen - toimii edelleen, tosin paneeli on tällä viikolla kokoon 68 siirtyneelle edelleen aivan paskan kokoinen. Auki liian suuri ja kiinni jotenkin väärä. Uutuutena viritin lapsen lonkalle roikkumaan, mutta en ilmeisesti osannut - toinen hihna tuntui lasta hinkkaavan ja paneelin yläreuna kääntyi kummasti.
Joka tapauksessa rohkaistuneena uskaltauduin virittämään lapsen selkään, vaikka olimme kaksin kotona. Säädöt päin persettä, lapsi liian alhaalla ja sen yläkroppa aivan liian kaukana selästäni saimme aikaiseksi leipätaikinan. Ilmeisesti kyydissä hengailu oli jännittävää - kyytiläinen istui ilmeisen vakavana, piteli äiteestä kiinni ja päristeli ajoittain.
No mullahan tietenkin sekosi tästä kaikesta pää, tartuin googleen ja tulin siihen tulokseen, että ainakin kunnon kudottu liina on saatava ja mielellään jotain muuta hauskaa - wrap tai podeagi tai mitäniitäon. Ja kun kantotuotteen valitsee tarkasti niin määhän kannan ton vielä eskariin. Selkä kiittää eikä lapsi karkaa.
Eli tosi järkevää, kun samaan aikaan pitäisi säästää jokainen mukaylimääräinen roponen. Kangastörsäilyni ovat tosin tuottaneet tulosta. Mekko ja housut valmiina (tietenkin aivan liian suurta kokoa).
22.1.2013
Kiehu
Onpas kiehahdellut - toisaalta olen varovaisesti sitä mieltä, että tasaisuuskiintiönkin on tultava ajoittain täyteen, tylsäpurnun purkauduttava kunnon verenpaineenkohotuksella, kiukuttelulla ja vouhotuksella, jonka jälkeen voikin taas palata samaan ihanan tuttuun arkeen, johon saa jännitystä vaihtamalla esimerkiksi leipäreseptiä uuteen (tai iskemällä lempipehmokotihousut koneeseen, mikä aiheuttaa vaihtoehtohousupähkäilyä).
Perjantaina alkoi rehellisesti vituttaa, kun muskarista tuli tekstiviesti. En ole lafkasta saanut yhtään mitään muuta tiedotetta ikinä kuin yhden sähköpostiviestivastauksen kun tiedustelin miten ilmoittautua, ja laskun. Herra rahtori ei ole vastannut antamaani (rakentavaan ja pedagogiikkaa pohtivaan) palautteeseen.
"Muskari on alkanut. Seuraava kerta ensi perjantaina. T. Gunilla". (Nimi muutettu). Sain jostain syystä kunnon kierrokset aikaseksi ja aikuisesti täräytin takaisin, että me emme ole ilmoittautuneet kevätkaudelle ja syksyn perusteella ei ole tullut mieleenkään jatkaa, toivoo huma_nisti. En saanut vastausta. Saa nähdä tuleeko lasku.
Lapseni syö muuten parhaillaan vieressäni lattialla iPhoneani. Se on jännittävämpi kuin läppäri. Kestääköhän se kuinka hyvin kosteutta?
Soittelin aamupäivällä prick-testiajan. Sen sai ylihuomiselle. Kätevää. Kunnallisen lähete kolme viikkoa sitten ei ole vielä poikinut mitään. Hämmennyin myös neuvolamuijan tiedustellessa joko aika ihotautipolille on saapunut. Jäin kyllä siihen käsitykseen, että lähete on lastenpolille, mutta aivan sama. Homma hoidossa joka tapauksessa - rahalla.
Kun rahalla palveluja ostaa on minun kirjoissani aika keskeisenä palvelu. Täti, jonka kanssa aikaa varailin ja varoajoista keskustelin ei ollut mukava eikä edes yrittänyt olla. Hämmentävää mielestäni, maksan perseeni kipeäksi (auttaisikohan häde asiaan) ja saan kuunnella kettuilua ja rutinaa. Toisaalta, pohjalainen palvelukulttuuri ei ole lämpimimmästä päästä - tosin onneksi se ei ole savolaista nähnytkään.
Niinjoo, postilaatikossa oli eilen puolisolle osoitettu kirjekuori. Osasin jo kotiportilla aavistaa mitä se sisällään piti. Taas kerran kalaasikutsu veljenpenskojen synttäreille. Ja siellä on kuulemma pakko käydä (tällä kertaa neljän vuoden sitkeän yrittämisen jälkeen ei kuoresta enää löytynyt minun nimeäni), mihin pyöräytin silmiäni ja mökötin.
Joo, ihan kiva, että se mimmi (joka on muuten jälleen raskaana, nuorimmaisen yksivuotiskalaaseista kyse) jaksaa niitä kalaaseja järjestää, mutta sinne on meiltä yli tunnin matka, nyt on talvi ja meillä on vauva. Mää hengaan koko viikon kahden lapsen kanssa, viikonloppuisin olisi ihan kiva olla yhdessä - kotona. Joo, lapsella on oikeus sukulaisiinsa ja sukulaisillakin vähän häneen, mutta meillä saa tulla käymään. Silloin voin paeta esmes yläkertaan piiloon jos alkaa kunnolla vituttaa. Mä en jaksa lähteä edes neljän tunnin reissulle (alle viikon varoitusajalla; tunti sinne, tunti takaisin, ainakin pari tuntia perillä) kun juuri on saatu unet ja ruokailut suolentoimintoineen pelittämään.
Olen alkuviikon päivittänyt CV:tä ja väsännyt hakemuksia. Projektina kesäksi tienaamaan. En muistanutkaan miten kettumaista hommaa työnhaku on.
En saanut ansioluetteloon mahtumaan 6 kk täysimetystä (ainakaan perusversioon) enkä sitä, että olen erinomainen kaikesta rutisija. Täytynee tehdä vielä yksi kattavampi versio.
Perjantaina alkoi rehellisesti vituttaa, kun muskarista tuli tekstiviesti. En ole lafkasta saanut yhtään mitään muuta tiedotetta ikinä kuin yhden sähköpostiviestivastauksen kun tiedustelin miten ilmoittautua, ja laskun. Herra rahtori ei ole vastannut antamaani (rakentavaan ja pedagogiikkaa pohtivaan) palautteeseen.
"Muskari on alkanut. Seuraava kerta ensi perjantaina. T. Gunilla". (Nimi muutettu). Sain jostain syystä kunnon kierrokset aikaseksi ja aikuisesti täräytin takaisin, että me emme ole ilmoittautuneet kevätkaudelle ja syksyn perusteella ei ole tullut mieleenkään jatkaa, toivoo huma_nisti. En saanut vastausta. Saa nähdä tuleeko lasku.
Lapseni syö muuten parhaillaan vieressäni lattialla iPhoneani. Se on jännittävämpi kuin läppäri. Kestääköhän se kuinka hyvin kosteutta?
Soittelin aamupäivällä prick-testiajan. Sen sai ylihuomiselle. Kätevää. Kunnallisen lähete kolme viikkoa sitten ei ole vielä poikinut mitään. Hämmennyin myös neuvolamuijan tiedustellessa joko aika ihotautipolille on saapunut. Jäin kyllä siihen käsitykseen, että lähete on lastenpolille, mutta aivan sama. Homma hoidossa joka tapauksessa - rahalla.
Kun rahalla palveluja ostaa on minun kirjoissani aika keskeisenä palvelu. Täti, jonka kanssa aikaa varailin ja varoajoista keskustelin ei ollut mukava eikä edes yrittänyt olla. Hämmentävää mielestäni, maksan perseeni kipeäksi (auttaisikohan häde asiaan) ja saan kuunnella kettuilua ja rutinaa. Toisaalta, pohjalainen palvelukulttuuri ei ole lämpimimmästä päästä - tosin onneksi se ei ole savolaista nähnytkään.
Niinjoo, postilaatikossa oli eilen puolisolle osoitettu kirjekuori. Osasin jo kotiportilla aavistaa mitä se sisällään piti. Taas kerran kalaasikutsu veljenpenskojen synttäreille. Ja siellä on kuulemma pakko käydä (tällä kertaa neljän vuoden sitkeän yrittämisen jälkeen ei kuoresta enää löytynyt minun nimeäni), mihin pyöräytin silmiäni ja mökötin.
Joo, ihan kiva, että se mimmi (joka on muuten jälleen raskaana, nuorimmaisen yksivuotiskalaaseista kyse) jaksaa niitä kalaaseja järjestää, mutta sinne on meiltä yli tunnin matka, nyt on talvi ja meillä on vauva. Mää hengaan koko viikon kahden lapsen kanssa, viikonloppuisin olisi ihan kiva olla yhdessä - kotona. Joo, lapsella on oikeus sukulaisiinsa ja sukulaisillakin vähän häneen, mutta meillä saa tulla käymään. Silloin voin paeta esmes yläkertaan piiloon jos alkaa kunnolla vituttaa. Mä en jaksa lähteä edes neljän tunnin reissulle (alle viikon varoitusajalla; tunti sinne, tunti takaisin, ainakin pari tuntia perillä) kun juuri on saatu unet ja ruokailut suolentoimintoineen pelittämään.
Olen alkuviikon päivittänyt CV:tä ja väsännyt hakemuksia. Projektina kesäksi tienaamaan. En muistanutkaan miten kettumaista hommaa työnhaku on.
En saanut ansioluetteloon mahtumaan 6 kk täysimetystä (ainakaan perusversioon) enkä sitä, että olen erinomainen kaikesta rutisija. Täytynee tehdä vielä yksi kattavampi versio.
21.1.2013
Koukku
Hoksasin tässä taannoin, että meillä asuu todellakin pieni tyttö. Pienet tytöt tarvitsevat mekkoja ja minulla sattui olemaan alesta hamstrattuna kammottava kasa Novitan Keloa. Inspiroiduin tästä.
Jättiläismäinen virkkuukoukku, 200 g lankaa, laatikon kätköistä kaksi nappia ja valmista pääsi.
Hieman on liian suuri, mutta oletettavasti lapsi kasvaa. Mekkoinnostukseni aiheutti lieveilmiönä sen, että jouduin törsäämään Metsolan alekankaisiin hävettävän suuren summan (ainakin ompelemaan opettelevan näkökulmasta) ja kaivamaan sen hyvän kaavan vanhasta käsityölehdestä.
Jättiläismäinen virkkuukoukku, 200 g lankaa, laatikon kätköistä kaksi nappia ja valmista pääsi.
 |
| Mekko |
Hieman on liian suuri, mutta oletettavasti lapsi kasvaa. Mekkoinnostukseni aiheutti lieveilmiönä sen, että jouduin törsäämään Metsolan alekankaisiin hävettävän suuren summan (ainakin ompelemaan opettelevan näkökulmasta) ja kaivamaan sen hyvän kaavan vanhasta käsityölehdestä.
Tekee mieli myös neuloa, sain hiljattain valmiiksi useamman useita vuosia puolivalmiina tai viimeistelyä vailla roikkuneen käsityön. Viime yönä ompelin pienen liivihameen harjoituskappaleena. Virkkuukin hingututtaa, kämmekkäitä on kiva tehdä, mutta pipoja en jaksaisi vääntää. Mahdollinen tiskirätti voisi onnistua. Ja jokin mekko.
17.1.2013
Yksi
Koska elämässä ei ole muuta kuin kakka ja yö:
Lapseni söi viime yönä tasan yhden (1) kerran. Se piipitti sivuvaunuun muokatussa pesässään puoli neljän aikaan, söi ison hinkillisen maitoa, kylläisenä käänsi päätään ja tuli palautetuksi paikalleen. Se tosin vaati maitoa uudemman kerran seitsemän maissa, mutta sitä ei lasketa yöksi. Lapsi myös nukkui useita tunteja ilman suusta törröttävää tuttia, mikä on vielä suurempi ihme.
En jaksa uskoa, että tämä tulee toistumaan lähiaikoina kovin moneen kertaan, mutta ilahdutti. Ehkäpä tytär on kerännyt voimia tälle päivälle, kun ulkona on aivan liikaa pakkasta vaunu-uniin (olkkarin nurkkaan nukutuksessa meni vaatimattomat 45 minuuttia). Sisällähän ei voi nukkua yli puolen tunnin rupeamia. Jee. Luvassa siis kipinää ja väsyä. Ja meikäläisellä on työkeikka - tietenkin - naapurikaupunkiin, josta ei niin vain hilppaista hinkin kanssa naaman eteen. Jospa kuitenkin seitsemän kuukauden ikäinen pärjäisi jopa kolme tuntia isänsä kanssa. Ne selvisivät toissapäivänä jo kahdesta tunnista. Stressaan ihan hirvittävästi autoa ja pakkasta. Mitä jos naftakone jäätyy matka varrella (tai päämäärässä, mikä on todennäköisempää ja lapsi kuolee sillä välin nälkään ja hinkit jäätyy tienposkeen)?
Kakka on haastava asia. Viimeiset pari viikkoa reppanan massu on ollut superkovalla ja homma pahenee jatkuvasti. Hirveällä ponnistelulla saa aikaan kivikovia purukuminkokoisia nokareita. Olen harkinnut tiedustelevani neuvolasta paljonko mallasuutetta voi lapseen pumpata (kahdella teelusikallisella ei ole vaikutusta) ja paljonko levolacia on liikaa ja onko vielä jotain vaikka apteekkikamaa, millä jökin saisi taittumaan.
Toisaalta, tunnetusti neuvolan palvelut ovat tähän asti olleet niinkin laadukkaat, että en ihan oikeasti jaksaisi kerrata, että lapsi syö hulluja määriä luumuja, se ei saaa juurikaan perunaa, porkkanaa, mustikkaa, banaania, maissia eikä vaaleita viljoja, sillä ne kovettavat mahaa ja minä en ole idiootti kuin ajoittain. Ja niin, me ollaan jo juotettu sille sitä gaaddääm mallasuutetta. Ja kyllä, se saa aterioidensa päälle vettä ja minä todellakin edelleen imetän, minkä tiedän ihmeelliseksi.
Kas, kello on 11. Soitan silti.
Edit.
Soitin.
"Imetätkö sä vielä?"
"Ootko antanu luumuja?"
Edit.
Soitin.
"Imetätkö sä vielä?"
"Ootko antanu luumuja?"
14.1.2013
Tuhannen taalan haaste
Sääntöjä:
1. Kiitä haasteen antajaa.
Kiitokset Yksikselle! Tässä olikin enemmän puurrettavaa.
2. Kerro kahdeksan asiaa itsestäsi.
No voi kiesus. Hoidin ensin nuo muut kohdat pois, alkaa lyödä tyhjää.
- Nimen Huma_nist sain kymmenisen vuotta sitten erinomaiselta kämppäkaverilta, joka oli teekkari. Hän sai muistaakseni jotain pisteitä johonkin siitä, että oli tekemisissä humanistin kanssa. Me taidettiin olla silloin vielä raikkaita parikymppisiä. Nykyisin ollaan vain raikkaita.
- Mulla on aivan hirveä hinku neuloa, mutten tiedä mistä aloittaisi. Tekee mieli ähertää ensi talveksi kunnollinen villahaalari lapselle oikein hyvästä langasta, mutta ketuttaa kun en löydä kivaa ohjetta.
- Mulla on raskaushousut jalassa. Edelleen.
- Mun tekee ihan hirveästi mieli leikata hiukset. Sinänsä ihan normaali asia, mutta kun on ollut tämä sama takku päässä jo viitisentoista vuotta, niin ahdistaa. Ennen keisarileikkaustahan pätkäisin keskimäärin 30 senttiä latvasta pois, ekaa kertaa ikinä. Haastavaa tässä on se, että koko hoito on napsaistava irti, eli päähän jäisi parin sentin tynkä omalla värillä. Toisaalta, jos pätkäisyn suorittaa nyt, niin letti ehtisi ehkä hieman kasvaa siistimmäksi ennen mahdollista työelämänkoittoa. Sarjassamme 1stworldproblems.
- Koen olevani aika yksinäinen. Ajoittain se häiritsee - ajoittain ei. Alan hiljalleen hyväksyä sen, että olen ihan itse vastuussa tilanteesta. Ihmisten ilmoille voi lähteä omastakin aloitteesta. Eikä se ole pahimmasta päästä, että 40 km:n päässä on ihmisiä.
- Kaipaan ajoittain töihin ihan hirveästi (vaikka mulla ei oo työpaikkaa). Onneksi voi välillä keikkailla pikku pyrähdyksiä. Ehkä pohjalla on enemmänkin se, että työ on mulle se elämän sosiaalinen ulottuvuus. Tässä kun asutaan seudulla, jolla en juuri ketään tunne ja nekin, joihin olen tutustunut, ovat tulleet elämään työn kautta. Kaipaan myös sitä, että työnteko kivasti kiusaa päätä ajattelemaan ja näkemään ja pohtimaan. Kotona on ehkä vähän turha lähestyä projektiluontoisesti ongelmaa: mitä tänään vaunuihin lämmikkeeksi ja mites laitetaan kakka tulemaan? Työminän taakse on myös hyvä ajoittan mennä piiloon silloin kun on oikein epävarma olo.
- Sain joululahjaksi äidiltäni elämäni ensimmäisen silmänympärysvoiteen. Syystä.
- Oon lapsen saamisen jälkeen läiminyt naamaani meikkiä tasan kerran. Sekin siksi, ettei mua luultaisi ihmisten ilmoilla lestadiolaiseksi (mistä nyt ei muutenkaan liene pelkoa, mutta oli taas sellanen päivä).
3. Vastaa haastajan kahdeksaan kysymykseen.
1. Minkä elokuvan haluat nähdä yhä uudelleen ja uudelleen?
- Tietenkin Saksikäsi Edward. Rakastan hyviä aikuisten satuja (joissa ei kuitenkaan saa olla menninkäisiä tai mitälie höpöttejä) ja hyvää yhteiskuntakritiikkiä/-satiiria. Ja siinon se JD.
2. Mitä haluat tehdä jäätyäsi eläkkeelle? Aiotko jäädä eläkkeelle?
- Arvelen, että pääsen eläkkeelle noin 40 vuoden kuluttua kypsässä about 70- iässä - aikaisintaan. Joo, pätkätöistä eläkekertymä on surkea ja eläkeikää nostetaan koko ajan. Plääh. Yhdessä täydennyskoulutuksessa eläkkeelle siirtymässä ollut kollega totesi: "No älä ainakaan joka aamu peilin edessä ittelles hoe, että enää 35 vuotta jäljellä".
Aion jäädä eläkkeelle, toivottavasti voin vielä tuolloin jotain puuhata. Puuhiin en ota toistaiseksi kantaa.
3. Mikä susta tulee isona?
- Ei aavistustakaan. Periaatteessa taskussa on pari ammattia, mutta täydellinen suunnanmuutos kiehtoo. Mä voisin olla ihan hyvä rakennusinsinööri (onko niille edes töitä?). Tällä hetkellä ja näillä unilla ei juuri hotsita opiskella, eikä siihen ole taloudellisesti mahdollisuuttakaan ja vaikka olisi niin en ainakaan inssiä lukisi.
Jos musta ihan oikeasti tulisi vaikka isona kelvollinen kasvattaja, jolla on vähän nykyistä leppoisammat hermot.
4. Haasteellisin kohtaamasi tilanne? Miten ratkaisit sen?
- Onhan näitä ollut niin työ- kuin yksityiselämässä, mutta aikaa rajaamalla päädyin - ylläri - keisarileikkaukseen. Ratkaisin sen ulvomalla ja huutoitkemällä kunnes puoliso päästettiin saliin, jonka jälkeen yritin murtaa hänen kätensä puristamalla. Syntymän jälkeen sain rauhottavia omasta pyynnöstäni ompelun ajaksi. Ehkä olisin voinut toimia rakentavammin, mutta pelotti.
5. Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?
- Kysyjä varmaankin hakee tässä jotain ihan muuta, mutta en osaa olla olematta kyyninen paska.
Kun henkilö kuolee kotiin, kutsutaan paikalle poliisi, joka toteaa tilanteen. Tämän jälkeen paikalle saapuu paettiauto, joka yleensä kuuluu paikalliselle hautausurakoitsijalle. Ambulansseissa ei ruumiita mielellään kuljeteta, sillä ne pitää pestä ja desinfioida, mikäli kyyditettävä ei ole elossa.
Pakukyydillä päästään useimmiten paikalliselle ruumishuoneelle ja siellä kylmiöön. Jos kuolema on sattunut kotioloissa, Suomen lain mukaan on tehtävä kuolinsyyselvitys, mikä tapahtuu useimmiten yliopistollisessa sairaalassa oikeuslääketieteen osastolla (mulla saattaa olla termit päin persettä, että sori). Matka taittuu taas pakettiautossa, valtion kustannuksella. Ruumiinavauksessa ei mene yleensä montaa päivää ja sen jälkeen vainaja palautetaan kotinurkilleen hautausluvan kanssa.
Kun lupa on saatu ja omaiset surun keskellä luvanneet pulittaa hautaustoimistoon useita tuhansia euroja, siirretään vainaja sairaalan/tk:n kylmiöosastolla arkkuun, jossa hänet siirretään seurakunnan kappelin kylmiöön, josta hautajaispäivänä siirrytään ensin muisteltavaksi ja mahdollisesti siunattavaksi ja sitten haudattavaksi tai vaihtoehtoisesti tuhkattavaksi (mikä edellyttää vielä ainakin yhtä pakukyytiä).
Erittäin luterilaisen kasvatuksen saaneena tulisi kai ottaa kantaa taivaaseen tai helvettiin (tosin opin körttiriparilla, että kaikki pääsevät taivaaseen, mikä on ehkä kaunein sanoma ikinä). Taivaiden ja helvettien sijaan toivon, että kuoleman jälkeen on rauha.
6. Missä tykkäät ajatella?
- Työhuoneessa tai koiran kanssa lenkillä. Ennen ajattelin metsässä, mutten ole sellaiseen päässyt pitkään aikaan
7. Kissa vai koira? Molemmat? Ei kumpikaan? Miksi?
- Molemmat löytyy, mutta mieluusti luopuisin kissoista, koska en luota niihin pätkääkään ja niillä on aina ihan omat juttunsa ja jotenkin ärsyttäviä ovat. Koiratkin ärsyttää, mutta ne ulkoiluttaa mua ja rakastaa rutiineja, eli jotenkin kuuluvat pakettiin. Lisäksi koirat pitävät uskontojenkauppaajat loitolla.
8. Kirja tai kirjat, joita luet just nyt?
- Mua hävettää, mutta en lue mitään. Eilen luin kyllä ääneen Kot sanoo kanaa ja selasin Suomen lasten laulukirjaa. Ja keittokirjaa. Ennen luin aina ja paljon - nyt ei pysty. Kesällä jäi kesken Little B:n tarina, josta tykkäsin ihan hirveästi. En vaan jaksanut. Pystynyt. Ja napsin stressiä siitä etten jaksanut. Plääh.
4. Keksi kahdeksan uutta kysymystä.
1. Missä ja miten haluaisit asua?
2. Kuka on vaikuttanut eniten maailmankuvaasi? Miten?
3. Millaista autoa ajat?
4. Minne matkuistaisit jos lähtö olisi kahden tunnin kuluttua ja kohde vapaasti valittavissa? Miksi?
5. Mikä on tyhmintä, mitä teit vuoden 2012 aikana?
6. Mikä on parasta mässyä?
7. Mitä vetäisit eilen lounaaksi?
8. Minkä toivoisit olevan elämässäsi toisin?
5. Haasta kahdeksan bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
Totajoo. Tylsyys, Paukkuliini, Mirgga ja ulkosuomalainen Petra.
Neljä on joskus enemmän kuin kahdeksan.
1. Kiitä haasteen antajaa.
Kiitokset Yksikselle! Tässä olikin enemmän puurrettavaa.
2. Kerro kahdeksan asiaa itsestäsi.
No voi kiesus. Hoidin ensin nuo muut kohdat pois, alkaa lyödä tyhjää.
- Nimen Huma_nist sain kymmenisen vuotta sitten erinomaiselta kämppäkaverilta, joka oli teekkari. Hän sai muistaakseni jotain pisteitä johonkin siitä, että oli tekemisissä humanistin kanssa. Me taidettiin olla silloin vielä raikkaita parikymppisiä. Nykyisin ollaan vain raikkaita.
- Mulla on aivan hirveä hinku neuloa, mutten tiedä mistä aloittaisi. Tekee mieli ähertää ensi talveksi kunnollinen villahaalari lapselle oikein hyvästä langasta, mutta ketuttaa kun en löydä kivaa ohjetta.
- Mulla on raskaushousut jalassa. Edelleen.
- Mun tekee ihan hirveästi mieli leikata hiukset. Sinänsä ihan normaali asia, mutta kun on ollut tämä sama takku päässä jo viitisentoista vuotta, niin ahdistaa. Ennen keisarileikkaustahan pätkäisin keskimäärin 30 senttiä latvasta pois, ekaa kertaa ikinä. Haastavaa tässä on se, että koko hoito on napsaistava irti, eli päähän jäisi parin sentin tynkä omalla värillä. Toisaalta, jos pätkäisyn suorittaa nyt, niin letti ehtisi ehkä hieman kasvaa siistimmäksi ennen mahdollista työelämänkoittoa. Sarjassamme 1stworldproblems.
- Koen olevani aika yksinäinen. Ajoittain se häiritsee - ajoittain ei. Alan hiljalleen hyväksyä sen, että olen ihan itse vastuussa tilanteesta. Ihmisten ilmoille voi lähteä omastakin aloitteesta. Eikä se ole pahimmasta päästä, että 40 km:n päässä on ihmisiä.
- Kaipaan ajoittain töihin ihan hirveästi (vaikka mulla ei oo työpaikkaa). Onneksi voi välillä keikkailla pikku pyrähdyksiä. Ehkä pohjalla on enemmänkin se, että työ on mulle se elämän sosiaalinen ulottuvuus. Tässä kun asutaan seudulla, jolla en juuri ketään tunne ja nekin, joihin olen tutustunut, ovat tulleet elämään työn kautta. Kaipaan myös sitä, että työnteko kivasti kiusaa päätä ajattelemaan ja näkemään ja pohtimaan. Kotona on ehkä vähän turha lähestyä projektiluontoisesti ongelmaa: mitä tänään vaunuihin lämmikkeeksi ja mites laitetaan kakka tulemaan? Työminän taakse on myös hyvä ajoittan mennä piiloon silloin kun on oikein epävarma olo.
- Sain joululahjaksi äidiltäni elämäni ensimmäisen silmänympärysvoiteen. Syystä.
- Oon lapsen saamisen jälkeen läiminyt naamaani meikkiä tasan kerran. Sekin siksi, ettei mua luultaisi ihmisten ilmoilla lestadiolaiseksi (mistä nyt ei muutenkaan liene pelkoa, mutta oli taas sellanen päivä).
3. Vastaa haastajan kahdeksaan kysymykseen.
1. Minkä elokuvan haluat nähdä yhä uudelleen ja uudelleen?
- Tietenkin Saksikäsi Edward. Rakastan hyviä aikuisten satuja (joissa ei kuitenkaan saa olla menninkäisiä tai mitälie höpöttejä) ja hyvää yhteiskuntakritiikkiä/-satiiria. Ja siinon se JD.
2. Mitä haluat tehdä jäätyäsi eläkkeelle? Aiotko jäädä eläkkeelle?
- Arvelen, että pääsen eläkkeelle noin 40 vuoden kuluttua kypsässä about 70- iässä - aikaisintaan. Joo, pätkätöistä eläkekertymä on surkea ja eläkeikää nostetaan koko ajan. Plääh. Yhdessä täydennyskoulutuksessa eläkkeelle siirtymässä ollut kollega totesi: "No älä ainakaan joka aamu peilin edessä ittelles hoe, että enää 35 vuotta jäljellä".
Aion jäädä eläkkeelle, toivottavasti voin vielä tuolloin jotain puuhata. Puuhiin en ota toistaiseksi kantaa.
3. Mikä susta tulee isona?
- Ei aavistustakaan. Periaatteessa taskussa on pari ammattia, mutta täydellinen suunnanmuutos kiehtoo. Mä voisin olla ihan hyvä rakennusinsinööri (onko niille edes töitä?). Tällä hetkellä ja näillä unilla ei juuri hotsita opiskella, eikä siihen ole taloudellisesti mahdollisuuttakaan ja vaikka olisi niin en ainakaan inssiä lukisi.
Jos musta ihan oikeasti tulisi vaikka isona kelvollinen kasvattaja, jolla on vähän nykyistä leppoisammat hermot.
4. Haasteellisin kohtaamasi tilanne? Miten ratkaisit sen?
- Onhan näitä ollut niin työ- kuin yksityiselämässä, mutta aikaa rajaamalla päädyin - ylläri - keisarileikkaukseen. Ratkaisin sen ulvomalla ja huutoitkemällä kunnes puoliso päästettiin saliin, jonka jälkeen yritin murtaa hänen kätensä puristamalla. Syntymän jälkeen sain rauhottavia omasta pyynnöstäni ompelun ajaksi. Ehkä olisin voinut toimia rakentavammin, mutta pelotti.
5. Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?
- Kysyjä varmaankin hakee tässä jotain ihan muuta, mutta en osaa olla olematta kyyninen paska.
Kun henkilö kuolee kotiin, kutsutaan paikalle poliisi, joka toteaa tilanteen. Tämän jälkeen paikalle saapuu paettiauto, joka yleensä kuuluu paikalliselle hautausurakoitsijalle. Ambulansseissa ei ruumiita mielellään kuljeteta, sillä ne pitää pestä ja desinfioida, mikäli kyyditettävä ei ole elossa.
Pakukyydillä päästään useimmiten paikalliselle ruumishuoneelle ja siellä kylmiöön. Jos kuolema on sattunut kotioloissa, Suomen lain mukaan on tehtävä kuolinsyyselvitys, mikä tapahtuu useimmiten yliopistollisessa sairaalassa oikeuslääketieteen osastolla (mulla saattaa olla termit päin persettä, että sori). Matka taittuu taas pakettiautossa, valtion kustannuksella. Ruumiinavauksessa ei mene yleensä montaa päivää ja sen jälkeen vainaja palautetaan kotinurkilleen hautausluvan kanssa.
Kun lupa on saatu ja omaiset surun keskellä luvanneet pulittaa hautaustoimistoon useita tuhansia euroja, siirretään vainaja sairaalan/tk:n kylmiöosastolla arkkuun, jossa hänet siirretään seurakunnan kappelin kylmiöön, josta hautajaispäivänä siirrytään ensin muisteltavaksi ja mahdollisesti siunattavaksi ja sitten haudattavaksi tai vaihtoehtoisesti tuhkattavaksi (mikä edellyttää vielä ainakin yhtä pakukyytiä).
Erittäin luterilaisen kasvatuksen saaneena tulisi kai ottaa kantaa taivaaseen tai helvettiin (tosin opin körttiriparilla, että kaikki pääsevät taivaaseen, mikä on ehkä kaunein sanoma ikinä). Taivaiden ja helvettien sijaan toivon, että kuoleman jälkeen on rauha.
6. Missä tykkäät ajatella?
- Työhuoneessa tai koiran kanssa lenkillä. Ennen ajattelin metsässä, mutten ole sellaiseen päässyt pitkään aikaan
7. Kissa vai koira? Molemmat? Ei kumpikaan? Miksi?
- Molemmat löytyy, mutta mieluusti luopuisin kissoista, koska en luota niihin pätkääkään ja niillä on aina ihan omat juttunsa ja jotenkin ärsyttäviä ovat. Koiratkin ärsyttää, mutta ne ulkoiluttaa mua ja rakastaa rutiineja, eli jotenkin kuuluvat pakettiin. Lisäksi koirat pitävät uskontojenkauppaajat loitolla.
8. Kirja tai kirjat, joita luet just nyt?
- Mua hävettää, mutta en lue mitään. Eilen luin kyllä ääneen Kot sanoo kanaa ja selasin Suomen lasten laulukirjaa. Ja keittokirjaa. Ennen luin aina ja paljon - nyt ei pysty. Kesällä jäi kesken Little B:n tarina, josta tykkäsin ihan hirveästi. En vaan jaksanut. Pystynyt. Ja napsin stressiä siitä etten jaksanut. Plääh.
4. Keksi kahdeksan uutta kysymystä.
1. Missä ja miten haluaisit asua?
2. Kuka on vaikuttanut eniten maailmankuvaasi? Miten?
3. Millaista autoa ajat?
4. Minne matkuistaisit jos lähtö olisi kahden tunnin kuluttua ja kohde vapaasti valittavissa? Miksi?
5. Mikä on tyhmintä, mitä teit vuoden 2012 aikana?
6. Mikä on parasta mässyä?
7. Mitä vetäisit eilen lounaaksi?
8. Minkä toivoisit olevan elämässäsi toisin?
5. Haasta kahdeksan bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
Totajoo. Tylsyys, Paukkuliini, Mirgga ja ulkosuomalainen Petra.
Neljä on joskus enemmän kuin kahdeksan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)