Miessusijohtaja

Punavihreänä feministinä (jos jollekulle on tämä ollut epäselvää), pahoitin aamulla mieleni Pikku Kakkosen jälkeen tulleesta Viidakkokirja nimisestä ohjelmasta. Animaatiohan on noin periaatteessa ihan kiva, vaikka aiemmin olen nyrpistänyt nokkaani sille, että se tiikeri ottaa aina turpiinsa ja putoaa jostain korkealta (muttei satuta pahasti) - seuraavassa jaksossa se on taas ilkeä ja punoo juonia.

Joka tapauksessa, tämän aamuisessa jaksossa pientä intialaista viidakkopoikaa (hoksasin vihdoin, että tapahtumat sijoittuvat intialaiseen viidakkoon afrikkalaisen sijaan) kiusattiin ja syytettiin varkaaksi, sillä tämän pesästä löytyi muun muassa kalaa ja pihvejä. Poika kutsuttiin myös susilauman eteen, jossa lauman johtaja tämän haukkui pystyyn. Susilauman johtaja oli maskuliininen ja puhui miehen äänellä. Poikaa puolustelleet sudet olivat puolestaan feminiinisiä ja puhuivat naisen äänellä.

 No mikä tässä oli pielessä? Ja minkä helvetin takia yritän kökösti analysoida lauantaiaamuista lastenohjelmaa? Susilauman johtaja on aina naaras, alfanaaras, jonka alapuolella on enemmän tai vähemmän monimutkainen arvojärjestys. Kävi meinaan vituttamaan, kun ohjelmassa ollaan noin muuten semitarkkoja eläinten ominaisuuksista (no okei, ne puhuu jne.). Eikö lastenohjelmassakaan lauman johtaja voi olla nainen? Miten pienestä se sukupuoliroolitus oikein on aloitettava?

En toki sano, että väkisin on väännettävä kissasta koiraa. En vain ymmärrä miksi luonnossa esiintyvä tilanne on käännettävä mieskeskeiseksi. En myöskään ole niin pitkällä, että jaksaisin lähettää kanavalle palautetta. Suurin osa koirien kanssa tekemisissä olleista tietää hyvin sen, että uros ja narttu tulevat (lähes) aina keskenään toimeen, kun taas useamman nartun tai useamman uroksen yhdistelmä esimerkiksi kotioloissa voi olla hankala, varsinkin jos johtaja (ihminen) on heikko. Se siitä.

Lastenohjelmat ovat aiheuttaneet muutenkin ihmetystä hiljattain, nyt kun niitä on tullut seurattua. Lapsihan ei jaksa keskittyä telkkariin pätkääkään, ellei sitten katsomaan Musarullaa, mikä on yleensä ihan kiva. Pikku Kakkonen antaa kivan mahdollisuuden löhötä sohvalla semihyvällä omallatunnolla, vaikka lapsi hääräisi ihan muuta. Kieroa omalla tavallaan. Eipä meillä toisaalta töllö olekaan lapsen hereilläoloaikana päällä kuin Pikku Kakkosen ja sitä seuraavat uutiset.

Viime viikolla, taisi olla torstai, esitettiin Pikku Kakkosessa ihan kiva Olivia-nimisestä possusta kertova pätkä. Tykkään Oliviasta, koska siinä seikkailee pääosassa tyttö ja possujen korvat on animoitu huolella. Olivia vei koiraansa naapuriin leikkimään naapurin koiran kanssa. Naapuri oli ilkeä ja syytteli Olivian koiraa kurjien temppujen opettamisesta omalle koiralleen. Olivia keksi koirakoulun ja koulutteli koiraansa, vei sen uudelleen naapuriin, jossa naapurin oma koira tuhosi kukkapenkin. Olivia sai haukut, mutta päätti auttaa naapuria kukkapenkkinsä kunnostuksessa antamalla tälle itse valmistamiaan paperikukkia. Naapuri voitti saamiensa kukkien ansioista jonkun typerän puutarhapalkinnon ja oli ikionnellinen. Olivia ei saanut mitään.

Joo, käsikirjoittaminen ei ole aina helppoa, mutta en ihan ymmärrä miksi lastenohjelmassa joku saa olla ilkeä ja vielä palkitaan, kun taas toinen saa haukut ja saa vielä auttaa ilkeillyttä. Okei, sanoma saattoi olla se, että auttamisesta tulee aina hyvä fiilis, muttatota. Oliko tämä taas viesti tytöille?

Taidan pysytellä hetken poissa lastenohjelmien parista. Eiköhän niitä ehdi taas katsella. Loputtomiin.

Ja jatkuu...

En tullut valituksi työpaikkaan, mikä kieltämättä vähän vituttaa. Rehellisesti sanottuna vain vähän. Oletan, että jollakulla hakijoista on leppäkerttupuolueen jäsenkirja. Siitä on tällä seudulla työnhaussa etua. Olisin todennäköisesti kärsinyt työpaikan vaalimasta kieli-ilmastosta. Hyvä näin, jatketaan matkaa.

Että pyöritetäänpä tätä arkea ja rutiinia sitten vastakin. Pitäisi aktivoitua friikkuilussa enemmän, käyttää kontakteja ja suhteita, mutta kotonamuhiminen passivoi. Pitäisipitäisipitäisi, vai pitäisikö?

 Kävimme eilen lapsen kanssa kylässä lapsiperheessä. Virkisti hämmentävän paljon. Lapsikin tuntui nauttivan meidän korvillemme suorastaan väkivaltaiselta tuntuvasta äänimaailmasta huolimatta. Toiset lapset halivat ja suukottelivat tytärtä oikein urakalla. Onhan se liikuttavaa.

Sosiaaliseen eristäytymiseeni on osin vaikuttanut vitutus siitä, miten paljon omaa aktiivisuutta sosiaalisten suhteiden ylläpito vaatii. Alkuviikosta totesin minuun ottaneen joulukuun loppupuolen ja tammikuun aikana yhteyttä useammin puhelinmyyjän kuin "ystävän". Jokaisella on toki omat kuvionsa, kiireensä ja elämäntilanteensa. I alla fall. Jossain vaiheessa oma aktiivisuus alkaa tuntua kerjäämiseltä.

Kävin aamulla esittelemässä luomea terveyskeskuksessa. Kolmen minuutin käynti kustansi 15 euroa ja minulle kerrottiin, että kaulassa paisunutta ja tummunutta luomea ei verovaroin poisteta. Sen sijaan selästä löytyi joku ikävä versio, jonka saan ensi kuussa käydä irrotuttamassa. Vituttaa, mutta selvisipä sekin, että julkisella yhden luomen irroitukseen kuluva aika on alusta loppuun reilut kolme kuukautta.

Nakkiviha

En juurikaan tunne suurta inhoa muita elintarvikkeita kuin etikkasäilykkeitä kohtaan. Poikkeuksen tekee nakki. Olen kersasta asti niitä vihannut, jos pitää miettiä inhokkiruokia, niin ykköspaikan jakavat nakkikeitto ja -kastike. Hyi helvetti. Puoliso ostaa paketillisen (sentään snelkun) nakkeja itselleen uudeksi vuodeksi. Maistan joka toinen vuosi ja se riittää. 

Lapsiperheissä käsittääkseni harrastetaan paljonkin nakkeja. Mikäs siinä, en nyt jaksa niiden ravintosisällöstä vouhottaa, jokainen voi sen lirpakkeen itse lukea ja päättää onko jees vai ei, se ei ole mun homma. Lapsi ei ole kotimme nakkivajeesta johtuen saanut vielä nakkia maistaakseen. Sen sijaan uskollisena Lidlinkävijänä kehitin makkararuoan, joka on talvinen, helppo ja ihan syötävä. 

Papuwurst

Paketti Fränkische Bratwursteja (Lidlistä saa, varmaan muualtakin)

Papuja (reippaasti. esim kaksi tölkillistä go greenin papumixiä, käytännössä puolisen kiloa)

4 dl vettä

1,5 dl ohrahelmiä

1 sipuli kuorittuna, kokonaisena

pari valkosipulinkynttä

1 rkl siirappia (sokerikin käy)

Kuori bratwurstit ja pätki suunnilleen sentin paloiksi. Huuhdo pavut vedessä. Iske kattilaan. Lisää kattilaan vesi, ohrahelmet, kokonainen sipuli ja valkosipulit. Lorauta päälle töräys siirappia. Kun ihan kaikki on lastattu kattilaan, iske se levylle. Kuumenna niin, että kiehuu, sitten käännetään lämmöt pienelle ja annetaan olla. Tuntikin varmaan riittää, puolitoista on parempi ja kaksi vielä parempi. Kun hotsittaa syödä, poista sipuli ja valkosipulit. 

Tarjoile raikkaahkon salaatin kanssa. Porkkanaraastekin toimii (ja uppoaa yleensä lapseen). 

Toimisi varmaan uunissakin, mutta olen uunin suhteen ajoittain laiskalla päällä. Pinaattia ajattelin pari köntillistä iskeä pakkasesta sekaan seuraavalla kerralla. 

Nix

Tänään ärsyttää taas vaihteeksi kaikki. Lapsi on ollut kovin kitiseväinen, kiukkuinen, inisevä, ujeltava - hauska - ärtyisä, kipuisa ja raivostuttava, ei tosin sen pidempään kuin pari päivää. Kuolan määrästä väittäisin taustalta löytyvän jälleen jotain hammasperäistä, mutta mene ja tiedä. Tuntuu siltä, että se kuolan määrä on loppupeleissä ollut vakio jo vuoden verran. Milloin ne hampaat oikein valmistuvat?

Alaselkä on kauheassa jumissa, sillä lapsi ei minut nähdessään millään voi oleskella lattialla tai isänsä sylissä tai edes minun läheisyydessäni. Syliin on päästävä. Sinänsä typerää ihmiseltä, jonka hallussa on keskimääräistä PALJON enemmän ergonomisia kantovälineitä, ettei ikinä sisällä oleskellessa saa kiinnitettyä lasta selkään tai lonkalle. Kummallisessa asennossa hinataan lasta paikasta toiseen ja toivotaan, että se ei huutaisi ihan jatkuvasti. Kipeäksi tulee yllättäen, juurikin se selkä.

Selkäkipu harvemmin vähentää vitutusta.

Kävin lauantaina työhaastattelussa ja joudun ärsyttävästi toteamaan, että I nailed it. Kokemus, koulutus ja maailmankatsomus ovat hommaan omiaan. Hanskasin myös toisen kotimaisen mielestäni kelvollisesti. En tosin osaa sanoa miellyttivätkö haastattelijoita enemmän ne omasta habituksestani hieman poikkevat mimmit, jotka paikalla bongasin. Loppuviikosta selviää. Nyt tekisi oikein hyvää päästä pois kotoa olemaan ihan ihminen eikä vain pinna kireänä ärisevä äiti.

Toivon työpaikkaa myös siksi, että minulla on ihan helvetin tylsää. Raha, täydentyvä CV ja mahdollinen työn takaama sosiaalinen aspekti eivät ole myöskään haitaksi. Eniten kaipaan kuitenkin sitä, että saan ajatella, luoda, toimia ja tuottaa jotakin, millä on merkitystä.


Onko minulla muuten maailman ainoa lapsi, joka herää yöllä valvomaan - hiljaa? Viime yönä tuli taas vietettyä pari tuntia valvovan lapsen seurana. Ei huuda, ei kitise, ei valita. Valvoo vain. Onko se masentunut?

Jälki

Käytimme eilen lapsen vihdoin puolitoistavuotiskatsastuksessa, tarkasti suomen kielellä. Lapsi oli yllättäen kasvanut ja kehittynyt katsastajien mukaan kelvollisesti.

Lääkärin kommentti kuului: "Minä olen oikein tyytyväinen tähän lapseen". 

Hämmentyneenä totesin, että kiitos vain, niin olemme mekin. Ilmeisesti kommentin ontuva luonne paljastui kommentoijalle vasta vastaukseni jälkeen. 

Terveydenhoitaja tiedusteli joko lapsi on saanut syödä itse. Kerroin, että lapsi on vasta reilun vuoden ajan syönyt itse. 

Itsehillintäni on ilmeisesti kasvussa. Ihmetellen seurasimme suurperheen touhuja odotustilassa. Lapsi ei halunnut leikkiä tarjolla olleilla leluilla. En sinänsä ihmettele.

______________________________

Valoisassa tunnelmassa jatkaakseni, kuulin vastikään teinivuosieni seurustelukumppanin menehtyneen. Äkkiarvaamatta. Puskista. Yllättäen. Ja tietysti oman käden kautta.

En ole tavannut koko tyyppiä yli kolmeentoista vuoteen jos oikein laskin. Enkä ole välittänytkään tavata. Taisin vilaukselta nähdä herran muutama vuosi sitten marketissa. Lähdin pois. 

Aikanaan seurustelun päätös oli rumaa. Jo sitä edeltäneet ajat olivat rumaa aikaa. Niitä tuli hinattua mukana pitkään, haavoituttua vaikeasti. Surin pitkään, toivuin pitkään. Surin koko ihmisen jo kymmenen vuotta sitten.

 Silti on vähän surullinen olo. Vaikka aikanaan suhde jätti jälkeensä paljon pahaa, oli siinä myös paljon hyvää. Täytyyhän ensirakkaudessa olla, se muokkaa ihmistä, opettaa, kasvattaa. Jos luuhaa toisen samanikäisen kanssa murrosiän päätösmaininkien keikuissa useamman vuoden jakaen kaiken, jää siitä jälki.

Minussa on jälki. Hyvä niin. Olenko yllättynyt? En kovin.

Nuoren ihmisen kuolema on aina surullinen uutinen. Toisaalta ymmärrän hyvin. Kysyi tahdonvoimaa pysytellä kaukana satama-altaasta kun masennus oli pahimmillaan. Se on sairauksista tuskallisin kaikin tavoin. Ei se silti oikeuta ihan mitä vain.

Huomasin toivovani ensimmäisenä, ettei vanhalla heilalla olisi lapsia. 

Tyhjänpäiväistä lätinää

Kas, vuosi vaihtui. Tuttuun tapaan en todellakaan kertaile viime vuonna nähtyä, koettua saati tunnettua. Jos joskus saisi vaikka teetettyä kasan valokuvia. Sitä (ja kuvien käsittelyä) odotellessa varastoin ne pätevästi odottamaan sitten-joskus-päivää pikku kovalevylle.

Vuosi vaihtui rakettien paukkeeseen kauhuissaan herännyt pieni tytär kainalossa. Joka kerta kun nurkissa räjähti, pieni puristi kättä vain kovempaa. Välillä nappasi huikan maitoa, sitten taas tärisi. Olo oli tietenkin itsellä liikuttuneen, kiukkuisen, raivostuneen ja turhautuneen välillä. Teki mieli painella naapuriin ja repiä nuorisolta silmiä päästä. Tyydyin raivoamaan aiheesta someen. Naapurinemäntä on fb-kaveri. Huomautettakoon, että lapseni ei ole kovin ääniherkkä: meillä on kaksi hävettävän äänekästä koiraa.

Mielestäni raketeista sietäisi jo luopua kokonaan. Kaupungeille järjestettäväksi kello 18 ilotulitus lapsiperheille, känniääliöille sitten puoliltaöin.

Uuden vuoden aattona puoliso postitti laatimani työhakemuksen ansioluetteloineen. Katsotaan tärppääkö. Meikäläistä kokeneempaa ja pätevämpää eivät kyllä hommaan löydä, mutta saatan olla liian kallis. En siis ehkä luuhaakaan kotona kesään tai syksyyn saakka. En ole vielä päättänyt kumpaa toivon enemmän - pääsyä pois kotoa vai pudotusta maan pinnalle -> pysy kotona.

Kävin aamulla lapsen kanssa puistossa. Kasasin pihasta kasan rakettikeppejä ja muovi&pahvisontaa. Puistossa oli kivan lokakuinen tunnelma. Täytyy muistaa ottaa ensi kerralla hiekkaleluja mukaan, ei tullut mieleen, että tammikuussa voisi leipasta parit hiekkakakut.

Haluaisin vielä huomauttaa laarin äärelle haulla "hautaristi koiralle" päätyneelle internetin käyttäjälle, että kannattaa miettiä, oliko koirasi varmasti kristitty. Useimmilla eläinten hautuumailla toivotaan, että muistomerkiksi valittaisiin jokin muu kuin uskonnollinen symboli.

Tie

Opiskeluaikoina sain Kelalta piiitkän ja hartaan hakuprosessin (taisi mennä pari vuotta) päätteeksi lupauksen psykoterapiasta. Ainakin tuolloin homma toimi siten, että kahden vuoden ajan oli sitouduttava terapiaan kahdesti viikossa, kolmannen vuoden ajan viikottain. Terapeutin sai valita itse, mutta jokaisesta testisessiosta piti maksaa täysi hinta ja terapeutin olla luonnollisesti kelan hyväksymä.

En testaillut kovin paljon. Nappasin ensimmäisen psykodynaamisen, jolla oli vapaita aikoja. Ihan hyvä tyyppi, riittävän kuiva huumoriltaan.

Minulla meni kaksi vuotta ymmärtää, että isän juominen ei ollut minun syyni. Kaksi vuotta, kahdesti viikossa. Viimeisen vuoden tein kerran viikossa eroa semipaskasta avoliitosta.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että oli väärin esimerkiksi isoisältäni alkaa syyllistää minua isän juomisesta, oikeastaan siitä asti kun olin kahdeksan vanha. Isän työkavereiden minulle kymmenen vanhana laukomat kommentit olivat minua kohtaan väärin. Isä teki paljon vääriä asioita, mutta niin tekivät ihmiset hänen ympärilläänkin. Tulos ei ole järin ehjä.

Terapiassa minä en kyennyt syyttämään äitiäni. Ymmärrän nyt terapeutin yrityksen saada minut pohtimaan äidin roolia kuviossa, mutta en kyennyt. Olin vielä tuolloin hämmentävän lojaali. Äitihän teki kaikkensa, vai tekikö? Omasta mielestään varmaan teki. Minun mielestäni ei tehnyt, ei enää.

Terapiassa minä ymmärsin, että kaikki ei ole minun syytäni. Tilalle sain kaiken myrkyttävän katkeruuden ja vihan. Kyvyttömyyden käsitellä surua.

Olisiko sitten parempi syyttää edelleen itseä? Tekisikö se minusta tai perheestäni onnellisemman? Ehkä. Olisin ainakin helpommin käsiteltävissä, alistuva.

Katkeruus on eriskummallinen tunne. Se on yhtä aikaa voimaannuttava ja täydellisen lamauttava. Myrkkyä.