Asiaa

Eipä sen kummempaa, kuin että ostin putki- ja kylpyhuoneremontin sekä menin naimisiin.

Avioliitto on hyvä. Remonttifirma aivan paska.

Ympäri

Minulla ei ole aikaa käydä laarilla ruikuttamassa. En ota asiaa kovin raskaasti.

Varmaankin ensi kertaa sitten teini-iän harrastan. Käyn kahdesti viikossa avannossa ja kesken työpäivän kitaratunneilla. Harrastan kodin ulkopuolella. Aikuisten kanssa (jos hikoilu tuntemattomien kanssa uikkareihin sulloutuneena pimeässä saunassa ja viidesti-kuudesti jäisiä portaita pitkin veteen liukastelu lasketaan aikuisporukaksi - no lasketaan, siellä ei ole lapsia). Kitaransoitonopettaja on komea ja puhuu leveää australiaa, mikä hieman häiritsee, mutta en takerru asiaan, sillä hän on kannustava ja kiva. Kerran vain on meinannut tulla itku ja vitutti, mutta kotiin päästyäni huomasin oppineeni jotain. Opin siis myös oppimisesta.

Töissä on pääosin kivaa. Saan tehdä sitä, missä olen hyvä, mikä on kivaa. Aikuisten kanssa. Olla merkityksellinen toisten elämässä. Se on hämmentävän tyydyttävää. Palaute ilahduttaa. Lisäksi ovia aukenee siellä sun täällä, availen ja ihmettelen, suunnittelen, ideoin ja hurahtelen. Hurahtelu on kivaa. Eikä lueta sitä ruotsalaisittain!

Perheen sisällä on tapahtunut hiljattain toki ikäviä asioita, mutta niistä selvitään. Niilläkin on merkitys. Putki- ja kylppäriremontti, jonka hinta tuntuu suunnattomalta, saakin mittasuhteet ja paluun lokeroonsa: se on vain rahaa.

Tyttäreni on muuten hauska ja ihana, vaikka hän ansaitseekin palkintoja vetkuttelussa, vitkuttelussa, kiertelyssä ja kaartelussa. Hän on ihaninta mitä tiedän.

Olen viimeisten viikkojen aikana saanut itseni useampaan otteeseen kiinni miettimästä, että taidan olla onnellinen. Seuraavaa kriisiä odotellessa. Olen niissä aika hyvä.

Rullailee

Aika ajoin kirjaan kauhealla kiireellä ja vakain aikein puhelimen muistilappuihin kaikkea, mistä pitäisi kirjoittaa. No niin no. Elämää hallitsevat lapsi ja työ, molemmista olisi sanottavaa, pohdittavaa, analysoitavaa, mutta tämä ei ole se areena.

Hiljalleen raivailen ja tamppaan alustaa, joka toivottavasti johtaa vielä siihen pisteeseen, että uskallan ja saan surra - raskautta, syntymää, isää, lapsuutta, nuoruutta. Kääntää ja pureskella kaiken vaikean osaksi vahvempaa minua. On minulla prosessissa apua, erinomaista apua, parasta näillä leveyksillä. Hän kutsuu minua projektiksi. Sallin sen.

Oman prosessin (ja projektiuden) rinnalla on antoisaa seistä toisten aikuisten prosessien rinnalla. Olla osa niitä, olla merkityksellinen, kehittyä ja kehittää. Olen saanut jalan oven väliin ja se on siistiä. Olen saanut jalan myös erilaisten maailmojen oven väliin ja se on ajoittaisesta raskaudesta (ei merkityksessä paksuna), kammottavuudesta ja täysin perseisyydestä hauskaa. Riittämättömyys vaivaa töissä ja kotona, mutta eikös se vaivaa kaikkia?

Just nyt on aina jees, mutta olen kyllä ottanut oluen. Oho.

Herkkä

Minun lapseni on herkkä. Olen ajoittain miettinyt, olisiko herkkyydelle parempaa sanaa, korvaajaa, mutten löydä. Ujo ja arka ovat negatiivisesti latautuneita ilmaisuja, ne sisältävät jotain ei-toivottua. Minun lapseni olkoon siis herkkä, harkitsevainen, rauhallinen - kuten on isänsäkin (ja minä pienenä).

Ajoittain lapsen herkkyys ahdistaa minua suunnattomasti. Ja niin ahdistaa kai lastakin. Syöksyimme muutamia viikkoja takaperin uuteen muskariin, tällä erää seurakunnan järjestämään (onpahan taatusti suomeksi) ja ensimmäiseen tapaamiseen saapui ennakoitua suurempi joukko lapsia. Lapseni paineistui toisten riehumisesta (ja minä lapsen selvästä ahdistuksesta). Kotonakin piti vielä miettiä kaaosta. Toisaalta en ole luovuttanut, väki jaettiin kahtia ja lapsi rakastaa laulamista. Kyllä minä siinä muutamat Jesset ja Jlat siedän jos tenavalla on kivaa.

Huomaan usein, että lapsi kaipaa ilmiselvästi ikäistään seuraa. Hän juttelee niistä muutamista tutuista lapsista, joita tietää nimeltä. Lapset vain sattuvat olemaan erittäin äänekästä ja otteissaan rajua seuraa. Tapaamisissa siis joko nökötetään äidin sylissä tai tullaan satutetuksi toisten osalta (vaikka äitinsä kyllä saarnaa, ojentaa, muistuttaa, kertaa). Sattumuksia ja läheltä-piti-tilanteita sitten puretaan kotona päiväkausia ja ihmetellään "miksi X huutaa?". "Aijjai, X heittää lapiolla rumasti". "Tulee iso pipi kun X leikkii lähellä."

No siis vittu.

Itkettää ja suututtaa ja vituttaa. Pelottaakin. Sitäkö herkän lapsen elämä tulee aina olemaan? Toisten melutasoon ja riehumiseen sopeutumista? Kiusatuksi tulemista? Voiko uhrin leiman jo hakata otsaan?

Miten tukea lasta pitämään puoliaan? Puoliensa pitäminen, kynsiensä näyttäminen ja omilla jaloillaan seisominen kun tuntuvat olevan tärkeimpiä taitoja, joiden avulla selvitä. Minulle ei kukaan opettanut koskaan miten pitää puoliani, ihan itse olen sen oppinut (ja siinä sivussa ehkä liiankin aggressiiviseksi). Viimeksi viikko sitten sain aikuisten maailmassa selvittää, että minä en ole kynnysmatto, joka suostuu ilmaiseksi tekemään toisten töitä.

Kaipaisin lapselle kaltaistaan seuraa. Rauhallista ja keskittyvää, jonka kanssa voisi vähän riehaantuakin - lapselle ominaiseen varovaiseen tyyliin. Löytäminen tuntuu mahdottomalta. Surettaa.

Ystävä, joka on erityislastentarhanopettaja, katseli taannoin tyttären leikkiä ja mietti ääneen, että siinä leikkii jokaisen montessoripedagogin päiväuni. No sellaisia ei näillä leveyksillä ole; en malta odottaa sitä päivää kun joudun lapsen tunkaisemaan ääriään myöten täynnä olevaan meluisaan päiväkotiryhmään, jossa uupumusta ja sisäilmaoireitaan saikkuileva henkilökunta on saanut hommasta tarpeekseen. Sinne sitten sopeutumaan.

Omat työpäiväni eivät ole pitkiä. Silti lapsen unen levottomuus on suoraan verrannollinen oleskeluuni kodin ulkopuolella. Onneksi hän saa olla vielä kotona. Onneksi. Liekö onneksi vai epäonneksi, että huomaan lapsen reaktiot - joskus pelottaa että ylitulkitsen.

Kaaatuuuu

Eka työviikko. Sehän on tunnetusti jännä. Uusien ihmisten, käytäntöjen ja asioiden lisäksi tapahtui seuraavaa: 

Maanantaina hurtta varasti sulamassaolleet lihat ja luumurskat (syövät raakaruokaa). Oksensi "kaiken" olkkarin matolle. 

Tiistaina lapsi tuiskahti nurin, löi päänsä, liimattiin kasaan terveyskeskuksessa. 

Keskiviikkona koiran kunto romahti. Täällä hevontoosassa ei eläinlääkäriä saa kiinni enää kahdeksan jälkeen MISTÄÄN. Sain kasvattajalta kipulääkkeet. Valvottiin yö. 

Torstaina soitin aamusta viisi eläinlääkäriä läpi. Kukaan ei suostunut koiraa ottamaan: "menkää klinikalle x". No mehän mentiin. Siinä vaiheessa kun jätin koiran suolihuuhteluun toiseen kaupunkiin että ehtisin töihin, alkoi olla vähän heikko olo. Juuri ennen duuneja soi puhelin, lääkäri halusi leikkausluvan. 

Tuli meinaan kalliiksi. Varsinkin näillä tuloilla. 500€ olisi saanut himaan kuolleen koiran. Siihen päälle muutama huntti, niin tuli elävänä kotiin. Sanotaanko nyt vaikka rakentavasti, että voi saatana. 

Perjantai-iltana koira oli tuskainen. Annoin lisää kipulääkettä. Ei auttanut. Haava oli niin turvoksissa ettei saanut pissattua saati kakattua. Päivystävä lääkäri soitti navetasta spessureseptin apteekkiin, josta sen 7 minuuttia ennen sulkemisaikaa sain haettua. Nyt onnistuu ulostaminenkin, mutta voin kertoa että opiaattipäissään harhaileva koira on rasittava. 

Lapsen tokaisu kiteyttää viikon: "ei aikaa äidin kanssa, aijjaij." 

Urahdus

Hiljalleen alan tiedostaa sen tosiasian, että maanantaina alan tehdä töitä ihan tosissani ja oikeasti. Eilen istuin työpalaverissa, tänään sain läjän salasanoja ja minulle teetetyt avaimet. Olen kaivellut mappeja ja kirjallisuutta sieltä täältä esille, huokaillut kun edellisen tietokoneen mukana hävisi monen vuoden työ (no on ne printteinä täällä jossain), yrittänyt perehtyä mitä ihmettä alalle on tapahtunut parin vuoden hiljaiseloni aikana.

Tänään pyörähdin toimistolla keskustelemassa sihteerin kanssa. Palkkani nousi hieman, tosin sen loppusumma on edelleen hieman ilmassa. Vanha kunnon totuus viereisellä alalla työskentelevien ammattitaidosta läpsähti naamalle, mikään ei ole sen suhteen siis muuttunut, päädyin toki lukemaan lakia ulkomuistista sihteeriparalle, että tämä osaa pitää puolensa.

Kollegat ovat vanhoja tuttuja, toinen opetti minulle nämä hommat (eli kaiken sen, mitä yliopisto jätti kertomatta) ja toinen on muodollisesti pätevä. Kummankin ääni on kova. Esimieheni on älykäs ja hauska, mutta hän onkin nainen.

Aikataulut ovat levällään, työnkuva muuttuu päivittäin ja sen vaatimat resurssit ovat vielä hämärän peitossa. Mutta hei, tässähän mä olen just hyvä - joustaajoustaajoustaa, reagoidaan nopeasti ja tehdään oikeat ratkaisut. Ja siinä sivussa paiskitaan töitä oma persoona ojossa. Hallitaan kokonaisuuksia ja keskitytään ihan pienenpieniin yksityiskohtiin ja erikoisuuksiin ja eriytetään.

Ei tässä auta kuin toivoa, että purkkityroksiinit alkaa potkia kunnolla. Meinaa välillä vähän väsyttää.

Että jos musta ei kuulu, mä oon ny töissä! Enkä tuu pois ennen kevättä!

Pakkaus

Päätin lähteä uudemman kerran huvilalle, koska kaupungissa on sietämättömän kuuma ja tylsää - ja lisäksi käynnissä on paikallinen kaupunkifestivaali, joka on yhtä sietämätön heltellä ja sateella. Pakenen samalla yhden tilaajan ruikutusta josko tekisin työkeikkoja - no en tee kun ei kerran kelpaa kuin äärimmäisessä hädässä (joo, mulla on varaa olla nirso). 

Puoliso on lapsen kanssa kaupassa, olkkarin lattialla lojuu rinkkoja, pelastusliivejä etc. Mua ei huvita pakata. Vauva-ajasta potentiaalisesti tarvittavan tavaran määrä on toki jonkin verran vähentynyt, mutta aina on suuria kysymysmerkkejä, kuten: mitkä kantovälineet tarvitaan mukaan, millainen määrä sadevermettä on helleviikolla tarpeellinen ja pitääkö metsää varten olla hyttysvarustus. Ja miten suojata ihoparkaa!!

Itse pärjäilen hyvinkin pienin varustemäärin, tosin kosmetiikkaa pitää hinata mukana kauheat määrät kun nykyisin pesen hiuksia ja hidastan ryppyjä. 

Auto on sentään raivattu edellisen reissun jäljiltä. Arvoin pitkään jätänkö takakonttiin vielä ne matkarattaat, joita ei ole koskaan käytetty (uutena toki ostettu). 

Seuraavaksi pähkäilen miten pysyn hereillä yötä myöten ajellessa. Ei aavistustakaan nukkuuko lapsi autossa - yöllä ei vain paistu penkkiin. Humanistien autoissa on harvemmin ilmastointia - ellei sitten ole lehtori. 

Kesäistä

Kesä koitti, tosin kotona luuhaavallehan se on oikeastaan yksi ja sama. Puolison loma on vasta elokuulla, eli meillä arki pyörii tasan tarkkaan totuttuja kaavoja pitkin. Toki on mukava kun voi omassa pihassa leikkiä vesileikkejä, mutta minun ei tule läksittyä yleisille uimarannoille lapsen kanssa kahden, eikä muutenkaan. Samat ruoka-ajat ja päiväunet toimivat kuitenkin, hurtat on ulkoilutettava ja huusholli pidettävä edes asuttavassa kunnossa.

Kesä on muuten ihan järkyttävän yksinäistä aikaa, mikäli haaveilee tapaavansa muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Kerhot sun muut ovat kiinni, kirjaston aukioloajat hanurista (yritän ylittää kynnyksen - lapsi haluaa lukea koko ajan enkä jaksa samoja kirjoja tuhottoman moneen otteeseen päivässä). Loma-aikaan on myös jotenkin aavistuksen tympeää tiedustella "tutuilta" leikitäänkö yhdessä. Tuntuu siltä, että perheillä on omat kesä- ja lomakuvionsa ja niiden kylkeen on turha yrittää kiilata. Kesä on perheaikaa.

Ettei ihan hukkaan menisi, kävimme lapsen kanssa kaksin huvilalla, jonne äitini pakeni heti lomansa aloitettuaan. Neljän tunnin ajomatka kahdestaan lapsen kanssa, joka ei meno- eikä tulomatkalla nukkunut kuin puolituntiset torkut, autossa, jonka radio on rikki on melko tuskallista touhua. Laulaa saa paljon. Harkitsin jo pienen viihdekeskuksen hankkimista lapselle - toisaalta, pärjättiinhän sitä 80- ja 90-luvuilla ihan ilman liikkuvaa kuvaa ja interaktiivisia pelejä auton takapenkillä.

Huvilalla ahdisti. Remontoida pitäisi ja kovaa vauhtia, mutta niin pitää kotonakin. Mökkinaapurit, sukulaisia luonnollisesti, ovat kusipäistyneet entisestään. Pitäisi oikeastaan myydä koko paska pois. Välimatkaa ja työtä on aivan liikaa. Menettäisikö siinä sivussa sitten ne kaikki lapsuuden onnelliset (oikeasti pirun yksinäiset, 7 viikkoa maalla ilman kavereita) kesät. Mene ja tiedä.

Suunnitelmissa on marjastusretki huvilalle - eli pitäisi taas ajaa kaksin lapsen kanssa se neljä tuntia suuntaansa. Jonkinlainen kaupunkireissukin olisi mukava, mutta sen saatan toteuttaa ihan itsekseni. Elokuulla pitäisi käydä vähän töissä, oikeissa töissä, joista muodostuu hiljalleen stressinpoikasta - osaanko minä enää?

Joka tapauksessa, kesä on yksinäistä aikaa. Onneksi sentään uloslähtöön vaaditaan vain kengät ja lakki. En halua edes ajatella sitä pian koittavaa pukemisrumbaa. Voi saatana.

Se ei kuulu sinulle

Lapsen kasvaessa ei voi välillä kuin haukkoa henkeään sen vauhdin edessä, mitä pieni kehityksessään pitää. Miten se voikin lohkaista juuri oikeassa kohden jotain nasevaa, tutkia maailmaa päättäväisesti, laajentaa elinpiiriään ja etäisyyttä ädistä yllättävällä tarmolla ja suhtautua avoimen ennakkoluulottomasti asioihin.

Minua on lapsen kasvaessa alkanut yhä suuremmassa määrin vituttaa ulkopuolisten utelu (enkä nyt tarkoita välttämättä sitä ah-niin-mahtavaa neuvolaa).
"Joko se kannattelee päätään?"
"Joko se kääntyy selältä vatsalleen?"
"Joko se kävelee?"
"Joko se puhuu?"
"Joko se käy potalla?"
"Joko se on kuiva?"
"VIELÄKÖ se on vaipoissa?"

Kun ensimmäisen ikävuoden tarkkaan aikataulutetuista merkkipaaluista kääntymisineen, kannatteluineen, tukemisineen, ryömimisineen, konttauksineen on selvitty, alkaa seuraavien luettelu. Yllättävän hyvin ovat esimerkiksi isomummot kartalla siitä, mitä pitäisi osata - ja mitä ei.

"VIELÄKÖ se syö tissiä!?"
"VIELÄKÖ sinulta tulee maitoa?"

Olen alkanut vastata (hyvin harvakseltaan tuleviin, myönnän) uteluihin, kyselyihin ja kauhisteluihin, että se ei kuulu sinulle. Se on meidän perheen asia. Lapsen vessajutut eivät kuulu kenellekään ulkopuoliselle - en minäkään tiedustele mummojen ja paappojen, saati naapurien tai työkavereiden seksielämästä, pidätyskyvystä tai sairauksista. Lapsellakin on oikeus yksityisyyteen ja siihen, että hänestä ei puhuta kuin esineestä. Parivuotias ymmärtää hämäävän paljon, suorastaan tuskallisen paljon. Minusta on väärin, mikäli lapselle tärkeää imetystä kritisoidaan hänen kuullen.

Eri asia on toki vertaisten kesken käytävä keskustelu, nimenomaan keskustelu. Vieläkin hymyilyttää, pahimpana vauva-aikana lähinnä vituttanut joissakin blogeissa ja keskustelupalstoilla valinnut "meidän tenava kääntyi 6-viikkoisena selältä vatsalleen ja kävellyt se on puolivuotiaasta". Mikäpä siinä. Jännä kilpailuasetelma - kenen lapsi ehtii ensin. Mikähän siinäkin lie taustalla?

Joskus lapsen liikkumattomuuksien, puhumattomuuksien ja potattomuuksien taustalla on toki kehityshäiriötä. Veikkaan, että siinäkään tapauksessa lapsen vanhemmat, saati lapsi itse, eivät arvosta lähipiirin uteluja siitä, eikö vieläkään ole edistymistä tapahtunut. Ulkopuolisilla kun harvemmin on sitäkään vähää tietoa mahdollisista häiriöistä, mitä lapsen vanhemmilla varmasti on.

Tärkeintä on kehitys. Kehitys on iloinen asia, josta kertoo mielellään. Kehitys on hauskaa. On kuitenkin valtavan tärkeää saada kehittyä ihan omassa tahdissaan. Ja olla pitkään pieni. Isona kun ei saa enää olla pieni.

Kaikista hirveintä minusta olisi, jos lapsellani ei olisi pätkääkään huumorintajua. Onneksi sen kehitys on ollut varsin vauhdikasta.

Loiskis

Ettei elämä olisi pelkkää itkun tuherrusta ja ruikutusta, otin ja fillaroin eilen kokonaisuudessaan hämmentävän päivän päätteeksi tuttavan luo kylään ja tempaisimme kunnon kännit. 

Edellisen kerran olen ollut liesussa muistaakseni syksyllä 2011, että saattoi olla jo aikakin. Aloitimme sievästi valkoviinillä kauniista laseista ja päätimme rupeaman kinnaamalla kaljaa suoraan tölkistä. Pitihän sitä joratakin kuin apina, mikä on minulle hyvin harvinaista käytöstä. 

Jossain välissä askartelin vessapaperirullasta puhelimelle kajarin. 

Semmosta. Krapula on ollut kamala, mutta puoliso haki lapsen kanssa Siwasta pakastepitsaa. Fillarinkin kävin jo hakemassa - pyöräilykunto oli pikkutunneilla olematon. 

Kyllä teki hyvää. Aijjai! 

Pyörä

Välillä tuntuu, ettei tämä tuska lopu koskaan. Tuntuu siltä, että on turha odottaa mitään, turha haaveilla, turha innostua. Perillä odottaa aina pettymys.

On kauhean raskasta elää ilman toivoa.

Minulla on kaikki, muttei kuitenkaan mitään. Päivästä toiseen täsmälleen samanlaisena toistuva rutiini, joka on niin paksu että sen läpi on vaikea nähdä - ja kun näkee, tekee mieli vain paeta.

Toisinaan päivät ovat hyviä. Mikäpä sen mukavampaa.

Pitikin rakastua ajatukseen keskiluokkaisuudesta. Olisinko muka pystynyt siihen?

Neuvolakuulumisia

Kävimme neuvolassa. Ensi kertaa sitten legendaarisen jälkitarkastuksen uskaltauduimme laitokseen kaksin tyttären kanssa.

Kävimme ensimmäisenä wc:ssä - ei sillä, että pottaan liittyvät toimet olisivat kovin hedelmällisiä tällä hetkellä, vaan oman jokseenkin kiihkoutuneen aineenvaihduntani ansiosta. Ramppaan kusella jatkuvasti, mikä on ajoittain häiritsevää ja suorastaan rajoittavaa. 

Neuvolan vessassa alkoi ahdistaa. Kävi vituttamaan ne söpösti hyllyllään törröttävät kusendippausvehkeet ja vessapaperitelineen viereen teipatut listaukset siitä, mikä on lähisuhdeväkivaltaa ja mikä ei. Sillä välin kun istuin pöntöllä housut kintuissa, tytär kaivoi puhelimeni laukun taskusta ja otti itsestään sarjan meitsieitä. 

Täti oli taas vaihtunut joskus mainittuunkin huomattavan nuoreen terveydenhoitajaan. Mikäpä siinä, tämä nuori nainen on lasten kanssa, tai ainakin omani kanssa yllättävän hyvä. Arvelen, että hänen tapansa antaa lapselle tilaa touhuta (ja suurehko hymyilevä suu) ovat tässä avainasemassa. Lapsi innostui jopa höpöttämään juttujaan, mikä on hänelle vieraassa seurassa harvinaista. Kotona se ei ole hiljaa hetkeäkään. 

Pitihän sitä lasta tietenkin tarkistaa leikittämisen lisäksi. Täti sai hienosti mitattua kaksi ja puoli senttiä vähemmän pituutta kuin puoli vuotta sitten. Kävin siinä sitten päätäni aukomaan, vauvojen mittalla saatiin kasvuakin näkymään. Painossa oli kuulemma joskus ollut kova notkahdus käyrällä, joka on korjaantunut. Minulla ei ole ollut tiedossa minkäänlaista notkahdusta, että mahtavasti on taas viestitty. Muutoinkin mitat on minulle käytännössä yksi ja sama - mielestäni lapsesta näkee aika hyvin silmämääräisesti, että kasvaako se vaiko eikö ja jos sen kanssa ruokailee tietää melko hyvin, miten se syö. 

Utelua kuului asiaan luonnollisesti. Täti yritti kovasti kaivaa tietoja työtilanteestani, kyllästyttyäni kiertelemään totesin, että työtilanteeni on riittävä. Sitten tiedusteltiin käymmekö paikallisissa kerhoissa tai avoimessa päiväkotitoiminnassa - kerroin että emme käy. Seuraavaksi piti saada tiedää onko meillä tuttuja, joilla on samanikäisiä lapsia. Totesin, että ei ole tällä seudulla, mikä oikeastaan pitääkin paikkansa.

Lapsen nukkumisjärjestelystäkin olisi pitänyt käydä selvittämään juurta jaksain yksityiskohtia, mutta totesin, että jos se herää, isken tissin sille suuhun. Mimmi suhtautui yllättävän kivasti, kuten muuten myös pari viikkoa sitten tapaamamme iäkäs suuhygienisti. Kehui, että semmoinen luksus se on lapselle harvinainen. Väkisinkin tästä yrittä pulpahdella mieleen jotakin kyynistä, mutta olkoon. 

Tällä hetkellä neuvolatoiminnassa on mielestäni parasta se, että siellä ei enää tarvitse - ikinä - käydä kuin vuoden välein. Eli käyntejä on jäljellä kolme tai neljä. Sille! 

Töitöipäipäi

On tullut vähän pyöritettyä kuvioita uusiksi. Syksyn työtilannetta silmälläpitäen on odoteltu rahoitusten varmistumisia ja hylkäyksiä, tiloja, tunteja ja ties mitä. Lopputulemana on, että töitä on ehkä - ja jos on, iltapäivästä iltaan.

Lapselle olen päivähoitopaikkaa varmistellut ja paikkaillut ja harkinnut ja pohtinut ja surrut ja innostunut ja hyväksynyt vajaan vuoden verran. Alkuviikosta kirjoitin jopa sopimuksen elokuuta ajatellen. Eilen peruin sen alkuillasta ja nyt odotan napsahtaako sanktiota ja kuinka paljon. Ahdistavaa.

Tilanne kun kaikessa yksinkertaisuudessaan on niinkin näppärä, että mielestäni lasta on turha viedä kodin ulkopuoliseen hoitoon, jos minä olen aamupäivät kotona. Iltapäivästä vaihto ja isä kehiin, kuten alkuperäisessä suunnitelmassa muutoinkin. Kuvio menee siis ainakin jouluun asti taas kerran kitkutteluksi ja varmaa on vain epävarmuus - kiitos kaiken maailman säästötalkoiden niin valtakunnallisesti kuin paikallisellakin tasolla. Minkäs teet.

 Toisaalta olen suruissani ja häpeissäni. Kävimme jo pariin otteeseen tutustumassa päiväkotiin ja oma oloni alkoi olla siedettävä hoitoa ajatellen. Hyvä henkilökunta, ihan kivat lapsilähtöiset tilat (no kai ne päiväkodissa aina ovatkin pienille mietityt), tytär tuntui omalla ujohkolla tavallaan tykkäävän - sitten tulee äiti ja pilaa kaiken pitämällä tenavan kotona. Paikka vielä sijaitsee kodin lähellä, pitääkö nyt muistaa aina kiertää kortteli, ettei vain satu näyttämään naamaansa liian lähellä.

 Toiselta kantilta koko homma kävi minua arvelluttamaan heti alkuunsa, kun olimme ensi kertaa tutustumassa paikkaan. Kättä piti vääntää melko pitkän kaavan kautta päivähoitoajoista, jotka omalta kantiltani olivat hyvin loogiset ja perustellut. Seuraavaksi kävi ilmi, että päiväkodin avoimella facebook-sivustolla julkaistaan lapsista kuvia (ellei sitä erikseen kirjallisesti kielletä) pr-tarkoituksessa. Viimeinen niitti oli fb-sivulla jaettu linkki paikallisen melko ksenofobisen blogistin kirjoitukseen kyseisestä firmasta. Jäin myös miettimään - onko minusta myymään vessapaperia lapseni päiväkodin nimissä? Ja onhan tässä myös taloudellinen puoli. Tuntuu hölmöltä maksaa täyttä maksua tyhjästä.

Mennään nyt näillä. Emme siis lomaile tänä kesänä juurikaan, talous pidetään säästöliekillä. Minä yritän sopeutua ajatukseen siitä, että yksinäinen hiekkalaatikkourani ei vielä katkea - reunalla istun vastakin. Mielummin kuitenkin hiekkakakkuja rakentelen tyttären kanssa yhdessä kuin pyörin yksin kotona töihinlähtöä odottaen lapsen ollessa toisten hoteissa.

Käyn repimään hiuksia päästäni. Viikonloppuna tyttärellä on syntymäpäivät. Puoliso on kutsunut sukua. Niin - huomenna menemme myös neuvolaan!

Korvalla

Kesä otti ja saapui, mikä periaatteessa on aina ilahduttavaa. Samaan aikaan pitää toki hieman saada ruikuttaa sitä, että makuuhuoneen lämpötila kiipeää öisin lähemmäs kolmeakymmentä astetta, hurtat on lenkitettävä aamuvarhain hellettä paossa ja puutarhassa on juostava vesikannujen kanssa edestakaisin (kun ei koskaan muista ostaa riittävän pitää vesiletkua; puhumattakaan siitä, että vesijohtoveden käyttäminen kasteluvetenä tuntuisi järkevältä yhtään miltään kantilta). Jos jotain iloa kuumista keleistä - lapsi on vihdoin oppinut nukkumaan päiväunensa sisällä, alakerrassa kun on viileämpää kuin ulkosalla.

Yritin tänä vuonna olla järkevä enkä tuhlannut rahaa, aikaa, saati hermoja hyötykasvien taimikasvatukseen, joka epäonnistuu aina - yleensä useamman tekijän summana. Sen sijaan tuhlasin rahaa puutarhalehtiin, joista inspiroituneena sain aikaiseksi laatia muka suunnitelmia hyötykasvituksen suhteen. On toki hyvä, että suunnitelmia on olemassa, mutta niitä ei toteutuksessa noudatettu. Pihamaalle on nyt viljely suorastaan naurettavat määrät tilliä ja salaattia (keskimäärin yhden korttelin tarpeisiin), retiisejä (joita inhoan) sekä epämääräinen määrä (eli valtavasti) härkäpapuja, koska ne ovat hauskan näköisiä.

Koska kotimaista kesäkurpitsaa saa heinäkuusta alkaen suunnilleen eurolla kilo, ostin tietenkin omaan pihaan kurpitsantaimet satoa antamaan. Samalla näin maissintaimia - pitäähän terassilla olla maissia. Kuulin kaksi viikkoa istutuksen jälkeen, että maissit kasvavat parimetrisiksi. Taimitarhalla olisi voinut olla fiksua kuuklata asia. Hätäpäissäni iskin parit siemenperunat ikeakasseihin ja nakkasin ne vajan taa raparperin kaveriksi. Näkyy kasvavan, pitänee ottaa selvää, miten multaaminen tapahtuu.

Jos jotain, olen saanut aikaiseksi puhista tarmoani nokkospöpelikössä. On ilahduttavaa, että oma piha jaksaa siltä osin puskea satoa vähintään neljän kuukauden ajan. Pakastin alkaa näppärästi täyttyä jo nyt. Tosin tänäkään vuonna en ole ottanut kuvia valmistamistani nokkosletuista jaettavaksi sosiaalisessa mediassa.

Odottelen maan lämpeämistä suotuisaksi salkopapujen kasvaa. Lopun kesästä käytän epämääräiseen vaelteluun pitkin pihaa kera mainion painepulloni, jonka etikkaliemellä pyrin tappamaan kulkuväylille yrittävät nokkoset.

Miten hämähäkit saa häädetyksi hiekkalaatikosta pois? Ja mistä saa lapsille kivoja, raikkaita t-paitoja, joissa ei ole röyhelöitä tai disney-aiheisia printtejä?

Naisviha

Viikko sitten tuli uutisia Yhdysvalloista. Kaliforniassa, Santa Barbarassa, nuori mies ajeli päättömästi ympäriinsä ja ampui ihmisiä. Seitsemän kuoli, saman verran loukkaantui. Tietenkin itse ammuskelija otti ja päästeli myös itsensä hengiltä. Myöhemmin löytyi ampujan youtubeen iskemä video, jossa hän ilmeisesti vouhottaa lähes kymmenen minuutin ajan kaikista kohtaamistaan vääryyksistä - naisten toimesta. 

 Ampuja päätti siis rankaista kaikkia, koska koki tulleensa hylätyksi naisten taholta. Ampuja vihasi naisia, koska nämä eivät olleet hänestä kiinnostuneita; ei päässyt poika treffeille, eikä jyystämään. Hänen motiivinsa ajella ympäri kaupunkia ampuen summittaisesti kohti tuntemattomia oli naisviha.

Törmäsin twitterissä lontoolaisen naisen ammuskelusta laatimaan pieneen kollaasiin.




Yhteenvetona siis - kommentoijat ovat kautta linjan sitä mieltä, että tyttöjen/naisten olisi pitänyt ymmärtää antaa ampujalle pillua (ja paljon) - on siis naisten ja feminismin vika, että hän otti ja mäjäytti seitsemän ihmistä hengiltä. Kuvan laatinut Laura Blair kysyykin, onko joku todellakin sitä mieltä, että naisviha ei ole ongelma?




Kun herra Misogynistin ympärillä vähän laantui, on mediassa tulvinut jatkuvalla syötöllä nuorten tyttöjen joukkoraiskauksia ja murhia. Yritän useimmiten olla lukematta verisimpiä ja mässäilevimpiä uutisia kovin tarkkaan, koska ahdistun niistä todella paljon. Tuorein taitaa olla tämä. Yhteistä näille on aina se, että ne ovat kaukana: Intiassa, Malesiassa, kaukana. Vastikään otsikot julistivat, että varsinkin intialaisille tytöille käymälöiden puute on suuri uhkatekijä. Ihan sama uhka on kaikissa maissa, kaikilla mantereilla, joissa vessoja on harvassa. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että huussilla on merkityksensä paitsi hygienian, myös tyttöjen ja naisten turvallisuuden kannalta.

Samaan aikaan tulvii uutisia lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, joiden kivittämällä murhatut naiset ja näiden lapset ovat jostain syystä saaneet mediahuomiota viime aikoina myös lännessä. On järkyttävää, että nainen on miespuolisten sukulaistensa omaisuutta. Toisaalta - saattaahan joskus kotimaisissakin häissä morsiamen isä tyttärensä alttarille, jossa luovuttaa tämän sulhasen hoteisiin. Ihan ei yksi yhteen mene murhan, saati uhkailun, painostamisen, väkivallan ja vapaudenriiston kanssa, mutta jotain yhteistä pohjalla on.

Globaali naisviha tuntuu liittyvän naisen omistukseen, miehen oikeuteen, perinteeseen, aggressioon, tapaan, koulutuksen puutteeseen ja ties mihin. En ole viime vuosina perehtynyt sen kummemmin alan kirjallisuuteen saati tutkimukseen, kunhan pähkäillyt itsekseni.

Kotimaassa uutisoitiin tällä viikolla naisvihan jylläävän verkossa. Sitä tuskin voi olla huomaamatta. Usein kun halutaan puhua naisista vähän halvetavaan sävyyn viitataan vauva.fi -keskusteluihin ja hymähdellään, että siellä ne naiset keskenään äiteilevät. Sivussa on toki Tuksuvihaa, johon en nyt jaksa syventyä. Parin viikon takainen eurovaaliehdokkaan oopperalaulajattaresta täräyttämä huorittelu/joukkoraiskaus/tappojulistus loksautti kieltämättä minunkin leukani ammolleen. Että mitä?!

Nuoriin tyttöihin kohdistuva viha on minusta valtavan pelottavaa. Suosittelen ihan jokaiselle luettavaksi Jenny Siivolan kirjoitusta aiheesta. Se, että aikuiset miehet lähettävä teini-ikäisille tytöille kuvia vehkeistään, ruinaavat näiltä seksiä, kuvailevat ties millaisia akteja etc. on järkyttävää. Ja taas tätä yritetään kaataa nimenomaan tyttöjen niskaan: pitäisi pysytellä pois netistä, ei saisi vastata sedille, ei pitä olla niin sinisilmäinen, ei varsinkaan saisi ottaa itsestä tai kavereita herutuskuvia, pitää ymmärtää.

Kuten Jenny kirjoittaa, ja kuten Ylen MOT:n artikkelissa todetaan: vastuu on hei niillä aikuisilla miehillä, ei alaikäisillä tytöillä. Jos halutaan ajatella vastuun olevan vain tytöillä ja naisilla, siihenkin on ratkaisu - esimerkiksi Saudi-Arabiassa pukeudutaan siten, että miehet eivät missään nimessä saa päähänsä mitään seksuaalista (kuulemma ahdistelu on siellä aivan sietämätöntä).

Ja taas päästään siihen naisvihaan. Millainen on 14-vuotiaita tyttöjä verkossa jallittavan miehen naiskuva? Onko hänen naiskuvansa miehen äidin syytä? Vai kaikkien yhteiskunnan naisten? Sen saatanallisen feminismin?

Työelämässä olen naisena kohdannut kaikkea niin tytöttelystä hymähtelyihin kuin ihan avoimeen naisvihaan "eikö teillä olisi ketään miestä tähän?". Aina se suututtaa ja turhauttaa - jälkeenpäin onneksi naurattaa ja vähän säälittää. Työelämän tai koulutuksen naisviha harvemmin uhkaa kenenkään henkeä. Naisvihan uhreja on vuosittain käsittämättömät määrät - myös kotimaassa.

Raskainta on tämän vihan keskellä kasvattaa tyttölasta. Miten minä hänelle tämän kaiken selitän? 

Piti vielä lisäämäni, että en nyt tässä yhteydessä taipunut käsittelemään enää Boko Haramia saati naisten toisiinsa kohdistamaa vihaa. Kunhan oksensin päälimmäiset. 

Pojat on poikia?

Myönnän, että sietämättömän raskausajan lievä helpotus oli, kun iäkäs ultrannut kätilö kertoi minun odottavan tyttöä. En kerta kaikkiaan kykene edes pohtimaan, miten olisin suhtautunut uutiseen pojasta. Ahdistunut entisestään? Hyväksynyt asian tyynesti? Katunut? Hämmästynyt? Samapa tuo. Ei lapsen sukupuoli tee kesää eikä talvea, ainakaan suurimmalla osalla perheitä. Ilmeisesti on toki niitä perheitä, joissa hampaat irvessä jyystetään tulemaan sitä poikaa (näinhän perinteisesti on ollut ja maailmalla edelleen on) tai tyttöä ja ei-toivotun sortin saapuessa aloitetaan projekti alusta. Hämmentävää, että vehkeillä voi olla niin suuri merkitys.

Tapasin hiljattain kuuden pojan äidin. Hän oli hyvin erikoisella tavalla valloittava, itsensä ja elämäntilanteensa hyväksynyt, eräänlaista rauhaa ja tyyneyttä huokuva ihminen. Harvinaisuus. Kerroin hänelle pitäväni kuuden pojan äitiä sankarina. Häntä hymyilytti ja seuraavaan hengenvetoon kuuntelin kehuja pienen paikkakunnan lähipalvelujen loistavuudesta - tikattavaa kun on melkein viikottain, hyvin saa lääkärille aikoja.

Koska muhin kaiken aikaa kotona, puutalolähiössä, jossa asuu pääosin eläkeläisiä ja vain muutamia perheitä, vielä vähemmän pikkulapsiperheitä - on minulla aikaa tarkkailla ympäristöä. Meitä melkein vastapäätä asuu perhe, jossa lapsia on laskujeni mukaan ehkä neljä tai viisi - en ole varma. Tyttöjä on yksi, loput poikia. Olen  perheen alakouluikäisen jannun saanut tässä vuosien varrella kiinni muun muassa roskien heittelystä toisten pihoihin, minua on nakattu lumipallolla, tyypin kaverilauma on hyppinyt viemäriputkiremontin aikana kaivetuissa kuopissa ja heitellyt niihin suuria kivenlohkareita etc. Minä olen kotiin saapuessani väistänyt autolla jätkiä, jotka eivät liikahdakaan fillareidensa kanssa kokoustamasta keskeltä tietä. Aina on jotain kuhinaa ja kihinää.

Sain itseni taannoin kiinni minua kautta aikojen suunnattomasti ärsyttäneestä "pojat on poikia" -ajattelusta. Ajatus on vaikea, koska en osaa suhteuttaa sitä tyttöjen maailmaan. Mitä tytöt sitten saavat olla? Hiljaa ja sieviä ja harmittomia ja söpöjä? Pojat subjekteja, tytöt objekteja - tai attribuutteja? Pojat ovat reippaita ja tytöt kilttejä? Loputtomiinhan minä tätä mielelläni pyöritän lämpimikseni - ja pyöritänkin kaiket illat.

Puolisollani oli tänään syntymäpäivä. Leikin supervaimoa ja -äitiä ja leivoin taaperon kanssa aamulla suuren raparperipiirakan. Ollessamme iltapäivästä keittiön pöydän äärellä kahvilla, havaitsi taapero lähestyvän moottoriajoneuvon: "Mpopo!". Ketkäs ne siinä - naapurin alakouluikäiset jätkät, pienellä keltaisella mopolla, ilman kypärää kaasuttelemassa tietä eestaas. Minä kaivoin esiin perheen äidin puhelinnumeron ja lähetin hänelle tekstiviestin, jossa pyysin puuttumaan asiaan lasten turvallisuuden tähden.

Lähetettyäni viestin ja saatuani takaisin lyhyen kiitoksen, kävi minua hävettämään. Velloin aikani kummallisessa "olen kauhea kyylä" -ajatussotkussa, kunnes mieleen tuli, että hei - minä olen aikuinen ja aikuisilla on velvollisuuksia. Jos oma lapseni hölmöilisi yhtä typeriä, toivoisin todellakin, että minuun otettaisiin yhteyttä.

Ei voi mitään, minua ärsyttää se, että naapurin pikkujätkät ärsyttävät minua. Ymmärrän, että on kauhean vaikeaa kasvaa kohti murrosikää (voi perkele mitä ne sitten keksivät), lasten pitää saada törttöillä ja hölmöillä ja näkyä ja kuulua, mutta silti ärsyttää. Ärsyttäisikö samalla tavalla käyttäytyvä tyttö? Vai ärsyttääkö minua se, että oma lapseni, oma puolisoni ja oikeastaan minäkin käyttäydymme pääosin kovin eri tavoin?

Toisaalta niiden isä, joka on mielestäni arrogantti pikkunilkki ärsyttää minua myös - kaikkein eniten.

Hampaat etc.

Tyttäreni täyttää kesäkuussa jo kaksi vuotta, mikä on toki juhlan paikka ja haikeaakin. Ei mitään muistikuvia siitä, millainen se oli pari kesää sitten. Tissit vuosi verta ja pää oli sekaisin ja haava kipeä ja pelotti, että lapsi menee rikki tai kuolee tai vähintääkin pilaamme sen.

No ei ole pahemmin mennyt lapsi rikki, sen sanavarasto koostuu toki aavistuksen omalaatuisista ilmauksista ja luonne on isään tullut. Väittäisin, että pahin paniikki on jo kärsitty, mitä lapseen kokonaisuutena tulee - paniikit sinänsä tuskin loppuvat koskaan.

Postissa läpsähti viimein kutsu hammaslääkäriin, tai suuhygienistille. Tuttuun tapaan hieman hämmennyin kirjekuoren sisällön kanssa - paketissa kun oli ruotsinkielinen lomake, joka toivottiin otettavan mukaan vastaanotolle. Lomakkeessa tiedusteltiin mm. huoltajaa ja hänen ammattiaan (siis yksikössä, olen elänyt siinä käsityksessä, että lapsella on kaksi huoltajaa - tässä joku siis pahoittaa taas mielensä). Lisäksi paketissa oli mukana koululaisen hammashoito -esite, jossa kerrottiin, että joka välissä pitää pureskella purkkaa ja makeat välipalat ovat pahasta. Tyttäreni on kahden, mutta menee ilmeisesti jo koululaisesta.

Olen jo alkanut valmistautua hammashoitolavierailuun tutustumalla Imetyksne tuki ry:n materiaaleihin imetyksen vaikutuksista hampaisiin. Vertaistukiryhmissä kun monia äitejä on suorastaan moitittu lapsen hampaiden pilaamisesta imettämällä. 2000-luvun tutkimuksissa vastaavaa ongelmaa ei ole havaitttu.

Tänään läpsähti sähköpostiin varmistus päivähoitopaikasta. Vielä tässä kuussa pitäisi mennä tekemään sopimuksia ja vähän tutustumaan. Puoliso nappasi kesälomansa jostain syystä elokuulle, jolloin päiväkotiuran piti jo kovasti alkaa, mutta istukoon sitten siellä lapsen kaverina tutustumassa ja totuttelemassa. Olen edelleen hieman kauhuissani ajatuksesta kodin ulkopuolisesta hoidosta, mutta toisaalta melko luotettavat asiantuntijatahot ovat varmistaneet, että parivuotias pärjää ihan hyvin muutaman tunnin hoidossa, jossa sillä on jopa mahdollisuus tavata muita lapsia. Hyvä niin.

Olen #muuten todella närkästynyt (on siis korkea aika päästä täältä himasta töihin) lasten haalareiden lahkeiden pituuksista. Siis minkä perkeleen takia niiden on oltava niin lyhyet? Tytär on hyvinkin lyhyt tyyppi, jonka geeneillä ei pitkiä sääriä ole luvassa, mutta silti joka ikisessä haalarissa lahkeet ovat aina puolessa sääressä. Sanomattakin lienee selvää, että lyhytlahkeisissa tamineissa kantaminen on lähes mahdotonta ellei sitten halua lahkeensuiden nousevan polviin. Tuoreimpana pettymyksenä Ducksdayn haalari (kyllä, sorruin blogihaalariin).

Että siinä vinkki jollekulle haalarivalmistajalle. Laittakaa ne kaukoidän naiset ja lapset lahoissa tehtaissa ompelemaan kunnolla pituutta lahkeisiin!

Korjaus

Viime kesänä keskustelin (tai olin kiinnostusta teeskentelevänä korvana) kollegalle, joka koki suurta yhteyttä välillämme läpikäymiemme sektioiden takia. Hän, jo yli 50-vuotias nainen, kävi läpi melkoisen yksityiskohtaisesti jokaisen neljästä (4!) sektiostaan. Joka toisen, eli toisen ja neljännen kohdalla hän muistutti edellisen kokemuksen olleen niin kauhean, että uusi lapsi oli syytä tehdä jo korjaavan kokemuksen takia. Huonot kokemukset liittyivät epäonnistuneeseen anestesiaan, eli vaikuttamattomaan puudutukseen - aina välillähän näitä kuulee.

Korjaava kokemus. Niin. Ehkä en hahmota asiaa oikein, en ole jaksanut tarkistaa minkäänlaista määritelmää, mutta ajatus tuntuu huonolta ja motiivina hataralta.

Taannoin somessa, toverin seinällä, käsiteltiin synnytystapoja. Yksi kommentti kuului: "sektiota helpompaa tapaa saada lapsi ei olekaan". No minähän kiskaisin saman tien bensaa keuhkoihin ja tulitikun perään ja piti mennä söheltämään jotain mukafiksua. Terveydenhoitoalalla työskennellyt kommentoija sitten kävi kyselemään, että millä perusteella kokemukseni on ollut huono. En edes muista mitä tämä rouva loppujen lopuksi päästeli, hän nimittäin poisti kommenttinsa (aina yhtä rakentavaa). Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa.

 Kuitenkin nämä jäävät aina jonnekin muhimaan. Ja samaan tulee törmättyä aina uudelleen ja uudelleen. Terveydenhoitoalla työskentelevät tuntuvat puolustavan toisiaan viimeiseen saakka, ihan livenä olen tähän hiljattain törmännyt. Että pitää ymmärtää ja ihmisiä ollaan kaikki.

 Minkä vuoksi minun pitäisi ymmärtää kohtelua, jota sain. Minkä vuoksi minun pitäisi hyväksyä leikkaussalihoitajien kommentit ulkonäöstäni, anestesialääkärin kiroilun ja syytökset, sen onnettoman lääkäriopiskelijan vaitonaisen kiinnipitämisen, koko henkilökunnan huutamisen ja riehumisen lapsen päästyä vatsasta ulos?

Miksi "esikäynnillä" ei kerrottu, että saapuessanne sektioon on turha odottaa inhimillistä kohtelua. Leikkaussalissa ei ketään kiinnosta miltä sinusta tuntuu tai ei tunnu, onko hyvin vai huonosti, pärjäätkö. Ihan olisi voinut sanoa suoraan, että kellään ei ole aikomustakaan tuoda lasta heräämöön ja siellä saat sitten kuunnella tunti tolkulla kipeänä henkilökunnan toisistaan laukomaa paskapuhetta. Kertoa olisi voinut, että sillä sekunnilla kun astutte aamulla ovesta sisään, olette henkilökunnalle vaiva ja taakka ja kykenemätön omaan ajatteluun.

Olen työskennellyt vuosia opetusalalla. Olen vahvasti sitä mieltä, että opetusalalla työskentelee hyvien ja osaavien tyyppien lisäksi paljon idiootteja, joiden ei pitäisi koskaan päästä opettamaan, ohjaamaan saati johtamaan alan työyhteisöjä tai kehittämistä. Ei minulla ole tarvetta puolustella kenenkään tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Sama koskee muitakin aloja, joilta olen tiliä nauttinut.

Yksi vastikään kolmannen lapsensa saanut tuttu äiti tokaisi, että kyllä sitä neljännenkin haluaisi vielä käydä synnyttämässä. En oikein osaa suhtautua. Hymyilin kannustavasti ja itkin sisäisesti.

Tämä trauma taitaa seurata hautaan asti.
Että sellainen äitienpäivän aatto.

Erite

Eikä mennyt edes viikkoa lääkärikäynnistä ja säikähdyksistä kun lapsi alkoi oksentaa. Ja voi pojat, että se oksensikin. Vuorokauden. Ja minä pyykkäsin, lapsen vaatteita, lakanoita, sohvan päällisiä, tyynyjä, peittoja, omia vaatteita, puolison vaatteita, pyyhkeitä, kaiken. Oksennus loppui, lapsi reipastui vuorokaudeksi, kunnes alkoi ripuli.

Perjantaina minä kävin hurtan kanssa pitkästä pitkästä aikaa oikein ihanan pitkällä lenkillä, jonka puolivälissä oikein mietin, että onpas harvinaisen hyvä fiilis tepastella reippaaseen tahtiin, kyllä kulkee. Kotona iski veren maku suuhun. Vartissa pää pönttöön ja siitä se lähti.  12 tuskallista tuntia helvetillistä kipua vatsassa ja selässä, eritettä roiskumassa kahdesta päästä viidestä kymmeneen minuutin välein. Järkyttävä jano. Yhden aikaan yöllä toivoin jo kuolevani oksentaessani samaa vesilasillista uudelleen ja uudelleen ja yökkien päälle happoja. Kolmen aikaan sai jo hetken nukuttua. Seuraavana päivänä pyykkäsin jälleen.

Kahteen päivään meillä ei ole kukaan ripuloinut eikä oksentanut, tosin puoliso ei ole vielä osallistunut hupiin. En malta odottaa.

Nyt olisi oikeasti ihan valtavan mahtavaa, jos kukaan ei pariin kuukauteen tursuaisi yhtään mitään eritettä yhtään mistään ruumiin aukosta. Kuudessa viikossa on käyty läpi kaksi vatsatautia ja kolmen viikon flunssa.

Lapsi tankkaa tissiä kuin viimeistä päivää. Tekee vissiin uutta suolistoflooraa tuhoutuneen tilalle ja kiskoo vasta-aineita. Hyvä niin, mutta vielä potkii oma nestehukka - pakko juoda koko ajan.

Voisko tämä tautitilanne rauhoittua hetkeksi? Ois kiva.

Pysäkki

Olemme sairastaneet jo pitkään. Minä olen edelleen nuhaköhäinen, kirveleväsilmäinen ja poskiontelopaineinen, mutta tytär on myös kipeä. Kamalan kipeä. 

Viikonloppuna alkanut kuume alkoi lapsella toissapäivänä jo laskea, mutta sen tilalle livahti helvetillinen kohtausyskä. Yskä, nuha, onnettomat unet ja oikeasti kauhean kipeän oloinen väsy lapsi saivat aikaan sen, että soitin paikalliselle lääkäriasemalle mahtaisiko olla aikoja, lähinnä korvien tarkistukseen. 

Olihan siellä. 

Mikäpä siinä, lapsi kainaloon, mies mukaan ja lekuriin. Perillä lapsi väsähti jo ihan kunnolla, lääkäri säikähti kasvoihin ilmestynyttä ihottumaa ja läimäisi käteen päivystyslähetteen. Kysyi vielä ollaanko liikkeellä autolla (no ei kun fillarilla, stana, tuodaan sairasta lasta näytille) ja vannotti, että nyt sitten kovaa kyytiä sairaalaan. 

Saatoin ajaa ylinopeutta keskustan läpi, ainakin kiroilin ja tööttäsin autokoulun autolle, joka tukki sairaalan risteyksen, kyttäsin peilistä lasta takapenkillä: onko se tajuissaan, eihän sitä nyt vain oteta minulta pois. 

Perillä palvelu oli tuttuun tapaan kehnoa. Päivystyksen tilat remontissa, sentään odottaa ei tarvinnut. Lastenlääkäri saapui pikaisesti, oli huolissaan, mutta jo hyvin varhain totesi, että kyseessä on hyvin epätodennäköisesti toisen lääkärin säikäyttänyt sairaus. 

Meningiitti. 

Poskiin noussut pistemäinen ihottuma. Se johtuu kovasta yskästä. Ei tappavasta bakteeritulehduksesta. Verikokeissa kaikki viittaa ärhäkkään virustartuntaan, jonka hoitoon käy parhaiten tulehduskipulääke. Tänään lapsi söi jo lautasellisen lempiruokaansa (eli sitä ainutta einestä mitä meille ostetaan) maksalaatikkoa. 

Viime yönä ei paljon nukuttu. Yskiminen tekee hirveän kipeää, se repii pienen hereille unesta itkemään. Sylissä oloa vähän helpottaa. Nukkukoon sylissä vaikka viikon, kunhan on olemassa. Pieni, lämmin, pipisurkea rakas.