Pojat on poikia?

Myönnän, että sietämättömän raskausajan lievä helpotus oli, kun iäkäs ultrannut kätilö kertoi minun odottavan tyttöä. En kerta kaikkiaan kykene edes pohtimaan, miten olisin suhtautunut uutiseen pojasta. Ahdistunut entisestään? Hyväksynyt asian tyynesti? Katunut? Hämmästynyt? Samapa tuo. Ei lapsen sukupuoli tee kesää eikä talvea, ainakaan suurimmalla osalla perheitä. Ilmeisesti on toki niitä perheitä, joissa hampaat irvessä jyystetään tulemaan sitä poikaa (näinhän perinteisesti on ollut ja maailmalla edelleen on) tai tyttöä ja ei-toivotun sortin saapuessa aloitetaan projekti alusta. Hämmentävää, että vehkeillä voi olla niin suuri merkitys.

Tapasin hiljattain kuuden pojan äidin. Hän oli hyvin erikoisella tavalla valloittava, itsensä ja elämäntilanteensa hyväksynyt, eräänlaista rauhaa ja tyyneyttä huokuva ihminen. Harvinaisuus. Kerroin hänelle pitäväni kuuden pojan äitiä sankarina. Häntä hymyilytti ja seuraavaan hengenvetoon kuuntelin kehuja pienen paikkakunnan lähipalvelujen loistavuudesta - tikattavaa kun on melkein viikottain, hyvin saa lääkärille aikoja.

Koska muhin kaiken aikaa kotona, puutalolähiössä, jossa asuu pääosin eläkeläisiä ja vain muutamia perheitä, vielä vähemmän pikkulapsiperheitä - on minulla aikaa tarkkailla ympäristöä. Meitä melkein vastapäätä asuu perhe, jossa lapsia on laskujeni mukaan ehkä neljä tai viisi - en ole varma. Tyttöjä on yksi, loput poikia. Olen  perheen alakouluikäisen jannun saanut tässä vuosien varrella kiinni muun muassa roskien heittelystä toisten pihoihin, minua on nakattu lumipallolla, tyypin kaverilauma on hyppinyt viemäriputkiremontin aikana kaivetuissa kuopissa ja heitellyt niihin suuria kivenlohkareita etc. Minä olen kotiin saapuessani väistänyt autolla jätkiä, jotka eivät liikahdakaan fillareidensa kanssa kokoustamasta keskeltä tietä. Aina on jotain kuhinaa ja kihinää.

Sain itseni taannoin kiinni minua kautta aikojen suunnattomasti ärsyttäneestä "pojat on poikia" -ajattelusta. Ajatus on vaikea, koska en osaa suhteuttaa sitä tyttöjen maailmaan. Mitä tytöt sitten saavat olla? Hiljaa ja sieviä ja harmittomia ja söpöjä? Pojat subjekteja, tytöt objekteja - tai attribuutteja? Pojat ovat reippaita ja tytöt kilttejä? Loputtomiinhan minä tätä mielelläni pyöritän lämpimikseni - ja pyöritänkin kaiket illat.

Puolisollani oli tänään syntymäpäivä. Leikin supervaimoa ja -äitiä ja leivoin taaperon kanssa aamulla suuren raparperipiirakan. Ollessamme iltapäivästä keittiön pöydän äärellä kahvilla, havaitsi taapero lähestyvän moottoriajoneuvon: "Mpopo!". Ketkäs ne siinä - naapurin alakouluikäiset jätkät, pienellä keltaisella mopolla, ilman kypärää kaasuttelemassa tietä eestaas. Minä kaivoin esiin perheen äidin puhelinnumeron ja lähetin hänelle tekstiviestin, jossa pyysin puuttumaan asiaan lasten turvallisuuden tähden.

Lähetettyäni viestin ja saatuani takaisin lyhyen kiitoksen, kävi minua hävettämään. Velloin aikani kummallisessa "olen kauhea kyylä" -ajatussotkussa, kunnes mieleen tuli, että hei - minä olen aikuinen ja aikuisilla on velvollisuuksia. Jos oma lapseni hölmöilisi yhtä typeriä, toivoisin todellakin, että minuun otettaisiin yhteyttä.

Ei voi mitään, minua ärsyttää se, että naapurin pikkujätkät ärsyttävät minua. Ymmärrän, että on kauhean vaikeaa kasvaa kohti murrosikää (voi perkele mitä ne sitten keksivät), lasten pitää saada törttöillä ja hölmöillä ja näkyä ja kuulua, mutta silti ärsyttää. Ärsyttäisikö samalla tavalla käyttäytyvä tyttö? Vai ärsyttääkö minua se, että oma lapseni, oma puolisoni ja oikeastaan minäkin käyttäydymme pääosin kovin eri tavoin?

Toisaalta niiden isä, joka on mielestäni arrogantti pikkunilkki ärsyttää minua myös - kaikkein eniten.

Hampaat etc.

Tyttäreni täyttää kesäkuussa jo kaksi vuotta, mikä on toki juhlan paikka ja haikeaakin. Ei mitään muistikuvia siitä, millainen se oli pari kesää sitten. Tissit vuosi verta ja pää oli sekaisin ja haava kipeä ja pelotti, että lapsi menee rikki tai kuolee tai vähintääkin pilaamme sen.

No ei ole pahemmin mennyt lapsi rikki, sen sanavarasto koostuu toki aavistuksen omalaatuisista ilmauksista ja luonne on isään tullut. Väittäisin, että pahin paniikki on jo kärsitty, mitä lapseen kokonaisuutena tulee - paniikit sinänsä tuskin loppuvat koskaan.

Postissa läpsähti viimein kutsu hammaslääkäriin, tai suuhygienistille. Tuttuun tapaan hieman hämmennyin kirjekuoren sisällön kanssa - paketissa kun oli ruotsinkielinen lomake, joka toivottiin otettavan mukaan vastaanotolle. Lomakkeessa tiedusteltiin mm. huoltajaa ja hänen ammattiaan (siis yksikössä, olen elänyt siinä käsityksessä, että lapsella on kaksi huoltajaa - tässä joku siis pahoittaa taas mielensä). Lisäksi paketissa oli mukana koululaisen hammashoito -esite, jossa kerrottiin, että joka välissä pitää pureskella purkkaa ja makeat välipalat ovat pahasta. Tyttäreni on kahden, mutta menee ilmeisesti jo koululaisesta.

Olen jo alkanut valmistautua hammashoitolavierailuun tutustumalla Imetyksne tuki ry:n materiaaleihin imetyksen vaikutuksista hampaisiin. Vertaistukiryhmissä kun monia äitejä on suorastaan moitittu lapsen hampaiden pilaamisesta imettämällä. 2000-luvun tutkimuksissa vastaavaa ongelmaa ei ole havaitttu.

Tänään läpsähti sähköpostiin varmistus päivähoitopaikasta. Vielä tässä kuussa pitäisi mennä tekemään sopimuksia ja vähän tutustumaan. Puoliso nappasi kesälomansa jostain syystä elokuulle, jolloin päiväkotiuran piti jo kovasti alkaa, mutta istukoon sitten siellä lapsen kaverina tutustumassa ja totuttelemassa. Olen edelleen hieman kauhuissani ajatuksesta kodin ulkopuolisesta hoidosta, mutta toisaalta melko luotettavat asiantuntijatahot ovat varmistaneet, että parivuotias pärjää ihan hyvin muutaman tunnin hoidossa, jossa sillä on jopa mahdollisuus tavata muita lapsia. Hyvä niin.

Olen #muuten todella närkästynyt (on siis korkea aika päästä täältä himasta töihin) lasten haalareiden lahkeiden pituuksista. Siis minkä perkeleen takia niiden on oltava niin lyhyet? Tytär on hyvinkin lyhyt tyyppi, jonka geeneillä ei pitkiä sääriä ole luvassa, mutta silti joka ikisessä haalarissa lahkeet ovat aina puolessa sääressä. Sanomattakin lienee selvää, että lyhytlahkeisissa tamineissa kantaminen on lähes mahdotonta ellei sitten halua lahkeensuiden nousevan polviin. Tuoreimpana pettymyksenä Ducksdayn haalari (kyllä, sorruin blogihaalariin).

Että siinä vinkki jollekulle haalarivalmistajalle. Laittakaa ne kaukoidän naiset ja lapset lahoissa tehtaissa ompelemaan kunnolla pituutta lahkeisiin!

Korjaus

Viime kesänä keskustelin (tai olin kiinnostusta teeskentelevänä korvana) kollegalle, joka koki suurta yhteyttä välillämme läpikäymiemme sektioiden takia. Hän, jo yli 50-vuotias nainen, kävi läpi melkoisen yksityiskohtaisesti jokaisen neljästä (4!) sektiostaan. Joka toisen, eli toisen ja neljännen kohdalla hän muistutti edellisen kokemuksen olleen niin kauhean, että uusi lapsi oli syytä tehdä jo korjaavan kokemuksen takia. Huonot kokemukset liittyivät epäonnistuneeseen anestesiaan, eli vaikuttamattomaan puudutukseen - aina välillähän näitä kuulee.

Korjaava kokemus. Niin. Ehkä en hahmota asiaa oikein, en ole jaksanut tarkistaa minkäänlaista määritelmää, mutta ajatus tuntuu huonolta ja motiivina hataralta.

Taannoin somessa, toverin seinällä, käsiteltiin synnytystapoja. Yksi kommentti kuului: "sektiota helpompaa tapaa saada lapsi ei olekaan". No minähän kiskaisin saman tien bensaa keuhkoihin ja tulitikun perään ja piti mennä söheltämään jotain mukafiksua. Terveydenhoitoalalla työskennellyt kommentoija sitten kävi kyselemään, että millä perusteella kokemukseni on ollut huono. En edes muista mitä tämä rouva loppujen lopuksi päästeli, hän nimittäin poisti kommenttinsa (aina yhtä rakentavaa). Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa.

 Kuitenkin nämä jäävät aina jonnekin muhimaan. Ja samaan tulee törmättyä aina uudelleen ja uudelleen. Terveydenhoitoalla työskentelevät tuntuvat puolustavan toisiaan viimeiseen saakka, ihan livenä olen tähän hiljattain törmännyt. Että pitää ymmärtää ja ihmisiä ollaan kaikki.

 Minkä vuoksi minun pitäisi ymmärtää kohtelua, jota sain. Minkä vuoksi minun pitäisi hyväksyä leikkaussalihoitajien kommentit ulkonäöstäni, anestesialääkärin kiroilun ja syytökset, sen onnettoman lääkäriopiskelijan vaitonaisen kiinnipitämisen, koko henkilökunnan huutamisen ja riehumisen lapsen päästyä vatsasta ulos?

Miksi "esikäynnillä" ei kerrottu, että saapuessanne sektioon on turha odottaa inhimillistä kohtelua. Leikkaussalissa ei ketään kiinnosta miltä sinusta tuntuu tai ei tunnu, onko hyvin vai huonosti, pärjäätkö. Ihan olisi voinut sanoa suoraan, että kellään ei ole aikomustakaan tuoda lasta heräämöön ja siellä saat sitten kuunnella tunti tolkulla kipeänä henkilökunnan toisistaan laukomaa paskapuhetta. Kertoa olisi voinut, että sillä sekunnilla kun astutte aamulla ovesta sisään, olette henkilökunnalle vaiva ja taakka ja kykenemätön omaan ajatteluun.

Olen työskennellyt vuosia opetusalalla. Olen vahvasti sitä mieltä, että opetusalalla työskentelee hyvien ja osaavien tyyppien lisäksi paljon idiootteja, joiden ei pitäisi koskaan päästä opettamaan, ohjaamaan saati johtamaan alan työyhteisöjä tai kehittämistä. Ei minulla ole tarvetta puolustella kenenkään tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Sama koskee muitakin aloja, joilta olen tiliä nauttinut.

Yksi vastikään kolmannen lapsensa saanut tuttu äiti tokaisi, että kyllä sitä neljännenkin haluaisi vielä käydä synnyttämässä. En oikein osaa suhtautua. Hymyilin kannustavasti ja itkin sisäisesti.

Tämä trauma taitaa seurata hautaan asti.
Että sellainen äitienpäivän aatto.

Erite

Eikä mennyt edes viikkoa lääkärikäynnistä ja säikähdyksistä kun lapsi alkoi oksentaa. Ja voi pojat, että se oksensikin. Vuorokauden. Ja minä pyykkäsin, lapsen vaatteita, lakanoita, sohvan päällisiä, tyynyjä, peittoja, omia vaatteita, puolison vaatteita, pyyhkeitä, kaiken. Oksennus loppui, lapsi reipastui vuorokaudeksi, kunnes alkoi ripuli.

Perjantaina minä kävin hurtan kanssa pitkästä pitkästä aikaa oikein ihanan pitkällä lenkillä, jonka puolivälissä oikein mietin, että onpas harvinaisen hyvä fiilis tepastella reippaaseen tahtiin, kyllä kulkee. Kotona iski veren maku suuhun. Vartissa pää pönttöön ja siitä se lähti.  12 tuskallista tuntia helvetillistä kipua vatsassa ja selässä, eritettä roiskumassa kahdesta päästä viidestä kymmeneen minuutin välein. Järkyttävä jano. Yhden aikaan yöllä toivoin jo kuolevani oksentaessani samaa vesilasillista uudelleen ja uudelleen ja yökkien päälle happoja. Kolmen aikaan sai jo hetken nukuttua. Seuraavana päivänä pyykkäsin jälleen.

Kahteen päivään meillä ei ole kukaan ripuloinut eikä oksentanut, tosin puoliso ei ole vielä osallistunut hupiin. En malta odottaa.

Nyt olisi oikeasti ihan valtavan mahtavaa, jos kukaan ei pariin kuukauteen tursuaisi yhtään mitään eritettä yhtään mistään ruumiin aukosta. Kuudessa viikossa on käyty läpi kaksi vatsatautia ja kolmen viikon flunssa.

Lapsi tankkaa tissiä kuin viimeistä päivää. Tekee vissiin uutta suolistoflooraa tuhoutuneen tilalle ja kiskoo vasta-aineita. Hyvä niin, mutta vielä potkii oma nestehukka - pakko juoda koko ajan.

Voisko tämä tautitilanne rauhoittua hetkeksi? Ois kiva.

Pysäkki

Olemme sairastaneet jo pitkään. Minä olen edelleen nuhaköhäinen, kirveleväsilmäinen ja poskiontelopaineinen, mutta tytär on myös kipeä. Kamalan kipeä. 

Viikonloppuna alkanut kuume alkoi lapsella toissapäivänä jo laskea, mutta sen tilalle livahti helvetillinen kohtausyskä. Yskä, nuha, onnettomat unet ja oikeasti kauhean kipeän oloinen väsy lapsi saivat aikaan sen, että soitin paikalliselle lääkäriasemalle mahtaisiko olla aikoja, lähinnä korvien tarkistukseen. 

Olihan siellä. 

Mikäpä siinä, lapsi kainaloon, mies mukaan ja lekuriin. Perillä lapsi väsähti jo ihan kunnolla, lääkäri säikähti kasvoihin ilmestynyttä ihottumaa ja läimäisi käteen päivystyslähetteen. Kysyi vielä ollaanko liikkeellä autolla (no ei kun fillarilla, stana, tuodaan sairasta lasta näytille) ja vannotti, että nyt sitten kovaa kyytiä sairaalaan. 

Saatoin ajaa ylinopeutta keskustan läpi, ainakin kiroilin ja tööttäsin autokoulun autolle, joka tukki sairaalan risteyksen, kyttäsin peilistä lasta takapenkillä: onko se tajuissaan, eihän sitä nyt vain oteta minulta pois. 

Perillä palvelu oli tuttuun tapaan kehnoa. Päivystyksen tilat remontissa, sentään odottaa ei tarvinnut. Lastenlääkäri saapui pikaisesti, oli huolissaan, mutta jo hyvin varhain totesi, että kyseessä on hyvin epätodennäköisesti toisen lääkärin säikäyttänyt sairaus. 

Meningiitti. 

Poskiin noussut pistemäinen ihottuma. Se johtuu kovasta yskästä. Ei tappavasta bakteeritulehduksesta. Verikokeissa kaikki viittaa ärhäkkään virustartuntaan, jonka hoitoon käy parhaiten tulehduskipulääke. Tänään lapsi söi jo lautasellisen lempiruokaansa (eli sitä ainutta einestä mitä meille ostetaan) maksalaatikkoa. 

Viime yönä ei paljon nukuttu. Yskiminen tekee hirveän kipeää, se repii pienen hereille unesta itkemään. Sylissä oloa vähän helpottaa. Nukkukoon sylissä vaikka viikon, kunhan on olemassa. Pieni, lämmin, pipisurkea rakas. 

Teeveekatsaus - hiiitaaasti

Telkkari on lapsen saavuttua maailmaan ollut hyvin pienessä roolissa elämässämme. Lähinnä se on auki aamulla Muumit ja mitä lie sen jälkeen tuleekaan (onneksi ei enää Kaapo) ja iltasella yläkerrassa lapsen mentyä nukkumaan.

Eipä siinä mitään, olen yhdelle elämää aivan varmasti tillittänyt laatikkoa aivan tarpeeksi, kyllästymiseen asti ja lähestulkoon terveydelle haitallisessa määrin, mutta ai että kun iski tämä kauhea flunssa (joka ei muuten vieläkään hellitä, pahenee vain). Karfreitagin kunniaksi lösähdin sohvalle imetyskuoppaan ja päädyin Teemalle, josta en päässyt koko päivänä pois. Jos lasta, flunssaa ja esimerkiksi elämää ei olisi, olisin istunut ja möllöttänyt Jerusalem 24h aamukuuteen saakka.

Pikku hiljaa on alettu kohista hitaasta journalismista, mutta hidas televisio on hiipinyt myös hiljaisena ja vähemmän meuhkattuna mukaan. Olin jo ihastuksissani kun töllöstä tuli Berlin 24h ja eikös näitä ole joku muukin vastaava väännetty. Miten on mahdollista, että koko ajan tulee mukaan uusia ihmisiä, taviksia, jotka ovat arjessaan kiinnostavia ja joista ihan aidosti käy välittämään. Olen tänään potenut jonkinlaista telsumaratonkrapulaa, orastavaa kaipuuta - mitä niille kaikille täysin erilaisille ihmisille tänään kuuluu?

Jerusalem tapahtumapaikkana ei ole kaikkein yksinkertaisin, se nyt lienee selvää, mutta ihailen sitä miten kiihkottomasti tekijät ovat tuoneet eri näkökulmat esiin. Kullakin haastatellulla on oma näkemyksensä, oma tilanteensa, oma tulkintansa - se jokaiselle suotakoon. Minulla on oma näkemykseni, oma tulkintani omassa tilanteessani siitä mikä on oikein ja oikeutettua. Enkä varmasti ole oikeassa.

Kunpa ihan jokaisena tylsänä juhlapyhänä tulisi uusi 24h. Ei typeriä ja vaivaannuttavia kokoperheen leffoja, sitcom uusintoja, saati halvalla hankittuja Norjadokkareita.

Huomautettakoon vielä, että hitaan telsun tekeminen vaatii taitoa, näkemystä, älyä ja oletettavasti hurjia resursseja. Paskaakin on toki nähty, kuten suorastaan legendaarinen Juhannusjuna, joka matkasi 2012 Helsingistä pohjoiseen. Lapseni oli viikon ikäinen, me todellakin silmät sikkuralla katselimme sitä sontaa pientä nyyttiä ihmetellen, shokissa. Että jätti sekin jälkensä.

Lauantait pelastaa nykyisin Avara luonto, joka on saanut uuden, sosiaalisen muodon (kuulemma yhden arvion mukaan minun keksimänäni, meriitti kai sekin). Joudun kuitenkin harmittavan usein vaihtamaan kanavaa mikäli eläinvauvat ovat pulassa. Liekö imetys vai ihan pelkkä äitiys, samaistuminen. Samaistua kai me kaikki telsun edessä haluamme - hallitusti ja hillitysti.

Palataksemme nopeasti Jerusalemiin: Minua muuten edelleen silloin tällöin huvittaa kauan kauan sitten istumieni Ylioppilaskirjoitusten reaalikoe, jossa vastasin uskonnon kysymyksiin - filosofian rinnalla. Uskonnon ensimmäinen kysymys kuului kutakuinkin: Mitkä ovat Lähi-idän kriisin uskonnollishistorialliset syyt? Siitä sitten mind mapia vääntämään. Sen sijaan biologian ensimmäinen kysymys kuului: Mikä on osteoporoosi? Ei oltu ihan isketty kysymysten vaatimustasoa rinta rinnan.

Tavanomaistakin tylsempi päivä?

Lapsena pitkäperjantai oli muistaakseni kamala. Kauhean pitkä ja tylsä, kelikin kurja, vanhemmat jotenkin surumielisiä ja harmaita - jossain kai häämötti lauantain ja virpomisen odottelu (kyllä, rannikolla tehdään kaikki väärin), en tosin enää kouluiässä juuri virponut, sillä asuimme kaupungin keskustassa kerrostalossa ruotsinkielisten eläkeläisten seassa. En puhunut ruotsia, eivätkä he suomea. Jo tuolloin koin ovelta ovelle kiertämisen vastenmielisenä.

Puoliso on lapsen kanssa puistossa. Läheisen - paremman - päiväkodin puistossa, joka on oikein EU-säädösten mukainen, toisin kuin yksikään kaupungin puutarhaosaston ylläpitämä puisto. Arvelen, että lopetan puistoista valittamisen ja jankkaamisen siinä vaiheessa kun minun ei niissä tarvitse enää luuhata. Parissa vuodessa siis, toivottavasti.

 Minä kiipesin yläkertaan siirrettyyn työhuoneeseen luuhaamaan internetissä. Kärsin kolmatta tai neljättä päivää ikävää flunssaa, joka omaa kurjasti piirteitä allergiasta, mutta tulehduksilla maustettuna. Nostaisi edes kunnon kuumeen ja polttaisi tulehdukset pois, mutta ei. Hyvä kai niin kauan kun lapsi on terve. Tähänhän nämä pääsiäiset aina menevät - jos ei sairasta pää, sairastaa kroppa.

Yle on ilahduttavasti pääsiäisviikolla esittänyt Pikku Kakkosen perään vanhoja lastenohjelmia. Eilen tuli hartaasti odottamani Hapsiainen, joka oli edelleen hämmentävällä tavalla hypnoottinen kaikessa kehnoudessaan. Kössi Kenguru jatkui ja jatkui ja oli typerä. Histamiinikin oli hämmentävä - ihan kiva, mutta taisin suhtautua siihen jo lapsena ristiriitaisin tuntein. Vanhoja lastenohjelmia katsellessa on tullut valtavan voimakkaasti esille se, miten räikeästi ne onkaan oikeastaan tehty aikuisille. Ei siis ihme, että jutut menivät kakarana yli - ja minähän teeveetä penskana tuijotin.

Flunssa- ja allergialääkepöhnä tympii. Tekisi mieli ulos vesisateeseen hurtan kanssa, mutta sen todennököisesti kärsisi keuhkoissaan välittömästi. Tekisi mieli tehdä vähän töitä pois alta, mutta itseä tyhmempien pikkupomojen itsetunnon voitelu ja lutkutus ei innosta. Pitäisi kiillottaa ansioluetteloa ja laatia hakemuksia, mutta tiedän vain harvoja vastenmielisempiä hommia. Ei voi liikkua, ei voi touhuta, mutta makaamiseen ja nukkumiseen on liian reipas.

Siirryn tämänkin turhan rutinan ääreltä vaeltamaan pitkin pinterestiä.