Kyytiä

Kovin on tullut viime aikoina lasta taas kannettua. Lumet sulivat, oho; lapsi liikkuu ja kiipeilee. Kätevää on siis vaikka ruoanlaiton tai keittiönkuurauksen ajaksi ripustaa lapsi selkään, niin se ei esmes onnistu satuttamaan itseään ja saa joskus sen ruoankin nenänsä eteen.

Kantaen on tepasteltu myös kyläilemään; olen kauhean arka lähtemään vaunujen kera liikkeelle, varsinkin kohteisiin, joissa ei voi olla ihan varma vaunujen säilönnän suhteen. Vaunut on myös yksin hankala saada kuistin portaita alas, puhumattakaan jalkoihin tunkevista koirista ja jonnekin odottamaan istutettavasta lapsesta ja kissoista ja avaimista ja hiki tulee ja pissahätä AINA. Ettätota, kantaen mä pääsen helpommalla. 

Ulkona olen enimmäkseen kantanut lasta edessä. Kaupassa Manduca on nopea ja kohtuullisen mukava. Eikä tarvitse uittaa liinanpäitä marketin parkkiksella kurassa. Aavistuksen pidemmät matkat olen kantanut pitkällä (7) liinalla - ostos, johon olen tosi tyytyväinen. Vielä pitäisi saada aikaiseksi harjoitella kunnon selkäsidonnat pitkällä liinalla - ja sen perään vielä ulkovaatteiden päälle. 

No repulla ja pitkällä liinallahan ei tunnetusti pitkälle pötkitä, oli ihan pakko saada lyhyt liina. Se saapui kotiin vapuksi. Puolet pellavaa ja on meinaan jämäkkä. Lapsi perusrepussa olen uskaltautunut jopa ulkoiluttamaan lonkkavammaisen hurtan parin korttelin ympäri ja haravoimaan. Tyytyväinen on mokoma, kyydistä näkee paremmin maisemia kuin vaunusta. Kuikuiluvarmaa sidontaa en tosin osaa tehdä. 

Lyhyellä liinalla saa aika näppärästi kiinnitettyä lapsen vaikka lonkalle mukaan touhuamaan, eteen en sillä viitsi ripustaa. Puolipellavaisella kannan tuon minilapsen varmaan kätevästi vielä eskariinkin. Pitäisi taas saada aikaiseksi opetella perusrepun lisäksi joku pätevä selkäsidonta - niitähän riittää. 

Selkään sitomisessa meillä on selkeästi hankaluutena oma jäykkyyteni ja se, että tytär on tosi lyhyt - peppupussin askartelu on ihan helevetin hankalaa. Kun kunnon pussin saa aikaiseksi, on lapsi valunut liian alas selässä ja neitiä hiissatessa ylöspäin valahtaa pussiviritelmä alkutekijöihin. Eli hyvä on syyttää lapsi paran mittaa, kun vika on vaan mussa. Olen lisäksi jokseenkin kehno kiristelemään liinaa kunnolla, aina iskee paniikki, että nyt sidonta äkkiä valmiiksi ennen kuin se ehtii kiemurrella johonkin suuntaan. Ja paniikki, että nyt liina on liian kireellä ja lapsen jaloissa ei veri kierrä (no ehkä se kiljuisi) ja onko sen sammakkoasento tarpeeksi/liian syvä. 

Repussa lapsen saa toki nopeasti ja turvallisesti selkään, mutta en kertakaikkiaan saa manducan säätöjä sopiviksi, siten että lapsen rintakehä olisi riittävän kiinni mun selässä. Aina jää falskaamaan ja asento on kurja molemmille. Esimerkiksi haravoinnista ei tullut mitään lapsen heiluessa puolelta toiselle. Ei auta vaikka iskisin vyön kiinni ihan hinkkien alle, vauva on liian matalalla. 

Tästäkin huolimatta olen tyytyväinen siihen, että puoliso osoittaa kiinnostusta repulla kantamiseen ja on miettinyt, miten kätevää on kesällä lähteä tytär repussa vaikka ongelle. 

Kaikissa opastusvideoissa vauvat on pitkiä ja äidit hanskaa homman suit sait vaan ja selostaa vielä matkan varrella, mitä ovat tekemässä. Lopputulos on täydellinen ja sitten pyörähdellään iloisina lapsen kiljuessa riemusta. "Tadaa!" Oikeesti tulee hiki ja joskus yleensä ei vaan onnistu. 

Ilahduttavaa on se, että lapsi aidosti tykkää olla kyydissä. Kun liinan kaivaa esiin on hymy leveä ja hihkumistakin havaittavissa. Joskus on mukava viettää aikaa lähekkäin ja vaikka laulella, kun lapsi aika harvoin malttaa rauhoittua, vaikka sitä selvästi kaipaisi. Ulkoilu on kätevää ja hauskaa kun on hyvää seuraa matkassa. 

Meidän eka kantoväline - trikoinen ihana caboo muuttaa lähiaikoina naapurikaupunkiin odottamaan seuraavaa kyyditettävää. Mitäpä tuota säilömään. Olen myös vihdoin asettanut itseni liinanostokieltoon, vaikka neliöliina kovasti houkuttaisi. Nykyisellä valikoimalla kannan tuon tosiaan vähintäänkin sinne eskariin (mutta mihin - suomeksi vai ruotsiksi vai kielikylvysti, ounou - enää 5 vuotta aikaa päättää).

Olen hurahteluäiti. Luonnosten syövereistä. 

Hullu

Mua vituttaa. 

Otin eilen yhteen naapurin kanssa. Nukutin vauvaa kuistilla - herra heilui kirveen kanssa kaupungin tonttipalalla hakkaamassa puuntaimia alas. Karjuin sille, että lopeta jo ja pysy siellä omalla tontillasi. Herra totesi sivistyneesti, että ole tyttö hiljaa kun et mitään ymmärrä. Hohhoijaa. Keskustelu ei ollut hedelmällinen, kyllästyin kuuntelemaan naapurin äidin/vaimon herjoja ja toivotin hyvää kesää. Aika reilusti lähti sähköpostia kaupungin viranhaltijoille puutarha- ja rakennuspuolelle. Herran väitteet olivat aika mielenkiintoisia.

Äitini tuli puolen päivän aikaan kylään ja oli järkyttynyt, sillä naapurin herra seisoi tonttien rajalla ja tuijotti täysin avoimesti kuka meidän portista sisään astelee. Onko se normaalia? Kun mun mielestä ei ole.

Minähän tässä hullun maineen saan ja sekopää toki olenkin, mutta mun mielestä ei myöskään ole normaalia, että mikäli perheestäni joku tohtii pistäytyä pihamaalla, liimautuu naapuritalon ikkunaan ainakin yksi naama. Hankkisivat saatana jonkun kanavakortin.

En jotenkin onnistunut kilahdukseni jälkeen millään rauhoittumaan. Verenpaine veteli aika härskejä lukemia. Tajusin sitten mitata kuumeen - no sitähän oli ja on. Vauvan nuha ja flunssa alkaa ilmeisesti olla ohitettuna, mutta mun olo on edelleen kökkö. Ruoka ei maistu ja tekee mieli lähinnä nukkua - kumma kuvotus päällä jatkuvasti. Ja kusettaa.

Kehnoa oloa toki sietäisi, harvoinhan meillä nykyään sairastetaan, mutta mulla ois loppu- ja alkuviikko täynnä työkeikkaa. Rahantulo lievänäkin ilahduttaa, mutta kaipaan myös sitä, että pääsen pois ensinnäkin neljän seinän sisältä - tai neljän silmän edestä. Saan olla työminä.

Työminä astuu kehiin täysipäiväisesti kuuden viikon kuluttua. Hurjaa. Sitä hupia kestänee lokakuun lopulle. Toisaalta mahtavaa, toisaalta hirvittää - kai sen kuuluukin niin mennä.

Lapsen kielen kehitys on aika hurjaa. Neiti rakastaa nykyisin kirjoja ja osaa niistä näyttää muun muassa kukkia ja tipuja (hyödyllistä toki). Vanha lingvisti on ymmällään kehityksen edessä. Siis sehän on jo niin iso, että se ymmärtää asioita. Melkein liikuttava on syöttötuolissa käsky "kädet ylös" suojavarusteita pukiessa. Kohta on synttärit. Harkitsen burleski-teemaa.



Edit. Hulluuttani todistaa lisäksi se, että kilahti taas. Istuimme puolen päivän aikaan keittiössä ruokailemassa koko perheen voimin. Ikkunan kohdalle, pensasaidan viereen pysähtyi keski-ikäinen mies terrierinsä kanssa - ja koira paskantamaan. Flexissä killotti useampi kakkapussi, mutta elettäkään ei herra tehnyt sellaisen irrottamiseksi. Koira valmis ja matka jatkui. No kuka siinä sitten avaamaan ikkunaa ja karjumaan, että voitko hei poimia nuo koiranpaskat mun tontilta. Ei voinut, mutta minä olen hullu narttu. 
Tuli sekin erittäin selväksi. 
Järjestääkö joku taho jotain "pidä turpas kiinni" -kursseja. Voisin osallistua.

Pipivali

Vauva on kipee ja mä oon vähän kipee. Eli meillä on maailmanlopun nuha. Tiedän nuhan alkuperäislähteen ja olen aavistuksen katkera, mutta yritän olla aikuinen ja tiedostava ja tajuta, että näitä nyt on ja tulee ja menee vielä ainakin miljoona.

Kurjasta olosta on (kai) se ilo, että voin ihan rauhassa kököttää koneella sen sijaan, että piiskaisin itseäni paiskomaan kuulaa tai läähättämään vastaavaa. En kipeenä viitsi. Pitäisi toki imuroida ja kuurata keittiö, mutta eiköhän nekin ehdi.

Muutamia konttauksia kontannut lapsi käytti eilen nuhanenäistä keskittymiskykyään hyväksi ja ryhtyi konttaamaan ihan asiakseen. Itse vietin eilisen olkkarin lattialla kiipeilytelineenä kollegani pahvilaatikon kanssa. Konttaamisen ohella kun seisominen on mahtavaa. Olen varovaisen yllättynyt lapsen harkitsevaisesta laskeutumiskyvystä.

Makkari haisee ihan grilliltä, koska uskon sipulipropagandaan. Normioloissa yliherkkä hajuaistini tulee vihaamaan sipulihoitoa varmasti heinäkuulle saakka, haju kun pinttyy aina.

Poden aavistuksen huooa omaatuntoa siitä, että iskin lapsen kuistille nukkumaan pipistä huolimatta. Toisaalta, ei se kuumeinen ole ja saapahan kiskoa unta pää kunnolla korotettuna.

En ole saanut tehtyä pihalle ja pihan koiranpaskalle yhtään mitään. Stressaa vähän. Tosin ilmeisesti elo on kuitenkin niin stressitöntä, että stressaan jo jonkin verran reilun kuukauden päässä häämöttävää neuvolakäyntiä ja vikalistan pituutta.

Milloin vappukoristeet pitää purkaa pois?

Ruokinta

Kävin taas koiranruokatehtaassa. Kävi ilmi, että suosikkisafkan valmistus on lopetettu. Viimeistä erää oli kaupan aika huokeaan hintaan. Ostin sitten 60 kg koiranruokaa. Onneksi oli farkku alla ja kellarissa tilaa. Voi olla, että haen vielä toisen satsin, en nimittäin tiedä millä ruokkia hurtat ko nuo loppuu. Mä mitään barffaamista jaksa.

Lapsi puolestaan ruokailee nykyisin viitisen kertaa päivässä. Joskus neljä. Suositusten mukaan sen tulisi nauttia viisi yhteistä ateriaa perheen kanssa. No ilman perhettäkö se sitä ruokaa vetelisi? Hinkkiä tankkaa erityisesti öisin ja aamupäivisin kun muuten ei oikein malta. Paitsi kylässä, kun ujostuttaa.

Soseita ei meille ole ostettu - eikä valmistettu (jos sosekeittoja ei lasketa, ne lapsi vetelee riisikakkujen tai leivän kanssa - joskus riisin). Ei ole hankittu myöskään puuroja (paitsi yksi korvikepuuro maitotestausmielessä - jumalauta, että veti mahan kovalle), vellejä tai muutakaan. Hedelmät ovat siis hedelmiä, vihannekset vihanneksia, proteiini ihan itseään - ja maito tulee tissistä. Pari maissinaksupussia on hommattu, mutta lapsi ei niistä oikein enää välitä, ja joo - paketti pieniä riisikakkusia, kunnes tajusin ostaa suolattomia luomuja ihan aikuisten puolelta. Lastenruokahyllyllä olen hukassa - totaalisesti, ja myös järkyttynyt hinnoista (ja tuoteselosteista).

Kaikki ruoka alkoi jokin aika sitten lentää lattialle. Onneksi jo viime vuoden puolella opiskelin ruokintaa ahkerasti ja sumuisin aivoin muistelin, että lapsi saattaa haluta haastetta ruokailuun. Se syö siis vain pieniä paloja. Mitä pienempiä - sen mahtavampaa. Yhden ruokailun kestäessä siis sen vähintään puoli tuntia - meillä istutaan ruokapöydässä päivittäin lähemmäs kolme tuntia.

Suosikkeja tältä viikolta ovat linssit, munakoisoquinoahässäkkä sekä bataattisoppa leivän kera. Mahtavinta ikinä on veden hörppiminen ihan itse nokkiksesta (pitääkö niitäkin olla niin saatanan paljon erilaisia ties millä venttiilisysteemeillä - paras on halvin mahdollinen 'emma').

Väännän päivälliselle isomman satsin ruokaa (suolatonna, maidotonna, vähällä kananmunalla) ja sitä syödään koko porukka. Samaa päästellään seuraavana päivänä lounaalla. Kierto jokseenkin onnistunut. Muut ruoat hedelmiä ja viljaa - pääosin.

Oppisi nyt hiljalleen syömään lusikalla niin saattaisi päästä aavistuksen pienemmällä sotkulla. Ehkä. Hässäkässä saattaisi auttaa toki hyvinkin mikäli lapselle voisi iloiten tarjoilla munakkaita ja viiksijogurttia, mutta en viitsi. Paljaasta kananmunasta iho kärähtää saman tien aika pahaksi - kananmunaa käytän kyllä munamaidossa (eli kasvisliemi+kananmuna) ja vastaavissa - puuropannarissa jne. Maidon saa onneksi piankin korvattua kätevästi vaikka kauratuotteilla.

Näin. Luonnosten kätköistä.

Motivaatio

Tilaamassani potilaskertomuksessa (sain vihdoin sitä kautta tietää esimerkiksi minut leikanneen lääkärin nimen) mainitaan, että minulla ei ole ollut motivaatiota synnyttää alateitse.

Ai ei vai?

Olisin halunnut keskustella asiasta, kysyä asiasta, saada asiasta muutakin tietoa kuin mitä netin palstoilla ja vauva-aiheisilla propagandasivuilla on kertoa. Kukaan ei ehtinyt/viitsinyt/halunnut kanssani keskustella.

"Ei tätä kuule synnyttämään ruveta, laitetaan leikkauslistalle." 

Kiitos vaan vitusti.

Tuskin minä olisin uskaltanut ryhtyä synnyttämään. Ajatus lapsen kaivamisesta ulos minun maatessa selälläni jalat telineissä on vastenmielinen, huomattavasti vastenmielisempi kuin leikkaus. Silti on edelleen epäonnistunut olo. Kaikenkaikkiaan. En osannut olla raskaana, en yhtään. Enkä osannut synnyttää. En osaa olla kiva ja kiitollinen siitä, että ollaan hengissä ja jokseenkin hyvinvoivia.

"Etkö sä oo ees vaippaa vielä vaihtanu? Ala kuule ottaa vastuuta lapsestasi."

Jostain syystä aina mielialan lerpahtaessa alkavat lapsen syntymään liittyvät asiat pyöriä mielessä. Kuristaa ja itkettää. Tekee mieli kadota. Hävettää. 

Kotona on riitaa ja niskassa roikkuvat seinät. Tuntuu, että pysyn järjissäni sillä, että paiskon aamupäiväunien aikaan kahvakuulaa tunnin ja iltapäivällä retuutan vaunuja ja koiraa satamaan ja takaisin. Koko elämä on lapsen nukutusta, ruokkimista, keittiön kuurausta, kännykän räpläystä, epävarmuutta.

Haluaisin olla läsnä ja aito, mutten tiedä miten. En oikein tiedä miten pitäisi olla, että kelpaisin. Ettei minulle tarvitsisi valehdella.

Iltapäivällä pitäisi mennä kyläilemään lapsiperheessä. Olenko jo maininnut, että olen järkyttävän huono sanomaan ei.

Olisi joku voinut edes yrittää motivoida. Olisi jäänyt edes hatara mielikuva itsemääräämisoikeudesta.

Ystävä on raskaana. Kaikki kehottavat nauttimaan raskaudesta. Minulla on yksinäinen ja surullinen olo - ja hirveän kateellinen.

Ihana piha

Pihasta suli lumi. Prosessi otti tasan kaksi päivää. Tontti näyttää hirveältä, kuten asiaan kuuluu. Pihani on kyllä naapurin kukkakauppiaan mukaan voittanut 60-luvulla kaunein piha -kilpailun, mutta eipä voita enää.

 Vuosi sitten älykäs ja sivistynyt uusi naapuri päätti ottaa ja kaataa tonttinsa rajalta kaikki näkösuojapuut. Tiedustellessani tähän syytä herra kertoi, että leppä levittää punkkeja - ihmetteli oikein jos ei tässä ole aiemmin punkkeja esiintynyt. Olin sanaton. Tonttiemme välillä on tosiaan kolmion muotoinen kaupungin omistama maapalanen, joka on kaavoitettu mun tonttiin. Se piti ostaa viime keväänä pois, mutta hintaa olikin yhtäkkiä tonni enemmän kuin oli tiedossa. No ei ostettu - naapurin herra sen sijaan katsoi parhaaksi raivata täysin metsittyneen palasen epämääräiseksi pusikoksi (että onnea vaan herralle niiden punkkien pelossa, nyt on ötököille heinikkoa).

Puunkaadosta lähtien joka vitun kerta kun meillä joku pistää nenänsä ovesta ihalle, on naapurissa herra tai rouva naama kiinni ikkunassa. Myös ajaessani pihaan kiirehditään joka ikinen kerta tarkkailemaan tilannetta.
Eli sinne meni meidän ihana, suojaisa piha, joka oli yksi syy, miksi juuri tämä talo hankittiin. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin kyttäys. Näkösuoja-aitaa on turha rakentaa - talomme on korkeammalla kuin naapurin talo, eli näkyvyys on aina maksimi kumpaankin suuntaan.


Taas olisi listaa, mitä tehdä pihalla. Viime kesänä ei ulkona tullut juuri oltua ensin mahan takia, sitten haavan ja vauvan, lopulta jatkuvasti paskan kelin - ja sen naapurin. Kaiken kukkuraksi jättimäinen omenapuu kaatui keskeltä pihaa syysmyrskyissä - se on vielä raivaamatta pois, sillä vanhusparka joutui toimittamaan näkösuojan virkaa talven (ja se näytti jouluvaloasussaan päheeltä).

Kunhan kuivuu saa aloittaa perusasioista. Koiranpaskaa on ja paljon. Sitä sitten haravoimaan. Isäntä saa hoitaa omenapuun pois - minä joudun vadelmapensaiden kimppuun (en sitten taaskaan voinut poistaa kakkosvuotisia syksyllä). Vatut pitää myös tukea uusiksi. Marjapensaita pitäisi harventaa, niilläkin on ikää.

Kulahtaneiden istutuslaatikoiden tilalle on jo suunniteltu kaksi tai kolme uutta. Myskikurpitsaa, kesäkurpitsaa, purjosipulia, viimevuotiset villirucolat todennäköisesti ehtivät siementää. Jos porkkanaa kokeilisi taas - se ei onnistu ikinä. Monivuotinen yrttimaa pitää huoltaa. Puoliso ruuvasi salaattirännit (paras idea ikinä, onneksi on pinterest) terassin seinään eilen. Pitää vielä keksiä niihin jokin sulkusysteemi, millä saa mullan pysymään kauniisti paikallaan. Sekopäänä yritän taas munakoisonkasvatusta (sain pari vuotta sitten kolme hedelmää!). Harkitsen salkopapua jos jostain löytyisi kohtuuhintaan heinäseipäitä (niistä voisi olla näkösuojaksi). Ja epämääräistä kasaa muita vihanneksia.

Eli uupuu vielä hiekkalaatikko, keinu (ajattelin ostaa HYVÄSTÄ naapurista sellaisen pois, niiden nuorimmainen taitaa olla jo ammattikoulussa) ja leikkimökki. Trampoliineja saa näköjään vaaleanpunaisina ja liukumäkihässäkkä tarvitaan tietysti myös. Lähiseudun leikkipuistot ovat täsmälleen samassa kunnossa kuin 80-luvulla - tosin lahonneempia. Taitaa olla viisainta iskeä oma piha viihdettä täyteen - hoitakoon muut nurmikenttiä. Tälläkin asialla on luonnollisesti ihan järkyttävä kiire.

Viikko

Maanantai. Viemäri meni tukkoon kätevästi kaupungin liittymäkohdan tuntumasta, mikä aiheutti sen, että kellarimme tulvi paskalillua. Pesemisessä meni imuauton vierailun jälkeen neljä tuntia.

Tiistai. Meillä kävi vieraita - kuukauden takaisesta vastavierailulla. Lyhyestä virsi kaunis - kun ei ole käytöstapoja niin ei ole tai sitten on jo niin mammouduttu, ettei sellaisia muisteta . Ilmoittamatta yli tunti myöhässä, eväsretki suoritettiin keittiössä, kattoon kiinnitettiin kiellostani huolimatta hyllyyn kätketty keinu, joka ikinen lelu kaivettiin esiin ja mun hyllyt tyhjennettiin, kun vuoden ikäinen tulee touhuamaan - ja koiraa härnättiin. Muutamia mainitakseni. Vierailu kesti yli kolme tuntia. Näistä lapseni nukkui 2,5.

Saman päivän iltana räjähti sitten pommi.

Keskiviikko. En muista mitään.

Torstai. Kävin työkeikalla. Ei itkettänyt niin paljon, mutta syletti.

Perjantai. Pussitin lenkillä koiranpaskaa ja housut halkes haaroista.

Että vitun kivaa viikonloppua odotellessa. Onneksi tuolla on huomenna joku koulutus - ja mulla sunnuntaina töitä.

Palaan välikauteen kun lakkaa kiristämästä.