7.11.2012

Heitto

Eilen oli muuten tosi paska päivä. Edellistä yötä vietettiin jälleen mysteerihuudon, kiukkukipinän, tutinsylkemisen, lisähuudon, surkeuspipinän ja vieressä puoli-istuvassa asennossa kiukkuisena huokailevan miehen parissa.

Kolmen tunnin sinnittelyn jälkeen lähetin miehen alakertaan nukkumaan ("ihan sama saatana missä mää valvon, oon ihanhuonoisäjahuonomiessulle.." "mee jo ja koita nukkua") ja sulloin vauvaan liudan suppoja. Kahden aikaan vauva simahti leikittyään reilun aikaa kainalossani varpaillaan.

Aamulla puolison pistäytyessä kotona kahvilla havaitsi hän yllättäen öljypolttimen sammuneen (ajoittain haluan kaukolämmitettyyn kerrostaloon). No ei muuten käynnistynyt. Tässä vaiheessa meikäläinen istui sohvalla ulvomassa lapsen leikkiessä lattialla hurtan latkiessa karstaa sen päästä. Puoliso kävi viemässä työauton töihin ja kertomassa esimiehelle sairastuneensa oksennustautiin. Sillä on ihan hirveän huono omatunto.

Puolenpäivän aikaan tokenin sen verran, että puin lapselle fleecehaalarin ja sujautin sen vaunuihin. Koko komeus kuistille ja hetkuttamaan josko nukahtaisi. Nukahtihan se kymmenessä minuutissa naapurin (hyvin erikoisen ja vastenmielisen) äiti+aikuinenpoikansa parivaljakon (saattaa ne olla pariskuntakin) tuijottaessa spektaakkelia keittiönikkunastaan. Itkuhälytin iskuun ja peiton alle sisälle.

Nukahdin. Ainakin kolmeksi minuutiksi. Pihaan ajoi auto (ei ollut tilattu perkeleenkallis lämpökattilamies). Itkarista kuului askelia, portaita ylös ja kunnollinen parahdus vaunusta ennen ovikellon pimpomia ja koirien mahtavaa huutoräjähdystä.

Nousin aivan helvetin raivoissani ylös. Painelin ovelle, päästin hurtat suoraan pihalle (yleensä kuulostelen vähän ketä ulkona on, mutta ajattelin, että aivan sama vaikka uroskoira menee ja nappaa jotakuta hampailla haarusta). Pari kolmekymppistä jannua nökötti terassilla jokseenkin kalvenneena.

En ole kovin ylpeä käydystä keskustelusta:
"Päivää taloon!"
"Kiitos ihan helvetisti, kun herätitte vauvan!!!"
"Ei me mitään olla herätetty, sehän nukkuu vaan."
"Täällä on silmät auki ja ääntä kuuluu, että hereillä se perkele on."
"No voivoi, ei ollut tarkoitus."
"Mitä te täällä teette, onko kutsuttu?!"
"Me myydään ulkokatteita." (Ojentaa firman mainoslappua meikäläiselle, siihen tartun, mutten unenpöpperössä ja uskomattomassa adrenaliinipöllyssä onnistu lukemaan sanaakaan, firman nimi on kyllä tallella ja palautetta lähtee).
"Ettekö te saatana näe, että päällä on vastapinnoitettu kivikatto?! Ei kukaan ole niin urpo, että vaihtaa kiven peltiin!"
"Niinno, on meillä seinäkatteitakin."
"Lähtekääpä menemään, takaisin ei ole tulemista!" Pyydän koirat sisälle.
"Kylläpä ne tottelee hyvin."
"Joo, ne myös puree tarvittaessa hyvin, meillä on tuo aita ihan syystä."
"Onko minkä ikäinen vauva?"
"Ei saatana ole teidän asia."
"No hyvää päivänjatkoa.."
"Menkää pojat oikeisiin töihin!"

Näin. Puolisoni kuunteli karjumistani oikein stereoni hälyttimestä ja seinän läpi. Oli vähän kauhuissaan. Saattoi olla kyllä vauvakin, kun sen sisälle ulkovaatepaketissaan taiteilin.

Melkein järkytyin miten vihainen sitä voikaan olla muutaman tunnin pätkäisten yöunien ja lievien lämmityshuolien päälle. Olin niin raivoissani että olisin voinut kepeästi repiä pojilta silmät päästä. Rauhoittumisessa kesti aivan järkyttävän kauan. Ja hävettää ihan vähän, kohteliaita koittivat olla ja ainakin toinen aidosti pahoillaan.

Silti: kuka ostaa marraskuussa peltikaton ovelta-ovelle myymäriltä? Niiden autossa ei ollut firman teippauksia. Haisee mielestäni.

Että ei täällä paljon mitään tapahdu. Lapsi nukahdi neljän aikaan uudelleen ja nukkui kolme tuntia minun odotellessa hinkki täynnä, että se varmasti herää kohta. Yöunille onneksi jo yhdeksän päälle, syötöt parin tunnin välein (vakoilin samalla vaaleja twitteristä) ja ihana mies, joka nappasi vauvan puoli kahdeksan aikaan alakertaan ja antoi minun nukkua kymmeneen.

Menen paistamaan silakkapihvejä ja teen kuoriperunoista muusia, koska nukkunut ja raivonnut jaksaa jälleen!

En malta odottaa lämpökattilamiehen laskua. Onneksi on kotitalousvähennys ja veronpalautukset.

Kyllä kunnon vouhotus tekee hyvää. Tai ainakin oikeaoppinen verbaalinen niskaperseportistapihalleheitto. Aion laminoida porttiin kyltin, jossa lukee, että KOIRA PUREE (oikeesti ainoastaan ruokaansa).

Lämmitin

Talvi saapui kuvottavan aikaisin ja havaitsin kauhukseni, että ahkerassa käytössä olevat hinkit tarvitsevat lisälämpöä ulkosalla (ainakin mikäli ei vielä nollakelillä hotsita pukeutua siihen paksuimpaan toppaviritykseen).

Paniikissa otin ja improvisoin:

Läpät, verkkopankkitunnukset antamassa kahvitahran kera mittakaavaa. 
Jos joku haluaa tehdä perästä, niin eioovaikeeta.
Tarvikkeet: Sandnes Alpakka, noin 10 g. Jotkut puikot.
Ohje: Luo sopiva määrä silmukoita. Neulo niin pitkälle kuin vauva antaa, päättele silmukat isän vaihtaessa vaippaa. Toista imetyksen jälkeen. Sullo rintsikkaan - ei jäädy lapsen ateria pakkasessa.

Kovasti kun olen taipuisa kaikenlaiseen hifistelyyn, inspiroiduin lämmittämään hinkkejä muullakin kuin hätäpääratkaisulla:

Projekti pannulappu x 2 
Keksin siis, että virkkaamalla saa juuri oikean muotoisen ja melkoisen tiiviin lämmittimen aikaiseksi. Langaksi valitsin jämäkorista sitä jo kertaalleen mainittua babymerinoa, että olisi pehmoisaakin. 

Projekti on kestänyt kohta kolme viikkoa. Puolikas läppä valmiina. Saattaa olla että luovutan ja käyn jossain ruskovillan verkkokaupassa törsäämässä veronpalautuksia. 

Miten ihmeessä vauvallinen ehtii tai voi ähnäillä käsitöiden parissa? Porkkanaraasteenkin valmistus tuottaa ajoittain hankaluuksia vauvan viihdevaatimusten takia. 

1.11.2012

Öyh

Jos aloittaa aamun iskemällä varpaat koiran oksennukseen heti ensimmäisenä sängystä ylös punnatessa, ei välttämättä kannata lähteä katsastamaan autoa. Tai siis uusintakatsastamaan. Aion silti uhmata kaikkia todennäköisyyksiä. Tokihan koiran oksennus ja auton vikalista korreloivat?

Tytär heräsi yön aikana tasan kerran syömään. Nyt se nukkuu jälleen. Onkohan se rikki?


Fatcat asuu nykyisin nukenkehdossa. 
Näihin kuviin ja tunnelmiin.

27.10.2012

Kalas

On oikein mahtavaa kun on viikonloppu. Olin ajatellut, että voisimme koko perheen voimin käydä etsimässä kyliltä aikuisten talvikenkiä (minulle, päästelen jo ties monettako talvea vapaa-ajalla Kuomissa), laitella yhdessä ruokaa, korjata edelleen yskivän öljypolttimen, siivoilla, löhöillä, nukkua yhdessä päiväunia ja touhuta pihalla.

Alkuviikosta tuli pikkusievä kutsukortti postissa - puolison veljen mikälie-vaimo tykkää askarrella, kun se on tehokas kotiäiti ja sen pojalla on synttärikalaasit. Siellä on sitten puoliso viettämässä lauantaita ja minä yllättäen viilenevässä kodissa kahden vauvan kanssa, kun en saatana lähde puolentoistatunnin ajomatkan päähän kuuntelemaan näiden dialektia, josta en edelleenkään ymmärrä mitään (enkä halua, mulla on hyvä suoritettuna virkamiesruotsista) tai vaihtoehtoisesti jankutusta vauvasta: "Ne on sellaisia pieeeeniäää ihmeeiitäää."

Viime yönä pisin nukkumani pätkä taisi olla kestoltaan ruhtinaalliset 45 minuuttia. Nukuttu aikana 9.05-9.50, kun tytär siirtyi alakertaan leikkimään isänsä kanssa. Lapsi halusi syödä vajaan kahden tunnin välein ja kipisi joka helvetin kerta, kun tutti tipahti suusta - keskimäärin vartin välein. Kolmen aikaan taisin luovuttaa ja vaihdoin sille vaipan, haistettuani muka jotain hapanta ilmassa (tyhjää täynnä). Lapsi nukahti yllättävän nopeasti, mutta minä heräsin kätevästi valvomaan ja pyörimään - toisaalta sitä tuttia oli helpompi ruuvata takaisin suuhun vireämmässä tilassa.

Yleensä en häiriinny siitä, että puoliso ei reagoi lapsen öisiin heräilyihin millään tavalla. Se käy töissä, herää duuniin kettumaisen aikaisin, eikä se pysty lasta ruokkimaan. Viime yönä ihan rehellisesti vitutti, että herra vähän tuhisi (ja röhisi kun olin saamassa unen päästä kiinni) ja kieputtui peittoihinsa syvemmälle, kun itse nostin vauvaa neljättä tai viidettä kertaa tissiin kiinni.

"Kyllä mun on varmaan pakko mennä sinne synttäreille".
"Jaa."

Sylettää, että en annattanut miesparalle, että hänellä on neljän kuukauden ikäinen tytär, jonka luulisi olevan tärkeämpi kuin jonkun gaaddääm fyyraåårsfödelsedagskalaasin. Kun vauva on alle vuoden ikäinen ei minun mielestäni ole pakko mennä yhtään mihinkään; varsinkaan helvetin liukkaalla kelillä, kun kotona olisi esimerkiksi lämmityksestä huolehtiminen pikku askareena odottamassa.

Haluan toki ymmärtää, että puoliso haluaa viettää aikaa perheensä ja sukunsa parissa. Se ei koskaan pakota mua mukaan ja on tajunnut, että en todellakaan ole aikeissa antaa lasta matkaansa. Silti vituttaa luhnata kuudetta päivää itsekseen kotona, kun mitään ei viitsi aloittaa kun valmista ei tule kuitenkaan koskaan (yritin joo leipoa viikolla).

Ystävä arveli, että lapsen levottomuus yöllä saattaisi johtua mahdollisista hampaista. Toisen hinkkini pureskeltu kunto viittaa samaan.

Olenko jo mainunnut, että vihaan talvea.
Huomenna olisi odottamassa parikin työkeikkaa, jotka lupasin hoitaa.Onnistuu varmaan oikein kivasti näillä unilla.

Lapsen hieman kasvaessa aion pitää sille aina koko viikonlopun kestäviä kalaaseja  kaukana kaikesta, että varmasti saan mahdollisimman monen viikonloput pilattua. Koska voin.

Kasvan taas huomenna aikuiseksi.

23.10.2012

Tahti

Käytiin neuvolassa.

"No miten on mennyt?"
"Kivasti, kiitos."
"No se on kiva. Aiettäonihanatyttönenvoiettäkunsealkaaollaitsensänäköineneikäpikkuvauvaenää!!!"
"Joo."

"Aiettäsekatsooisiäettämitäseisitekeeuijuijui."
"Joo, isi on sen mielestä kaikkein ihanin."
"No niin onkin ihana isi."

"Eikö se vielä tue itseään kyynärvasiin? Aiettä, kyllä pitäisi. Nyt alatte taitella näitä käsiä sen alle, että sen lihakset saavat vauhtia kehitykseen, että pääsee sitten pian liikkeelle."
"---"

"No miten, rintamaidollako vielä?"
"Kyllä, 100%."
"No miten niiden kiinteiden kanssa, ootteko miettiny?"
"15.12. aikaisintaan."
"Joo, kyllä se varmaan sinne asti pärjää maidollakin."

"No miten sen silmä on parantunut?"
"Ihan hyvin toisen lääkekuurin jälkeen."
"Oi kamala, kävittekö te uudestaan lääkärissä?"
"No käytiin kun möhnää tuli ruokalusikkakaupalla."
"Ai kauheeta, onko se kuitenkaan missään vaiheessa punoittanut?"
"No en kai minä sitä muuten lääkäriin hinaisi."
"Aijaa, joo."

Joo. Mulla on asennevamma. Voisin yrittää olla kivempi, mutta tilanteessa, jossa minua ja lastani arvioidaan, en vaan osaa. Mielenkiintoista on se, että olen kiltisti kysynyt aina puolisolta haluaako se tulla mukaan ja on halunnut. Käydään siis aina koko perheen voimin arvioinnissa, mikä tuntuu vaivaannuttavan henkilökuntaa ihan hirveästi. Tosin arvelen, että sähköisiin muikkareihin kirjataan, että äiti on kusipää ja isä ei puhu mitään.

Lapsi kasvaa hyvin (kyllä, se pitää toistaa vartissa ainakin viidesti). Arvelen, että huomaisin mikäli se kasvaisi huonosti. Tätä vauvan jumppausta en kyllä ymmärrä edelleenkään. Tai siis ymmärrän, mutta siihen liittyvää kiirettä ja paineistusta en.

Jos lapsi kiepahtaa itse selältä masulleen niin sen kädet taittuvat automaattisesti oikeaoppiseen kyynärvarsinojailuasentoon. Jos nostan sen mahalleen, niin kädet leviävät ympäristöön, josta niitä olisi aikuisen noukittava ajoittain lapsen alle. Käsittääkseni käsien heiluttelun on kuitenkin tarkoitus vahvistaa niitä lihaksia, joita käytetään siihen kyynärvarsinojailuun. Näin kertoi myös ystävä, jolla on ihan koulutuskin alalta. Oli myös sitä mieltä, että käsiä ei vauvan alle aleta taitella. Uskon mielummin fysioterapeuttia kuin neuvolantyttöä, joka oli taas ihmeissään kun meillä ei ollut hänelle kysymyksiä.

Voisiko joku kertoa mitä siellä neuvolassa pitäisi osata kysyä, että sitten ensi kerralla osataan.

22.10.2012

Imu & hinkki

Viime viikolla vietettiin oikein kansainvälisesti imetysviikkoa. Ei siinä, välillä on ihan hyvä pysähtyä miettimään asiaa, alku kun oli kauheaa, jatko siedettävää ja nyt tohdin väittää, että toimii ihan hyvin. Minua myös hävettää, että tämä laari on löytynyt googlettamalla "kun imetys menee päin persettä". Taidan napsauttaa hakutulokseksi ilmestymisen pois päältä.

Toivottavasti maailmassa suurin osa äideistä on sellaisia, joille imetys on helppoa, kivutonta, luontevaa ja muutenkin letkeää ja ongelmatonta. Ilmeisesti näin ei ihan järjestään ole. En tohtisi ihan kulttuurisidonnaiseksi jutuksi imetyksen onnistumista/epäonnistumista leimata, mutta tohdin hyvin hataralla mutulla väittää, että tiiviit naisyhteisöt ja niissä jaettu vertaistuki ja hiljainen ohjeistus on keskeisessä asemassa.

On muuten kauheaa, kun imetyksen yhteydessä puhutaan onnistumisesta tai epäonnistumisesta. En kyllä tähän hätään keksi vaihtoehtoisiakaan sanasia. Onko sellaisia käytössä? En sanoja käyttämällä halua arvottaa ketään. Ne ovat vain sanoja.

Minä kun raskausaikana tulin hulluksi ja masennuin ja paineistuin ja ahdistuin, jätin imetyksen kokonaan sivuseikaksi äitiyteen valmistautumisessa, jonka pääpointtina oli selvitä hengissä. Loukkaannuin suunnattomasti lapsen edellisellä neuvolakäynnillä, kun terveydenhoitajatyttö ihmetteli täysimetystä,  "suhtauduit niin negatiivisesti imetykseen raskausaikana". Niin, en halunnut lainata häneltä norjalaista videota, joka oli otsikoitu "Imetys. Yhteisen elämämme alku." Otsikosta olisi voinut jättää kolme sanaa pois.

Minä valmistauduin raskausaikana siihen, että imetys ei onnistu. Oletettavasti tajusin epäonnistumisen olevan mahdollisesti niin järkyttävä takaisku äitiyteni suorittamisessa, että epäonnistumiseen on pakko valmistautua. Tohdin myös väittää, että mikäli olisin etukäteen ottanut paineita imetyksestä masennuksen, isän kuoleman, vauvan perätilan ja sektioahdistuksien päälle, niin mitta olisi saattanut tulla täyteen enkä olisi uskaltanut edes yrittää.

Jälkeenpäin olen lukenut imetyksestä paljon. Aluksi tekniikkaa, sittemmin jo suosituksia ja niiden perusteluja. Voi hyvin olla, että jos olisin opiskellut aihetta etukäteen, olisin luovuttanut heti alkuunsa. Läksin siis iloisesti sektioon sillä oletuksella, että sairaalassa on henkilökuntaa, joiden homma on opettaa minulle miten imetetään.

Imetysopastus olikin yksi niistä jutuista, jotka sairaalassa ihan oikeasti toimivat ja käsittääkseni hirveän hyvin. Syynä voi toki olla se, että sitkeästi kilkutin kelloa joka ikisellä syötöllä ja vaadin kätilöä tai lastenhoitajaa auttamaan, tarkkailemaan ja arvioimaan suoritusta sekä selittämään mitä on tapahtumassa, miksi ja mitä siitä seuraa. En olisi välttämättä tajunnut soitella kelloa ellei lapsen verensokeria olisi pitänyt tarkkailla. Haavan kanssa liikkuminen ja siedettävien imetysasentojen hakeminen oli myös tuskaisaa ja kipulääkepöllyssäni vastaanotin apua ihan mielelläni.

Väitän ettei imetyksestä olisi tullut mitään ilman osaston imetysvastaavaa kätilöä, joka oli harvinaisen hyvä tyyppi ja luetteli perustellen perusasioita: yksi hinkki kerrallaan, aina kun lapsi haluaa. Älä lypsä turhaan, lämmitä hinkki vaikka kauratyynyllä ennen imetystä. "Minä en teitä täältä päästä pois ennen kuin homma sujuu ja hyvin." Eikä päästänyt. Tuli tosin ensimmäisen lomapäivänsä aamuna vielä varmistamaan (joo, en usko että vain meitä, mutta oli silti kiva).

Maito nousi hinkkeihin sairaalassa vasta neljäntenä tai viidentenä päivänä leikkauksesta. Arvelin kuolevani. Hössökätilö toi kaalia. Se oli ihanaa. Niistä jumalattoman kovista ja tulikuumista koripallonkokoisista jötköistä lähti melkein sihinä kun iski jääkylmät kaalit päälle. Halusin naimisiin suurehkon, kylmän kaalinpään kanssa. Jos maito olisi noussut kotona, olisi meidän imetys ollut siinä. Vauva ei saanut millään kiinni pinkeästä nännistä, maitoa oli kaikkialla ja mieliala mitä sattui. Hyvätyyppikätilö totesikin, että usein imetys käsähtää juuri siihen, että maito nousee kunnolla vasta kotona ja sitä säikähdetään. (En tiedä - näin hän totesi ja niin meillä olisi varmaankin käynyt.)

Joo. Kotona se riemu sitten repesi yhdessä nännien ihon kanssa. Ajoittain vauva sai juotavakseen varsin vaaleanpunaista maitoa. Kipu oli helvetillinen, mutta suorituspaineissani ja pelätessäni, ettei vauva opi koskaan imemään kunnolla en koskenut rintakumeihin. Jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut olla ihan fiksua. Minä vihasin imettämistä. Kipu polkaisi varpaista asti vauvan iskiessä kiinni. Vauva turhautui minun sitä irroittaessa liian pienen imuotteen kourissa. Vihasin puolisoa ja äitiäni, jotka ravasivat ympärillä jankuttaen tuttipullosta. Vihasin neuvolantätiä, jolta ei apua, neuvoja, saati tukea irronnut. Ja välillä vihasin vähän vauvaakin. Ennenkaikkea vihasin itseäni - täästähän kuuluu nauttia ja tämä kuuluu osata.

Vastoin kaikkia arvelujani, iho parani. Haava parani. Hitaasti. Kävi mahdolliseksi syöttää lasta öisin makuuasennosta. Vauvan kasvaessa opettelin syöttämään sitä myös perinteisellä tyylillä sylistä, loputtoman tyynyvirittelyn ja kainalon alta kieputtelun sijaan.

En edelleenkään imetä mielelläni julkisissa tiloissa - toisaalta ei ole ollut juuri tarvettakaan. Kotona homma sujuu mielestäni hyvin - ajoittain sattuu, mutta jonkinlaisen virheanalyysin jälkeen kipu korjaantuu tai hinkki karaistuu. Tuorein hankaluus liittyy hampaisiin. Kynteni osui päivänä menneenä lapseni ikenestä törröttävään kovaan juttuun. Ikenillä on myös ilmeisen hauskaa purra äitiä - tosin onneksi vasta kun massu on täynnä.

Päivisin tytär ruokailee edelleen parin tunnin välein, välillä tiheämmin, välillä harvemmin. Päivällä imetysvälit eivät tosin veny yli neljän tunnin. Yöllä ruokaillaan vaihtelevasti - ajoittain on saatava maitoa viisikin kertaa, viime yönä riittä kaksi.

Luottamus omaan kehoon ja sen toimintaan on ollut vaikea saavuttaa, mutta kyllä tämä rotisko vaan kummasti toimii. En tosin ole osannut ottaa kovin syvää painesta siitä riittääkö maito, siinä olen luottanut vauvaan. Pissaa ja kakkaa sopivassa suhteessa, kasvaa ja on tyytyväinen - täytyyhän sen silloin riittää.

Ennen syntymää hamstrasin kaappiin melkoisen määrän korviketta, joka on jo muuttanut seuraavaan osoitteeseen, jossa se pääsee käyttöön. Pakastimessa on omaa maitoa mahdollisia hätätapauksia varten.

Minulla ei ole tarvetta ottaa kantaa siihen, kuka imettää, miten imettää ja imettääkö lainkaan. Yksikään äiti ei pahaa halua lapselleen ja tekee kaikkensa lapsensa eteen. Toisen tapaa ei arvostella. Imetys on ollut yksi vaikeimpia vastaani tulleita asioita, mutta olen iloinen siitä, että itkin ja huusin ja raivosin ja rasvasin ja lämmitin ja vuosin ja ties mitä. Tämä käy nyt meille. Olisi voinut olla myös toisin, herkästi, ja tuolloinkin olisin ollut mielestäni ihan yhtä hyvä äiti vaikka sitten se pullo kourassa.

21.10.2012

Pakki

Joudun nyt sitten perumaan puheitani - vauva ei enää käänny. Se oppi päristelemään, mikä on ilmeisesti paras ja mahtavin taito, minkä vauva voi mielestään oppia. Me puolison kanssa kuivaamme sitkeästi silmälaseja ja päristelemme takaisin. Aamuherätykset ovat hieman aikaistuneet päristelyn ansiosta. Röyhtäily hinkin perään ei onnistu enää sopivan unisena vaan menee päristelyksi ja päristelyn mahtavuuden kikatteluksi, mikä johtaa koko porukan heräämiseen. Voisi sitä kehnomminkin herätä.

Olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että minun tai kenenkään muunkaan on turha olla huolissaan tyttären motorisesta kehityksestä. Minusta on vaikuttavaa, miten lapsi todellakin kehittyy juuri sille ominaista tahtia. Ja kaikki tämä siitäkin huolimatta, että se ei syntynyt alateitse ja on joutunut litkimään maidon mukana äitinsä verta pikku elämänsä alkutaipaleella.

Kivojen kelien kunniaksi olen haravoinut. Haravointi tuntuu kivasti vatsalihaksissa. Liian täyteen märkiä lehtiä survottujen säkkien hinaaminen ja kantelu ei tunnu kivalta vatsalihaksissa - tuntuu lähinnä erittäin paskamaiselta leikkaushaavassa (sillä neuvolalääkärin huonekalusiirtelykiellolla saattoi siis olla syynsä).

Puoliso on ollut isäntämies ja vaihtanut renkaat kolmeen autoon, säilönyt puutarhan irtokamat vajaan ja korjannut öljypolttimen, jossa oli vikaa. Se on mun miälestä aika hottis kun se äijäilee (edellisessä suhteessa minä vaihdoin renkaat ja rassasin autot, toisen ihastellessa/vittuillessa vieressä).

Siirrymme tyttären kanssa lukemaan ihanaa Kot! sanoo kana - kirjaa. Sille on tosi hyvä päristä.

En liitä tähän kuvaa syksyn lehdistä, lehtikasoista saati talvirenkaista. Päivää pilaa vain se, että meillä on huomenna neuvola.