Viime yönä meille muutti Huuto. Haluaisin, että se jatkaisi matkaansa, sillä nyt on se tsekkoslovakialainen Nukkumatti käynyt viskomassa kilokaupalla unihiekkaa silmiini ja ratkonut silmäpussit roikkumaan nenän tasolle.
Yhden aikaan tytär vingahteli sivuvaunussaan, pieraisi ja nappasin sen viereeni syömään, kuten satoja kertoja ennenkin. Ei muuten kelvannut. Puoliso luonnollisesti siihen heräili (veikkaan, että koko kortteli heräili), hurtta äityi ulvomaan tahtia ja kaikilla oli hauskaa.
"Mee alakertaan nukkumaan."
"Mä en mee mihinkään."
- tahaton silmien pyörähdys -
"No minä saatana meen sitten. Vittu, aina pitää riidellä."
"Haista sinäkin perse."
Meillä on kypsä ja toimiva parisuhde. Isäntä paineli alakertaan. Vauva huusi. Vaihdoin sille vaipan. Vauva huusi. Lauloin sille. Vauva huusi. Yritin tarjota hinkkiä. Vauva huusi. Tarjoilin tuttia. Vauva huusi. Tunnin huudon perään sain tungettua sille varsin mukavassa tukemattomassa istuma-asennossa tissin suuhun, joka täysin puun takaa maistui ja unikin tuli saman tien.
Lähetimme puolison kera toisillemme anteeksipyyntötekstarit ja herra palasi vuoteeseen. Herätin sen kuudelta, että mee töihin. Ei se kuulemma kauheasti myöhästynyt. Vauva tosin ilmoitteli samoihin aikoihin olevansa nälkäinen. Toisti jo kertaalleen toteutetun kaavan, tosin ilman nukahtamista. Sen se korvasi hymystelykujerteluseurustelulla.
Vielä yhdeksän aikaan yritin tunkea sille tuttia suuhun, että nuku nyt. Kaksi koiraa jalat ristissä herätti lopullisesti.
Tytär on pitkillä päikkäreillä. Miksen minäkin?
11.10.2012
10.10.2012
Puhelu
Ystävä soitti eilen. Hätkähdin, sillä tiesin hänen olevan sairaalassa.
"Mulla on vauva keskolassa ja mä oon ite täällä osastolla ja nämä saatanan kätilöt ei muuta tee kuin tuputtaa rauhottavia kun mua itkettää."
Ystävä kuiski puhelimessa ja itki.
"Jos mä tuun kaksi minuuttia myöhässä keskolaan, en saa syöttää omaa lastani enkä pitää sylissä ja ne ämmät juoruaa siellä toisistaan tauotta."
"Tulin ambulanssilla sairaalaan ja nämä sanoi, että ei se mitään synny. Koko yönä ei kukaan katsonut mikä on alakerrassa tilanne, sitten kun katsoi, niin saikin ruveta ponnistamaan. Joo, en mää vaan voi tietää oonko synnyttämässä vai en kun oon vasta kaksi laittanut maailmaan aiemmin."
Mikä siinä itkussa on niin vaikeaa? Minä itkin, kun kuulin viime viikon lopulla ystävän synnyttäneen lapsensa reippaasti etuajassa. Itkin, kun sain tekstiviestin, että äiti on kunnossa ja lapsi osaa itse hengittää. Minä itkin sairaalassa oman terveen lapsen synnyttyä, en tiedä ketään, joka ei olisi itkenyt. Mutta kuinka paljon olisin itkenyt jos lapsella olisi ollut jokin hätä tai se olisi ollut vielä liian pieni maailmalle. Kuka ei itkisi? Minusta on ihme, jos itkun voi siinä tilanteessa lopettaa.
Minulle tarjottiin mielialalääkkeitä, kun itketti. Ystävälle on jatkuvasti tuputettu mielialalääkkeitä, kun häntä itkettää ja hän on huolissaan. Mielestäni äidin on parempi itkeä sairaalassa kuin kotona lasten edessä.
Onhan itkuun ihan helvetin vaikea suhtautua. Yritin eilen kuvailla kävelyllä (toiselle) ystävälle leikkausta edeltäviä hetkiä, paniikkia, hätää, pelkoa perse paljaana pöydällä vieraiden ihmisten keskellä, lihanpalana, objektina. Ensin itkua ja vapinaa, johon ei osattu suhtautua; muttei osattu suhtautua siihenkään kun huusin suoraan tuskasta sen saatanan spinaalipiikin epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen ja anestesialääkärin kiroillessa hermostuneena. (Muistutetaan nyt vielä, että ennen sektiota ei saa paniikkiin yhtään mitään, leikkaukseen mennään lääkitsemättä - tuntuu olevan kovin monelle uusi asia.)
Onko syntymä aina kauhua? Lapseni ruma syntymä. Lapsi tosin oli kaunis.
Eilinen oli yhtä synnytystä. Ensin metsässä oma ja ystävän, sitten puhelimessa tuorein. Ja kaikilla hirveä pelko sen toistumisesta. Synnytys on trauma. Paperihaavan saaneille miehille järjestetään kriisiryhmiä, mutta synnyttäneille äideille ei.
Mielestäni joka kylässä saisi olla synnytyspurkuryhmiä, joihin supersynnyttäjät eivät saa tulla ja joissa kerrotaan ja jahnataan joka ikinen veriklöntti ja tikki ja kipu ja piikki läpi niin ettei jäljelle jää mitään. Ja kunta saisi kustantaa tilat ja kahvit ja pullatkin vielä!
Eniten ihmetyttää miksi äitejä ei kuunnella.
"Kyllä se on varmasti kääntynyt. Tässähän sen peppu tuntuu."
"Se on sen pää."
"No ei kyllä ole, varmasti saat ihan normaalisti synnyttää."
Sektion esikäynti 14.6.2012.
"Ai, sä ootkin jo kymmenen senttiä auki. Mennään kuule saliin niin saat ponnistaa. Ei me kyllä yhtään arvattu, että se sieltä syntyy. On ollut niin kiirettä täällä."
Sama sairaala, viime viikolla. Rv 33.
En siis vieläkään osaa lopettaa.
"Mulla on vauva keskolassa ja mä oon ite täällä osastolla ja nämä saatanan kätilöt ei muuta tee kuin tuputtaa rauhottavia kun mua itkettää."
Ystävä kuiski puhelimessa ja itki.
"Jos mä tuun kaksi minuuttia myöhässä keskolaan, en saa syöttää omaa lastani enkä pitää sylissä ja ne ämmät juoruaa siellä toisistaan tauotta."
"Tulin ambulanssilla sairaalaan ja nämä sanoi, että ei se mitään synny. Koko yönä ei kukaan katsonut mikä on alakerrassa tilanne, sitten kun katsoi, niin saikin ruveta ponnistamaan. Joo, en mää vaan voi tietää oonko synnyttämässä vai en kun oon vasta kaksi laittanut maailmaan aiemmin."
Mikä siinä itkussa on niin vaikeaa? Minä itkin, kun kuulin viime viikon lopulla ystävän synnyttäneen lapsensa reippaasti etuajassa. Itkin, kun sain tekstiviestin, että äiti on kunnossa ja lapsi osaa itse hengittää. Minä itkin sairaalassa oman terveen lapsen synnyttyä, en tiedä ketään, joka ei olisi itkenyt. Mutta kuinka paljon olisin itkenyt jos lapsella olisi ollut jokin hätä tai se olisi ollut vielä liian pieni maailmalle. Kuka ei itkisi? Minusta on ihme, jos itkun voi siinä tilanteessa lopettaa.
Minulle tarjottiin mielialalääkkeitä, kun itketti. Ystävälle on jatkuvasti tuputettu mielialalääkkeitä, kun häntä itkettää ja hän on huolissaan. Mielestäni äidin on parempi itkeä sairaalassa kuin kotona lasten edessä.
Onhan itkuun ihan helvetin vaikea suhtautua. Yritin eilen kuvailla kävelyllä (toiselle) ystävälle leikkausta edeltäviä hetkiä, paniikkia, hätää, pelkoa perse paljaana pöydällä vieraiden ihmisten keskellä, lihanpalana, objektina. Ensin itkua ja vapinaa, johon ei osattu suhtautua; muttei osattu suhtautua siihenkään kun huusin suoraan tuskasta sen saatanan spinaalipiikin epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen ja anestesialääkärin kiroillessa hermostuneena. (Muistutetaan nyt vielä, että ennen sektiota ei saa paniikkiin yhtään mitään, leikkaukseen mennään lääkitsemättä - tuntuu olevan kovin monelle uusi asia.)
Onko syntymä aina kauhua? Lapseni ruma syntymä. Lapsi tosin oli kaunis.
Eilinen oli yhtä synnytystä. Ensin metsässä oma ja ystävän, sitten puhelimessa tuorein. Ja kaikilla hirveä pelko sen toistumisesta. Synnytys on trauma. Paperihaavan saaneille miehille järjestetään kriisiryhmiä, mutta synnyttäneille äideille ei.
Mielestäni joka kylässä saisi olla synnytyspurkuryhmiä, joihin supersynnyttäjät eivät saa tulla ja joissa kerrotaan ja jahnataan joka ikinen veriklöntti ja tikki ja kipu ja piikki läpi niin ettei jäljelle jää mitään. Ja kunta saisi kustantaa tilat ja kahvit ja pullatkin vielä!
Eniten ihmetyttää miksi äitejä ei kuunnella.
"Kyllä se on varmasti kääntynyt. Tässähän sen peppu tuntuu."
"Se on sen pää."
"No ei kyllä ole, varmasti saat ihan normaalisti synnyttää."
Sektion esikäynti 14.6.2012.
"Ai, sä ootkin jo kymmenen senttiä auki. Mennään kuule saliin niin saat ponnistaa. Ei me kyllä yhtään arvattu, että se sieltä syntyy. On ollut niin kiirettä täällä."
Sama sairaala, viime viikolla. Rv 33.
En siis vieläkään osaa lopettaa.
5.10.2012
Ei mulla oikeestaan mitään...
Olipa jännä viikko. Juuri mitään ei tapahtunut. Meni nopeasti, kuten yleensä. Kolme erinomaisesti nukuttua yötä ja yksi jokseenkin toivoton takana. Muskari parin tunnin päästä edessä; ajattelin antaa sille vielä mahdollisuuden, onhan se viikon sosiaalinen kohokohta.
Muutamia huomioita matkan varrelta:
Raskaus- ja imetysvitamiinipurnu haisee ihan vauvankakalta.
Sadesäällä on vittumaista vaunulenkkeillä. Koirakaan ei arvosta.
Kirjastovauhkoamisesta innostuneena päätin alkaa vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja lähetin kirjoituksen paikallislehden yleisönosastolle koskien yllättäen jo aiemmin mainitsemaani lasten laajoista terveystarkastuksista säästämistä. Tarkistin asian vielä parilta tutulta; laitonta on karsiminen ja iskin tekstiin vielä vakuuttavasti lakipykälää mukaan. Luonnollisesti esitin myös muutamia kysymyksiä kuntavaaliehdokkaille koskien lapsiperheiden palveluja ja etuja. En ole päivän aviisia ehtinyt hakea postilaatikosta (siirsivät ne perkele nippuun tien toiselle puolelle, niin on helpompi mönkijällä postia jakaa), joten en osaa varmaksi sanoa hyväksyttiinkö nimimerkkini. Valitsin sosiolingvistististä syistä varsin maskuliinisen pseudonyymin, sillä olen vakuuttunut siitä, että mahdolliset vastaukset eroavat huomattavasti onko kirjoitus allekirjoitettu "äiti" vai "isä". Saatan raportoida mahdollisista vastauksista. Jännää.
Tyttären öinen imeskely on käynyt hieman haastavaksi tämän keksittyä, että myös öisin on mahtavaa pumppailla pienillä pötköjaloilla kohti kattoa ja harjoitella tehokasta kääntymistä. Kun on sitten kesken ruokailun päättänyt pötkähtäen kierähtää esimerkiksi isäänsä päin, pääsee häneltä komea raivari, kun tissi ei olekaan siellä. Saattaa olla, että siirryn joksikin aikaa hinaamaan itseni istuvaan asentoon yösyötöillä. Jos muistan.
Näin lehdessä mainoksen, että kotiin voi tilata kokoomuslaisen. Asia on harkinnassa. Oletan, että HC kokoomuslainen isoisäni, jota en kotiini päästä, ei ole kiertävä kokoomuslainen. Jonkun nuoremman porvarin voisin kyllä ottaa imuroimaan ja luuttuamaan lattiat, lastakin voisi katsoa sen aikaa, että käyn suihkussa. Katon myrskyssä irronneet reunapellit se voisi myös kiinnittää paikoilleen ja tiskata omenasoseenkeittokattilan, johon sose on jämähtänyt kuin betoni. Sitten voisin sen kanssa keskustella sairaslomista ja siitä, miten duunarit ovat laiskoja paskoja ja kovia valehtelemaan.
Menen etsimään Suutarinemännän kehtolaulun nuotteja. Ne on täällä jossain. Että piupalipaupali.
Muutamia huomioita matkan varrelta:
Raskaus- ja imetysvitamiinipurnu haisee ihan vauvankakalta.
Sadesäällä on vittumaista vaunulenkkeillä. Koirakaan ei arvosta.
Kirjastovauhkoamisesta innostuneena päätin alkaa vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja lähetin kirjoituksen paikallislehden yleisönosastolle koskien yllättäen jo aiemmin mainitsemaani lasten laajoista terveystarkastuksista säästämistä. Tarkistin asian vielä parilta tutulta; laitonta on karsiminen ja iskin tekstiin vielä vakuuttavasti lakipykälää mukaan. Luonnollisesti esitin myös muutamia kysymyksiä kuntavaaliehdokkaille koskien lapsiperheiden palveluja ja etuja. En ole päivän aviisia ehtinyt hakea postilaatikosta (siirsivät ne perkele nippuun tien toiselle puolelle, niin on helpompi mönkijällä postia jakaa), joten en osaa varmaksi sanoa hyväksyttiinkö nimimerkkini. Valitsin sosiolingvistististä syistä varsin maskuliinisen pseudonyymin, sillä olen vakuuttunut siitä, että mahdolliset vastaukset eroavat huomattavasti onko kirjoitus allekirjoitettu "äiti" vai "isä". Saatan raportoida mahdollisista vastauksista. Jännää.
Tyttären öinen imeskely on käynyt hieman haastavaksi tämän keksittyä, että myös öisin on mahtavaa pumppailla pienillä pötköjaloilla kohti kattoa ja harjoitella tehokasta kääntymistä. Kun on sitten kesken ruokailun päättänyt pötkähtäen kierähtää esimerkiksi isäänsä päin, pääsee häneltä komea raivari, kun tissi ei olekaan siellä. Saattaa olla, että siirryn joksikin aikaa hinaamaan itseni istuvaan asentoon yösyötöillä. Jos muistan.
Näin lehdessä mainoksen, että kotiin voi tilata kokoomuslaisen. Asia on harkinnassa. Oletan, että HC kokoomuslainen isoisäni, jota en kotiini päästä, ei ole kiertävä kokoomuslainen. Jonkun nuoremman porvarin voisin kyllä ottaa imuroimaan ja luuttuamaan lattiat, lastakin voisi katsoa sen aikaa, että käyn suihkussa. Katon myrskyssä irronneet reunapellit se voisi myös kiinnittää paikoilleen ja tiskata omenasoseenkeittokattilan, johon sose on jämähtänyt kuin betoni. Sitten voisin sen kanssa keskustella sairaslomista ja siitä, miten duunarit ovat laiskoja paskoja ja kovia valehtelemaan.
Menen etsimään Suutarinemännän kehtolaulun nuotteja. Ne on täällä jossain. Että piupalipaupali.
3.10.2012
Kirjasto
Meillä on jokseenkin hirvittävät määrät kirjoja kotosalla. Osa on varastoitu vinttiin, kun ei hyllytilaa ole riittävästi. Lahjoitan mielelläni kirjallisuutta ja otan toki mielelläni vastaan. Vuosittain kirjoihin käytetty summa on ollut melkoinen, ammattikirjallisuuden saa toki onneksi vähentää verotuksessa.
Viime vuoden olin projektihommissa jokseenkin lähellä kirjastoa, eli sen sisuksissa, en tosin kotikaupungissani, enkä kirjastotoimen alaisuudessa. Opiskeluaikoina rakastin kirjastoa ja maailmalla luuhatessa silmät avautuivat varovaisesti - eikö kirjasto olekaan kaikkialla ilmainen?
Työskentely suurehkossa kirjastossa valotti alaa valtavasti. Työntekijöiden asiantuntemus on varsin vaikuttavaa. Kirjallisuudesta keskustelu (no ei kaikkien kanssa) oli pitkästä aikaa mielenkiintoista (sanasto on tosin suomeksi hakusassa). Saman karsinan (I hate avokonttori) rouvat olivat rautaisia tiedonhaun ammattilaisia, joilta irtosi vastaus pulmaan kuin pulmaan varsin vaikuttavassa tahdissa.
Aloin siis kyseenalaistaa kirjojen osteluani ja rajoitinkin sitä huomattavasti - heihaloo, kaikki uutuudet tulee viereiseen hyllyyn uunituoreina. Kirjasto on mahtava palvelu. Kirjasto on mahtava resurssi ja sen työntekijät (yleensä) oikeasti vaikuttavia ammattilaisia (joo, mä jankkaan).
No menin sitten maanantaina vierailemaan paikallisessa kirjastossa, joka hehkuttaa kehittämishankkeitaan ja innovatiivisuuttaan kuin viimeistä päivää. Kun astuin ovesta sisään mulkoili tiskiltä vanhempi virkailija minua ja repussa nukkuvaa tytärtä, nykäisi toista virkailijaa hihasta ja supatti tälle jotain korvaan. Molemmat seurasivat taivaltani palautustiskin äärelle, jossa tervehdin virkailijaa kaivaessani palautettavaa repusta. Hän ei tervehtinyt minua. Ojentaessani kirjat rouvalle kerroin, että ole hyvä. Hän ei kiittänyt minua. Olin ajatellut kaivaa muutamia opuksia mukaannapattavaksi, mutta alkoi sylettää niin, että katsoin parhaaksi päästellä kotiin. Lähtiessä tiskiltä yritin vielä täräyttää virkailijalle, että heihei. Ei vastausta.
Edellisen kerran laitoksessa asioidessani keskeytin tiskillä päivystävän virkailijan lukutuokion lainaamalla muutaman teoksen ja pyytämällä uuden pin-koodin (sitä ei jostain syystä saa itse valita). Asiakaspalvelijan närkästys loisti kasvoilta ja luettavana ollut romaanikin paiskattiin suurieleisesti sivuun.
Kotiintultuani lähetin tällä kertaa vähemmän lämminsävyisen sähköpostiviestin kirjastotoimen johtajalle. Ihmettelin hänelle henkilökunnan palveluasennetta ja tiedustelin mikä kirjaston funktio mahtaa edes olla, jos asenne on kuvaamani kaltainen.
Yritin pari kesää takaperin tilailla opintoihini kirjallisuutta paikallisen kirjaston kautta. Yksi kirja minulle hankittiin Bergenistä, vaikka suomalaisissa yliopistokirjastoissa vastaavaa oli kyllä ihan hyllyssä usempiakin kappaleita. Toista kirjaa oli kysytty Kööpenhaminasta, mutta sitä ei haluttu antaa lainaan - sain puhelun odotettuani teosta viisi viikkoa (samaa löytyi jälleen useita kappaleita ihan kotimaasta). Totesin, että helpompaa ja halvempaa ja erityisesti nopeampaa on ajaa edestakaisin johonkin yliopistokaupunkiin (tai vaihtoehtoisesti naapurikaupunkiin, jossa kirjaston henkilökunta on ammattitaitoista).
Sain yllätyksekseni vastauksen varsin nopeasti paikalliselta kirjastotoimen johtajalta. Hän pahoitteli tapahtunutta ja ainakin väitti, että viestissäni oli paljon asiaa ja hänelle mietittävää.
"Kirjasto , siellä asiakas on kuningas, tieto demokraattista ja lukemisen vapaus vallitsee. Kirjasto keskipisteessä. Yksi kaupungin parhaista tietokanavista."
Sitaattiinsa on herra johtajan mukaan heillä vielä matkaa. Niin on.
Harmittelin sitä, että haluaisin tyttärelleni muodostuvan positiivisen ja luonnollisen suhteen kirjastoon sekä kirjallisuuteen. Tosiasiahan on, että minä en lasta enää paikalliseen kirjastoon vie. Miksi veisin lapseni paikkaan, jossa pahoittaa mielensä, tuntee olonsa epämukavaksi ja ei-toivotuksi.
Onneksi naapurikaupunkiin on vain reilun puolen tunnin matka, siellä kirjastotoimen johtaja potkaisee asiakaspalveluangstiset työntekijät komealla kaarella pihalle ja varsinkin lastenosaston henkilökunta on aivan ihanaa. Toinen varsin mainio kirjasto sijaitsee vielä lähempänä, täysin ruotsinkielisessä kunnassa, mutta suomenkielinen valikoima on erinomainen (kun kukaan ei niitä koskaan lainaa, vaikka uutuudet tilataan joka tapauksessa).
Miten kukaan voi kirjojen, kirjallisuuden, tiedon ja virikkeiden keskellä työskennellessään olla kuin olisi vetänyt hapansilakkaa naamariin viikon ja nukkunut kellarin lattialla puoli vuotta. Surullista. Lienee täydennyskoulutuksen paikka: Miten töissä ollaan, 5 ov. (Mä oon niin vanha, että lasken ikuisesti viikkoja.)
Viime vuoden olin projektihommissa jokseenkin lähellä kirjastoa, eli sen sisuksissa, en tosin kotikaupungissani, enkä kirjastotoimen alaisuudessa. Opiskeluaikoina rakastin kirjastoa ja maailmalla luuhatessa silmät avautuivat varovaisesti - eikö kirjasto olekaan kaikkialla ilmainen?
Työskentely suurehkossa kirjastossa valotti alaa valtavasti. Työntekijöiden asiantuntemus on varsin vaikuttavaa. Kirjallisuudesta keskustelu (no ei kaikkien kanssa) oli pitkästä aikaa mielenkiintoista (sanasto on tosin suomeksi hakusassa). Saman karsinan (I hate avokonttori) rouvat olivat rautaisia tiedonhaun ammattilaisia, joilta irtosi vastaus pulmaan kuin pulmaan varsin vaikuttavassa tahdissa.
Aloin siis kyseenalaistaa kirjojen osteluani ja rajoitinkin sitä huomattavasti - heihaloo, kaikki uutuudet tulee viereiseen hyllyyn uunituoreina. Kirjasto on mahtava palvelu. Kirjasto on mahtava resurssi ja sen työntekijät (yleensä) oikeasti vaikuttavia ammattilaisia (joo, mä jankkaan).
No menin sitten maanantaina vierailemaan paikallisessa kirjastossa, joka hehkuttaa kehittämishankkeitaan ja innovatiivisuuttaan kuin viimeistä päivää. Kun astuin ovesta sisään mulkoili tiskiltä vanhempi virkailija minua ja repussa nukkuvaa tytärtä, nykäisi toista virkailijaa hihasta ja supatti tälle jotain korvaan. Molemmat seurasivat taivaltani palautustiskin äärelle, jossa tervehdin virkailijaa kaivaessani palautettavaa repusta. Hän ei tervehtinyt minua. Ojentaessani kirjat rouvalle kerroin, että ole hyvä. Hän ei kiittänyt minua. Olin ajatellut kaivaa muutamia opuksia mukaannapattavaksi, mutta alkoi sylettää niin, että katsoin parhaaksi päästellä kotiin. Lähtiessä tiskiltä yritin vielä täräyttää virkailijalle, että heihei. Ei vastausta.
Edellisen kerran laitoksessa asioidessani keskeytin tiskillä päivystävän virkailijan lukutuokion lainaamalla muutaman teoksen ja pyytämällä uuden pin-koodin (sitä ei jostain syystä saa itse valita). Asiakaspalvelijan närkästys loisti kasvoilta ja luettavana ollut romaanikin paiskattiin suurieleisesti sivuun.
Kotiintultuani lähetin tällä kertaa vähemmän lämminsävyisen sähköpostiviestin kirjastotoimen johtajalle. Ihmettelin hänelle henkilökunnan palveluasennetta ja tiedustelin mikä kirjaston funktio mahtaa edes olla, jos asenne on kuvaamani kaltainen.
Yritin pari kesää takaperin tilailla opintoihini kirjallisuutta paikallisen kirjaston kautta. Yksi kirja minulle hankittiin Bergenistä, vaikka suomalaisissa yliopistokirjastoissa vastaavaa oli kyllä ihan hyllyssä usempiakin kappaleita. Toista kirjaa oli kysytty Kööpenhaminasta, mutta sitä ei haluttu antaa lainaan - sain puhelun odotettuani teosta viisi viikkoa (samaa löytyi jälleen useita kappaleita ihan kotimaasta). Totesin, että helpompaa ja halvempaa ja erityisesti nopeampaa on ajaa edestakaisin johonkin yliopistokaupunkiin (tai vaihtoehtoisesti naapurikaupunkiin, jossa kirjaston henkilökunta on ammattitaitoista).
Sain yllätyksekseni vastauksen varsin nopeasti paikalliselta kirjastotoimen johtajalta. Hän pahoitteli tapahtunutta ja ainakin väitti, että viestissäni oli paljon asiaa ja hänelle mietittävää.
"Kirjasto , siellä asiakas on kuningas, tieto demokraattista ja lukemisen vapaus vallitsee. Kirjasto keskipisteessä. Yksi kaupungin parhaista tietokanavista."
Sitaattiinsa on herra johtajan mukaan heillä vielä matkaa. Niin on.
Harmittelin sitä, että haluaisin tyttärelleni muodostuvan positiivisen ja luonnollisen suhteen kirjastoon sekä kirjallisuuteen. Tosiasiahan on, että minä en lasta enää paikalliseen kirjastoon vie. Miksi veisin lapseni paikkaan, jossa pahoittaa mielensä, tuntee olonsa epämukavaksi ja ei-toivotuksi.
Onneksi naapurikaupunkiin on vain reilun puolen tunnin matka, siellä kirjastotoimen johtaja potkaisee asiakaspalveluangstiset työntekijät komealla kaarella pihalle ja varsinkin lastenosaston henkilökunta on aivan ihanaa. Toinen varsin mainio kirjasto sijaitsee vielä lähempänä, täysin ruotsinkielisessä kunnassa, mutta suomenkielinen valikoima on erinomainen (kun kukaan ei niitä koskaan lainaa, vaikka uutuudet tilataan joka tapauksessa).
Miten kukaan voi kirjojen, kirjallisuuden, tiedon ja virikkeiden keskellä työskennellessään olla kuin olisi vetänyt hapansilakkaa naamariin viikon ja nukkunut kellarin lattialla puoli vuotta. Surullista. Lienee täydennyskoulutuksen paikka: Miten töissä ollaan, 5 ov. (Mä oon niin vanha, että lasken ikuisesti viikkoja.)
28.9.2012
Muskari
Voi olla, että joudun lopettamaan muskarissa, sillä minulla on asennevamma ja vauvakin kuolaa. Vaikka kuinka yritän, erityisesti onnettomasti nukuttujen öiden päälle, suhtautua kivasti ja ihanasti ja lapsekkaasti (vauvakkaasti?) niin ei onnistu. VMP. Ja sehän näkyy tästä naamasta varsin pitkälle, kaikki näkyy aina.
"Tuuuuuleeee, tuuuuleeee, syksylläsyksyllä, puuuuuuh." Opittiin viime kerralla.
Tällä kertaa opittiin toinen säkeistö:
"Veeeeeettääää, veeeetttäää, syksylläsyksyllä, jotain." En ihan oppinut kun kiristi niin hyvin.
Muskarimuija kävi välillä oikein tarkistamassa oikean sävellajin vauvalaulukirjasta. Minulla olisi sen vauvalaulukirjan tekijälle palautetta.
"Nyt se pitää muistaa, että muskari on sitä vartten, että äiti osaa laulaa lapselle. Nyt enemmän äänttä äiddit niin oppi hyvin lauluja. "
Hillitsin itseni enkä täräyttänyt, että meillä on kotona vähän paremmat laulut.
En osannut hillitä itseäni tiedustellessani Paukkuliinilta, että sopiiko jos vedän meidän penskoille muskarit niin se vetää värikylvyt ja taidepuolet. Kaikki varmaan kuuli. Mua ehkä ihan vähän hävettää. Ei kyllä kovin paljon.
Ja sitten taas käveltiin ja marssittiin ja keinuteltiin musiikin tahdissa. Ja samalla laulettiin, että kävelenkävelen, marssinmarssin, keinunkeinun. Tällä kertaa ei muistaakseni laulettu, että stop. Voin olla väärässä.
"Tanssiin tanssiin kuuuultaaaaanii kanssa, kultaaaani jotain on kaaaalleeellaaaansa". Voisin sietää hommaa paremmin jos vetäjä ei laulaisi kirkkokuorotyylillä. Ja sillä muskarimuijalla olisi edes pikku rahtunen huumorintajua. Ei oo. Se ei edes uskonut laulettuaan väärin Tukutukulampaitani, kun kerroin oikeat sanat (näitä mää osaan). Piti oikein tarkistaa kirjasta.
Että harkitsen muskariharrastuksen lopettamista kahden kerran jälkeen. Eihän tällä asenteella voi harrastaa yhtään mitään. Oisko jossain joku angstauskerho äidille ja vauvalle?
Googlettajille vielä vähän palautetta ja täsmävastaukset:
"Sektio helpompi" - Mee laittamaan alakautta vaan jos multa kysytään.
"Otanko lidl vain päivätyöksi" - Ota vaan. Illoista saattaa saada enemmän liksaa, mutta päivälläkin voit pärjätä.
"Vauvan perätilalle syitä?" - En tiedä vastausta. Arvelen, että sillä kolmella prosentilla on vaan erilainen elämänasenne alusta lähtien. Sinussa ei liene vikaa.
"Tuuuuuleeee, tuuuuleeee, syksylläsyksyllä, puuuuuuh." Opittiin viime kerralla.
Tällä kertaa opittiin toinen säkeistö:
"Veeeeeettääää, veeeetttäää, syksylläsyksyllä, jotain." En ihan oppinut kun kiristi niin hyvin.
Muskarimuija kävi välillä oikein tarkistamassa oikean sävellajin vauvalaulukirjasta. Minulla olisi sen vauvalaulukirjan tekijälle palautetta.
"Nyt se pitää muistaa, että muskari on sitä vartten, että äiti osaa laulaa lapselle. Nyt enemmän äänttä äiddit niin oppi hyvin lauluja. "
Hillitsin itseni enkä täräyttänyt, että meillä on kotona vähän paremmat laulut.
En osannut hillitä itseäni tiedustellessani Paukkuliinilta, että sopiiko jos vedän meidän penskoille muskarit niin se vetää värikylvyt ja taidepuolet. Kaikki varmaan kuuli. Mua ehkä ihan vähän hävettää. Ei kyllä kovin paljon.
Ja sitten taas käveltiin ja marssittiin ja keinuteltiin musiikin tahdissa. Ja samalla laulettiin, että kävelenkävelen, marssinmarssin, keinunkeinun. Tällä kertaa ei muistaakseni laulettu, että stop. Voin olla väärässä.
"Tanssiin tanssiin kuuuultaaaaanii kanssa, kultaaaani jotain on kaaaalleeellaaaansa". Voisin sietää hommaa paremmin jos vetäjä ei laulaisi kirkkokuorotyylillä. Ja sillä muskarimuijalla olisi edes pikku rahtunen huumorintajua. Ei oo. Se ei edes uskonut laulettuaan väärin Tukutukulampaitani, kun kerroin oikeat sanat (näitä mää osaan). Piti oikein tarkistaa kirjasta.
Että harkitsen muskariharrastuksen lopettamista kahden kerran jälkeen. Eihän tällä asenteella voi harrastaa yhtään mitään. Oisko jossain joku angstauskerho äidille ja vauvalle?
Googlettajille vielä vähän palautetta ja täsmävastaukset:
"Sektio helpompi" - Mee laittamaan alakautta vaan jos multa kysytään.
"Otanko lidl vain päivätyöksi" - Ota vaan. Illoista saattaa saada enemmän liksaa, mutta päivälläkin voit pärjätä.
"Vauvan perätilalle syitä?" - En tiedä vastausta. Arvelen, että sillä kolmella prosentilla on vaan erilainen elämänasenne alusta lähtien. Sinussa ei liene vikaa.
26.9.2012
Sumu
Nyt lienee keskiviikko. Samapa tuo. Juuri mitään ei tapahdu, enkä kyllä kaipaa tapahtuvaksikaan. Luonnollisesti on hyvä paineistua siitä, että tämä on ainutlaatuinen elämänvaihe, josta on osattava NAUTTIA! Siis siitä, ettei juuri mitään tapahdu. Onhan se ihanaa ja harvinaista ja ainutlaatuista. Stressaan silti ihan vähän, koska se on minulle luontainen olotila.
Vääntäydyimme tyttären kanssa sängystä ylös yhdeksän jälkeen. Tytär yritti herätä seitsemän maissa syötyään kolmannen tissillisen maitoa tälle vuorokaudelle (nyt mennään jo viidessä, oujee). Sujautin tutin suuhun ja kerroin, että nyt nukutaan. Nukkuihan se. Olisi nukkunut illallakin. Mysteerihuuto alkoi kello yhdeksän maissa ja päättyi lähempänä puoltayötä. Ei tepsi vikalistan läpikäynti, uudet innovaatiot, annetaansenhetkihuutaajosserauhoittuisi, tissin tarjoilu ja ne sata muuta yritystä. Puoliso sai tyttärensä simahtamaan lopulta hoitopöydälle (se jostain syystä tykkää hengailla siinä), josta lapsi siirrettiin varovaisesti sivuvaunuunsa.
Näitä on ilmeisesti välillä. Toissapäivänä vauva otti ja simahti sänkyynsä saman tien. Ilmeisesti niistäkin hetkistä on osattava NAUTTIA.
Yllättävä on itkun mukanaan tuova voimattomuus ja avuttomuus. Kun on laulanut joka ikisen päästälöytyvän lastenlaulun (ja niitä ei ihan vähän tässä päässä ole työkuvioiden vuoksi) kolmeen kertaan ja tuutulaulurepertuaarin vielä useammin ja keikuttanut ja roikottanut ja ruokkinut ja silittänyt ja halinut ja paijannut ja jo hönönä vähän googlettanut että menikö se rikki, iskee jonkinasteinen avuttomuus, joka yllättävää kyllä ei ihan vielä ole yltynyt hädäksi. Jokin takaraivossa muistaa kuiskia, että ei sillä oikeasti ole mitään isompaa hätää: se on sylissä ja sitä rakastetaan.
Lapsen kiihtyvätahtinen öinen ruokailu aiheuttaa sen, että mulla ei aivo edelleenkään oikein pelaa. Hyvällä tuurilla nukahdan saman tien, kun olen palauttanut tyttären sivuvaunuunsa (josta poden huomattavan kehnoa omaatuntoa, joopa joo). Ajoittain kestää unen paluussa vähän kauemmin. En muista mitään ja jokseenkin yksinkertaiset askareet vaativat huimia ponnisteluja. Kun on tottunut siihen, että voi näppärästi neuloa sukkaa, puhua puhelimeen, lukea uutisia, vahtia keitoksia hellalla ja hoitaa sivussa vähän työjuttuja niin on hieman hankalaa hyväksyä sitä, että kannattaa ihan oikeasti keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Esmes hampaiden pesuun.
Tekee mieli pistäytyä ulkosalla. Eilen kiekaisimme jälleen pienelle retkelle ja sain poimittua pari desiä puolukoita. Halajan vispipuuroa, jota en ole valmistanut sitten yläasteen pakollisen kotitalousoppimäärän jälkeen. Retkellä havaitsimme kuitenkin kaksi ongelmaa: meillä ei ole mannasuurimoita ja lapsi on hankala paksusta vaatetuksesta johtuen sujauttaa manducan pienennysosioon.
Että jee. Kelin sen kun viilenee ja pukeutumisongelman äärellä ollaan jälleen. Mitä helvettiä sille pitää pukea? En tosin tiedä mitä itse kiskoisin päälle, äitiyshousut ja huppari tuntuvat kasvaneen ihoon kiinni (ja luulen ajoittain edelleen, että on kesä). Collegehaalari, jonka alle on sujautettu epämääräinen määrä vaaatekerroksia (nyt siis kyse vauvasta) tuntuu kovin vähäiseltä vaatemäärältä. Tilasin Reiman outletista fleecehaalareita (kun en kirpparilta löytänyt ainuttakaan ja oli halavempaa ko marketissa) ja ne on saatana ihan järkyttävän isoja. Innolla odottamani koon 56-alle-puoleen-hintaan-ja-ihan-ok-värikin-haalari vastaa kokoa 68, jossa me ollaan ehkä ensi vuonna. Ei liian isossa vaatteessa mitään väärää, hölmöähän se on pientä ostaa, mutta kantaessa liian iso vaate tuntuu kurjalta.
Lisäksi. Minkä ikäisenä/kokoisena on syytä lopettaa manducan vauvapienennyslipareen käyttö? Homma on just sopiva ja passeli, mutta neppareita on vaikea saada kiinni, kun tyttären kinttu on niin kovin paksu kaikkine vaatekerroksineen. Jos liparetta ei käytä, valahtaa lyhyt vauvani repussa kovin alas, mikä aiheuttaa viritysongelmia ja selkäkipua ja kipinää lapsen osalta.
Valmistajan sivuilta löysin tiedon, että vauvan voi asentaa repun pohjalle suunnilleen niihin aikoihin kun siirrytään vaatekokoon 68. Argh!!
Haluaisin paikalliseen työväenopistoon seuraavat kurssit: Vauvan pukeminen. Vauvan kantaminen. Vauvan ruokinta. Oletan, että näitä asioita on saatettu käydä läpi siinä kammoamassani perhevalmennuksessa, mutta tuntien neuvolapalveluiden laadun, ainakin paikallisesti, kehtaan veikata, että taso on ollut vaikuttava.
Että näin. Siirryn möllöttämään. Ei mulla muuta. Odotan innolla sitä - kuulemma - kuuden vuoden kuluttua koittavaa aikaa, kun saan taas nukkua vähän enemmän.
23.9.2012
Retkellä
Kävimme sunnuntain kunniaksi retkellä. Kotiseutumatkailu näin perheellisenä kiinnostaa, eli ensin googletettiin mitä lähiseudulla voi tehdä (ollaan kyllä molemmat näiltä kyliltä kotoisin). No ei juuri mitään. Kuvasin tuloksia. Olen aina ollut kehno kuvaaja.
Hellalla on ehkä kymmenes kattilallinen omppusosetta muhimassa. Sienten perkaus on ihan yhtä hanurista kuin aina ennenkin. Kuivurikin surisee. Sen soisi olevan suuremman.
Oikeastaan aika loistopäivä. Uroskoirakin tuli panoreissultaan kotiin. Se sai elämänkumppaniltaan heti turpiin ja meni keittiön pöydän alle nukkumaan. Jäämme odottelemaan harvinaisen typeriä koiranpentuja. Niistä yksikään ei onneksi muuta tähän taloon.
 |
| Liberopörriäinen viihdyttää matkalaista. |
 |
| Annoin isännän ajaa. Kiristi kyllä vähän. Oma auto on vieläkin verstaalla. |
 |
| Pysähdyimme ensin Erittäin Salaisella Apajallani. Tyttären nukkuessa poimin ämpärillisen suppiksia. |
 |
| Perillä kohteessa huomasin heti, että sillan kaide on aivan järkyttävän vaarallinen lapsille. Närkästyin. |
 |
| Polun varrella oli aika siistejä vesijuttuja. |
 |
| Kotona seniorikissi oli testaamassa viihdekeskusta aka muovihirviötä. |
Hellalla on ehkä kymmenes kattilallinen omppusosetta muhimassa. Sienten perkaus on ihan yhtä hanurista kuin aina ennenkin. Kuivurikin surisee. Sen soisi olevan suuremman.
Oikeastaan aika loistopäivä. Uroskoirakin tuli panoreissultaan kotiin. Se sai elämänkumppaniltaan heti turpiin ja meni keittiön pöydän alle nukkumaan. Jäämme odottelemaan harvinaisen typeriä koiranpentuja. Niistä yksikään ei onneksi muuta tähän taloon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)