Muuri

Kotiäidin yksinäisyys ei ole mikään uutinen. Siitä on puhuttu, on mietitty ja analysoitu ja keksitty ties mitä luonnollista ja keinotekoista ratkaisua. Kuten taannoinen yritykseni kipaista kerhoon. Olen sittemmin luovuttanut.

Tässä päivänä muutamana osuin hurttaa aamulla lenkitellessä lähipuistoon, tosin siihen vielä onnettomampaan, jossa emme yleensä käy. Sidoin koiran puiston liepeille puuhun ja vapautin lapsen liinasta. Suunnattomasti olen muuten viime aikoina hämmentynyt siitä, että puistoissa saattaa törmätä toisiin ihmisiin. No niin kävi. 

Paikalle saapui minua jonkin verran nuorempi nainen kolmivuotiaan poikansa kanssa. Tytärtä toisten lapset kiinnostavat, on ilmeisesti jännittävä tarkkailla varsinkin isompien touhuja. Hurtta kävi tapansa mukaan haukkumaan ja kerroin naiselle, että voimme lähteä pois jos häiritsee, kyllä se kohta lopettaa. Nainen itse ehdotti, että he voivat pojan kanssa silittää koiraa josko se sillä hiljenisi. No hiljenihän se. 

Vähän siinä juteltiin minkä ikäisiä lapset ovat ja asutaanko lähellä ja onko muita elukoita kodeissa jne. Minulle jäi vaikutelma, että nainen on hoitanut poikaansa kotona jo sen kolmen vuoden ajan eikä nyt suoranaisesti ryve sosiaalisissa kontakteissa. 

Missä vika? Jonkun pulssi saattaisi jopa kiihtyää orastavasta sosiaalisesta suhteesta! Äitikaveri! Seuraa! Puistoseuraa! Kahviseuraa!? Kotiinkävellessä huomasin, etten ollut edes ajatellut kohtaamisen koskaan toistuvan. 

Kieli. Me puhuimme eri kieliä. Minä kieltäydyn kategorisesti puhumasta vapaa-ajalla ruotsia (muun muassa koska olen kusipää). Nainen puhui kyllä suomea, samaan tapaan kuin minä ruotsia, ihan hyvin, ei siinä mitään. Olisin sulattanut ihan mielelläni senkin, että hän olisi puhunut omaa äidinkieltään. Ei siinä mitään vikaa ole, niinhän minäkin teen. 

Omalla tavallaan järkytyin, kun tiedostin, miten syvällä kielen erottava vaikutus minussa on. Minä olen saatana sentään lingvisti. Hanskaan liudan puhuttuja, kirjoitettuja ja viitottuja kieliä. Kaikessa työssäni olen aina eri muodoissaan työskennellyt juuri kielen kanssa. 

No kielen kaverihan on kulttuuri. Jostain syystä muualla Suomessa tunnutaan korostavan sitä seikkaa, että suomenruotsalainen kulttuuri on omanlaistaan ja sitä on vaalittava. No täällähän sitä korostetaan myös, mutta samalla hyssytetään, että ihan se on samanlaista kuin suomalainenkin kulttuuri. En asetelman taustatekijöihin tässä puutu, mutta näin joka tapauksessa on. 

Mitä kulttuuri sitten on? Määritelmiä on monia, enkä perkele niihin todellakaan sukella. Jos kiinnostaa, niin aiheesta on internet pullollaan valaisevia artikkeleita. Joka tapauksessa, kulttuuri on kielisidonnainen, kieli on kulttuurisidonnainen ja sen kylkiäinen on aina tapa kommunikoida, kaikkine ulottuvuuksineen lausutusta nonverbaaliseen. Minä koen, etten hanskaa suomenruotsalaista kommunikointitapaa, koodia, small talkia, ties mitä. Näkymätön muuri on aika hurja, enkä sen yli ole pyristelemässä. Osin syynä on myös se, että olen tällä seudulla kasvanut ja oman kieliryhmän rajat ovat olleet selvät - ne on osattu myös eri ryhmistä väärään suuntaan pyristelijöille osoittaa. 

On aivan käsittämätöntä, että me: kaksi pienten lasten äitiä, samalla asuinalueella, samassa kaupungissa, periaatteessa samassa tulotasossa, mahdollisesti hyvinkin samankaltaisella taustalla olemme niin hirvittävän erilaisia. Minulle ei tullut mieleenkään kutsua naista poikineen vaikka kahville. Minulle ei tullut mieleenkään esittää hänelle ainuttakaan kysymystä. Miksi minä koen enemmän yhteyttä naapurikorttelin somaliäidin kanssa? Johtuuko se lopulta siitä, että me olemme molemmat vähemmistöä? 

Loppujen lopuksihan taustalla on jotain opittua. Missä vaiheessa minä olen oppinut, että me olemme erilaisia? Missä vaiheessa olen oppinut, että kommunikointitapa on erilainen? Maailmankuva on erilainen? Koodi on erilainen? Missä se erilaisuuden rikkaus oikein on? Haluanko minä siirtää tämän käyttäytymis- tai ajattelumallin lapselleni? Miten vältän mallin siirtämisen? 

Revitty muuri. 

Kulttuurieroista jännittävimmin esimerkein kirjoitti hiljan myös Yksis. 

Yksiksen jouluykstoista

Hiljattain sain aikaiseksi raapaista kasaan Petran haastamana 11-teemaisen pläjäyksen. No samalla rykäyksellä haastettu Yksis otti ja päätti omien sanojensa mukaan kiusata Humanistia lisää. En kyllä perhana ala keksiä uutta yhtätoista faktaa ihanasta itsestäni, edellisetkin oli ihan onnettomia. Kivan jouluteemaisia olivat Yksiksen kysymykset kyllä, joten niitä pohdin ihan ilolla.

Valmiina? Lähtee:

1. Lempi joululaulusi? Ilman muuta Lennonin War is over / Happy Xmas. Tässä.

2. Koska joulua saa alkaa fiilistelemään? Mä yritän aina ehtiä ajoissa, mutta meillä on naapuri, joka iskee marraskuun eka päivä jouluvalot päälle, aina. Onneksi ne on ihan tyylikkäät valot, on meinaan naapurustossa vilkkuvat neonperkeleetkin. Myönnän, että pihassa on valot jo omppupuissa sa syreenipuskissa. Fiilistely alkaa hiljalleen, itse aatto on melkoinen antikliimaksi.

3. Jouluvaloja? Värejä vai pelkkää valkoista? Katso edellinen. Valkoista kiitos, ehkä korkeintaan kellertävää - ulkovaloissa. Sisällä meillä on puolison kotikylälle perinteinen tähtihässäkkä, joka värikkäänäkin on ihan okei. Pitääkin muistaa ostaa uudet kuusenkynttilät, edelliset on hukkuneet jonnekin, viime vuonna kuusessa oli jotkut aattona ostetut hätäratkaisut, jotka taisi olla -70 %.

4. Mitä syöt jouluna? Kalaa? Kinkkua vai kalkkuna? Syön kaiken. Mä tykkään kaloista. Syön mielelläni lipeäkalaa ja lohia, sillejä en syö. Kinkku on ollut tapana hankkia, yleensä aina luomu. Kalkkunaa ei perheessä ole ollut, paitsi sinä jouluna, kun tätini silloinen muslimipuoliso oli broidinsa kanssa meillä kylässä (olin aika pieni tuolloin). Oli sitten kulttuurisensitiivisesti hommattu jumalattoman kokoinen kalkkuna ja häveliäästi pikkuinen kinkku. Jätkät veti sen kinkun ja me syötiin sitä kalkkunaa pakkasesta pitkälle kevääseen.

5. Glögiä, skumppaa, kotikaljaa vai jotakin muuta jouluina? Jotain muuta. Meillä ei ole oikein koskaan alkoholi kuulunut joulupöytään (sattuneesta syystä). Eikä ole sitten aikuisiällä edes omassa kodissa tullut hankittua esmes viiniä ruoan seuraksi, kun ei tuo puoliso oikein välitä. Julmustia juodaan, tosin sokerisena se ei mun makuun oikein ole. Vissyä tai pepsiä. Ehkä tumma bisse ennen unillekäymistä.

6. Miten teillä avataan lahjat? Yksi kerrallaan vai kaikki yhdessä? Kaikki yhdessä. Kun on saatu jaettua, auki ja ihmetellen.

7. Koska teille tulee kuusi? Vai tuleeko? Aito vai kopio? Tulee ja aito tulee. Ruikuttelin tuossa viikko sitten josko hankittaisiin joku komea muovinen, mutta ei kuulemma käy. Isäntä käy ihan itte hakemassa kuusen (en puutu siihen mistä). Yleensä jo pikkujoulukuusi muuttaa taloon. Lähempänä aattoa sitten se iso, jonka neulasia kaivetaan kaikkialta vielä pääsiäisenä.

8. Vietetäänkö joulu omalla perheellä vai suuremmalla joukolla? Oma perhe. Plus äitini.

9. Mikä on joulun kohokohta? Syöminen.

10. Saada vai antaa? Molemmat? No oikeastaan molemmat, onhan niitä lahjoja (niistä kai tässä on kyse, ehhehehehehehe, plääh) kiva saada. Hauska on myös hankkia tai tehdä. Useampana vuonna olen neulonut ja virkannut vinot pinot lahjoitettavaa, viime vuosina vähemmän. Puolisolle lahjojen hommaamista muuten vihaan. Olen yrittänyt herralle opettaa, että jos ilmaisee toiveen, on paljon suurempi todennäköisyys, että lahja on mieluisa. Ei mene perille, siis ostan turhia ja typeriä roinakasojen täydennyksiä.

11. Joulun tärkein perinne? Tämä on ehkä vielä vähän hakusassa. Joo, syödään, käydään kai haudalla, avataan paketteja jne. Joulupukkiasioita en ole jaksanut miettiä, voisiko sen skipata kokonaan. Mulla kun nämä viimeisimmät joulut on ottaneet aika koville, kuten yleensäkin kaikki juhlapyhät. Hankalaa. Kai ne perinteet luodaan nyt, sellaisiksi, että ne juuri meille sopivat. Ois kuitenkin kiva jos perinteet eivät liittyisi pelkkään telkkarinkatseluun.

Napatkaapa siitä joulukysymyksiä laareihinne! Pääsee näppärästi tunnelmaan!

Ykstoista

Sain Haasteen Turkin Petralta. Siitä kiitokset. Vastaavan haasteen olen aiemmin vastaanottanut (huhtikuussa, prkl) K.Ärjyperältä ja mokoma on hautautunut luonnosten kätköön. Kiitokset nyt hänellekin, ja pahoitteluni hautautumisesta. Väännän jonkun hybridin.

Sääntöjä:
1. Kiitä haasteesta.
2. Kerro 11 faktaa itsestäsi.
3. Vastaa kysymyksiin.
4. Keksi kysymyksiä.
5. Haasta seuraavat 11 (ihan liikaa).
6. Kerro, että olet haastanut.
7. Ei saa haastaa takaisin.

Selvä.

Faktaa:
Tein eilen ihan järkyttävän hyvää lammaspataa.
Oon laihtunut kuluvan vuoden pääsiäisestä 20 kg. Nii.
Tuntuu siltä, että kaikki mun kaverit on raskaana tai tuore nyytti kainalossa.
En muista milloin olisin lukenut kokonaisen kirjan. Kaunokirjallisen tuotoksen siis. Mahdollisesti 5/2012.
Mun autolla ajaa täältä hanurista Helsinkiin yhdellä tankilla eestaas. Tekisi mieli vaihtaa uudempaan peliin, muttei ole rahaa ja vähän tuo syö.
Näissä faktoissa ei ole juuri päätä ei häntää.
Imetin viime yönä viidesti.
Faktojen sijaan mietin samalla mitä pitää hakea kaupasta ja mihin kauppaan mennään.
Käytän järkyttävän paljon aikaa turhanpäiväiseen someluuhaukseen.
Tekee kauheasti mieli neuloa koko ajan, mutta koen sen jotenkin vähäpätöisemmäksi hommaksi kodin raivauksen, loputtoman keittämisen taikka valittamisen rinnalla.
Mun mielestä on suloista, kun vanhukset puhuvat keittämisestä ruoanlaiton sijaan. 

Pärähdyksen kyssät:
1. Ärsyttävin sanonta? Niinq. Vaikkei se olisi edes sanonta, ei se kai olekaan, ärsyttää. Tapanani on joskus laskea monestiko vaikkapa töllön haastateltava lipsauttaa suustaan niinq. Sitten ujellan tuloksesta puolisolle.
2. Mistä vuodenajasta tykkäät eniten? Pidän alkusyksystä. Syyskuusta.
3. Karmaisevin komemuksesi kosmetiikasta? Käytän mielestäni varsin vähän kosmetiikkaa, muttatota. Taisin pestä joskus tämän suurehkon hiushässäkkäni jollain paskalla elvitaalilla, oikein hoitavalla. Marseillesaippuaan tottuneella pehkolla meni oikeasti vuosia toipuessa.
4. Lempiruokasi ja sen resepti? Viime aikoina olen ollut suorastaan hullaantunut linssikeittoon, juurikin Petran yllyttämänä. Resepti löytyy tästä.  Sen verran olen muokannut, että ujutin sekaan porkkanoiden kaveriksi myskikurpitsan. Voi saatanaa, että on hyvää!!!
5. Mikä asia nauratti viimeksi? Vanha kissa rentoutui puolison sylissä. Rentoutuessaan kissa piereskelee. Jokainen joka on joskus ajautunut kissan ilmavaivan läheisyyteen tietää miksi nauroin. Pieruhuumori naurattaa.
6. Mikä on mielestäsi paras (lasten)kirja? Meillä on viime aikoina luettu kymmeniä ja taas kymmeniä pahvikirjoja. Haaveilen, että vielä joku päivä siirrytään ihan liparepaperisiin. Niistä olen ihaillut Pikku Papun Lauluja, joita meillä on kuunneltu jo paljon. Siitä tykkään ja hyvä se on. Kauniit kuvatkin.
7. Milloin keksit parhaat ideasi? Ehkäpä aamuisin. Joskus öisin, tosin silloin ideani ovat jokseenkin ankeita. Parhaat kai aamuisin.
8. Löhöily vai aktiviteettiloma? Aktiviteetti, ei tosin mikään hiihto, koska hiihtäminen on kauheaa. En osaa olla rannalla, ahdistun. Huvilalla voi toki löhöillä, muttei kauaa, koska siellä on myös työleiri. Aktiviteettiloma Keski-Euroopassa. Jes.
9. Mitä urheilulajia suosittelet sohvaperunalle? No enpä tiedä, mutta itse käytän tätä. Kliklik - kuinka pahan hien haluaa niskaan. 

10. Oletko koukussa johonkin telkkariohjelmaan? Mihin? No en oikeastaan ole. Jos ei töllöstä tule mitään kun sen eteen lysähdän, tiiraan kohta puhkikuluneita Simpsoneita tai Futuramaa.
11. Järjestys vai kaaos? Ehdottomasti kaaos.

Petran kysymykset:
1. Paras asia mitä sinulle on tapahtunut tänä vuonna? Varmaankin työpätkä.  Sai uskomaan itseeni edes hiukkasen ja osoitti, että toivoa on vielä.
2. Oletko mieleisessäsi työssä tällä hetkellä? Pidin kamalasti työstä, jota tein taas kerran pätkän. Sitä voisin tehdä kyllä. Pidempäänkin. On oikeasti aika siistiä voida sanoa, että olen hyvä työssäni.
3. Viimeisin hankintasi kotiin? Ostin sunnuntaina marketista eteiseen kynnysmaton.
4. Panostatko joulun viettoon? Tuskin. Aika pienimuotoisesti varmaan mennään tänäkin vuonna. Lapsi toki alkaa jo tajuta enemmän, mutta arvelen, että joulupukit sun muut saavat jäädä edelleen väliin. Ruokaa paljon ja riittävästi lepoa.
5. Päivän paras hetki? Kun lapsi on nukahtanut päiväunille ja on 1,5 tuntia aikaa tehdä ihan mitä vaan.
6. Luottoreseptisi? Jos kaikki toivo on menetetty: uunivuokaan riisiä ja vihreitä linssejä, vettä päälle. Päälle mielellään semieettiset broilerinkoivet, marinoimattomat - tai pestyt. Uuniin --> 200 astetta, tunnista puoleentoista. Helppoa, halapaa, ihan kohtuuhyvää ja riittää kahdelle aterialle. Jämät voi wokata.
7. Mieleenpainuvin kirja tältä vuodelta? Kunpa sellainen olisi. En ole onnistunut lukemaan juuri mitään, puoleentoista vuoteen.
8. Keräiletkö jotain, jos niin mitä ja miksi? En keräile tietoisesti, mutta mulla on aivan järkyttävät kasat lankaa. Kaikissa väreissä ja paksuuksissa ja materiaaleissa, muttei koskaan juuri sitä sopivaa.
9. Kotisi paras paikka? Olohuone. Se on aina syvähkössä kaaoksessa, mutta tykkään siitä kovasti.
10. Katsotko telkkaria, jos niin mitä? No aivottomana niitä Simpsoneita ja Futuramaa. Teemalta muuten tulee mahtava ysäriohjelma maanantaisin! Kauheesti tykkäsin ja nyökyttelin niskan kipeäksi nostalgioissani kun satuin osumaan yhdeksän jälkeen apajille.
11. Joululahjatoiveesi? Haluaisin hyvät, vedenpitävät ulkoiluhanskat. Ja hyvää mieltä, sillai, että lomat eivät aiheuttaisi päätähalkovaa ahdistusta.

Mun kysymykset:
1. Mitä haluaisit opiskella? (Kaikkihan jotain haluaa vakka olisi kuinka maisteristohtoris).
2. Mitä tekisi mieli syödä?
3. Muovikuusi, aito vai ei ollenkaan?
4. Lanttu vai porkkana?
5. Mikä on kaikkien aikojen paras leffa?
6. Mikä on nolottanut viime aikoina?
7. Mikä mahtaa olla aikakauslehdistä suosikkisi?
8. Luetko sanomalehtiä? Siis printtinä?
9. Mitä neuloit/virkkasit viimeksi?
10. Kuka on vaikuttanut sinuun kaikkein eniten elämäsi aikana? Miksi?
11. Miten marraskuusta selviää hengissä?

No yhtätoista en haasta, mutta perinteisesti kyllä muutaman. Erittäin perinteisesti. Pomps, pallo pompahtaa: Tylsyys, Mirgga, Paukkis ja Juno. Jäikö joku ilman?

Yritys

Olen jo useamman viikon suunnitellut hyökkäystä paikallisen seurakunnan perhekerhoon. Kynnys on ollut aavistuksen matalampi kuin kunnallisen avoimen päiväkodin suhteen, käytännössä yksikielisyyden ja muutaman vakiokävijän uupumisen ansiosta.

Jostain syystä lapseni herää yleensä aina seitsemän maissa, mutta tiistaisin, kun kerhoa järjestetään, myöhemmin. Arvelen, että lapsellani on ollut jotain parempaa metatietoa, mitä minullakin tietenkin epäilyjeni kanssa toki on taskut pullollaan - no tämän kerran yritin olla kuuntelematta itseäni.

 Pistimme aamulla töpinäksi. Totesin, ettemme millään ehdi tasan yhdeksäksi paikalle, mutta oletin, että toiminta on drop in-tyyppistä. Maleksittuamme kotona aikamme, arvelin, että minä en kestä olla koko päivää kotona, lähtetään yrittämään.

Mikä näissä lasten talvihaalareissa on muuten sen hihan lumilukon funktio? Saako siitä käden läpi ilman väkivaltaa? 

Tunnetusti lasten pukeminen on hauskaa hommaa. Saatuani lapsen autoon ja hätisteltyäni vielä kaivinkoneen tieltämme (kadulla on viemäriremontti) ajoin pääkallopaikalle. Arvelin kyseessä olevan vain lyhyen siirtymän, joten en ottanut liinaa tai reppua matkaa. Sehän kostautui.

Kiersin suurehkon rakennuksen niin ulkoa kuin sisältä useampaan otteeseen. Puhelimen appsin mukaan matkaa kertyi vajaan kilometrin verran. Löysin kolme ruotsinkielistä perhepäivähoitajaa tms., mutten suomenkielistä perhekerhoa. Käsin jopa kansliasta tiedustelemassa, että missä tämä luvattu autuus mahtaa sijaita, en kuulemma ollut ensimmäinen kysyjä. Ei löytynyt ohjeillakaan.

Topattu lapsiparka edelleen kainalossa palasin autolle ja ajoin kotiin. Ihan suoraan sanottuna ajoin kotiin itkemään. Kynnys lähteä edes yrittämään oli oikeasti korkea. Ei siinä nyt suurempia odotuksia edes ollut, olisin kupin kahvia mielelläni juonut ja haluaisin, että lapsi näkisi välillä muitakin lapsia. On aika liikuttavaa, miten kiinnostunut tytär olisi toisista, mutta mistä minä niitä sille loihdin.

Viime viikko kotona sujui jotenkuten. Oli kyllä aika paljon töitäkin, mikä tuntuu pitävän minua järjissäni yllättävän hyvin.

Somessa on jaettu hesarin "On luonnotonta, että toinen vanhempi on aina kotona lapsen kanssa" -artikkelia hämmentävän ahkerasti. Artikkeli oli  mielestäni Hesarin tekosiksi niin paska, etten viitsi linkata. Lähdettäköön alkuun vaikka ihan otsikoinnista. Minun mielestäni on luonnotonta jos ei halua olla lapsensa kanssa. Tiedetoimittaja -sanalla on ollut ikävä kaiku sen rasismikeskustelussa esille nousseen tyypin jälkeen, joka ulisi, ettei rasismia voi tutkia kvalitatiivisesti, kun subjektiivista kokemusta ei voi tutkia. Hohhoijaa.

Joka tapauksessa, artikkelissa esitelty heimoyhteiskunta on toki kauhean söpö. Lapsi oppii  luottamaan kaikkiin aikuisiin ja se ei koskaan saa olla keskipisteenä (osaan minäkin kärjistää kehnosti). Minä en edes halua, että nyky-yhteiskunnassa lapsi luottaa jokaiseen. En missään nimessä. Mielestäni lapsen on saatava olla maailman napa - alle kolmen vanhana, eikä kaiken aikaa, mutta ajoittain se on hyvinkin tarpeen.

Yhteisöllisyys on osa jotain yhteiskuntaa, ei toista. Olisihan se mukavaa jos olisi aikuiskontakteja eikä tarvitsisi muhia kotona neljän seinän sisällä tai harmaassa, lahossa leikkipuistossa, koska lasten pitää saada olla ulkona ja päivänvaloa on hyvin rajoitetusti. Olisi toki hienoa, jos lapsella olisi lapsi- ja aikuiskontakteja, hiljalleen kun se alkaa tarvita muutakin kuin äitiä, mutta mistäs niitä järjestät.

Yritin sentään. Olisi pitänyt varmaankin yrittää paremmin, mutta totesin vitutuskäyrän ampaistessa katosta läpi, että en ole hyvää seuraa kenellekään. Kai se autossa kotimatkalla itkeminen on ihan käypä ratkaisu sekin. Hämmentävää on se, että meillä autossa itken lasta useammin minä.

Tämä viikon sosiaalinen kohokohta on ilmeisesti kunnan tarjoama papa-joukkoseulonta perjantaina. Kirjaimellisesti - vittu.

Toimii

Heti kun pääsin ruikuttamasta, lapsi läksi kävellen.

Tämähän toimii.

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

Kierros

Kas noin, neljäs aamu uutta kierrosta kotiäitinä ja mitta on täysi. Olen viimeksi maanantaina tavannut aikuisen, joka ei ole puolisoni tai joku naapuruston eläkeläisistä. Tähän tämä aina päätyy ja minä en sitä kestä.

Edelleen on pakko painia saman kysymyksen kanssa kuin jo vuosia sitten. Kuka minä olen jos en voi tehdä työtä?

Tähän väliin pitäisi toki lirkuttaa vanha rimpsu sitä, miten kyllä rakastan lastani ja mitä kaikkea hän osaakaan ja kyllä on ihana ja ihan varmasti rakastan. No tietenkin rakastan. Sain vain välillä maistaa sitä, mitä on olla ihminen, osallinen, aktiivinen, yksilö, älykäs, hauska, analyyttinen ja ihan saatanan hyvä työssään. Mä en ole kovin hyvä tässä kotihommassa.

Seinät alkavat yllättävän nopeasti kohota ympärillä. Kierroksia on riittämiin. On epäreilua lasta kohtaan, että sen kitistessä vaipanvaihtoa minä itken. Lienee minun raskausajan masennukseni syytä, ettei lapsi vieläkään osaa kävellä. On epäreilua puolisoa kohtaan, että kiukuttelen hänen tullessa lounaalle -  no oikeastaan tekisi mieli repiä häneltä kynnet sormista. En osaa leikkiä, en osaa lukea, en osaa pestä, puunata ja järjestää.

Aloitin kokopäivähoidossa kuuden kuukauden iässä ja minusta tuli tällainen. Onko lapsen parempi kotona vai hoidossa? Samapa tuo. Tässä kaupungissa ei saa hoitopaikkaa ellei ole työpaikkaa. No ei ole työpaikkaa, ei.

Iltapäivällä pitäisi lähteä hoitamaan pari friikkukeikkaa. Onneksi ajomatkaa on pitkälti. Saan itkeä rauhassa ja vielä kilometrikorvaukset päälle.

Sellaista. Kauanhan siinä taas kesti. Viikonloppu kiristää jo valmiiksi. Lauantaina lienee taas jokin jeesustelupyhä, minkä takia kaikki on kiinni. Seinät ampaisivat ajatuksestakin korkeuksiin.