Luvat kuntoon

Suomi on siitä erinomainen maa, että ihan penskasta lähtien tällä oppii pyytämään luvan asiaan kuin asiaan. Päiväkodissa piti muistaakseni kysyä saako ottaa hyllystä kirjan (päiväkoti oli jokseenkin vanhoillinen ja tunnelmaltaan kireä) ja saako mennä leikkimään. Koulussa opittiin pyytämään kauniisti lupaa vessassa pistäytymiseen, seuraavan tehtävän tekemiseen jne. Sitten päästiinkin jo kotiintuloaikojen venytyslupiin, naimalupaan ja ajolupaan. Sitten on aikuisten luvat.

 Olen melko vakuuttunut siitä, että tämän lapsen jälkeen ainakin oma lapsilukuni on täynnä. Yksi riittää, kiitos. Jos raskaus on alusta loppuun melkolailla helvetillistä ja uhannut myös henkeä, ei mielestäni ole järkevää lähteä uudelle kierrokselle. Lapsi tarvitsee ja ansaitsee äidin, joka on hengissä ja toimintakykyinen. Seudulla tehtaillaan ihan riittämiin lapsia ja väestönkasvu on maailman suurimpia ongelmia. Siispä haluan jättää lisääntymisen tähän. 

 Kun lisääntymisestä on kyse, nousee pinnalle ehkäisy. Jokaisen suomalaisen peruskoulunkäyneen tulisi tietää perusasiat ehkäisystä ja suuri osa tavoitteen täyttää, mikä on mukavaa. Itse olen tullut tulokseen, että hormonaalinen ehkäisy ei minulle osu lainkaan ja näen koko asian jokseenkin epäilyttävänä. Kierukoilla saa ilmeisesti aikaan lisää lapsia ja vähintäänkin vaivoja, ja kondomi, joka on toiminut erinomaisesti viimeiset kymmenen vuotta ehkäisijänä, on omalla tavallaan vaivalloinen (tosin sotkuttomuudessaan mahtava). 

 Haluaisin siis sterilisaation. Siihen tarvitaan kuitenkin lupa - jos on nainen. En ole synnyttänyt kolmea lasta enkä ole täyttänyt kolmeakymmentä, tarvitaan siis useamman lääkärin lupa. Edelliset kohdat täyttyessä, luvan voisi myöntää myös yksi lääkäri. Miehen sterilisaatioon ei lupaa tarvita. 

 Luvanvaraisuus johtuu ilmeisesti siitä, että muutama prosentti operoiduista katuu. No nyyh. Jos ei ole varma päätöksestään, niin ei muuta kuin kierukka sisuksiin. Mielestäni on kuitenkin mielenkiintoista, että nainen tarvitsee luvan - mies ei. Tosin miehistä häviävän pieni osuus teettää toimenpiteen, vaikka se on miehelle helpompi, kivuttomampi ja nopeampi. 

Joka tapauksessa, minä voin päättää vain omasta kehostani ja sen käytöstä (siis lääkärien luvalla). Mielestäni en voi pyytää puolisoa katkomaan piuhojaan, mutta edelleen vituttaa, että viime kädessä luvan naisen lopulliseen ehkäisyyn tarjoaa Valvira. 

 Myös kelalla on mielenkiintoinen lupakäytäntö naisten suhteen. Synnytyksen jälkeen on käytävä neuvolassa näyttämässä toosaa, että saa paperin, jolla saa äitiyspäivärahaa. Anteeksi mitä? Jos todistusta toosan kunnosta ei ole määräaikaan mennessä toimitettu kelaan, rahantulo katkeaa. 

 Selitysten mukaan näin varmistetaan jälkitarkastuksiin osallistuminen. Onko minulla jotenkin vinksahtanut käsitys kanssasisarista vai olenko ihan ulkona? Eikö jälkitarkastus ole järkevä asia, johon suurin osa osallistuu ilman pakkoakin? Tai mikäli ei halua osallistua, tulisiko tarkastusta jotenkin inhimillistää, jotta osallistuminen olisi helpompaa ja miellyttävämpää, eikä taustalla tarvitsisi Kelan heiluttaa ruoskaa. 

 Missä ovat ne Kelan etuudet, joiden takia miesten on käytävä hakemassa lappu lääkäristä? Täytynee perehtyä asiaan tarkemmin. 

Kohdennettu mainonta

Somessa mahtavaa on se, että saan ihan itselleni räätälöityjä palveluja, kuten mainostusta, esimerkiksi fb:n aktiivisen kyttäyksen ansiosta. Googlekin yrittää välillä samaa, muttei ihan yhtä riemastuttavin seurauksin.

"Äiti pudottaa 4 kg"
"Nyt autetaan keskosia"
" Äiti pudottaa 10 kg"
"Voita 50 eurolla nutrilettia"
"Huge hijab selection!"
"Lasten sadeasut alessa"

Satunnaisesti minulle ehdotettiin myös veneily-, kalastus- ja jäätelötuotteita.

Eli pitäisi laihduttaa, iskeä päähän hijab, antaa rahaa keskosiin ja ostaa kurahousuja.
Joskus ne sentään mainosti mulle myös punkkua.

Fiksuus

Sen sijaan, että keskittyisin olennaiseen, kuten esimerkiksi sen stanan veroilmoituksen täyttelyyn tai lievään työntekoon, olen käyttänyt kätevästi lomapäiväni googlettamalla kaiken hauskan nippelitiedon perätilasynnyttelystä ja raskausmyrkytyksestä.

 Soitin aamusella myös neuvolantytölle, kuten lääkärin käsky eilen kävi. Neuvolastaa kerrottiin, että siellä on sitten päivystyslähete valmiina jos haluan äitiyspolille lähteä. Tota.. okei. Kiva. Kävin kyllä jo, mutta hyvä tietää, että he turvaavat selustaa.

 Ilmeisesti siis on mahdollista, että lapsi kääntyy ihan itse, mutta se ei ole ihan hirveän todennäköistä arvioidun kokonsa ja kinttujensa asennon tms. ansiosta. Sen voi siis päästellä pihalle sektiolla tai luomuna, jolloin saa reilusti porukkaa mukaan tapahtumaa seuraamaan. Koen yleisön häiritsevänä tekijänä.

 Sektioangstini voimistuu joka keskiviikko, kun puolison kanssa käymme AVA-kanavalla synnytysvalmennuksessa brittiläisen One born every minute -ohjelman parissa. Syntyyhän niitä. Useimmiten huudan 45 minuuttia, kun isukit on tyhmiä ja perseestä ja naisparoille ei anneta kivunlievitystä, tuijotan kalpeana ja hiljaa loput. Kypsä reaktio on yleensä: Hyi helvetti. Joka tapauksessa ohjelma pieksee neuvolasta lainaksi saadun steriilin ja kivan synnytysvideon, jossa esitellään amerikkalaistyyppinen Nappisuoritus.

 Joka tapauksessa ohjelman myötä lämpenin jo hieman alatiesynnytykselle, koska sektioon en perkele ilman kunnon nukutusta tai vähintäänkin hevosille tarkoitettuja rauhoittavia lähde. Mutta jos kersa on päättänyt jämähtää perse-edellä asentoonsa niin ei saatana.

Myrkytysoirelistoja löytyy vaikka kuinka. Kun oikein miettii niin saan ruksattua kaikki kohdat, mutta jos oiken itsekriittiseksi heittäytyy niin ei oikeastaan ainuttakaan - ainakaan sen jälkeen kun vedin aamun ratoksi kourallisen panadolia. Oli vähän päänsärkyä. Koko yön. Mutta ei juuri supistellut, mistä tykkäsin.

 Verenpaine on mystinen asia, sillä se vaihtelee kovasti. Hirviölukemista pääsee parin tunnin päästä jopa hämmentävän alhaisille luvuille. Mittari on puoli vuotta vanha omroni, joka oli ihan saakelin tyyris; että sen syyksi en vaihtelua tohtisi laittaa.

 Olisi varmaan kauhean kiva täyttää yhdessä puolison kanssa vaikka bebesinfon ruksitettavaa synnyttelytoivelistaa (sen kun iskee kätilölle heti ovella, niin saletisti tykkäävät), mutta raskauden kulku on tehnyt hieman varovaiseksi. Kun lähes kaikki mahdollinen on tähän mennessä mennyt vituiksi, niin eiköhän tuo loppukin suju samalla kaavalla. Jätän listan väliin.

Täytyy vain SUHTAUTUA asiaan. Mieluiten rationaalisesti ja rauhallisesti. Muutoin joutuu varmaankin vauvatiimitädin kanssa kirjoittamaan kirjettä synnytykselle.

Sukuvika

Oujee, eilen kävin neuvolassa. Olin ihan kiltisti ja leppoisalla tuulella enkä provosoitunut kauheasti. Hyvä tyttö.

 Verenpaine oli kovasti kohollaan, josta tyttö huolestui. Mittasi uudestaan, kohosi lisää. Päätti punnita, mitata ja etsiä sydänääniä, jonka jälkeen mittailla paineita uudelleen. No vielä hirveämpiä lukuja. Huolestui, komensi soittamaan hänelle jos on kehno olo ja tarjosi paikallista äitiyspolia ("säkö et missään nimessä suostu täälä menemään?"). Ihmettelin ihan ääneen, että miksen voi käyttää sitä tahoa, jossa olen hoidossa ja jonne ihan pääsee kyllä samanakin päivänä jos on tarvis. Jos paikallispolin tuontipojilla ei ole riittävästi asiakkaita, he voisivat mielestäni keskittyä suomenkielen opintoihin.

Minulle tarjottiin myös imetysvideota kotiinviemisiksi. Kieltäydyin youtubeen vedoten.

 Yöllä alkoi ihan helvetin huono olo. Oksensin pari tuntia, huono-olo-oksennusta, ei oksennustautioksennusta. Tähtiä silmissä ja paineet koholla. Kun pääsin sänkyyn kehno olo palasi ystäviensä supistusten kera.

 Soitin aamulla polille (keskussairaalaan). Soittivat takaisin, lähdepä ajamaaan. Siellä sitten selkä mutkalla käyrällä silmät ristissä kun nukutti. Käyrä kaunis, siis lapsen. Äiteen paineet päin persettä.

 Lääkäriä siinä sitten odottelemaan. Otti pari tuntia. Tuli hiki ja ehdin katsoa teeveestä kaikki ylen uusinnat edellispäivältä. A-studio oli ihan mielenkiintoinen. Pariskuntia isoine mahoineen ja kauhean nuorine isukkeineen meni ja tuli. Kunnes päästiin asiaan.

 Huolestunut lääkäri. Tiedusteli missä kohtaa mahaa lapsi on. Näytin, että tuossa. Tarkisti vielä kortista, että eilen merkitty raivotarjontaan. "Kyllä sen täytyy olla syvällä sun lantiossa, kun ei täällä päätä tunnu". No ei ollut eikä ole ilmeisesti ollut pitkään aikaan, mitä vähän ounastelinkin (eikai vauva voi päällään hakata pakaroitani niin että tuoli tärisee). "Joo, jalkaterät on aika hyvin täällä lantion sisällä". Okei. On sitten jälkikasvu tulossa maailmaan perse edellä ("kyllä se voi siitä ehkä vielä kääntyä") ja on siinä sivussa mureuttanut kohdunkaulan pehmeäksi ja suun auki. Ihmettelinkin, miten lapsen pää voi tuntua sisältäpäin isketyltä puukolta toosassa. "On varmaan ollut tuntemuksia".

 Neiti Lääkäri oli sitä mieltä, että osastolle verenpainelääkkeitä syömään ja lepäämään. Järkytyin hieman. Kertoi kuitenkin varmistavansa asian kollegaltaan, kun vasta erikoistumassa on. Pääsin kotiin laboratorion kautta ja epämääräisten ohjeiden kera. Ei lääkitystä. Saattaa olla ohimenevää, mutta saattaa olla alkava myrkytys. Kiva.

Päätä särkee edelleen, paineet on koholla, muttei yhtä härskisti kuin eilen, saati aamulla. Ihan koko ajan ei kuvota, mutta ruokahalu on kadonnut. Tilannetta seurattava ja jostain syystä kehotettiin alkuviikoksi varaamaan neuvola-aika. Öö.. miksi?

Itse olen päästellyt maailmaan myrkytyksen takia käynnistettynä viikolla x, tosin ainakin nelisen viikkoa ennen määräpäivää. Myrkytys saattaa olla perinnöllistä. Jee. Taas uusi toveri listaan (alzheimer, alkoholismi, astma... voi veljet!).

Olin suunnitellut lomapäivän kunniaksi vierailevani luottomaalimyymärin luona ja laittavani puolisolle kerrankin syötävää ruokaa. No en laittanut, haki vietnamilaista, kun ruikutin surkeana keittiössä, että meillä ei oo täälä mitääään.

 Tervetuloa kohti maailmaa, lapseni - vaikka perse edellä. Äiti menee taas lepäämään.

Hanuri

Joka syksy ilmestyvässä työväenopiston kurssikataloogissa jaksaa aina hymyilyttää viikottain kokoontuva Hanuripiiri. Ehheh. Kuuleman mukaan omien kurssieni kuvaukset ovat myös kahvipöydissä herättäneet hilpeyttä, mutta siihen on pyrittykin aiheen liipatessa kuitenkin viime vuosisadan traumaattisinta kouluainetta.

 Iltapäivälehdet kunnostautuivat tänään (itseasiassa jos on skarppi - joka päivälle löytyy omansa) perseissä.

Iltasanomat
Iltalehti

Kyseessä lienee sama pätkä, jaksoin katsoa alusta 8 sekuntia ja koin linkkien leikkelyn tarpeellisena.

Tänään oli neuvolapäivä.
Söin neuvolan jälkeen homejuustoa.

Zugang zu den wunderbaren Medikamenten

"Sinä saa syödä lääke", kuului kuin pyssyn suusta ensimmäisellä neuvoläkäynnillä, kun sairastettuihin sairauksiin piti vastata kyllä tai ei tytön niitä luetellessa. Vastasin masennukseen kyllä, tosin korostaen edellisestä jaksosta kuluneen lähes seitsemän vuotta.

"Me laitta sinulle paroksetiini, se hyvä lääke", kertoi aborttia suositellut mielenterveystoimiston setä puhelimessa, puhelun kestettyä kolme minuuttia. (alle sekunnin googletus kertoo, että paroksetiinia EI suositella raskauden aikana käytettäväksi)

"Sinä pelkkä että huono lääke, huono seurantta?", ihmetteli samainen kieli- ja ammattitaitoiseksi katsottu herra.

"Syö enemmän sitä lääkettä", kommentoitiin keskussairaalasta kun valitin lisääntyvää ahdistuneisuutta.

"Lääkäri varmaan nostaa annostusta", ja niin nostikin - koskaan edes tapaamatta minua. En syönyt.

"Kai sulla on jotain varalla, mikä on plan B?" tiedusteltiin neuvolasta, kun vastasin lääkityskysymykseen lopettaneeni mokomat.

"Kai sä tiedät että saat syödä lääkkeitä?" Lääkärinä työskentelevän entisen opiskelutoverin ensimmäinen kommentti, kysyttyään miten raskaus on sujunut.

 Lääkkeitä saa syödä mutta homejuustoa ei. 

Ettätota. On mukavaa mikäli joku saa psyykkiseen sairauteensa apua lääkityksestä. Varmasti tosi hienoa. Helvetin hienoa on meillä muilla, joilla ensinnäkin on lievää angstia raskaudenaikaista lääkitystä kohtaan, ja periksiannettua, käyntiin saatettu lääkitys osoittautuukin kääntyvän itseään vastaan. Mutta meitä ei uskota.

Vaihtoehtoisia hoitomuotoja ei Suomessa ole. Yritin hirvittävän pitkään uskoa ja uskotella itselleni, että lääkitys on hyvästä ja parantaa monen elämänlaatua. Toivottavasti näin on. Terveydenhuollossa masennuslääkkeisiin uskotaan kuin jumalaan, oletettavasti palvontamenojakin järjestetään, tuleehan lääkitseminen halvaksi. En olisi koskaan uskonut törmääväni psykologiin, joka ensimmäisenä on huolissaan siitä, etten käytä lääkitystä. Törmäsin kuitenkin. Unohdin kysyä, missä hän on opiskellut.

Söin aikoinaan seitsemän vuoden ajan SSRI-lääkettä. Mielestäni kaudessa oli ainakin viisi vuotta liikaa. En vain mistään saanut apua lopettamiseen, helpompaa oli uusia reseptiä. Masennuslääkkeethän eivät aiheuta riippuvuutta. Laskin kerran, että tuota lääkettä minulle kirjoitti ainakin kaksikymmentä lääkäriä. Kertaakaan ei ehdotettu edes vähentämistä. Henkilökohtaisesti tapasin näistä ammattilaisista alle kymmenen.

Miten voidaan perustella, että SSRI-lääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta jos noin kolmen kuukauden käytön jälkeen lääkkeen lopettaminen oli tuskallisempaa kuin yli kymmenen vuoden reippaan tupakoinnin? Mielihyvä-perustelu ei mielestäni toimi. Eikä mikään muukaan.

Mielisairas-leiman päälle saa kätevästi vielä hankala-leiman, kun kieltäytyy lääkitsemästä myös jälkikasvuaan ja arvostelee lääkityksen onnistumista. Mielestäni on jännittävää, miten paljon tutkimusta tehdään SSRI-lääkkeiden vaikutuksista vastasyntyneisiin, ja tutkimuksia julkaistaan varsin aktiivisesti. Masentuneelle äidille onkin taas helppoa ja hauskaa lisätä syyllisyyskuormaa sinisestä, toimintakyvyttömästä vauvasta hengityskoneessa, kun äiti otti ja antoi periksi hoitohenkilökunnan painostukselle. Ja kyllä me kauhistellaan ja arvostellaan. Samaan aikaan saattaisi olla hyödyllisempää tehdä tutkimusta raskausajan masennuksen vaihtoehtoisista hoidoista, mutta ongelmahan on siinä, ettei lääketehdas saa lääkkeettömistä rahaa. Kyynel.

Opiskeluaikoina, parikymppisenä, ystäväpiiriini kuului enemmän masennuslääkkeitä syöviä kuin lääkkeettömiä. Siinä sitten vertailtiin mitä kullakin on purkissa, paljonko menee päivässä ja kuinka sekaisin menee pää jos unohtaa yhden napin.

Millä nimellä tätä sukupolvea kutsutaan?

Pikkupikku paradoksit

Kas vain, neljäs vuorokausi kotona ja mitta alkaa olla täysi. Heitin vappuaaton kunniaksi äitini ystävättärineen pihalle kodistani varsin aikaisin, ahdisti, ja siirryin nukkumaan yhdeksän aikaan. Öiseen aikaan yleensä vituttaa, kun käy kolmatta kertaa vessassa ennen aamu yhtä. Mutta samapa tuo, kyllä kusellajuokseminen painajaiset voittaa.

Väänsin eilen isäni perukirjan lähes valmiiksi. Hämmentävä systeemi, jota useat lait ja asetukset määräävät, mutta joka on tehty lähes mahdottomaksi toteuttaa omin voimin. Minä en yhdellekään oikeustieteitä ulkoaopetelleelle pellelle varattoman ukon laskujenlistaamisesta maksa. Harmikseni olin olettanut, että edesmenneen ja minun sukulaissuhteesta riittäisi seurakunnan paperi hänen osaltaan ja maistraatin vastaava omalta osaltani. No ei riitä. Soittelin ympäri maan papereiden toivossa (hintaakin niille toki tulee); papereiden, joiden tarkoitus on osoittaa ettei minulla ole sisaruksia. Että helpommalla olisi päässyt mikäli perhettä olisi.

 Perukirja on lakisääteinen kuolinpesän veroilmoitus. Se on väännettävä vaikkei verotettavaa olisi. Ohjeita ei kuitenkaan esimerkiksi verohallinnon sivuilla ole, asiantunteva oikeusaputoimisto (josta ohjeena muuten oli, että vainajan laskuja ei saa maksaa, mikä Nordean juristin mukaan taas on paskaa) ilmeisesti saattaisi hoitaa asian, mutta laskuttaa joka tapauksessa runsaasti ja pesänilmoittajan on kuitenkin hankittava ja hoidettava paikan päälle joka ikinen lippulappunen. Perukirjalle ei ole myöskään olemassa pohjaa, jonka mukaan toimia vaan malli on hauskasti vapaa.

 Suomessa on siis keksitty kätevä systeemi, jolla näitä jokseenkin ressukoita oikeustieteilijöitä työllistetään. Kiva. Saisiko humanisteille vastaavan systeemin.

 Uskaltauduin vappuaaton kunniaksi myös litiliin, jossa erehdyin hetkeksi toisten mahakkaiden kera masutuubilaarin äärelle. Oli siis tarjous, jota ajattelin ihmetellä, sillä sana masutuubi on mielestäni kuvottava. Tarjouksessa olisi ollut myös äitiyslegginsejä sekä ihan helvetin rumia äitiyspaitoja. Hämmennyin suunnattomasti havaitessani, että naiset ympärilläni olivat tosiaan nuorempia kuin minä, mutta jokaisella oli useampi alle kouluikäinen matkassaan. Keskimäärin kolme omilla jaloillaan pysyttelevää ja uudet mahassa. Pelästyin ja poistuin paikalta. Eniten kaiketi pelästyin sitä, että minut rinnastetaan heihin.

Asun paikkakunnalla, jossa minulla ei ole ainuttakaan ystävää. Sosiaaliset kontaktini perustuvat ainoastaan työhön. "Lapsen kanssa tutustuu uusiin ihmisiin ja saa uusia kavereita ja kyllä on sitten kiva yhdessä jakaa arjen asioita." Minä en halua keskustella ainoastaan lapsista, toisten lapset eivät minua kiinnosta (elleivät ne liity työtehtäviini), minä koen itseni ulkopuoliseksi seurassa, jossa päivän uutisille kohautetaan olkia tai mietitään miten hassu paikannimi mainittiin, kun auton radiosta vahingossa tuli jotain ajankohtaista paskahittien sijaan. Mutta minulla onkin diagnoosi. Eikä yksinäisyydessä ja ulkopuolisuudessa ole mitään uutta.

Miksi minä halusin lapsen? Miksi olen lähestulkoon helpottunut, kun kotikaupunkini ei maksa kotihoidon kuntalisää vaan saan reippaasti lähteä työnhakuun kymmenen kuukauden kuluttua? Miksen ole tyytyväinen pikkuelämääni seudulla, joka komeilee tilastojen kärjessä onnellisuudellaan?

Pakomahdollisuutta ei enää ole. On kai nöyrryttävä ja alettava kutsua itseään mammaksi. Keksiä mantra, jota toistamalla pääsee seuraavat vuodet vähän helpommalla.