Nakkiviha

En juurikaan tunne suurta inhoa muita elintarvikkeita kuin etikkasäilykkeitä kohtaan. Poikkeuksen tekee nakki. Olen kersasta asti niitä vihannut, jos pitää miettiä inhokkiruokia, niin ykköspaikan jakavat nakkikeitto ja -kastike. Hyi helvetti. Puoliso ostaa paketillisen (sentään snelkun) nakkeja itselleen uudeksi vuodeksi. Maistan joka toinen vuosi ja se riittää. 

Lapsiperheissä käsittääkseni harrastetaan paljonkin nakkeja. Mikäs siinä, en nyt jaksa niiden ravintosisällöstä vouhottaa, jokainen voi sen lirpakkeen itse lukea ja päättää onko jees vai ei, se ei ole mun homma. Lapsi ei ole kotimme nakkivajeesta johtuen saanut vielä nakkia maistaakseen. Sen sijaan uskollisena Lidlinkävijänä kehitin makkararuoan, joka on talvinen, helppo ja ihan syötävä. 

Papuwurst

Paketti Fränkische Bratwursteja (Lidlistä saa, varmaan muualtakin)

Papuja (reippaasti. esim kaksi tölkillistä go greenin papumixiä, käytännössä puolisen kiloa)

4 dl vettä

1,5 dl ohrahelmiä

1 sipuli kuorittuna, kokonaisena

pari valkosipulinkynttä

1 rkl siirappia (sokerikin käy)

Kuori bratwurstit ja pätki suunnilleen sentin paloiksi. Huuhdo pavut vedessä. Iske kattilaan. Lisää kattilaan vesi, ohrahelmet, kokonainen sipuli ja valkosipulit. Lorauta päälle töräys siirappia. Kun ihan kaikki on lastattu kattilaan, iske se levylle. Kuumenna niin, että kiehuu, sitten käännetään lämmöt pienelle ja annetaan olla. Tuntikin varmaan riittää, puolitoista on parempi ja kaksi vielä parempi. Kun hotsittaa syödä, poista sipuli ja valkosipulit. 

Tarjoile raikkaahkon salaatin kanssa. Porkkanaraastekin toimii (ja uppoaa yleensä lapseen). 

Toimisi varmaan uunissakin, mutta olen uunin suhteen ajoittain laiskalla päällä. Pinaattia ajattelin pari köntillistä iskeä pakkasesta sekaan seuraavalla kerralla. 

Nix

Tänään ärsyttää taas vaihteeksi kaikki. Lapsi on ollut kovin kitiseväinen, kiukkuinen, inisevä, ujeltava - hauska - ärtyisä, kipuisa ja raivostuttava, ei tosin sen pidempään kuin pari päivää. Kuolan määrästä väittäisin taustalta löytyvän jälleen jotain hammasperäistä, mutta mene ja tiedä. Tuntuu siltä, että se kuolan määrä on loppupeleissä ollut vakio jo vuoden verran. Milloin ne hampaat oikein valmistuvat?

Alaselkä on kauheassa jumissa, sillä lapsi ei minut nähdessään millään voi oleskella lattialla tai isänsä sylissä tai edes minun läheisyydessäni. Syliin on päästävä. Sinänsä typerää ihmiseltä, jonka hallussa on keskimääräistä PALJON enemmän ergonomisia kantovälineitä, ettei ikinä sisällä oleskellessa saa kiinnitettyä lasta selkään tai lonkalle. Kummallisessa asennossa hinataan lasta paikasta toiseen ja toivotaan, että se ei huutaisi ihan jatkuvasti. Kipeäksi tulee yllättäen, juurikin se selkä.

Selkäkipu harvemmin vähentää vitutusta.

Kävin lauantaina työhaastattelussa ja joudun ärsyttävästi toteamaan, että I nailed it. Kokemus, koulutus ja maailmankatsomus ovat hommaan omiaan. Hanskasin myös toisen kotimaisen mielestäni kelvollisesti. En tosin osaa sanoa miellyttivätkö haastattelijoita enemmän ne omasta habituksestani hieman poikkevat mimmit, jotka paikalla bongasin. Loppuviikosta selviää. Nyt tekisi oikein hyvää päästä pois kotoa olemaan ihan ihminen eikä vain pinna kireänä ärisevä äiti.

Toivon työpaikkaa myös siksi, että minulla on ihan helvetin tylsää. Raha, täydentyvä CV ja mahdollinen työn takaama sosiaalinen aspekti eivät ole myöskään haitaksi. Eniten kaipaan kuitenkin sitä, että saan ajatella, luoda, toimia ja tuottaa jotakin, millä on merkitystä.


Onko minulla muuten maailman ainoa lapsi, joka herää yöllä valvomaan - hiljaa? Viime yönä tuli taas vietettyä pari tuntia valvovan lapsen seurana. Ei huuda, ei kitise, ei valita. Valvoo vain. Onko se masentunut?

Jälki

Käytimme eilen lapsen vihdoin puolitoistavuotiskatsastuksessa, tarkasti suomen kielellä. Lapsi oli yllättäen kasvanut ja kehittynyt katsastajien mukaan kelvollisesti.

Lääkärin kommentti kuului: "Minä olen oikein tyytyväinen tähän lapseen". 

Hämmentyneenä totesin, että kiitos vain, niin olemme mekin. Ilmeisesti kommentin ontuva luonne paljastui kommentoijalle vasta vastaukseni jälkeen. 

Terveydenhoitaja tiedusteli joko lapsi on saanut syödä itse. Kerroin, että lapsi on vasta reilun vuoden ajan syönyt itse. 

Itsehillintäni on ilmeisesti kasvussa. Ihmetellen seurasimme suurperheen touhuja odotustilassa. Lapsi ei halunnut leikkiä tarjolla olleilla leluilla. En sinänsä ihmettele.

______________________________

Valoisassa tunnelmassa jatkaakseni, kuulin vastikään teinivuosieni seurustelukumppanin menehtyneen. Äkkiarvaamatta. Puskista. Yllättäen. Ja tietysti oman käden kautta.

En ole tavannut koko tyyppiä yli kolmeentoista vuoteen jos oikein laskin. Enkä ole välittänytkään tavata. Taisin vilaukselta nähdä herran muutama vuosi sitten marketissa. Lähdin pois. 

Aikanaan seurustelun päätös oli rumaa. Jo sitä edeltäneet ajat olivat rumaa aikaa. Niitä tuli hinattua mukana pitkään, haavoituttua vaikeasti. Surin pitkään, toivuin pitkään. Surin koko ihmisen jo kymmenen vuotta sitten.

 Silti on vähän surullinen olo. Vaikka aikanaan suhde jätti jälkeensä paljon pahaa, oli siinä myös paljon hyvää. Täytyyhän ensirakkaudessa olla, se muokkaa ihmistä, opettaa, kasvattaa. Jos luuhaa toisen samanikäisen kanssa murrosiän päätösmaininkien keikuissa useamman vuoden jakaen kaiken, jää siitä jälki.

Minussa on jälki. Hyvä niin. Olenko yllättynyt? En kovin.

Nuoren ihmisen kuolema on aina surullinen uutinen. Toisaalta ymmärrän hyvin. Kysyi tahdonvoimaa pysytellä kaukana satama-altaasta kun masennus oli pahimmillaan. Se on sairauksista tuskallisin kaikin tavoin. Ei se silti oikeuta ihan mitä vain.

Huomasin toivovani ensimmäisenä, ettei vanhalla heilalla olisi lapsia. 

Tyhjänpäiväistä lätinää

Kas, vuosi vaihtui. Tuttuun tapaan en todellakaan kertaile viime vuonna nähtyä, koettua saati tunnettua. Jos joskus saisi vaikka teetettyä kasan valokuvia. Sitä (ja kuvien käsittelyä) odotellessa varastoin ne pätevästi odottamaan sitten-joskus-päivää pikku kovalevylle.

Vuosi vaihtui rakettien paukkeeseen kauhuissaan herännyt pieni tytär kainalossa. Joka kerta kun nurkissa räjähti, pieni puristi kättä vain kovempaa. Välillä nappasi huikan maitoa, sitten taas tärisi. Olo oli tietenkin itsellä liikuttuneen, kiukkuisen, raivostuneen ja turhautuneen välillä. Teki mieli painella naapuriin ja repiä nuorisolta silmiä päästä. Tyydyin raivoamaan aiheesta someen. Naapurinemäntä on fb-kaveri. Huomautettakoon, että lapseni ei ole kovin ääniherkkä: meillä on kaksi hävettävän äänekästä koiraa.

Mielestäni raketeista sietäisi jo luopua kokonaan. Kaupungeille järjestettäväksi kello 18 ilotulitus lapsiperheille, känniääliöille sitten puoliltaöin.

Uuden vuoden aattona puoliso postitti laatimani työhakemuksen ansioluetteloineen. Katsotaan tärppääkö. Meikäläistä kokeneempaa ja pätevämpää eivät kyllä hommaan löydä, mutta saatan olla liian kallis. En siis ehkä luuhaakaan kotona kesään tai syksyyn saakka. En ole vielä päättänyt kumpaa toivon enemmän - pääsyä pois kotoa vai pudotusta maan pinnalle -> pysy kotona.

Kävin aamulla lapsen kanssa puistossa. Kasasin pihasta kasan rakettikeppejä ja muovi&pahvisontaa. Puistossa oli kivan lokakuinen tunnelma. Täytyy muistaa ottaa ensi kerralla hiekkaleluja mukaan, ei tullut mieleen, että tammikuussa voisi leipasta parit hiekkakakut.

Haluaisin vielä huomauttaa laarin äärelle haulla "hautaristi koiralle" päätyneelle internetin käyttäjälle, että kannattaa miettiä, oliko koirasi varmasti kristitty. Useimmilla eläinten hautuumailla toivotaan, että muistomerkiksi valittaisiin jokin muu kuin uskonnollinen symboli.

Tie

Opiskeluaikoina sain Kelalta piiitkän ja hartaan hakuprosessin (taisi mennä pari vuotta) päätteeksi lupauksen psykoterapiasta. Ainakin tuolloin homma toimi siten, että kahden vuoden ajan oli sitouduttava terapiaan kahdesti viikossa, kolmannen vuoden ajan viikottain. Terapeutin sai valita itse, mutta jokaisesta testisessiosta piti maksaa täysi hinta ja terapeutin olla luonnollisesti kelan hyväksymä.

En testaillut kovin paljon. Nappasin ensimmäisen psykodynaamisen, jolla oli vapaita aikoja. Ihan hyvä tyyppi, riittävän kuiva huumoriltaan.

Minulla meni kaksi vuotta ymmärtää, että isän juominen ei ollut minun syyni. Kaksi vuotta, kahdesti viikossa. Viimeisen vuoden tein kerran viikossa eroa semipaskasta avoliitosta.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että oli väärin esimerkiksi isoisältäni alkaa syyllistää minua isän juomisesta, oikeastaan siitä asti kun olin kahdeksan vanha. Isän työkavereiden minulle kymmenen vanhana laukomat kommentit olivat minua kohtaan väärin. Isä teki paljon vääriä asioita, mutta niin tekivät ihmiset hänen ympärilläänkin. Tulos ei ole järin ehjä.

Terapiassa minä en kyennyt syyttämään äitiäni. Ymmärrän nyt terapeutin yrityksen saada minut pohtimaan äidin roolia kuviossa, mutta en kyennyt. Olin vielä tuolloin hämmentävän lojaali. Äitihän teki kaikkensa, vai tekikö? Omasta mielestään varmaan teki. Minun mielestäni ei tehnyt, ei enää.

Terapiassa minä ymmärsin, että kaikki ei ole minun syytäni. Tilalle sain kaiken myrkyttävän katkeruuden ja vihan. Kyvyttömyyden käsitellä surua.

Olisiko sitten parempi syyttää edelleen itseä? Tekisikö se minusta tai perheestäni onnellisemman? Ehkä. Olisin ainakin helpommin käsiteltävissä, alistuva.

Katkeruus on eriskummallinen tunne. Se on yhtä aikaa voimaannuttava ja täydellisen lamauttava. Myrkkyä.

Paskaa joulua

Kun minä olin pieni olivat joulut jouluja. Aattona oltiin kotona, syötiin, pukkikin kai kävi. Joulupäivänä mentiin isän vanhempien luo, sitten tulivat myös serkut. Pukki vieraili jostain syystä uudelleen ja oli eri mies, puhui useimmiten samaa ärsyttävää hassuttelulässytystä kuin setäni. Tapanina vierailtiin koko suvun voimin isomummulla. Tai - tämä on arvio, joka perustuu hatariin muistikuviin ja aika kauan sitten plärättyihin valokuviin. Onnellista oli. Täytyihän sen olla.

 En osaa sanoa olivatko välit kireät jo alunpitäen vai kaarsiko kehitys kehnompaan suuntaan vuosien varrella, mutta noin suunnilleen kouluikäisestä, tai vähän vanhemmasta, alkoi sukulointi isovanhemmilla olla tuskaa. Yläkouluikään tultuani oli isän viinanjuonti jo niin hienolla tolalla, että äidin kanssa lähdettiin joulupäivänä sukulaisiin, isällä kun oli vatsatauti/ripuli/kuumetta/mitälie; pääasia, että tarina piti ja kaikki hymyilivät vähän vinosti. Siinä vaiheessa olivat isän veljetkin ehtineet jo hommata ruotsinkieliset muijat itselleen, joten kekkerit käytiin toisella kotimaisella. Hirveitä tilaisuuksia joka tapauksessa.

 Oli toki jouluja, kun vierailimme kaksin äidin siskon luona Helsingissä. Hänen lapsensa, minua kymmenisen vuotta nuoremmat, kiimailivat tavaran perään niin uskomattomalla ponnella, että vieläkin hirvittää. Toivelistat olivat uskomattomat ja niin oli huutokin koko aaton siihen saakka kun paketit sai avata. Muovin määrä ja lahjojen arviointi loksautti joka kerta suun ammolleen. Myöhempinä vuosina saimme tietenkin nauttia myös humalaisesta tädistä, joka kulki ympäri taloa nauttimassa ties mitä piilopulloistaan. Kotiin tullessa kämppä oli paskana ja faija sammunut.

Yläkouluikäisestä minä järjestin meillä joulun (mikäli emme siis olleet Helsingissä muovihelvetissä). Isä oli siitä hieno mies, että hän kinnasi kaksi viikkoa ennen joulua viinaa kaksin käsin, oli kuivin suin aaton ja jatkoi sitten menoa pitkälle loppiaiseen. Mikäpä sen rentouttavampaa. Äiti luuhasi luonnollisesti autuaassa pakopaikassaan töissä. Minä olin kotona, leivoin, piileskelin isää, ahdistuin. Itkin silloin kun kukaan ei nähnyt tai kuullut. Aattona lahjojen avaaminen oli vaivautunutta. Sen jälkeen alkoi odotus, milloin faija on riittävän kireänä, että korkki aukeaa. Kun kehtasi mennä nukkumaan, pääsi vihdoin myös itkemään.

Jouluun liittyy erottamattomana osana ahdistus. Eilen, aattona, minä olin niin ahdistunut, että vaikka kaikkeni yritin, pilasin jokaiselta joulun. Ahdistus on pimeää, mustaa mustaa mustaa, se myrkyttää kaiken. Se tekee puolisosta paskan ja laiskan miehen, äidistäni kusipään lehmän ja lapsesta ärsyttävän. Äitini kommentit: "Koita ajatella jotain positiivista", "Etkö ymmärrä, että pilaat joulun kaikilta", "Se on ollutta ja mennyttä mitä silloin oli", "Ollutta ja mennyttä", kulminoituivat siihen, että heitin hänet meiltä pihalle.

Kyllä, minä ymmärrän pilaavani kaiken. Kyllä, minä olen yrittänyt ajatella jotain positiivista. Se EI ole ollutta ja mennyttä. Se ei ole ollutta ja mennyttä, jos minä voin joka saatanan juhlapyhän koittaessa näin pahoin. Oman lapsen myötä, oma pahoinvointi eskaloituu. Ei luonnollisesti ole tervettä nähdä niin voimakkaasti itseään pienessä, mutta ei sitä voi oikein väistelläkään. Pahinta on, kun tietää tekevänsä väärin kaikkia kohtaan, muttei tunne vaihtoehtoakaan. Minne mennä jouluaattona pois perheen tieltä? 

En usko, että pimeäämustaamustaamustaakuristavaahelvettiä ymmärtää yksikään niistä, joiden joulu on ollut aina ihana perhetapahtuma tarkkaan toistuvine perinteineen. Niissä perheissä otetaan tälläkin hetkellä oikein urakalla valokuvia lapsista tonttulakeissa, ukista pöydän päässä, kuvat sitten heti joulun jälkeen teetetään paperisiksi printtifirman tarjouksella ja sitten muistellaan miten ihanaa oli. Toisaalta, miksi pitäisikään ymmärtää. Onnitteluni kaikille Teille.

Seuraava ehdotus on aina hoito: lääkitys ja terapia. Voin mielelläni esittää arvion, paljonko terapiaa irtoaa kotihoidontuella (n. 267€ kk). Korkeintaan 2,5 tuntia kuukaudessa, mikä nielee tasan tarkkaan koko rahan. Mikäli siis löytää kohtuuhintaisen, kelvollisen terapeutin. Se siitä. Lääkitykseen en jaksa puuttua vieläkään. Se siitä.

Lapsiperhe elää tasaista, aikataulutettua arkea. Me elämme aikataulua aavistuksen liian tiukasti, tosin minä en jaksa olla aina se, joka tekee ratkaisun joustamisesta, joten kello elää elämäämme. Jos joulu tarkoittaa vain tavallista pidempää viikonloppua, jolloin edes kaupat eivät ole auki, miten ihmeessä se pitäisi osata elää ihanasti, riemuiten, törsäten, laulellen ja ties-vittu-mitä. Samat naamat tavallista suolaisemman ruoan ääressä, kaikki minun vastuullani, kuten aina. Minulla on vastuu lapsen kulttuurikasvatuksesta, perinteistä, sukulaisista, päätöksistä, aikatauluista, kaikesta. Miten siitä tehdään juhla? Miten tehdään juhla jostain, joka toistuu joka ikinen päivä, ilmeisesti loputtomiin? 

Alkoholistiperheissä kasvaneille saisi jakaa pienet kouralliset mietoja rauhoittavia joulun alla. Näin vältyttäisiin monelta uudelta alkoholistiperheeltä ja rikotulta lapselta. Rikotuilta mieliltä.

Oikein hyvää joulua niille, jotka tietävät mistä puhun. Teille muille, oikein paskaa joulua. 

Pään seinäänhakkaamisen taito

Joku saattaa muistaa, että angstasin hirvittävästi lähestyvästä 18 kk neuvolakäynnistä. Sain marraskuun lopulla varattua ajan ja päiväkin odottelun päätteeksi koitti. Preppasin puolisonkin komppaamaan kaikkea, mitä sitten valehtelen ja mies oli hyvin mukana.

Aamupäivästä oli puhelimeeni yritetty soittaa. Soittaessani takaisin päädyin kuuntelemaan puhelinvaihteenhoitajan vittuilua. Useamman yrityksen jälkeen minut tavoitti terveydenhoitaja, se vanhempi niistä, joka pahoitellen ilmoitti lääkärin sairastuneen.

Sairastuminen on aina toki kurja juttu, mutta oikein ymmärrettävää. Olen erittäin ryppyotsaisesti sitä mieltä, että kipeänä ei töihin saa mennä kukaan. Totesin, että selvä homma; katsotaan uusi aika sitten joskus. Eihän tämä nyt päivän päälle ole.

Terveydenhoitajalla olikin ässä taskussaaan. Hän tarjosi samalle päivälle, melkein alkuperäiseen kellonaikaan tapaamista toisen lääkärin kanssa, jonka nimi minulta valitettavasti meni ohi, mutta viittasi voimakkaasti itä-Eurooppaan. Kysyin vanhasta tottumuksesta, että puhuuko kyseinen lääkäri suomea. No ei puhu. Ruotsia kyllä ihan kelvollisesti. Hämmennyin ja totesin hoitajalle, että hei, minä olen suomenkielinen ja lapsikin on suomenkielinen. Vastaus oli, että sitten odotatte "jonnekin alkuvuoteen".

Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että ruotsinkielinen lapsi saa kiireettömän lääkäriajan samalle päivälle, suomenkielinen lapsi odottaa yli kuukauden.

Otin yhteyttä sosiaali- ja terveysjohtajaan, koska olen paskapää.

Minä olen lukenut (nimenomaan lukenut, vaikka vihaan ks. verbiä kielenoppimisen yhteydessä) ruotsia koulussa, kuten kuka tahansa suomalainen. Olen kirjoittanut kielen keskipitkän oppimäärän oikein kelvollisesti lukiossa, yliopistossa suorastaan loistin virkamiesruotsin kursseilla. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, että kieltä olisi pitänyt opiskella sen vuoksi, että voisin viedä lapseni neuvolalääkärille.

Joo, puoliso on ruotsinkielinen (oikeastaan kaksikielinen) ja puhuu (ajoittain) lapselle ruotsia. Joka tapauksessa siihen maistraatin lappuun on lapsen äidinkielen kohdalle ruksattu suomi. Se tarkoittaa käsittääkseni sitä, että meillä on oikeus palveluun suomeksi.

Onko oikein tarjota yhdelle (enemmistö-) kieliryhmälle kiireetöntä palvelua, jota toiselle (vähemmistö-) ryhmälle ei voida tarjota. Minun mielestäni ei ole. Katsotaan mikä on virallinen kanta.

En sitten taaskaan osannut antaa olla.