Puistossa

Viikonlopun ja arki-iltojenkin kunniaksi olemme pyrkineet puistoilemaan reippaasti, koska lapsiperheellisten kuuluu viettää aikaa leikkipuistoissa, eikä juuri nyt ole varaa hankkia omaan pihaan keinuja ja liukumäkeä.

Olen saattanut ennenkin mainita, etten ole kovin otettu kotikaupunkini julkisista palveluista. No en ole edelleenkään. Aina alkaa vituttaa kun katselee ympäri Suomen tai Maailman napsittuja kuvia viihtyisistä, ehjistä ja ihan käyttäjille tehdyistä leikkipuistoista. Puistoista, joissa on tarkoitus leikkiä eikä käydä törröttämässä, että ei saatana tätä touhua.

Ajattelin jakaa kuvin eilisillan elämyksen:

Hauska keikutin, jota ei ole viitsitty pultata maahan kiinni. Heiluu siis koonaisuudessaan koskettaessa. Koskettaessa saa myös käsiinsä tikkuja ja halkeilevaa lakkaa. 

Kiipeilytelineen kestävänoloinen puola. 

Puolison sanoin "kakkalaatikko" sekä lapseni, joka ei osaa edelleenkään kävellä, mutta on muutoin vauhdikas.  

Kivat keinut, ruosteisten ketjujen päälle on sentään pujotettu puutarhaletkua. Puuosat lahonneet. 

Hiekka(kakka)laatikon liepeillä majaileva, maasta esiintyöntyvä metalliputki, jonka reunat ovat terävät.

Että sellaista. Täytynee investoida niihin kotipihan leikkivehkeisiin. Ja tämä on lähiseudun leikkipuistoista se parempi. Kuuluuko muuten jäykkäkouristusrokote näiden pienten rokotusohjelmaan? Ihan tulevaa puistoilua silmälläpidellen.

Elämä, työ

Työkakkua on jäljellä kolmisen viikkoa. Sitä seuraa pari viikkoa lomailua koko perheen voimin. Marraskuussa mies töihin ja me luuhamme tyttären kanssa kaksin kotona.

Olen aika kypsä jäämään kotiin. Tietysti tässä on tullut tehtyä ajoittain aika pitkääkin päivää ja viikkoa kesäkuusta lähtien. Lienee normaalia kaivata lomaa. Tosin lomailu marraskuussa ei houkuta, eikä se, ettei se loma välttämättä ihan heti päätykään. Taloutta helpottaa toki se, että voin tehdä keikkaa friikkuna. Jokin verkko, tai ennemminkin katiska, on täsmäaseteltu odottelemaan saalista työrintamalta, mutta en viitsi kasata turhia odotuksia niille. Tärppää jos tärppää, tuskin tärppää.

Haluaisin, että lapsi voisi olla kotona jomman kumman vanhempansa huomassa ainakin kahden vanhaksi. Siihen on vielä aikaa. Sitä en osaa sanoa, miten mun pää kestää koko kevään kotona. Tuskin kestääkään. Kun on saanut maistaa aikuisten maailmaa tuntuvat neljä seinää suoraan sanottuna aika pahalta. Ei työelämäkään varsinaisesti mitään herkkua ole, voin hiljalleen ihan rehellisesti sanoa, että kaikki työyhteisöt, joissa olen osallisena ollut, ovat olleet jotenkin sairaita.

Tässä yhteisössä olen edellisen työpätkän tehnyt muistaakseni 2008. Pätkiä on sitä ennen kertynyt jo useampia, voin väittää tuntevani jokaisen työntekijän taustoineen aika hyvin. Yhteisö on sairas, sen sairastuttaa onneton johto, kukaan ei voi hyvin, riippuvuudet ja suoranainen kyvyttömyys työhön kukoistavat. Vituttaa tehdä kaikkein eniten töitä kaikkein kehnoimmalla palkalla (ikälisät ja vastuualueet, joopajoo), että saisi sen seuraavan pätkän. Vakituisessa työsuhteessa olevat työntekijät kävivät eilen firman kustantamana hienohkolla lounaalla. Minä pysyttelin konttuurissa toimitusjohtajan kehoituksesta "päivystämässä", kun "ei nämä asiat sinua kyllä koske". Oikeastaan naurattaa, vaikka aavistuksen kyllä pisti. Miten johtotehtävissä voidaan pitää henkilöä, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä johtamisesta? No hyvin voi.

Päivisin on välillä ikävä lasta. Ärsyttää, kun iltaisin ei lapsen kanssa ehdi viettää aikaa niin paljon kuin haluaisi. Tätäkö tämä nyt on? Miten ihmeessä tähän kuvioon ujuttaisi vielä päivähoidot ja hakemiset ja viemiset ja ruoanlaitot ja kodinhoidot ja ne perkeleen hurtat? Varmaan ihan hyvin, pärjäähän suurin osa suomalaisista perheistä arjessaan kuitenkin kelvollisesti.

Kotiinpaluu ahdistaa. Lapsi alkaa olla siinä iässä, että toisten lasten seura sitä kiinnostaa. Puistoilustakin se pitää, tosin lähialueilla taaperokelpoinen puisto on vain päiväkodin pihamaalla - eli käytettävissä iltaisin ja silloinkin se pitää jakaa räkivien varhaisteinipenskojen kanssa. Avoin päiväkotikin toimii, mutta sen yli vedin jo henkselit todetessani muutaman bloggaajan viihtyvän lastensa kera niillä apajilla. Pyrin välttämään seuraa, joka alleviivaa perussuomalaisuuttaan.

Täytynee virittää parit seuranhakukatiskat vesille äiti-lapsiseuran toivossa. Harkitsen vakavasti jopa vapaaehtoistyötä, johon saisin ujutettua lapsen mukaan. Lapsi saisi lapsikontakteja, minä voisin opettaa jonkun kotiäidin lukemaan.

Tasapainoilua. Aina.

Piirissä, sisällä.

Kuten todettua, täytin kolmekymmentä. No tämän johdosta, tai tästä huolimatta, tai vain siitä syystä, että seudulla ei ihan pilvin pimein kuljeskele semijärjissään olevia suomenkielisiä, sain oikein virallisen kutsun kulttuuritapahtuman arvovaltaiseen raatiin. No ihan aidosti kiva, mutta raati arvioitsee lausuntaa.

Yritin sluibailla eroon kutsusta vetoamalla muutamaan tekosyyhyn (kuten imetykseen), mutta koska kaikki vaikuttaa aina kaikkeen, en onnistunut. Tapahtuman järjestävä taho kun on potentiaalinen tulevaisuuden työnantaja (ja muutenkin mukava).

Olen potkiskellut itseäni päähän. Olen kolmekymmentä. Olen runonlausuntaraatilainen. Olen aidon kyyninen ja usein vittupää. Onneksi on joskus tullut oikein opiskeltua palautteenantoa, kirjallisuustiedettäkin vähän. Mutta miten helkkarissa mä pystyn ensinnäkin keskittymään koko päivän, olemaan repeilemättä ja asiallinen, ja pukeutumaankin aikuisesti. Puoliso lupasi kannustavasti kiikuttaa taaperon imetettäväksi kulttuuri-instanssiin.

Törmäsin työn puolesta järjestävään tahoon viime viikolla ja lupasin saapua paikalle. Kerroin kyllä, etten ymmärrä millä mandaatilla minun katsotaan voivan osallistua ja jätin sopivan tittelin keksimisen järjestäjän huoleksi. Ei ole kuulemma ongelma. Mulle se kyllä aina on, kun lomakkeita täyttelen - ammatittomuus nimittäin.


Nyt minä lienen aikuinen. Viimeistään nyt. ja elämässäni on lapsen lisäksi paikallista kulttuuria.


Siirryn hakkaamaan päätä seinään. Taas.

Kuvitus

Ei ehdi, ei kerkee - tosin kohta ehtii ja kerkee.

Täytin kolmekymmentä. Paukkuliini oli poikansa kanssa ainoa synttärivieras. Luuhattiin hiekkalaatikolla. Oli kivaa. Illalla join kaksi lasillista punkkua ja rutisin ikäkriisiä twitterissä. Menin nukkumaan vasta puoliltaöin. Kostautuihan se, ihan hirvee olo, sunnuntaipäikkärit ja lapsiperheen iltaisa tooooodeeeeellaaaa piiiiiitkäääää vierailu ottivat koville. Onneksi töissä voi ajoittain levätä.

Muutoin olemme luuhanneet metsissä. Kätköillä ja marjastamassa. Kun istuu perseellään suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä, on pakko päästä iltasella pihalle. Taapero kulkee kätevästi liinassa, jos se hermostuu, voi sille tarjoilla marjoja naposteltavaksi ja äidin niskaan liiskattavaksi.

Tässä parhaat palat viime viikon luontoriennoilta:

Sain puolisolta synttärilahjaksi vaelluskengät. On muuten parhaat kengät mitä mulla on.

Hain oman alan tuöpaikkaa, jota en saanut. Olen helpottunut ja iloinen. Marraskuussa koittaa jälleen kotielo. Ei tarvitsekaan miettiä hoitokuvioita. Saadaan olla tyttären kera kaksin ihan rauhassa. Tosin saattaa olla, että se tarvitsee ihmislapsiseuraa (ei leikkiin, ei noin pienet vielä keskenään  leiki, vaan malliksi). Lapsi leikkii nimittäin ahkerasti koiraa - läähättää ja konttaustepastelee ja puskee päällään ihan kuten vanhemmat, karvaiset perheenjäsenensä.

Ei se muuten vieläkään öisin nuku, pönkeää seisomaan aina havahtuessaan, mutta kaiken kanssa oppii elämään.

Saisko nukkua hetken?

Moi vaan täältä töistä. Oon nukkunu viime yönä pisimmillään puolen tunnin pätkän. Ottaa vähän koville. Siksi onneton ilmaisu.

Aamulla olin melko epätoivoinen ja googletin. Törmäsin tähän, mikä on kyllä aika uskomatonta ja järkyttävää paskaa suurimmaksi osaksi. Vai että on suositeltavaa, että lapsi siirretään omaan huoneeseen nukkumaan 3-4 kuukauden iässä ja yövieroitetaan viimeistään puolivuotiaana. Ja että on syytä ottaa yhteyttä neuvolaan jos alkaa ottaa nukkumisen kanssa koville. Onko joku saanut siitä osoitteesta jotain apua nukkumiseen?

Onneksi törmäsin myös vanhaan, tuttuun tähän, joka on jäänyt moneen otteeseen lukematta, mutta työmaaprintteri taas kerran otti ja lauloi. Menee testiin kunhan saadaan vähän aikaa totutella ajatukseen ja ideaan ja niin pois päin.

Väsymyksen tasosta saattaa kertoa se, että aamupalaverissa itkin. Sillai kiva, että ihan hirveesti ei oo tarvinnu tänään tehdä töitä.

Hirveä huoli minulla on, lapsi kun neljän kuukauden verran on pyrkinyt seisomaan kesken unien. Joka ikinen havahtuminen tai unen tason nousu kuittautuu konttausasennolla ja pystyynpunkeamisella. On kuulemma normaalia kuukauden tai kaksi. Eli ei normaalia loputtomiin? Mielessä kävi jo lääkärin pakeille pyristely, mutta en jaksa ainuttakaan 'kyllä on jo aika lopettaa imetys' ja 'se ei ikinä lähde perhepedistä jos ei nyt siirrä omaan huoneeseen' -saarnaa. Enkä myöskään jaksa valehdella. Imetän ja nukutaan porukalla. Piste.

Paiskin iloisesti lauantaivuoroa ties monettako kertaa putkella, koska ensi viikon lauantaina täytän ihan helvetillisen kasan vuosia ja aion kriiseillä lukua kotosalla, enkä suinkaan työmaalla. Lauantait ottaa koville.

Kaikki ottaa koville.

Voi olla, että ensi yön nukun alakerrassa. Pakko. Muuten räjähtää pää.

Ennen

Yksis pamautti haasteksella. En ole muita vastaavia lueskellutkaan kuin hänen hengästyttävän ja ihanan katsauksensa omaan henkilöhistoriaansa, mutta muoto on kuulemma vapaa. Valitettavasti en ihan yksistasoon kykene. 

Haasteena muistella elettyä elämää. Millainen olen ollut, mitä olen ajatellut, millaista elämä on ollut, miltä olen näyttänyt? 

Elokuu 1999.
Aloitin muistaakseni lukion. Jos laskin oikein, mihin ei ole niin luottaminen. Toivottavasti. Lukio oli remontin takia sijoitettu väliaikaisiin tiloihin, joihin piti kiivetä aivan järkyttävän monta porrasta. Aina hengästytti ja tuli kuuma, mutta sitä ei tohtinut toisille näyttää. Nautin koulunkäynnistä, suoritin. Kävin välituntisin tupakalla korttelin takana. Seurustelin ensirakkauden kanssa. Mieleen on jäänyt sininen taivas ja punainen tiiliseinä. Ja se rööki. Väliaikaisten luokkahuoneiden harmaat cyproc-levyistä kyhätyt seinät. Kerran huomasin ruotsintunnilla tallanneeni koiranpaskaan. Hävetti. Asuin kotona, faija veteli ajoittain ryyppyputkiaan, äiti oli aina töissä. Luuhasin paljon poikaystävän luona. Hiukseni olivat lyhyet ja takkuiset. Mietin paljon eläinten oikeuksia ja söin kasviksia. Maailmantuska oli ajoittain suuri. Tutustuin fysiikan kurssilla uuteen toveriin, kun tämä kolautti pinon punnuksia hampaisiinsa joutuessaan parikseni kokeen ajaksi. Emme ole olleet tekemisissä sitten vuoden 2000.


Huhtikuu 2003.
Olin asunut vajaan vuoden Länsi-Itävallassa. EVS-hommissa. Kieli alkoi sujua, sosiaalisia kontakteja olla mukavasti. Bileitä piisasi pitkin vuoristoa, indierockin raikuessa ja sätkien kärytessä. Luin kevätauringossa vuorenrinteessä pääsykoekirjoja. Valtio-oppia, mistä ei tullutkaan alaani. Alpit, ystävät, käsittämättömän lämmin kevät, suuremman projektin loppuhuipennusviikonloppu. Orastava Suomeen paluu ahdisti. Euroviisukekkerit Tirolissa olivat huikeat.
Hiukseni olivat pidemmät, punaiset ja takkuiset.


Maaliskuu 2009.
Töissä. Töissätöissätöissä. Rakastunut puolisoon. Matkasin joka aamu ohikulkutien parkkipaikalta kimppakyytiautoon hypäten vajaan tunnin suuntaansa naisporukassa työpaikalle ja takaisin. Kyydissä oli hauskaa. Purettiin päivän aikana koettu, suunniteltiin seuraavaa - käytiin läpi neljä eri-ikäisen naisen elämää. Ajomatkat olivat minulle tärkeitä - kasvun, ammatillisen identiteetin ja ystävyyden kannalta. Töissä oli kieltämättä raskasta. Vuosi oli turvapaikanhaussa korkeahko piikki ja se työmaalla näkyi, nimenomaan lasten näkökulmasta. Kun maailma tulee pienoiskoossa syliin, ei sitä pääse karkuun. Luin ja luin ja luin ja halusin ymmärtää - konflikteja, uskontoja, taustoja, mielipiteitä, kokemuksia. Kun en lukenut, selasin myytäviä taloja ja laskeskelin euroja. Asuin vuokralla rivitalonpätkässä maaseudulla. Katuvaloja ei ollut, maaliskuussa ei enää tarvinnut otsalamppua koiria ulkoiluttaessa.
Hiukseni olivat pidemmät, punaisemmat ja takkuisemmat.


18.9.2009
Tarkasta päivän kulusta ei minulla ole hajuakaan, mutta mikäli kyseessä oli arkipäivä, olin töissä - samalla työmaalla kuin edellisenä keväänä. Puoliso oli lomautettuna ja remontoi keväällä ostamani talon olohuonetta. Luin enemmän ja juoksin koulutuksesta toiseen hankkimassa välineitä tehdä työni hyvin ja jaksaa työssäni. Muistaakseni juuri 2009 syksyllä ryhmäni pysyi kohtuullisen hyvin yhtenäisenä eikä trafiikkia ollut sen kummemmin. Opetin tyttöjä ja pienen pojan lukemaan suomeksi. Lapsen riemu ja ilo omasta kyvystä vieraalla kielellä liikutti. Yhden tytön isä tuli lakki kourassa ja kyynel silmässä kiittämään, kun lapsi oppi lukemaan - vaimo ei kuulemma ollut saanut oppia.
Hiukseni olivat vielä pidemmät ja takkuisemmat.


17.7.2010
Ei hajuakaan mitä olen puuhannut, mutta heinäkuussa olen oletettavasti nauttinut pitkästä palkallisesta kesälomasta. Ja saanut tietää lievän valituskierroksen läpikäytyä töiden jatkuvan samassa osoitteessa edelleen. Olen mahdollisesti lymynnyt puutarhassa, todennäköisesti lipittänyt valkkaria suureen, sittemmin kaadettuun, mäntyyn kiinnitetyssä riippukeinussa, polttanut ketjussa röökiä ja soitellut tutuille yksinäisenä. Tai ollut kalastamassa puolison kanssa. Ainakin haluan uskoa, että kesälomapäivä on ollut seesteisen aurinkoinen. Hyvä ja rauhallinen. Eikä liian kuuma. 
Hiukseni olivat vielä pidemmät ja takkuisemmat. 

Huom. En nykyisin työskentele samassa paikassa, saati alalla. 
________________________________________________________________________

Tähän kirjoitukseen minut haastoi Yksis. Haasteena oli muistella omaa elämää viitenä random päivämääränä; elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Tyyli ja muoto on vapaa, mutta vastata piti suunnilleen näihin kysymyksiin:

1. Millainen olet ollut noina vuosina, noina aikoina?

2. Mitä olet ajatellut?

3. Millainen on ollut elämäsi?

4. Miltä olet näyttänyt?

Vastaamaan usutan luonnollisesti Tylsyyden, Paukkuliinin ja Mioun tarina kiinnostaisi kovin myös (toki monen muunkin). Ihan jokainen saa ilman muuta tämän parissa puolestani askarrella jos innostusta on. Ihan oli virkistävää, vaikken kovin laajaan muisteloon kyennyt/ehtinyt/jaksanut/viitsinyt.

Edit. Minkä vitun takia tämä fontti on erilainen kuin yleensä? 

Kooste

Töissä luuhatessa ajoittain on järkyttävä kiire, ajoittain taas tasaisempaa - suurin osa duuneistahan toimii juurikin näin. No kas kummaa, kun en enää loista hiljaisina hetkinä tupakkahuoneen tähtösenä täyttämässä ristikoita, kuten vuosia vuosia sitten, on pitänyt keksiä tilalle sijaistoimintaa. Sillä on seurauksia.

Ostin perheelle lokakuuksi lentoliput ja vuokrasin kämpän. Viikoksi tosin, mutta kuitenkin. Melkein on halpaa kuin saippua. Yritin perustella ei-taloperäistä rahanmenoa sillä, että kuun lopulla vaidan vuosikymmentä. Tuntuu harmaalta.

Ostin tyttärelle jokseenkin järeän kasan kestovaippoja. Kestoiluun on muuten helppoa siirtyä, kun on itse töissä ja mies hoitaa homman kotona - pähkäilee paljonko tungetaan imuja taskuun, miettii mistä se nyt falskasi ja minä saan räknäillä toimistossa paljonko oikeen säästetään. No aika paljon.

Sain aikaiseksi varata kirppispöydän (jota puoliso voi lapsen kanssa käydä päivisin sitten järjestämässä). Kasasimme muistaakseni vuonna 2011 useamman laatikollisen kirppiskamaa hinnoiteltuna vinttiin kun ei jaksettukaan myydä. No nyt myydään niin saadaan matkarahaa.

Joko pitää alkaa ahdistua tulevasta väli- ja talvikaudesta ja lapsen pukemisesta? Vai saako vielä hetken odotella?

Impulssikontrollini on taas selvästi heikentynyt. Ääh, onko se sairaus vai ominaisuus?

Lapsen tuoreimman serkun ristiäisiin tuli kutsu, joka oli osoitettu puolisolle ja lapselle. Sanotaanko nyt sitten, että point taken. Lähinnä huvittaa. Ei mulle tulisi mieleenkään kutsua vaikka meidän häihin puolison veljeä lapsineen, muttei muijaa. Edelleen - huvittaa. Puoliso saa mennä itsekseen kekkereille, minä vietän vähät vapaani lapsen kanssa. Mielessä kävi, opettaako lapseni serkkujen äiti jälkikasvulleen samaa kaavaa kuin harjoittaa?

Kusipää kuittaa.