Tuulee

Ei saatana, eka lomapäivä - korostan, ettei toki vielä äitiysloma - ja kiristää. Pihalla on kettumainen ilma, vaikka nättiä luvattiin. Onhan se kiva selittää sääkartan äärellä, että on lämmintä, kun puuska tuulee reippaat 20 m/s. Ei oo lämmin. Mitä helvettiä minä loppujen lopuksi olisin pihalla edes puuhaillut? Korjaillut tuulessa paloiksi päätyneen muovisen kompostin?

 Sen sijaan kävin verotoimistossa perukirjan kanssa. Ohjeiden mukaan perukirja on tietyssä ajassa toimitettava verotoimistoon. Neiti Veroneuvoja (tarkistin tittelin ovesta) näytti hämmentyneeltä lasiseinänsä takana, kun ojensin hänelle paperipinon ja tiedustelin, että saako tästä jonkin kuitin, että on perille toimitettu. "Se pitä kyllä lähettä täältä pois", tuumi neiti Veroneuvoja ja selitti vielä perään, että "minä en näistä tietä mitään".

 Minulle tarjottiinkin harvinaislaatuinen mahdollisuus päästä verotoimiston lukittuun käytävään asiantuntijan puheille. "Minä piippa sulle ovi aukki". Rouva Asiantuntija vaikutti harmistuneelta vierailusta, tarttui paperipinoon, tiedusteli kyllästyneenä onko minulla jotain ongelmia asian suhteen. Vakuutin ettei, sillä olen noudattanut verohallinnon verkkosivuilta löytyviä ohjeita kirjan laatimisessa ja kaikki liitteetkin ovat mukana (ei tosin kuitit - eihän niitä tuloveroilmoitukseenkaan teipata). "No me soitetaan sulle jos on jotain ongelmaa". Tiedustelin, että eikö rouva voi saman tien katsoa onko nippu kunnossa kun on vähän muutakin menossa kuin puhelun odottelu (osoitin mahaa). Ei mennyt perille. "No emmäny ehdi, me soitetaan sitten."

 Kiitos valtio tästä huikeasta palvelusta. Toivottavasti saan asioida pian uudelleen. Hienoa, että lakisääteisestä toimituksesta ei yksi virkailija "tiedä mitään" ja toinen ei suostu kertomaan. Eikö näitä vuosittain joka tapauksessa tule käsittelyyn tuhansia?

 Reissun jälkeen söin kasan hyviä voileipiä ja menin nukkumaan. Unien jälkeen söin kipollisen hernaria (miksei mulla voi olla ihania, eksoottisia raskausmielihaluja, joista kihertää ja muistella vuosien kuluttua, että olipa hupsua) ja aion palata nukkumaan. En keksi muutakaan.

 Jännittävää.

Ä-päivän asennot

Hyvin rajoittuneessa lähisuvussa on se etu, että en ole tänäkään vuonna joutunut vierailemaan mummojen ja fammujen luona. Puoliso senkin edestä. Aloitti jo eilen. Muistelisin, että lapsena ja teininä mummuloissa vierailu oli  ahdistavaa, piinallista ja loputonta. Kas kummaa, kyse oli isäni sukulaisista. Sinänsä mielestäni on hienoa, että puoliso viettää aikaa sukulaistensa kanssa; voisi viettää enemmänkin. Itse pyrin välttämään vapaa-ajalla oleskelua seurassa, jossa en viihdy - en siis juuri sukuloi, varsinkaan omieni parissa.

 Äitienpäivän kunniaksi oma äiti kävi touhuamassa kukkapenkin kimpussa. Ilahdutti. Toi pöntöllisen jäätelöä ja luovutin lahjan, jota en ollut paketoinut.

 Koin eilen ensimmäisen lomapäivän (tosin voidaanko viikonloppu laskea lomiksi) kunniaksi pesänrakennuskohtauksen. Tyhjäsin keittiön kaappeja täysin turhista astioista. Tavallaan toki kirpaisi sijoittaa ikivanhoja arabioita kellarilepoon, mutta jos niitä ei ole kertaakaan tässä talossa tarvittu, niin en kyllä perkele hyllytilaa niille suo. En myöskään lajitelmalle erilaisia kahvimukeja (suurin osa parittomia tai rumia), joita pelkästään kuivauskaapista poistin toistakymmentä. Laatikkoon ja loppusijoitukseen päätyi myös epämääräinen lajitelma viini-, viski-, snapsi- ja mehu(tms.)laseja. Ei ole viimeaikoina tullut nautittua mitään noista.

 Oletan, että tilaa tarvitaan loputtomalle tuttipullo-, vastike-, mikälie-rumballe, josta on hankalaa selvitä hengissä. Pitääkö vastikkeita hamstrata kaappeihin etukäteen? Vaippoja hankin paketin ja koin marketin hyllyjen edessä lievää pakokauhua.

 Hetkellinen puuhailutarve luonnollisesti kostautui komeina ja hartaina supistuksina. Jo itse prosessin aikana raivausta haittasi jatkuva toosan potkiminen ja toisaalta pään hakkaaminen palleaan. Ei käänny, ei. En tosin käänny minäkään, en sohvalla saati sängyssä. Samassa asennossa jahnaaminen sattuu kaiken lisäksi edelleen hauskasti niveliin. Välillä on jännittävää arvuutella että pääseekö oikein kunnon supistus vai kenties kivulias pieru. Istuminen on ajoittain kivuliasta selkäkolotusten, ajoittain lapsen asentojen ansiosta. Närästystä esiintyy vuorokaudessa noin 20 tuntia. Rennie auttaa toisinaan, gaviscon aiheuttaa oksennusta.

 Mikäli onnistun löhöämään riittävän pitkään vasemmalla kyljellä, saattaa lapsen pää hetkellisesti päätyä vasemman kyljyksen suuntaan. Noustessa seisomaan hän muljahtaa takaisin alkuasetelmiin - suorahkoon linjaan alaspäin oikeasta tissistä. Pää ylimpänä - tietenkin. Lapsen hanuri ei havaintojeni mukaan liiku ja potkut osuvat edelleen varsin napakasti alakertaan. "Saattaa se ehkä siitä vielä kääntyä". Wäre nett.

 Tehokas googletus paljasti muutamia jumppaohjeita (ja liudan mahdollisia syitä perätilalle). Printtasin ohjeista oikein kuvan, mutta kärsin jälleen lievästä epäluulosta. Ehkä ei ole järkevää ainakaan yksin kotona alkaa roikkua polvet sohvalla, naama lattiassa -asennossa. Saman voisi ilmeisesti toteuttaa portaissa, minkä koen olosuhteet huomioon ottaen vielä typerämpänä. Silloin joskus nuorena tuli kokeiltua vaikka mitä veikeää, mutta jumalattoman ison ja kipeän pallomahan kera vauvankääntöasento ei juuri houkuta.

Kerään siis rohkeutta roikkumiseen - todennäköisesti levittämällä persettä sohvalla. Samalla voi tehdä hauiskääntöjä kaukosäätimellä.

Valmis

 Hanke on osaltani valmis. Tästäkin huolimatta aion lusmuta vielä muutamia tunteja työmaalla, kun kerran perille saakka ajelin.

 Seuraava hanke piti tehokkaasti hereillä viime yön. Nousin viidesti vessaan. Käyntien välillä heräilin supistuksiin. Asentoa vaihtaessa meinasi pariin kertaan päästä paniikki - arvelin lantion jonkin osan luiskahtaneen paikoiltaan. Lapsiparka möyri jokseenkin tehokkaasti, minkä voisi tulkita kääntymisyritykseksi, mutta ei se ressukka kinttujaan saanut riittävän ylös. Yrityksestä ei voi moittia, mutta arvostaisin onnistumista.

 Jään siis ensin lomalle, sitten vasta äitiyslomalle. Yritän toimia melko vähin äänin. Vein kahvihuoneeseen pari paketillista Lidlin pikkuruisia suklaasuukkoja. Paketin kyljestä saavat emännät tiirata kalorikertymää. Sinänsä paikalta liukeneminen on helppoa, en varsinaisesti ole ollut osa työyhteisöä vaan väärän alan edustaja, joka on paikalla, mutta jonka hommista juuri kukaan ei tiedä mitään. Näin on helppo väistää vaivautuminen. En pidä työpaikalla halailusta.

 Että heihei päivätyö, tulee kyllä ikävä.

Flunssattaa

Kehno olo. Nokka yrittää kuivasti tukkoon, silmät on väsyt, kurkussa kumma möhnä aamusta. Pieni päänsärky ja ensimmäistä kertaa viikkoihin heräsin vasta kellonsoittoon. Outoa. Ehkäpä siis tänään on se viimeinen työpäivä. En ole varma toivonko olotilaan syyllistyvän flunssan, allergian vaiko jonkin muun, (mikä?). Allergiakausi toistuu noin neljän vuoden välein. Perkele.

 Kävin eilen neuvolassa, koska äitipolilta käskettiin käydä siellä. Selevä. Radio odotushuoneessa pauhasi ruotsinkielistä keskusteluohjelmaa eri suomenruotsin murteista; aihe, joka periaatteessa vanhaa lingvistiä kiinnostaa, mutta olo oli kuin ruotsinkielen ylioppilaskuuntelussa (tai vastaavan harjoituksissa). Puuttui vain rasti-ruutuun-vihkonen, josta olisi saanut ruksata vaihtoehdon c) utmaning.

 Neuvolassa osasin muutoin käyttäytyä hyvin. Paineet oli kivasti jokseenkin normaalihkot, turvotukselle en oikein iltapäivästä voi mitään. Lapsen asennolle kuulin ihan uuden ilmaisun (mikä on kai kauniimpi kuin perse-edellä-maailmaan-tarjonta) - jalkatarjonta. Polilta oli lähetetty neuvolaan lappu, mistä tyttö oli innoissaan. Viralliseen lappuun oli tosin kirjattu lähes 500 grammaa lievempi painoarvio kuin neuvolakorttiin, minkä koen hämmentävänä. Voisiko asiakkaalle selittää missä mennään? Onhan tiedonrippeiden keräilyssä toki aktiviteettia kerrakseen, mutta pimennossapitely ärsyttää. Liittynee valtasuhteisiin tai vanhentuneisiin käytäntöihin.

 Joka tapauksessa, paineita on seurattava. Niiden rajuhkolle vaihtelulle ei osattu antaa selitystä (kysyin huvikseni, en selvitystä arvellutkaan saavani). Paineita on siis seurattava, mutta niistä ei saa hermostua, ettei lapsi ahdistu. Totajoo. Minä jättäisin ahdistuskiellot lapsen näkökulmasta mainitsematta - niistä vasta ahdistuukin. Veikkaisin, että tälle kersalle äidin ahdistus on jo normaalitila.

Jonkin tutkimuksen mukaan äidin masennus lisää kehitysviivästymän riskiä 50 prosenttia. En ole vielä mistään löytänyt tietoa, mihin tämä varsinaisesti perustuu? Stressihormoneihin vaiko päihderiskeihin vai lääkkeisiin vai mihin? Uhkailua piisaa, mutta perusteita ei. Kiukuttaa ja nukuttaa.

Lopun alkuja

Taisi päästä ehkä viimeinen työpäivä tänään. Ankaraa seuraajieni perehdytystä projektin jatkokiemuroihin. Parasta oli intialainen lounas. Pieksi työmaaruokalassa nautitun pussipuuron omenalla.

 Valitettavasti päivään sisältyi kovin runsaasti juoksentelua paikasta toiseen, myös pitkin kaupunkia, mikä alkaa tuntua - lantiossa. Päivän päätteeksi äitiyspoli ystävällisesti tavoitteli minua (jättäen myös vastaajaan viestin, jossa arvosteltiin kovaan ääneen suhdettani neuvolaan ja verikokeisiin - puhelimenkäyttöä sietäisi ehkä siellä vähän harjoitella jos haluaa kälättää tavoiteltavasta ääneen). Tavoittelin takaisin, soiton aiheena oli neuvolasta polille saapunut pino lähetteitä, jotka koettiin mystisiksi. En osannut valitettavasti kertoa, miksi niitä on niin monta - saati lähetetty ollenkaan, minkä jälkeen vointiakin tiedusteltiin ihan asiallisesti. Ihan kaikkea minä en keksi itse.

 Synnytystapa-arviota (tällä kertaa nimellä kontrollikäynti - kuka näissä pysyy mukana) aikaistettiin viikolla. Komennus kävi myös levätä ja mitata ahkerasti paineita. Jos alapaine nousee yli 90, tulee läksiä polille. Kun tulin kotiin se oli kyllä yli sadan, mutta lepäilin sen alas. Mene ja tiedä. Käyn huomenna neuvolassa kusella ja jos sitä ennen on kehno olo, päästelen polille.

 Että tänään oli ehkä viimeinen työpäivä. Ehkä se on huomenna. Ehkä perjantaina. Määh.

 Joko mun pitää pakata se synnytyskassi?
Ja saako sitä kutsua synnytyskassiksi jos tuo on edelleen pyrkimässä varpaat edellä maailmalle?

Kasvis

Raparperi on herännyt. Se näyttää veikeältä. Tai oikeastaan julkealta.

Luvat kuntoon

Suomi on siitä erinomainen maa, että ihan penskasta lähtien tällä oppii pyytämään luvan asiaan kuin asiaan. Päiväkodissa piti muistaakseni kysyä saako ottaa hyllystä kirjan (päiväkoti oli jokseenkin vanhoillinen ja tunnelmaltaan kireä) ja saako mennä leikkimään. Koulussa opittiin pyytämään kauniisti lupaa vessassa pistäytymiseen, seuraavan tehtävän tekemiseen jne. Sitten päästiinkin jo kotiintuloaikojen venytyslupiin, naimalupaan ja ajolupaan. Sitten on aikuisten luvat.

 Olen melko vakuuttunut siitä, että tämän lapsen jälkeen ainakin oma lapsilukuni on täynnä. Yksi riittää, kiitos. Jos raskaus on alusta loppuun melkolailla helvetillistä ja uhannut myös henkeä, ei mielestäni ole järkevää lähteä uudelle kierrokselle. Lapsi tarvitsee ja ansaitsee äidin, joka on hengissä ja toimintakykyinen. Seudulla tehtaillaan ihan riittämiin lapsia ja väestönkasvu on maailman suurimpia ongelmia. Siispä haluan jättää lisääntymisen tähän. 

 Kun lisääntymisestä on kyse, nousee pinnalle ehkäisy. Jokaisen suomalaisen peruskoulunkäyneen tulisi tietää perusasiat ehkäisystä ja suuri osa tavoitteen täyttää, mikä on mukavaa. Itse olen tullut tulokseen, että hormonaalinen ehkäisy ei minulle osu lainkaan ja näen koko asian jokseenkin epäilyttävänä. Kierukoilla saa ilmeisesti aikaan lisää lapsia ja vähintäänkin vaivoja, ja kondomi, joka on toiminut erinomaisesti viimeiset kymmenen vuotta ehkäisijänä, on omalla tavallaan vaivalloinen (tosin sotkuttomuudessaan mahtava). 

 Haluaisin siis sterilisaation. Siihen tarvitaan kuitenkin lupa - jos on nainen. En ole synnyttänyt kolmea lasta enkä ole täyttänyt kolmeakymmentä, tarvitaan siis useamman lääkärin lupa. Edelliset kohdat täyttyessä, luvan voisi myöntää myös yksi lääkäri. Miehen sterilisaatioon ei lupaa tarvita. 

 Luvanvaraisuus johtuu ilmeisesti siitä, että muutama prosentti operoiduista katuu. No nyyh. Jos ei ole varma päätöksestään, niin ei muuta kuin kierukka sisuksiin. Mielestäni on kuitenkin mielenkiintoista, että nainen tarvitsee luvan - mies ei. Tosin miehistä häviävän pieni osuus teettää toimenpiteen, vaikka se on miehelle helpompi, kivuttomampi ja nopeampi. 

Joka tapauksessa, minä voin päättää vain omasta kehostani ja sen käytöstä (siis lääkärien luvalla). Mielestäni en voi pyytää puolisoa katkomaan piuhojaan, mutta edelleen vituttaa, että viime kädessä luvan naisen lopulliseen ehkäisyyn tarjoaa Valvira. 

 Myös kelalla on mielenkiintoinen lupakäytäntö naisten suhteen. Synnytyksen jälkeen on käytävä neuvolassa näyttämässä toosaa, että saa paperin, jolla saa äitiyspäivärahaa. Anteeksi mitä? Jos todistusta toosan kunnosta ei ole määräaikaan mennessä toimitettu kelaan, rahantulo katkeaa. 

 Selitysten mukaan näin varmistetaan jälkitarkastuksiin osallistuminen. Onko minulla jotenkin vinksahtanut käsitys kanssasisarista vai olenko ihan ulkona? Eikö jälkitarkastus ole järkevä asia, johon suurin osa osallistuu ilman pakkoakin? Tai mikäli ei halua osallistua, tulisiko tarkastusta jotenkin inhimillistää, jotta osallistuminen olisi helpompaa ja miellyttävämpää, eikä taustalla tarvitsisi Kelan heiluttaa ruoskaa. 

 Missä ovat ne Kelan etuudet, joiden takia miesten on käytävä hakemassa lappu lääkäristä? Täytynee perehtyä asiaan tarkemmin.