Raskausajan masennus

On tehnyt mieli palata sen pariin.

Masennus. Minkä helvetin takia minulla on jatkuvasti syyllinen olo siitä, että olen sairastanut masennuksen ja nimenomaan raskausajan masennuksen? Tässä jokin aika kirkastui taas miten pohjattoman huonossa kunnossa tuli oltua. Lapsuudenystävä oli kylässä ja keskustelu vei toissatalveen. Hiljaa lausuttu "Ai sä olit niin pahana", pysäytti. Minä tosiaan kävin psykiatrian polilla päivittän ennen töihin menoa. Vaihtoehtona oli sairaalahoito, johon en suostunut. Ja sillekin on lain puitteissa vaihtoehto, joka oli kyllä koko ajan pöydällä.

Olin niin pohjattoman yksin. Yksinäinen. Yksin.

Ajoittain kuulee kommentteja "kun sä et ottanut yhteyttä", "oishan sitä voinut tehdä kaikkea yhdessä", "kun et vastannut viestiin". Niin. En kyennyt. Kykenin juuri ja juuri hengittämään. Ja käymään töissä. Ilman töitä olisin kuollut. Se on selvä. Siinä kunnossa iloinen hengailu seesteisinä lastaan odottavien kanssa olisi ollut pahempaa kuin silmien repiminen päästä. Kaiken lamauttava loputon tuska. Tuskaista ihmistä ei kaipaa kukaan. Tuskaista ihmistä ei kestä kukaan.

Masennus - mielisairaus - tuntuu hirveän raskaalta leimalta ja taakalta. Kuten olen useaan otteeseen todennut, masentunut on sietämätön ihminen. Olin jo valmiiksi sietämätön sietämättömässä tuskassani, tilan lääkintä teki minusta aggressiivisen. Toinen lääke teki minusta itsetuhoisen. Samaan aikaan mielessä pyöri paikallisen mielenterveystyöntekijän kommentti: "Miksi sinä ei laitta abortti?". Niin. Miksi? Millainen äiti ei osaa olla raskaana iloinen? Iloinen raskaudesta, josta on vuosia haaveillut. Ajattelematon kommentti, joka päätyi minua kuristamaan ja syyllistämään enemmän kuin mikään. Ei kommenttia pyyhi pois aluehallintoviraston päätös, ei mikään. Kommentissa oikeastaan kiteytyy yllättävän hyvin kokemukseni terveydenhoitohenkilökunnan taholta - hankalan, vastenmielisen, kyseenalaistavan, vittumaisen ja vielä ylipainoisen asiakkaan kokemus. Kommentti vei minulta oikeuden olla raskaana.

Raskausajan pahimmasta vaiheesta on jäänyt mieleen myös puhelu, jonka sain äitiyspoliklinikan naislääkäriltä peruttuani rakenneultra-ajan. En kyennyt liikkumaan, en mihinkään muuhun kuin hiljaiseen itkuun pieneksi keräksi käpertyneenä.
"Kyllä sun on nyt ymmärrettävä, että lapsella voi olla pahakin sydänvika ja sitten sä et kyllä ala täällä meillä synnyttää, meet Ouluun tai Naistenklinikalle, että lapsi saadaan heti leikattua. Nyt otat vastuuta. Ei me täällä aleta hoitaa." Niin. Minä kun olen tyhmä ja laiska. Tuon puhelun jälkeen en enää pystynyt ulvomaan. Vikisin hiljaa, tuskissani. Kaksi ja puoli vuorokautta, sillä oli perjantai. Sitten lähdin taas töihin.

Tuolloinen mielenterveystyöntekijäni luki minulle myöhemmin ääneen, mitä tuosta puhelusta oli kirjoitettu.
"Äiti ei puhu puhelun aikana mitään. Myöhemmin luen, että äidillä on hoitokontakti psykiatrian poliklinikalla vaikean raskausajan masennuksen takia."
On joskus tullut mieleen, kävikö puhelullaan minua nöyryyttäneellä naisella mielessä kirjoittaa hoitokontaktihuomionsa perään, että kaduttaa. Tuskin. Kunhan tuli mieleen. Minua olisi kaduttanut, mutta minä olenkin humanisti.

Tekee mieli yksinkertaistaa.
Minä olen hullu. Minut on diagnosoitu hulluksi (eikä diagnoosia ole koskaan pois otettu - lakkaavatko ne joskus olemasta?). Masentunut on hullu. Satu Vasantola kirjoitti aiheesta Hesarissa ihan hyvin.  Jos rapiat 400 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä (en nyt jaksa jahnata lääkityksestä itsestään tai siitä mitä sillä hoidetaan), tarkoittaako se, että vajaa puoli miljoonaa meistä on hulluja? Olemmeko me väkivaltaisia, vaarallisia, vastenmielisiä, pelottavia, lamaantuneita, epätoivoisia, syrjäytyneitä, tyhmiä, sivistymättömiä, likaisia? Vai olemmeko me tyttäriä, poikia, isiä, äitejä, siskoja, veljiä, lapsia, aikuisia, vanhuksia, työssäkäyviä, opiskelijoita, koululaisia, eläkeläisiä, työttömiä, sairaita, hulluja, ihmisiä?

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta saa nykyään puhua ja tietoakin on tarjolla. Minulle on jäänyt kuitenkin kuva siitä, että raskausajan masennuksesta on paras olla hiljaa. Raskausaikana saavat masentua yksin lasta odottavat, raiskatut ja vahingot, mutta eivät parisuhteelliset vuosia lasta yrittäneet. Kun vihdoin tärppää on syytä olla seesteinen ja keskittyä siihen mielikuvavauvaan. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta propagointi aloitettiin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Sieltä saamani apu ja tuki kulminoitui yllä mainittuun kommenttiin.

Minä sydämestäni toivon, että raskausajan masennukseen sairastuvat saavat apua. Syyllistämätöntä apua, vilpitöntä apua. Apua kaipaa myös sairastuneen perhe. Masennusta ei paranna omaan niskaan tarttuminen ja ryhdistäytyminen - asia, jota suuri osa sote-alalla työskentelevistä ei tunnu ymmärtävän, puhumattakaan muusta väestöstä.

Hei hei vauva!

No nyt ei ole enää vauvaa talossa. On taapero. Aavistuksen on hankalaa muistella millainen se vauva oli vuosi sitten. Itse kun oli kipeä ja ties missä pöllyssä kipulääkeiden ja hormonien seassa, pelotti ja hämmensi ja rakastutti ja ihastutti ja itketti. Vastahan se mahtui melkein kämmenelle. Nyt se on pelastettava päivittäin tuhannesta pulasta, kutitettava ja hauskuutettava ja tanssitettava ja viihdytettävä.

Vauvathan ovat ihania, mutta onneksi se vauva-aika ei kestä ikuisesti. Näin on hyvä. Pieni on lapsi vielä ja pieni saa ollakin. Lapsen kanssa vaan on paljon hauskempaa kuin ihan pienen vauvan, josta ei oikein tiedä mikä/kuka se on. Koko ajan selviää paremmin kuka meillä asuu ja puuhailee ja hurjastelee ja elelee.

 Syntymäpäivätkin vietettiin. Väittäisin, että ihan onnistuneesti. Tarjoilu vähän sinne päin, ilahduin paikallesaapuneista ystävistä lapsineen, en niinkään puolison sukulaisista, mutta olen ylpeä sietokyvystäni. Otin yhteen ainoastaan isofammon kanssa (ja mielestäni syystä).

Yritin hillitä, mutta joudun vähän ulostamaan:

Rouva Isofammo saapui ensimmäisten joukossa kalaaseille. Lapsi vierastaa ja roikkuu äidissä, kuten ikään kuuluu, joten olin ripustanut sen viime hetken siivoilujen ja hässäköiden ajaksi hüftschlingeen, että saadaan jotain tehdyksi. Rouva marssi (kengät jalassa, stana) suoraan naama lapseen kiinni, veti siltä tutin suusta ja tokaisi: "Tuoltako sinä näytät?!". Ei ole vielä koskaan lapsi sukeltanut itse niin syvälle liinaan piiloon. Yllättäen sain hillityksi itseni, mutta yhtään hankalammassa mielentilassa olisin varmaankin vetäissyt muijaa avokämmenellä.

Lapsen päiväuniajan lähestyessä sille juttelin, että saat kohta tilkan maitoa ja pääset sitten unille. No rouva Isofammohan siihen kauhistuneena: "Annatko sinä noin isolle lapselle vielä rintaa?!". No meikäläisen päähän ei sitten pysynyt enää ummessa, mutta se siitä. Tiedustelin, että mikähän tässä tilanteessa on vikana ja mikä niin kovin vastustaa. Luikki ressukka karkuun.

Mä oon edelleen niin kusipääksi vuosien varrella kasvanut, että en ala edes vanhukselta sietää omassa kodissani mitä tahansa käytöstä ja kommentteja. Enkä varsinkaan lapseeni kohdistuvana. Lapsi on myös kodissaan, ei se ole mikään objekti, jolle tehdään toimenpiteitä ja josta voi puhua ihan miten sattuu. Harvemmin mäkään menen toisten koteihin arvostelemaan kiukkuisena, että jo on romua kertynyt.

Synttäripäivän taituttua illaksi ja lapsen simahdettua vihdoin unilleen, minä korkkasin kaljan *tsih*. Eilen olikin sitten aivan järkyttävän paska olo - sain siitä yhdestä (1) bissestä darran. Tulipahan sekin sitten kerralla selväksi.

Ensimmäisen vuotensa kunniaksi lapsi muuten aloitti kätevän "vain äiti kelpaa" -kampanjan. Isille vingutaan ja karjutaan joka välissä. Meen ensi maanantaina töihin. Siinäpähän keksivät miten tulla toimeen keskenään. 

Mielestäni oon onnistunu ottamaan taaperoitumisen hirveän hyvin. Enkä halua uutta vauvaa. Ainakaan nyt. Huh. 

Vastustaa

Tekee mieli vähän ruikuttaa.

Tänään on neuvola. No sehän tunnetusti mielialaani kohentaa, multa kun ei vaan onnistu nämä "kyllä neuvolassa on niin kiva käydä kuulemassa kehuja omalta tädiltä ja saa tietää onko lapsi kasvanut ja hyviä vinkkejä matkaan jne.". Aina jaksan näitä innostusrimpsuja ihmetellä niihin törmätessä. Että vikalistaa ja rokotuksia hakemaan iltapäivästä. Päiväuniaikaan, saatana.

Tuskalla ja hiellä ja kettuilulla ja ties millä maustetun Kierukka Kunnalliselta -projektin tuloksella piti myös olla jokin katsastus, mutta ajattelin pyytää uutta aikaa koska tulvin. Aina kun yritän näitä useampi kärpänen yhdellä läpsyllä -yhdistelmiä lopputuloksena on hankaluutta.

Äiti leikataan huomenna. Toipumisprosessin odotetaan olevan erittäin pitkän ja kivuliaan. Käteväähän olisi ollut jos olisin tässä pyörinyt kotosalla lapsen kanssa edelleen, mutta kun sairaalasta vapautetaan, pitäisi mun tehdä kahdeksantuntista päivää työmaalla. Siinä ei paljon kaupassakäynnit, ruokinnat ja virkistykset onnistu. Toki myös stressaa ja ahdistaaa ja huolettaa ihan itse leikkauksen sujuminen, riskitöntähän ei koskaan ole. Ehkä yksinkertaisimmillaan ilmaistuna pelottaa.

Pitääkö tässä laittaa kuitenkin jossain vaiheessa toinen lapsi tulemaan, ettei tyttären tarvitse yksin vanhempiaan huoltaa? 

Tyttäreni sai suunnilleen viikko sitten uuden serkun. Kovia ovat lapsia tekemään. Vetäisin mukillisen kahvia väärään kurkkuun kun kuulin lapsiparan nimen. Puoliso otti vähän nokkiinsa kun oli pakko vääntää aiheesta aivan mahtavaa läppää.

Lapseni täyttää lauantaina vuoden. Pitääkö facebookiin sommitella aiheesta jokin rimpsu: "Vuosi sitten leikkaussalihenkilökunta oli vittumaista, eikä kukaan sinua tuonut äidille heräämöön, mutta olet ihanin, kaunein, rakkain ja tärkein aarteeni, pieni tyttäreni." Jatkan harjoituksia, jokin tuossa vielä tökkii.

En tiedä mitä tarjota syntymäpäivillä. Yksikään sukulaiseni ei saavu paikalle (en tosin ole tekemisissä kuin äitini kanssa ja sattuneesta syystä hän ei pääse saapumaan). Koitin kutsua ystäviä, etten olisi heti puolustuskannalla karvat pystyssä puolison sukulaisten edessä (eipä ole niitäkään näkynyt edellisen kerran jälkeen, mistä syytetään minun yhteistyökyvyttömyyttäni).

Joka tapauksessa, toivon, että kalaasien aikaan ei sada ja lämpötila on kohtuullinen, jotta voimme oleskella ulkosalla. En ole päässyt vielä ajatuksen tasolla sujuiksi sisäkekkereistä.

Punkki

Irrotin sitten päiväunien päätteeksi lapsestani punkin.

En ole 50 km:n säteeltä löytänyt vielä lääkäriä, joka kirjoittaisi antibiootit. TK harjoittaa "hoidetaan kun on paskat housussa" -politiikkaa, eli sinne saa kuulemma soittaa jos lapsi oksentaa tai on veltto. Yksityisille ei tänään ole aikoja.

Nyt muuten kiristää.

Liirumalaarumaa ja rikkatuhoresepti

Hiekkalaatikolta moi! 

Kukkuu!

 Edelleen olo on jokseenkin perseestä. Pää täynnä räkää ja arvelen poskionteloiden muhivan möhnissä (mulla ei koskaan ollut poskionteloiden kanssa mitään ongelmaa ennen homeista duunipaikkaa). Koko ajan luonnollisesti nukuttaa ja kiukuttaa ja aina tietysti juuri silloin kun saisi hypätä ympäri maakuntaa duunikeikoilla.

Äitiysruusu

Lapsi ei teekään neljää hammasta yhdellä iskulla. Hampaita on tyrkyllä viisi. Neljä ylös, yksi alas ja millään ei tulla läpi. Nuha alkaa helpottaa, kuolaa on edelleen kaikkialla litroittain, mutta ainakin alkuviikkoon verrattuna kunto hauskempi ja touhumpi. Vessassakäynnin mahdottomuus alkaa realisoitua, yksikään lelu ei kiinnosta ja kaikkialle on kiivettävä. No kiivetään sitten. 

Sain vihdoin istutettua kurpitsantaimet laatikoihinsa. En käytä oikeaoppisia syviä laatikoita, vaan matalia - hyvin on pelittänyt. Kätevänä emäntänä hukkasin kahdeksi vuodeksi hamuamani taimitikut, eli aavistustakaan ei ole mahtaako laatikoissa kasvaa kesä- vaiko myskikurpitsat. Samapa tuo. 

Voikukkajahdissa. 

Kesä yllätti ja koin kamalaa hattupaniikkia. Itse en juuri hattuja tämän kesät-talvet-villapiponi kanssa tarvitse, mutta lapsen auringolle altis pää järkytti. Puoliso kipaisi pari perinteistä lierihattua marketista, mutta eihän ne päässä pysy - kantaessa on aina niska paljaana (jostain syystä takalipailliset ovat kaupoista mystisesti kadonneet). Jemmasta löytyi onneksi kaksi huivilakkia (vai onkstää hilkka?) vuodelta 1983, jotka äitini oli kaikki nämä vuodet säilönyt. Malli on erinomainen käytössä ja lähes oksettavan söpö. Perustin myös pienen lakkitehtaan. 

Chili

Kiemurahumala. 

Oeln yleensä antanut nokkosen rehottaa jokseenkin vapaasti pitkin pihaa, koska se on mainiota ravintoa, mutta kasvua on hieman hillittävä lapsen takia. Rikkatuhomyrkkyjen haitallisuudesta alkaa vihdoin valua tietoa (ei ihan hajoa luonnollisesti kaikki), törmäsin vaihtoehtoon pinterestiä plärätessäni. Toimii! 

Tarvitset: 

• Etikkaa
• Suolaa
• Käsitiskiainetta
• Suihkepullon

Lorota etikka pulloon (mitä tollaseen mahtuu, puolisen litraa?), iske sekaan aika onneton ripaus suolaa (en jaksanut laskea suhteita kun oli kuppeina ja gallonoina mitat, mutta oisko mennyt puolisen teelusikkaa tai jopa täysi), perään splurt tiskiainetta. Ravistus ja eiku suihkimaan. Tehoaa ja hyvin, että kannattaa vähän miettiä mitä suihkii. 

Edit. Obs! Kannattaa suihkia aamusta, koska aurinko ja lukionbilsaa ja jotain. Toimii paremmin. Suolan suhteen on syytä huomioida se, että sehän tappaa maaperän hyvin tehokkaasti, että jos haluaa vielä joskus jotain kasvattaa niin varovaisesti, jooko. 

Soitin alkuviikosta neuvolaan ja tilasin lapselle 12 kookoo rokotukset ja vikalistan sekä kierukan 3 kookoo katsastuksen. Tätiä ei naurattanut ja antoi ajan sijaiselleen. Mua vähän nauratti. 

Kooma

Yläleuka. Neljä hammasta tulossa läpi, porukalla. Ei oo nukuttu viikkoon yli tuntia. Karsee flunssa mulla, lapsella nuha ja litroittain kuolaa. 

Minkähän helevetin takia meidän pitää nukkua huoneessa, joka on talvella talon kylmin ja kesällä kuumin. 

Miksi lapseni ei voi valmistaa hampaitaan yksitellen tai pareina, kuten ohjekirjoissa? 

Minua on nyt myös purtu. Kunnolla. Huusin. Sopii koittaa olla huutamatta. Voin tulla kyllä tarvittaessa demonstroimaan. 

Lapsi pihalla isänsä kanssa. Aion vetäytyä peiton alle ja nauttia ainakin vartin torkut. Sitten litra kahvia, etten nukahda ennen lasta about puoli ysiltä. 

Paloja

Huomioita matkan varrelta, kun ei ole aikaa eikä oikein asiaakaan paasata pidempään.

En koskaan keksi kivaa ja mielekästä tekemistä aamuiksi ennen aamupäiväunia. Möllötetään aamuteeveetä ja mua sylettää se typerä aamulätkä-osio, jossa aikuiset miehet päästelevät otsat rypyssä kommentteja, kuten "Suomen joukkueen on nyt pelattava joukkueena" ja taputtavat toisiaan olkapäille. En voi kuvitella vastaavaa tilannetta, jossa naiset keskustelisivat kuolemanvakavina - niin mistä? Ainakin sellainen ohjelma saisi aikaan uskomattoman misogynistisen ryöpytyksen keskustelupalstoilla.
Ajoittain tunnen syyllisyyttä aamujen laiskasta merkityksettömyydestä. Toisaalta, lapseni rakastaa kello yhdeksän uutisten yhteydessä pyörivää maailman säätä. Leikit on sen ajaksi keskeytettävä ja huokailtava hartaasti (musiikille vai maapallolle, weiss ich nicht). Huomautettakoon myös, että muulloin teevee on kyllä kiinni (saman asian ajanee samoja lauluja uudelleen ja uudelleen suustaan renkuttava äiti).

Mun pitäisi ostaa uusia duunivaatteita. Vaatekoko on pienentynyt hiljattain, ei nyt radikaalisti, mutta kuitenkin hyvinkin tuntuvasti. Lörpöttävät farkut näyttää paskalta plösönkin päällä. Jotain siistiä yläosaakin pitäisi hamuta, kaapissa on luottokamoja vuodelta 2006, mikä ei sinänsä ole paha juttu, mutta kuitenkin. Kotikylän tarjonta on rajallinen ja olen liian plösö ja kiukkuinen naapurikylän hooämmään. Pitäsi haahuta verkkokauppoja, mutta aikaa ei oikein ole. Myös finanssipuoli aavistuksen heikoissa kantimissa.

Salaattirännit on mullattu ja salaatit istutettu. Yritän muistaa napata kuvan todistusaineistoksi, sillä salaattirännini on kiinnostava asia.

Lauantai-iltana vitutti. Olin palaamassa lenkiltä hurtan kanssa, kun samalta kadulta hyvin iäkäs rouva tuli naukumaan, että taalar du svenska, ja että dina hundar skäller för mycket. Sanoin rouvalle, joka on soitellut hyvien naapureideni kimppuun poliisit useampaankin otteeseen esimerkiksi siitä syystä, että heidän lapsensa leikkivät pihassaan ja mies kehtasi korjata autoaan autotallissaan, että tack tack. Maanantaina lapseni heräsi heidän sirkkeliinsä. Päästin koirat pihalle ja totesin, että haukkukaapa. Johtuuko vanhusten valitusinto siitä, että kuulolaitteet toistavat kaikki äänet saman vahvuisina, mitä ihmiskorva ei tee. Joka tapauksessa, olen tullut siihen tulokseen, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee - sitä enemmän toisten eläminen harmittaa.

Mullon nälkä. Voisin syödä oikein rasvaisen ja suolaisen karvakäsipizzan. Tiedostan kuitenkin, että siitä tulee ihan karsea olo. Linssit vaan tuntuu jotenkin vaisuilta, kun tekee mieli rasvamättöä. Meillä syödään niin vähän suolaa nykyisin, että vähänkään suuremmasta määrästä tulee kamala olo - mikä aiheuttaa myös kevätrullien henkselöinnin. Viime viikolla piti riidellä itsensä kanssa, että sai edes jotain ruoaksi mainittavaa niellyksi. Arvelen pohjattoman ruokahalun liittyvän kohta jälleen aukeaviin hanoihin, mikä on jännittävää - kaikkien näiden vuosien jälkeen mulla saattaa olla seminormaali kierto.

Sain eilen työvuorolistan. Vähän jee, aavistuksen plääh, enimmäkseen ookoo. Eikai siinä. Ilman rahoitusta ei vaan pärjää. Vähintäänkin voin käydä hakemassa itselleni kunnon näpäytyksen - olisiko ollut kuitenkin parempi lapsen kanssa kotona? No tuskin, lapsihan on kotona. Lista sai aikaan aavistuksen lannistuneen olon - kyllähän mä hyvin tiedän mihin olen menossa ja mitä tekemään.

Eilen tuiskahti sähköpostiin ihanan yllättävä ja vilpitön kiitos "hyvin, laadukkaasti, raikkaasti ja nopeasti" tehdyistä tilaustöistä. Ilahdutti. Hymyilytti. Suorastaan lämmitti.

 1. Paljonko hiekkalaatikko vetää hiekkaa ja mistä hiekka kannattaa hankkia? Kävimme eilen illalla kyllä aiotulla näpistysreissulla hiekkakuopilla, mutta vesi oli liian korkealla. Ei hiekkaa - vain mutaa.

 2. Miten tumput saa pysymään lapsen käsissä? Voiko tumput neuloa puuvillasta vai olisiko villainen parempi? Jos tekisi kainaloon saakka ulottuvan varren - pysyisikö se paremmin?

 3. Onko lapsella jokin puutostila jos se haluaa syödä vain linssejä?

 4. Voiko vuoden ikäiselle tarjoilla nokkosta vaikka leivän seassa? (Nokkosessa on hurjasti kalsiumia ja itse kasvia pihapiirissä riittää.)

 5. Miten selviän siitä, että lapseni lakkaa kuukauden kuluttua olemasta vauva ja muuttuu taaperoksi? Muuttuuko kaikki tuona päivänä, kun vauvavuosi on ohitse?

6. Saanko mä vielä joskus luettua kokonaisen kuukausiliitteen (kotona)?

Että sellasta. Menen ripustamaan pyykit ja pesemään vessan.