Ennen

Yksis pamautti haasteksella. En ole muita vastaavia lueskellutkaan kuin hänen hengästyttävän ja ihanan katsauksensa omaan henkilöhistoriaansa, mutta muoto on kuulemma vapaa. Valitettavasti en ihan yksistasoon kykene. 

Haasteena muistella elettyä elämää. Millainen olen ollut, mitä olen ajatellut, millaista elämä on ollut, miltä olen näyttänyt? 

Elokuu 1999.
Aloitin muistaakseni lukion. Jos laskin oikein, mihin ei ole niin luottaminen. Toivottavasti. Lukio oli remontin takia sijoitettu väliaikaisiin tiloihin, joihin piti kiivetä aivan järkyttävän monta porrasta. Aina hengästytti ja tuli kuuma, mutta sitä ei tohtinut toisille näyttää. Nautin koulunkäynnistä, suoritin. Kävin välituntisin tupakalla korttelin takana. Seurustelin ensirakkauden kanssa. Mieleen on jäänyt sininen taivas ja punainen tiiliseinä. Ja se rööki. Väliaikaisten luokkahuoneiden harmaat cyproc-levyistä kyhätyt seinät. Kerran huomasin ruotsintunnilla tallanneeni koiranpaskaan. Hävetti. Asuin kotona, faija veteli ajoittain ryyppyputkiaan, äiti oli aina töissä. Luuhasin paljon poikaystävän luona. Hiukseni olivat lyhyet ja takkuiset. Mietin paljon eläinten oikeuksia ja söin kasviksia. Maailmantuska oli ajoittain suuri. Tutustuin fysiikan kurssilla uuteen toveriin, kun tämä kolautti pinon punnuksia hampaisiinsa joutuessaan parikseni kokeen ajaksi. Emme ole olleet tekemisissä sitten vuoden 2000.


Huhtikuu 2003.
Olin asunut vajaan vuoden Länsi-Itävallassa. EVS-hommissa. Kieli alkoi sujua, sosiaalisia kontakteja olla mukavasti. Bileitä piisasi pitkin vuoristoa, indierockin raikuessa ja sätkien kärytessä. Luin kevätauringossa vuorenrinteessä pääsykoekirjoja. Valtio-oppia, mistä ei tullutkaan alaani. Alpit, ystävät, käsittämättömän lämmin kevät, suuremman projektin loppuhuipennusviikonloppu. Orastava Suomeen paluu ahdisti. Euroviisukekkerit Tirolissa olivat huikeat.
Hiukseni olivat pidemmät, punaiset ja takkuiset.


Maaliskuu 2009.
Töissä. Töissätöissätöissä. Rakastunut puolisoon. Matkasin joka aamu ohikulkutien parkkipaikalta kimppakyytiautoon hypäten vajaan tunnin suuntaansa naisporukassa työpaikalle ja takaisin. Kyydissä oli hauskaa. Purettiin päivän aikana koettu, suunniteltiin seuraavaa - käytiin läpi neljä eri-ikäisen naisen elämää. Ajomatkat olivat minulle tärkeitä - kasvun, ammatillisen identiteetin ja ystävyyden kannalta. Töissä oli kieltämättä raskasta. Vuosi oli turvapaikanhaussa korkeahko piikki ja se työmaalla näkyi, nimenomaan lasten näkökulmasta. Kun maailma tulee pienoiskoossa syliin, ei sitä pääse karkuun. Luin ja luin ja luin ja halusin ymmärtää - konflikteja, uskontoja, taustoja, mielipiteitä, kokemuksia. Kun en lukenut, selasin myytäviä taloja ja laskeskelin euroja. Asuin vuokralla rivitalonpätkässä maaseudulla. Katuvaloja ei ollut, maaliskuussa ei enää tarvinnut otsalamppua koiria ulkoiluttaessa.
Hiukseni olivat pidemmät, punaisemmat ja takkuisemmat.


18.9.2009
Tarkasta päivän kulusta ei minulla ole hajuakaan, mutta mikäli kyseessä oli arkipäivä, olin töissä - samalla työmaalla kuin edellisenä keväänä. Puoliso oli lomautettuna ja remontoi keväällä ostamani talon olohuonetta. Luin enemmän ja juoksin koulutuksesta toiseen hankkimassa välineitä tehdä työni hyvin ja jaksaa työssäni. Muistaakseni juuri 2009 syksyllä ryhmäni pysyi kohtuullisen hyvin yhtenäisenä eikä trafiikkia ollut sen kummemmin. Opetin tyttöjä ja pienen pojan lukemaan suomeksi. Lapsen riemu ja ilo omasta kyvystä vieraalla kielellä liikutti. Yhden tytön isä tuli lakki kourassa ja kyynel silmässä kiittämään, kun lapsi oppi lukemaan - vaimo ei kuulemma ollut saanut oppia.
Hiukseni olivat vielä pidemmät ja takkuisemmat.


17.7.2010
Ei hajuakaan mitä olen puuhannut, mutta heinäkuussa olen oletettavasti nauttinut pitkästä palkallisesta kesälomasta. Ja saanut tietää lievän valituskierroksen läpikäytyä töiden jatkuvan samassa osoitteessa edelleen. Olen mahdollisesti lymynnyt puutarhassa, todennäköisesti lipittänyt valkkaria suureen, sittemmin kaadettuun, mäntyyn kiinnitetyssä riippukeinussa, polttanut ketjussa röökiä ja soitellut tutuille yksinäisenä. Tai ollut kalastamassa puolison kanssa. Ainakin haluan uskoa, että kesälomapäivä on ollut seesteisen aurinkoinen. Hyvä ja rauhallinen. Eikä liian kuuma. 
Hiukseni olivat vielä pidemmät ja takkuisemmat. 

Huom. En nykyisin työskentele samassa paikassa, saati alalla. 
________________________________________________________________________

Tähän kirjoitukseen minut haastoi Yksis. Haasteena oli muistella omaa elämää viitenä random päivämääränä; elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Tyyli ja muoto on vapaa, mutta vastata piti suunnilleen näihin kysymyksiin:

1. Millainen olet ollut noina vuosina, noina aikoina?

2. Mitä olet ajatellut?

3. Millainen on ollut elämäsi?

4. Miltä olet näyttänyt?

Vastaamaan usutan luonnollisesti Tylsyyden, Paukkuliinin ja Mioun tarina kiinnostaisi kovin myös (toki monen muunkin). Ihan jokainen saa ilman muuta tämän parissa puolestani askarrella jos innostusta on. Ihan oli virkistävää, vaikken kovin laajaan muisteloon kyennyt/ehtinyt/jaksanut/viitsinyt.

Edit. Minkä vitun takia tämä fontti on erilainen kuin yleensä? 

Kooste

Töissä luuhatessa ajoittain on järkyttävä kiire, ajoittain taas tasaisempaa - suurin osa duuneistahan toimii juurikin näin. No kas kummaa, kun en enää loista hiljaisina hetkinä tupakkahuoneen tähtösenä täyttämässä ristikoita, kuten vuosia vuosia sitten, on pitänyt keksiä tilalle sijaistoimintaa. Sillä on seurauksia.

Ostin perheelle lokakuuksi lentoliput ja vuokrasin kämpän. Viikoksi tosin, mutta kuitenkin. Melkein on halpaa kuin saippua. Yritin perustella ei-taloperäistä rahanmenoa sillä, että kuun lopulla vaidan vuosikymmentä. Tuntuu harmaalta.

Ostin tyttärelle jokseenkin järeän kasan kestovaippoja. Kestoiluun on muuten helppoa siirtyä, kun on itse töissä ja mies hoitaa homman kotona - pähkäilee paljonko tungetaan imuja taskuun, miettii mistä se nyt falskasi ja minä saan räknäillä toimistossa paljonko oikeen säästetään. No aika paljon.

Sain aikaiseksi varata kirppispöydän (jota puoliso voi lapsen kanssa käydä päivisin sitten järjestämässä). Kasasimme muistaakseni vuonna 2011 useamman laatikollisen kirppiskamaa hinnoiteltuna vinttiin kun ei jaksettukaan myydä. No nyt myydään niin saadaan matkarahaa.

Joko pitää alkaa ahdistua tulevasta väli- ja talvikaudesta ja lapsen pukemisesta? Vai saako vielä hetken odotella?

Impulssikontrollini on taas selvästi heikentynyt. Ääh, onko se sairaus vai ominaisuus?

Lapsen tuoreimman serkun ristiäisiin tuli kutsu, joka oli osoitettu puolisolle ja lapselle. Sanotaanko nyt sitten, että point taken. Lähinnä huvittaa. Ei mulle tulisi mieleenkään kutsua vaikka meidän häihin puolison veljeä lapsineen, muttei muijaa. Edelleen - huvittaa. Puoliso saa mennä itsekseen kekkereille, minä vietän vähät vapaani lapsen kanssa. Mielessä kävi, opettaako lapseni serkkujen äiti jälkikasvulleen samaa kaavaa kuin harjoittaa?

Kusipää kuittaa.

Roinio

Vanha koulutoveri naapurikylästä saa loppuvuodesta vauvan - taitaa saada moni muukin samoilta nurkilta. Vikkelänä myin hänelle meille jo ihan liian heppoisan useaan otteeseen mainitun caboo-liinan. Hyvä jos pääsee käyttöön. Pieniä pitää aina kantaa ja kantoväline on siinä hommassa aika ihana.

Samainen ystävä on tulossa ensi viikolla hankintaansa hakemaan ja kysyi mahtaisiko meillä olla muuta myytävää ihan pienelle.

Pysähdyin. Mietin. Ja sieltä se hulluus iski. Eihän mitään voi myydä, koska ne ovat tyttären. Sehän saattaa vielä joskus tarvita koon 50 söpöjä pöksyjä ja sitä bodya, jossa se oli ihan tosipieni.

Pysähdyin jälleen. Järkiinnyin aavistuksen. Tyttären nukahdettua yöunilleen (voisko se -vittu- nukkua ne joskus vaikka vain viidessä pätkässä tms.) hiivin jemmalaatikoille ja siellähän ne olivat kaikki. Jemmalaatikoita tosin oli olettamani kahden lootan sijaan kolme plus kaksi muovikassillista talvirompetta.

Itku silmässä kävin sitten läpi ne kaikkein pienimmät läjittäen kolmeen läjään - lähtevät, säästettävät ja ehkä-pino. Melkein harmitti, että kaikki vaatteet oli huolellisesti pesty, ne eivät tuoksuneetkaan siltä pikkuvauvalta, joka vain oli ja öllötti ja joi maitoa ja kipisi.

Lähteväpino on korkea, hyväntekeväisyyspino minulla on jo toisaalla. Ehkä-pino on aavistuksen matalampi, voisi olla oikeasti järkevää luopua niistä koon 56 unihaalareista, mutta ne ovat oksettavan söpöjä. Säästettäviä on kaksi laatikollista. En ole varma mikä minuun on mennyt.

Kaiken keskellä sain itseni kiinni pohtimasta, voinko antaa/myydä eteenpäin lapsen ensimmäisen talvihaalarin? Tai sen loistavan fleece-haalarin, jota se käytti ainakin yhdeksän kuukautta (oli muuten hyvä haalari!)?

Minulla on keskiviikkoon asti aikaa järkiintyä. Joo, on meillä iso talo, muttei ehkä kuitenkaan niin iso, että voin varastoida kaiken, ihan vain nostalgianuuhkimistarkoituksessa.

On tietysti se toinenkin tarkoitus ja syy säilöä, mutta sille en anna vielä periksi. Se vasta olisi hullua.

Mjoo...

Aamulla herätys nousi seisomaan sängynpäätyä vasten kello 6.12 ja katsoi parhaaksi huutaa äidin korvaan varsin lujaa. Äiti huokaisi, etsi kädellään tuttia sängystä, kiroili hiljaa, tarjosi tuttia huutavalle suulle tulpaksi, mutta päätyi saamaan tutin takaisin otsaan kopsautettuna. Tissivaiennus auttoi asiaan niin kauan kuin maitoa riitti. 

Vieressä hikoillut isä vääntäytyi istumaan, kaivoi lattialta teepaidan, riuhtoi sen päänsä yli ja nappasi kohti sängyn jalkopäätä matkanneen jälkikasvunsa kainaloon jättäen äidin nukkumaan vielä hetkeksi. 

Usein käy niin, että äitien on vaikea nukkua jos makuuhuoneen lämpötila on yli 25 astetta. 

Aamukahvin muhiessa moccamasterissa, aamupala vatsassaan alakerrassa konttasi äitiä vastaan tyttö. Tyttö kiipesi äitinsä paljaita sääriä pitkin seisomaan ja vaati pääsyä syliin. Äiti nosti lapsensa syliin siitä huolimatta, että oma pissahätä oli kova. 

Vessaan yksin pyrkiessään joutui äiti luovuttamaan tyttärensä sohvalla uutisia katselevan lapsen isän hoivaan. Tämä ei lasta miellyttänyt ja huuto oli melkoinen. Lohduttoman itkun ja kiukkuisen karjunnan keskeytti lopulta paikalle purjehtinut kissa, jolle lapsi totesi tyynesti 'nau'. 

Vessakäynnin yhteydessä äiti ymmärsi tilaisuutensa tulleen ja luki samalla istumalla aamun uutiset, pesi hampaat, kiinnitti hiukset työnutturalle ja meikkasi kevyesti. Hieman harmitti, ettei ollut ymmärtänyt ottaa päivän työvaatteita mukaan vessaan, jolloin niihin olisi ollut helpompi sujahtaa kuin taaperon avustuksella. 

Äiti muisti vessasta poistuessaan avata oven oikein varovaisesti siltä varalta, että tyttärensä olisi oven takana päivystämässä. Tytär oli tällä välin poistunut eteiseen järjestämään kenkiä hyllyltä lattialle kasaan. Lapsen isä oli kaatanut aavistuksen liian pitkään muhinutta kahvia muumimammamukiin ja tapojensa vastaisesti tuonut mukin olohuoneeseen. 

Äiti istui sohvalle ilahtuneena juuri käyntiin lähteneestä aamu-uutisten tunnusmusiikista. Taapero konttasi paikalle ja vaati äänekkäästi saada maitoa. Huokaisten äiti nosti lapsen syliinsä ja kaivoi tälle tissin esiin saadakseen rauhassa katsoa aamun uutislähetyksen. 

Aamun ollessa vielä hyvin varhainen päätti äiti pukeutua lenkkivaatteisiin ja lähteä lapsen ja koiran kanssa ulkoilemaan ennen töihinlähtöä. Lenkkivaatteiden yllevetäminen osoittautui haastavaksi lapsen roikkuessa toisessa housunlahkeessa, mutta isä saapui paikalle pelastamaan ja siirsi äitinsä perään huutavan lapsen takaisin olohuoneen puolelle pukeutumaan lakkiin ja sukkiin. 

Riittävän hassusti ja hurjasti toteutettu liinan kera lapsen selkäänheittäminen sai tytön nauramaan innoissaan, mutta aavistuksen kiukustumaan liinan sitomisen kestäessä mielestään turhan kauan. Kengät piti äidin kiireessä survoa ikävästi jalkoihin, mikä tuntui oikeastaan pieneltä pahalta korvaan huutavaan taaperoon suhteutettuna. Isä kiinnitti koiran kaulapantaan hihnan ja avasi ulko-oven. 

Ulko-ovesta kuistille päästyään äiti huomasi heti herättäneensä huomiota. Naapurin eläkeläispariskunta seisoi pihamaallaan tarkastelemassa uteliaina mitä naapuritalossa on tapahtumassa. Vaikka äiti antoi ymmärtää, että utelias katselu oli havaittu, eivät ikäihmiset ymmärtäneet jatkaa omia puuhiaan. 

Koira haukkui hihnan päässä äidin avatessa porttia. Selkään ripustettu taapero sai päähänsä matkia koiraa ja innostui varsin kovasti seurueeseen liittyneestä kissasta, jonka tapana oli liittyä aamulenkkiseuraan. Huolimatta aamukasteisesta seudusta, alkoi äidillä nousta hiki pintaan tuttua lenkkiä kiertäessä. Ohiajavista autoista katseltiin tarkkaan aamuista seuruetta. 

Kotiin päästyä ehti äiti juuri ja juuri sujauttaa raivostuneen taaperon isänsä syliin, vaihtaa vaatteet, solmia nutturan uudelleen, napata eteisen patterinnupista laukkunsa ja hypätä polkupyörän selkään - ajella töihin. Työpaikan pyörätelineen kohdalla äiti havaitsi komean avainnipun jääneen kotieteiseen taaperon edellispäivän leikkien jäljiltä. Äiti pyöräili hakemaan nippunsa kotoa, taaperolta salaa, jotta vältettiin uudet huutokonsertit, palatakseen taas työmaalle. 

Taidan keittää kahvit. 

Ei enää koskaan

Lastentapahtuma. Käytiin tyttären kanssa paikallisen kesäjuhlahumufestivaaliviikon yhteydessä järestettävässä lastentapahtumassa. Ajatuksena oli yrittää jo kohtuullisen varhaisessa vaiheessa yrittää siedättyä vastaaviin tilaisuuksiin, jotka aiheuttavat minussa syvää angstia, ahdistusta, vähän vitutusta ja ripauksen epätoivoa. No ihan kauheeta oli. Paikallinen lastenkulttuuri käsittää siis musiikin tahtiin nylkyttäviä jumppatyttöjä, jotka neuvovat lapsia nylkyttämään, liian kovaa paskaa lastenmusiikkia ulvovat ämyrit, neljän euron karusellikyydin ja paikalle hinatun traktorin. 

Joo, ei saisi rutista kun kerrankin jotain järjestetään, mutta tuonkin tapahtuman, jota on vedetty samalla konseptilla 25 vuotta, voisi pienellä vaivannäöllä uudistaa ihan kivaksi. 

Lastentapahtumassa oli myös runsaasti lisääntyneitä koulukavereitani, joita yritän vältellä parhaani mukaan. 

Julki-imetys. Imetin siinä stanan lastentapahtumassa keskellä avaraa nurtsia, koska tytär halusi maitoa (repi paitaa ja oli vaativainen - sillä on oma haluanhinkkiä-ääntelynsä). Joku juntti oikeen sormellakin osoitti aiheuttamaani spektaakkelia. Hieno homma. 

Liina. Kannoin lasta tänään liinassa 7,7 kilometriä. Mullon puhelimessa trackeri. Voin kyllä myöntää, että huolimatta hyvistä liinoista ja jokseenkin onnistuneista sidonnoista huolimatta, olen aavistuksen kauhuissani pääsenkö aamulla sängystä ylös. Että kantaminen kyllä tuntuu. 

Toveri. En ota selvää uudesta mutsikaverista, mutta olen iloinen että on kaveri. Ei sovi olla ronkeli ja ihan hyvin menee. Niin. 

Kätköily. Koska olemme lapsiperhe, aloitimme geokätköilyn. Kävimme tänään kahdella kätköllä. Toinen, ihan lähellä kotia, löytyi helposti ja oli tosi kivaa. Toinen oli pirun kaukana, ei löytynyt. Vitutti ihan helevetisti. Huomenna uusiksi. 

En osallistu enää ikinä paikallisiin lastentapahtumiin. 

Virrassa

Tasaaaistaaaa ja aina muka kiire. Tai no, on kiire. Töihin ja kotiin ja hypyllä kiinni missä vaiheessa rutiinia ollaan. Kylpyyn, suihkuun, nukkumaan. Tissi, tissi, nukutaan nyt prkl vielä, aikato, aamukahvi, töihin. 

Lapsen nukutus on raskasta. Ei se karju, kun ei ole huutelijatyyppiä, mutta sängyssähulinaa kestää yleensä tunnin verran. Neidin saa kipata pötkölleen kymmeniä kertoja. Rakentavasti en ole saanut aikaiseksi edes selvittää mitä asialle voisi tehdä. 

Läheisyysvajetta on puolin ja toisin. Tuntuu siltä, että vuosikkaiden perheissä siirrytään nukkumaan omiin sänkyihin ja jopa huoneisiin, yöimetyksiä lopetetaan ja unikoulutetaan. No ei meillä vaan. Yöllä tankataan niin maitoa kuin läheisyyttä. En jaksa nostaa lasta takaisin sivuvaunuunsa, hyvin se menee meidän välissäkin - potkii vaan niin pirusti. Hinkissä se on kiinni puolen yötä. Että jee! Hyvin toimii tämäkin. 

Töissäkäynnin yksi ihanimmista anneista on se, että olen saanut viikonloput takaisin. Vapaalla on ihanaa viettää koko päivä lapsen kanssa. On touhuttu ja retkeilty ja käyty piknikillä ja ostoksilla - ja oltu ja öllötetty kotona. Puoliso oli tänään tyytyväinen käytyään minun ehdotuksestani veljensä kanssa kalassa. Meillä puolestaan oli hauska päivä vanhan ystävän ja uuden tuttavuuden kanssa. Huomiselle on suunnitteilla retki rannalle tai metsään - tai molempiin. 

Lapsi liinassa marjastus on uusin projektini. Miten helkkarissa lapsen saa sidottua selkään siten, että meno on molemmille kohtuullisen siedettävää? En aio luovuttaa ennen kuin täydellinen marjastussidonta on hanskassa (siinä vaiheessa tuo on varmaan riittävän iso poimimaan marjansa itse). 

Pyrin palaamaan laarille hieman nykyistä useammin vähintäänkin tyhjänpäiväisyyksiä jakelemaan. Tämän illan typot tarjoaa iPhone pimeästä makkarista. Nukahdus saavutettu. 

Duunii

Olen paiskinut töitä vähän yli viikon. Tai paiskinut ja paiskinut. Vanhaan rutiiniin tuli tipahdettua hyvinkin sujuvasti, löysin kuivauskaapista sinne vuonna 2008 unohtamani typerän mukin, kaadoin  siihen kahvit ja ryhdyin töihin.

Omalla tavallaan on huvittavaa palata töihin paikkaan, jossa viime vuosikymmenellä olin suurimman osan kesistä kesätöissä. Onhan tämäkin pätkä osin kesätyö, mutta kokonaisuudessaan kuitenkin lähemmäs puoli vuotta. Viidessä vuodessa harva asia on muuttunut. Työntekijät ovat samoja, kesämimmi on ihan yhtä onneton kuin edeltäjänsäkin, tekniikkaa on vähän uusittu ja se siitä.

Heti ensimmäisenä päivänä olin repiä pelihousuni raapiessani kasaan tiettyjä työhön liittyviä edellytyksiä - kuten tunnukset tietokoneelle ja ohjelmiin. Hölmönä menin myös vaatimaan tekniikan pojilta muutamia lisäohjelmia työkoneelle ihan vain työntekoa mahdollistamaan ja helpottamaan - vaatimukseni päättyi siihen, että hipsterijannu sopersi onnetonta suomeaan ja minä jyrisin, että kerronko minä hänelle, miten hänen pitää työnsä hoitaa.

Koneella ei ole pyytämiäni ohjelmia, sain lohdutukseksi uuden näppäimistön.

Istuminen tunnetusti tappaa. Kroppa keräsi ensimmäisen viikon aikana kolme kiloa nestettä. Järkytyin.

Lapsi on erittäin eroahdistunut. Sinänsä omaa sopeutumista, ikävää, huolta ja huonoa omaatuntoa helpottaa se, että lapsi on kotona isänsä kanssa. Käyvät yhdessä kaupassa, hiekkalaatikolla ja sukuloivatkin kaiketi vähän (mistä ahdistuin, mutta tajusin pitää turpani kiinni). Työpäivän päätteeksi kotona odottaa lämmin ruoka, aavistuksen ahdistunut puoliso ja vaihtelevan kiukkuinen/iloinen tytär.

Aamulla on vaikea lähteä töihin lapsen kiljuessa täyttä kurkkua ja ojennellessa käsiään isänsä sylistä. Reippaana on huiskutettava ja suukotettava heiheit - autossa ehtii tirauttaa pikaitkut. Tytär keksi myös tissilakkoilla, mutta on taas päässyt maidon makuun - käyn ruokatunnilla imettämässä ja iltapäivystyksen iskiessä iltapäivästä myös.

Olo on ristiriitainen, mutta sitä odotinkin. Työminä on yllättävänkin pätevä ja tehokas, kärsivällinen, tarkka ja ajoittain jopa innovatiivinen. Töissä on ihan kiva olla. Ikävä kotiin ei ole niin raastava kuin pelkäsin.

Kotona koen lievää avuttomuutta. Kuinka paljon tukea puolison omaa aikaa ja lapsetonta eloa? Pitääkö minun viettää jokainen sekunti kotona lapsen kanssa, että se saa riittävästi äitikontaktia? Mitä lapsi on päivän aikana tehnyt? Mitä se on oppinut ja kokenut? Onko sillä ollut kurjaa vai hauskaa vai liian tavanomaista tai virikkeetöntä?

Kai tähän tottuu. Palkka ilahduttaa, kodin ulkopuolinen elämä ilahduttaa, ja oikeastaan olen iloinen siitä, että lapsi saa viettää pidemmän pätkän elämäänsä isänsä kanssa. Pelkästään minun seurassani siitä tulisi todennäköisesti ahdistunut kyynikko.