24.8.2014

Kaaatuuuu

Eka työviikko. Sehän on tunnetusti jännä. Uusien ihmisten, käytäntöjen ja asioiden lisäksi tapahtui seuraavaa: 

Maanantaina hurtta varasti sulamassaolleet lihat ja luumurskat (syövät raakaruokaa). Oksensi "kaiken" olkkarin matolle. 

Tiistaina lapsi tuiskahti nurin, löi päänsä, liimattiin kasaan terveyskeskuksessa. 

Keskiviikkona koiran kunto romahti. Täällä hevontoosassa ei eläinlääkäriä saa kiinni enää kahdeksan jälkeen MISTÄÄN. Sain kasvattajalta kipulääkkeet. Valvottiin yö. 

Torstaina soitin aamusta viisi eläinlääkäriä läpi. Kukaan ei suostunut koiraa ottamaan: "menkää klinikalle x". No mehän mentiin. Siinä vaiheessa kun jätin koiran suolihuuhteluun toiseen kaupunkiin että ehtisin töihin, alkoi olla vähän heikko olo. Juuri ennen duuneja soi puhelin, lääkäri halusi leikkausluvan. 

Tuli meinaan kalliiksi. Varsinkin näillä tuloilla. 500€ olisi saanut himaan kuolleen koiran. Siihen päälle muutama huntti, niin tuli elävänä kotiin. Sanotaanko nyt vaikka rakentavasti, että voi saatana. 

Perjantai-iltana koira oli tuskainen. Annoin lisää kipulääkettä. Ei auttanut. Haava oli niin turvoksissa ettei saanut pissattua saati kakattua. Päivystävä lääkäri soitti navetasta spessureseptin apteekkiin, josta sen 7 minuuttia ennen sulkemisaikaa sain haettua. Nyt onnistuu ulostaminenkin, mutta voin kertoa että opiaattipäissään harhaileva koira on rasittava. 

Lapsen tokaisu kiteyttää viikon: "ei aikaa äidin kanssa, aijjaij." 

13.8.2014

Urahdus

Hiljalleen alan tiedostaa sen tosiasian, että maanantaina alan tehdä töitä ihan tosissani ja oikeasti. Eilen istuin työpalaverissa, tänään sain läjän salasanoja ja minulle teetetyt avaimet. Olen kaivellut mappeja ja kirjallisuutta sieltä täältä esille, huokaillut kun edellisen tietokoneen mukana hävisi monen vuoden työ (no on ne printteinä täällä jossain), yrittänyt perehtyä mitä ihmettä alalle on tapahtunut parin vuoden hiljaiseloni aikana.

Tänään pyörähdin toimistolla keskustelemassa sihteerin kanssa. Palkkani nousi hieman, tosin sen loppusumma on edelleen hieman ilmassa. Vanha kunnon totuus viereisellä alalla työskentelevien ammattitaidosta läpsähti naamalle, mikään ei ole sen suhteen siis muuttunut, päädyin toki lukemaan lakia ulkomuistista sihteeriparalle, että tämä osaa pitää puolensa.

Kollegat ovat vanhoja tuttuja, toinen opetti minulle nämä hommat (eli kaiken sen, mitä yliopisto jätti kertomatta) ja toinen on muodollisesti pätevä. Kummankin ääni on kova. Esimieheni on älykäs ja hauska, mutta hän onkin nainen.

Aikataulut ovat levällään, työnkuva muuttuu päivittäin ja sen vaatimat resurssit ovat vielä hämärän peitossa. Mutta hei, tässähän mä olen just hyvä - joustaajoustaajoustaa, reagoidaan nopeasti ja tehdään oikeat ratkaisut. Ja siinä sivussa paiskitaan töitä oma persoona ojossa. Hallitaan kokonaisuuksia ja keskitytään ihan pienenpieniin yksityiskohtiin ja erikoisuuksiin ja eriytetään.

Ei tässä auta kuin toivoa, että purkkityroksiinit alkaa potkia kunnolla. Meinaa välillä vähän väsyttää.

Että jos musta ei kuulu, mä oon ny töissä! Enkä tuu pois ennen kevättä!

22.7.2014

Pakkaus

Päätin lähteä uudemman kerran huvilalle, koska kaupungissa on sietämättömän kuuma ja tylsää - ja lisäksi käynnissä on paikallinen kaupunkifestivaali, joka on yhtä sietämätön heltellä ja sateella. Pakenen samalla yhden tilaajan ruikutusta josko tekisin työkeikkoja - no en tee kun ei kerran kelpaa kuin äärimmäisessä hädässä (joo, mulla on varaa olla nirso). 

Puoliso on lapsen kanssa kaupassa, olkkarin lattialla lojuu rinkkoja, pelastusliivejä etc. Mua ei huvita pakata. Vauva-ajasta potentiaalisesti tarvittavan tavaran määrä on toki jonkin verran vähentynyt, mutta aina on suuria kysymysmerkkejä, kuten: mitkä kantovälineet tarvitaan mukaan, millainen määrä sadevermettä on helleviikolla tarpeellinen ja pitääkö metsää varten olla hyttysvarustus. Ja miten suojata ihoparkaa!!

Itse pärjäilen hyvinkin pienin varustemäärin, tosin kosmetiikkaa pitää hinata mukana kauheat määrät kun nykyisin pesen hiuksia ja hidastan ryppyjä. 

Auto on sentään raivattu edellisen reissun jäljiltä. Arvoin pitkään jätänkö takakonttiin vielä ne matkarattaat, joita ei ole koskaan käytetty (uutena toki ostettu). 

Seuraavaksi pähkäilen miten pysyn hereillä yötä myöten ajellessa. Ei aavistustakaan nukkuuko lapsi autossa - yöllä ei vain paistu penkkiin. Humanistien autoissa on harvemmin ilmastointia - ellei sitten ole lehtori

15.7.2014

Kesäistä

Kesä koitti, tosin kotona luuhaavallehan se on oikeastaan yksi ja sama. Puolison loma on vasta elokuulla, eli meillä arki pyörii tasan tarkkaan totuttuja kaavoja pitkin. Toki on mukava kun voi omassa pihassa leikkiä vesileikkejä, mutta minun ei tule läksittyä yleisille uimarannoille lapsen kanssa kahden, eikä muutenkaan. Samat ruoka-ajat ja päiväunet toimivat kuitenkin, hurtat on ulkoilutettava ja huusholli pidettävä edes asuttavassa kunnossa.

Kesä on muuten ihan järkyttävän yksinäistä aikaa, mikäli haaveilee tapaavansa muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Kerhot sun muut ovat kiinni, kirjaston aukioloajat hanurista (yritän ylittää kynnyksen - lapsi haluaa lukea koko ajan enkä jaksa samoja kirjoja tuhottoman moneen otteeseen päivässä). Loma-aikaan on myös jotenkin aavistuksen tympeää tiedustella "tutuilta" leikitäänkö yhdessä. Tuntuu siltä, että perheillä on omat kesä- ja lomakuvionsa ja niiden kylkeen on turha yrittää kiilata. Kesä on perheaikaa.

Ettei ihan hukkaan menisi, kävimme lapsen kanssa kaksin huvilalla, jonne äitini pakeni heti lomansa aloitettuaan. Neljän tunnin ajomatka kahdestaan lapsen kanssa, joka ei meno- eikä tulomatkalla nukkunut kuin puolituntiset torkut, autossa, jonka radio on rikki on melko tuskallista touhua. Laulaa saa paljon. Harkitsin jo pienen viihdekeskuksen hankkimista lapselle - toisaalta, pärjättiinhän sitä 80- ja 90-luvuilla ihan ilman liikkuvaa kuvaa ja interaktiivisia pelejä auton takapenkillä.

Huvilalla ahdisti. Remontoida pitäisi ja kovaa vauhtia, mutta niin pitää kotonakin. Mökkinaapurit, sukulaisia luonnollisesti, ovat kusipäistyneet entisestään. Pitäisi oikeastaan myydä koko paska pois. Välimatkaa ja työtä on aivan liikaa. Menettäisikö siinä sivussa sitten ne kaikki lapsuuden onnelliset (oikeasti pirun yksinäiset, 7 viikkoa maalla ilman kavereita) kesät. Mene ja tiedä.

Suunnitelmissa on marjastusretki huvilalle - eli pitäisi taas ajaa kaksin lapsen kanssa se neljä tuntia suuntaansa. Jonkinlainen kaupunkireissukin olisi mukava, mutta sen saatan toteuttaa ihan itsekseni. Elokuulla pitäisi käydä vähän töissä, oikeissa töissä, joista muodostuu hiljalleen stressinpoikasta - osaanko minä enää?

Joka tapauksessa, kesä on yksinäistä aikaa. Onneksi sentään uloslähtöön vaaditaan vain kengät ja lakki. En halua edes ajatella sitä pian koittavaa pukemisrumbaa. Voi saatana.

14.7.2014

Se ei kuulu sinulle

Lapsen kasvaessa ei voi välillä kuin haukkoa henkeään sen vauhdin edessä, mitä pieni kehityksessään pitää. Miten se voikin lohkaista juuri oikeassa kohden jotain nasevaa, tutkia maailmaa päättäväisesti, laajentaa elinpiiriään ja etäisyyttä ädistä yllättävällä tarmolla ja suhtautua avoimen ennakkoluulottomasti asioihin.

Minua on lapsen kasvaessa alkanut yhä suuremmassa määrin vituttaa ulkopuolisten utelu (enkä nyt tarkoita välttämättä sitä ah-niin-mahtavaa neuvolaa).
"Joko se kannattelee päätään?"
"Joko se kääntyy selältä vatsalleen?"
"Joko se kävelee?"
"Joko se puhuu?"
"Joko se käy potalla?"
"Joko se on kuiva?"
"VIELÄKÖ se on vaipoissa?"

Kun ensimmäisen ikävuoden tarkkaan aikataulutetuista merkkipaaluista kääntymisineen, kannatteluineen, tukemisineen, ryömimisineen, konttauksineen on selvitty, alkaa seuraavien luettelu. Yllättävän hyvin ovat esimerkiksi isomummot kartalla siitä, mitä pitäisi osata - ja mitä ei.

"VIELÄKÖ se syö tissiä!?"
"VIELÄKÖ sinulta tulee maitoa?"

Olen alkanut vastata (hyvin harvakseltaan tuleviin, myönnän) uteluihin, kyselyihin ja kauhisteluihin, että se ei kuulu sinulle. Se on meidän perheen asia. Lapsen vessajutut eivät kuulu kenellekään ulkopuoliselle - en minäkään tiedustele mummojen ja paappojen, saati naapurien tai työkavereiden seksielämästä, pidätyskyvystä tai sairauksista. Lapsellakin on oikeus yksityisyyteen ja siihen, että hänestä ei puhuta kuin esineestä. Parivuotias ymmärtää hämäävän paljon, suorastaan tuskallisen paljon. Minusta on väärin, mikäli lapselle tärkeää imetystä kritisoidaan hänen kuullen.

Eri asia on toki vertaisten kesken käytävä keskustelu, nimenomaan keskustelu. Vieläkin hymyilyttää, pahimpana vauva-aikana lähinnä vituttanut joissakin blogeissa ja keskustelupalstoilla valinnut "meidän tenava kääntyi 6-viikkoisena selältä vatsalleen ja kävellyt se on puolivuotiaasta". Mikäpä siinä. Jännä kilpailuasetelma - kenen lapsi ehtii ensin. Mikähän siinäkin lie taustalla?

Joskus lapsen liikkumattomuuksien, puhumattomuuksien ja potattomuuksien taustalla on toki kehityshäiriötä. Veikkaan, että siinäkään tapauksessa lapsen vanhemmat, saati lapsi itse, eivät arvosta lähipiirin uteluja siitä, eikö vieläkään ole edistymistä tapahtunut. Ulkopuolisilla kun harvemmin on sitäkään vähää tietoa mahdollisista häiriöistä, mitä lapsen vanhemmilla varmasti on.

Tärkeintä on kehitys. Kehitys on iloinen asia, josta kertoo mielellään. Kehitys on hauskaa. On kuitenkin valtavan tärkeää saada kehittyä ihan omassa tahdissaan. Ja olla pitkään pieni. Isona kun ei saa enää olla pieni.

Kaikista hirveintä minusta olisi, jos lapsellani ei olisi pätkääkään huumorintajua. Onneksi sen kehitys on ollut varsin vauhdikasta.

29.6.2014

Loiskis

Ettei elämä olisi pelkkää itkun tuherrusta ja ruikutusta, otin ja fillaroin eilen kokonaisuudessaan hämmentävän päivän päätteeksi tuttavan luo kylään ja tempaisimme kunnon kännit. 

Edellisen kerran olen ollut liesussa muistaakseni syksyllä 2011, että saattoi olla jo aikakin. Aloitimme sievästi valkoviinillä kauniista laseista ja päätimme rupeaman kinnaamalla kaljaa suoraan tölkistä. Pitihän sitä joratakin kuin apina, mikä on minulle hyvin harvinaista käytöstä. 

Jossain välissä askartelin vessapaperirullasta puhelimelle kajarin. 

Semmosta. Krapula on ollut kamala, mutta puoliso haki lapsen kanssa Siwasta pakastepitsaa. Fillarinkin kävin jo hakemassa - pyöräilykunto oli pikkutunneilla olematon. 

Kyllä teki hyvää. Aijjai! 


27.6.2014

Pyörä

Välillä tuntuu, ettei tämä tuska lopu koskaan. Tuntuu siltä, että on turha odottaa mitään, turha haaveilla, turha innostua. Perillä odottaa aina pettymys.

On kauhean raskasta elää ilman toivoa.

Minulla on kaikki, muttei kuitenkaan mitään. Päivästä toiseen täsmälleen samanlaisena toistuva rutiini, joka on niin paksu että sen läpi on vaikea nähdä - ja kun näkee, tekee mieli vain paeta.

Toisinaan päivät ovat hyviä. Mikäpä sen mukavampaa.

Pitikin rakastua ajatukseen keskiluokkaisuudesta. Olisinko muka pystynyt siihen?