Kivasti on tultu nyt siihen pisteeseen, etten enää tiedä mitä tehdä. Ulvon kolmatta vuorokautta välillä sievemmin, ajoittain on kauneus kaukana. Eilen päästiin jo siihen pisteeseen, että astioita särkyi. Ei tosin minun toimestani. Tilanne ilmeisesti kiristää myös puolison olemista. Ja minun pitäisi toki huolehtia hänen olostaan naisena ja äitinä ja vaimona ja ties missä roolissa. En minä jaksa, en minä pysty.
Olo on vaan niin saatanan petetty. Missä se mainostettu ihana raskaus on? Kun ei saatana ole vielä näkynyt? Elinaikaa on enää alle viikko - lienee lastensuojeluasia, mutten osaa suhtautua valoisamminkaan. Alusta asti yhtä paskaa, ja joka kerta kun arvelee, että jos nyt annettaisiin paskiaiselle tauko, niin uutta helvettiä niskaan.
Minä olen kateellinen niille, jotka saavat vahtia supistuksiaan ja olojaan ja tuntemuksiaan ja repiä vitutusta syntymän hetken määrittelemättömyydestä. Minulla on lappu, jossa on kellonaika. En jaksa edes kiinnostua koko paskasta: eikö ole aivan sama onko vittumainen kipu supistus vai kersan möyrimisyritys. Lienee pääasia, että jotain tuntuu - silloinhan se on hengissä.
Miksei tässä voi olla mitään luonnollista? Miksi alusta lähtien on pitänyt pelotella ja medikalisoida ja tahrata koko lapsi? Ja kun viimein päästään loppusuoralle, sen syntymästäkin tehdään luonnoton.
Minä en tiedä mitä tehdä. En pysty syömään. En juuri nukkumaan. En huolehtimaan. Miten tähän voi lapsen tuoda?
Minua pelottaa.
Edit. Näillä paineilla olisi varmaan hyvä soitella osastolle tms. mutta ei huvita. Viimeinen mitä tähän kaipaa on lauma lapsenpäästön ammattilaisia.
9.6.2012
7.6.2012
Loppukiri
Nukahdin tehokkaat päiväunet noin neljän tunnin yönien päälle. Kas kummaa, olo ei ole niin surkea ja kaikki ihan paskaa ja koko maailma vain minua vastaan juonimassa. Kunhan puoliso saapuu takaisin kotiin evakosta ja ruokkii, olo saattaa olla vielä parempi.
Lastenhuone valmistuu. Aiheesta on todistusaineistoa. Mitään järkeähän projektissa ei ole, sillä oletan, että kersa ei osaa vielä pariin vuoteen kaivata omaa huonetta, saati että se menisi sinne nukkumaan. Joka tapauksessa, yritetty on.
Lastenhuone valmistuu. Aiheesta on todistusaineistoa. Mitään järkeähän projektissa ei ole, sillä oletan, että kersa ei osaa vielä pariin vuoteen kaivata omaa huonetta, saati että se menisi sinne nukkumaan. Joka tapauksessa, yritetty on.
 |
| Aion lyhentää verhot seuraavien kahden vuoden aikana. Ja vaihtaa lampun, joka tuli talon mukana. |
 |
| Uupuvan tapetin tilalle iskettiin näppärästi säilytystilaa. Tuo vihreän sävy on aivan käsittämättömän mahtava. Voisin mennä sen kanssa naimisiin. |
 |
| Yläkerran vessa. Note to self: jos sinne yrittää poikittain, jää mahasta kiinni. Tekee kipeää ja on nöyryyttävää. |
Herne & Nenä
Olen tunnetusti erinomainen tempomaan herneitä nenään, mutta oletettavasti nykyinen tila herkistää normaaliakin syvemmin loukkaantumaan tai vähintäänkin puhkianalysoimaan sanasia, joita kanssaihmiset suustaan päästelevät. Jos ei varsinaisesti jaksa edes loukkaantua, niin pidätän oikeuden kunnon vitutukseen.
Olen yrittänyt ihan oikeasti taas kerran hillitä itseäni, enkä vastannut paskamaiseen sävyyn lapsuudentoverin lähettämään sähköpostiviestiin. Hän tarkoitti hyvää, mutta minä loukkaannuin ja ärsyynnyin ja laadin luonnollisesti aamuyön tunteina jokseenkin rikinkatkuista ohjeistusta siitä, mitä kannattaa kirjoittaa ja mitä ei.
Tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, ettei minulla ole oikeutta vaatia toisilta sitä, mitä vaadin itseltäni. Itselleni rakennan ihan omat raamit, joiden mukaan koetan elää; jokainen kehittäköön omansa - tiettyjen kulttuurin ja yhteiskunnan asettamien rajojen mukaan. Ihminen on ehkä siedettävämpi, mikäli hän onnistuu säilyttämään prosessissa jonkinlaisen herkkyyden.
Silti minua vituttaa: "Ilmottele sit miten sektio meni". Lause, jolla tarkoitetaan vain hyvää ja minä tiedän ettei minulla ole oikeutta loukkaantua. Sekin vituttaa.
1. Jos sektio menee huonosti a) lapsi kuolee, b) lapsi vammautuu, c) minä kuolen, d) minä vammaudun. Tämän realiteetin kanssa eletään näin alkuun ja itseasiassa hyvin pitkälle.
2. Jos sektio menee hyvin, lapsi syntyy ja on terve. Minun vointini on täysin sivuseikka.
3. On jokseenkin vaivatonta tutustua aiheeseen vaikkapa googlen ja järeähkön lähdekritiikin avulla. Aiheeseen tutustumista ei ole jenkkiläisen tv-tuotannon kuvaukseen perehtyminen, saati satunnaisten keskustelufoorumeiden annin parissa viihtyminen.
Keisarileikkaus EI OLE luomileikkaukseen verrattava toimenpide.
"Tost ei oo suunta ko ylöspäin." Se tarkoittaa hyvää, se tarkoittaa hyvää, se tarkoittaa hyvää ja minussa täytyy olla jotain vikaa kun näen sen, mutten kykene tuntemaan.
Toinen ystävä päätti soittaa ja tiedustella: "No mikä sulla on nyt vointi? Ai, ihanaa, että saat sektion! Mikä tossa sun raskaudessa oikeen on ku se on ollu niin vaikee. Nii, et onko sulla jotenki heikko ja kapee lantio tai jotain."
Tunsin, ei tuntunut kivalta. En nähnyt.
Pahoittelen aidosti niitä hetkiä, kun oma suodattimeni ei ole toiminut. Se ei valitettavasti ole pettämätön - mikä olisi oikeastaan jokseenkin ankeaa. Pidätän silti itselläni oikeuden kiskoa herneitä nenään. Se suotakoon jokaiselle.
Näilläkään teksteillä ei ole varsinaisesti tarkoituksena raportoida mahdolliselle lukijalle sitä, miten paljon paskaa tässä joutuu nielemään, vaan pyrkimys jäsentää ja ilmaista omaa ajattelua terveellä tavalla, samalla sitä itse tarkkaillen. Minä kun en jaksa kirjoittaa käsin ja arvostan satunnaista kommenttiakin.
Joka tapauksessa, olen pahoillani tänäänkin suodattimeni heikkouksien äärellä - ja valintojen.
Olen yrittänyt ihan oikeasti taas kerran hillitä itseäni, enkä vastannut paskamaiseen sävyyn lapsuudentoverin lähettämään sähköpostiviestiin. Hän tarkoitti hyvää, mutta minä loukkaannuin ja ärsyynnyin ja laadin luonnollisesti aamuyön tunteina jokseenkin rikinkatkuista ohjeistusta siitä, mitä kannattaa kirjoittaa ja mitä ei.
Tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, ettei minulla ole oikeutta vaatia toisilta sitä, mitä vaadin itseltäni. Itselleni rakennan ihan omat raamit, joiden mukaan koetan elää; jokainen kehittäköön omansa - tiettyjen kulttuurin ja yhteiskunnan asettamien rajojen mukaan. Ihminen on ehkä siedettävämpi, mikäli hän onnistuu säilyttämään prosessissa jonkinlaisen herkkyyden.
Silti minua vituttaa: "Ilmottele sit miten sektio meni". Lause, jolla tarkoitetaan vain hyvää ja minä tiedän ettei minulla ole oikeutta loukkaantua. Sekin vituttaa.
1. Jos sektio menee huonosti a) lapsi kuolee, b) lapsi vammautuu, c) minä kuolen, d) minä vammaudun. Tämän realiteetin kanssa eletään näin alkuun ja itseasiassa hyvin pitkälle.
2. Jos sektio menee hyvin, lapsi syntyy ja on terve. Minun vointini on täysin sivuseikka.
3. On jokseenkin vaivatonta tutustua aiheeseen vaikkapa googlen ja järeähkön lähdekritiikin avulla. Aiheeseen tutustumista ei ole jenkkiläisen tv-tuotannon kuvaukseen perehtyminen, saati satunnaisten keskustelufoorumeiden annin parissa viihtyminen.
Keisarileikkaus EI OLE luomileikkaukseen verrattava toimenpide.
"Tost ei oo suunta ko ylöspäin." Se tarkoittaa hyvää, se tarkoittaa hyvää, se tarkoittaa hyvää ja minussa täytyy olla jotain vikaa kun näen sen, mutten kykene tuntemaan.
Toinen ystävä päätti soittaa ja tiedustella: "No mikä sulla on nyt vointi? Ai, ihanaa, että saat sektion! Mikä tossa sun raskaudessa oikeen on ku se on ollu niin vaikee. Nii, et onko sulla jotenki heikko ja kapee lantio tai jotain."
Tunsin, ei tuntunut kivalta. En nähnyt.
"das gegenteil von gut ist gutgemeint..."
Pahoittelen aidosti niitä hetkiä, kun oma suodattimeni ei ole toiminut. Se ei valitettavasti ole pettämätön - mikä olisi oikeastaan jokseenkin ankeaa. Pidätän silti itselläni oikeuden kiskoa herneitä nenään. Se suotakoon jokaiselle.
Näilläkään teksteillä ei ole varsinaisesti tarkoituksena raportoida mahdolliselle lukijalle sitä, miten paljon paskaa tässä joutuu nielemään, vaan pyrkimys jäsentää ja ilmaista omaa ajattelua terveellä tavalla, samalla sitä itse tarkkaillen. Minä kun en jaksa kirjoittaa käsin ja arvostan satunnaista kommenttiakin.
Joka tapauksessa, olen pahoillani tänäänkin suodattimeni heikkouksien äärellä - ja valintojen.
5.6.2012
Tokavika
Neuvolassa:
"Ai, sulla on sektio ensi viikolla. Tuleeko isä sinne saliin mukaan?"
"No kai se tulee."
"Ai, kun monet miehet voi niin huonosti, ettei ne kyllä pysty tulemaan. Kuinkahan käy?"
"No ei mua kyllä kiinnosta muu kuin oma pystyminen."
"Ai niinkö."
"Onko teillä kaikki nyt laitettu valmiiksi vauvaa varten?"
(Ei, kun aateltiin sinne sairaalaan lähteä makuupussi toisessa ja lypsykone toisessa kourassa.)
Eli vanha terkkari on palannut (ja oli kyllä melkoisen palanut). Sinänsä, ei turhaa lässytystä loputtomiin, pihalle vartissa, mitä arvostan. Kovasti kehui sokereitani. Tuntuu tosi kivalta pärjätä edes jossakin asiassa.
Mun toosa on niin kipee, etten saa kiivettyä portaita yläkertaan. Reipas olo. Närästää niin, että meinaa taju lähteä. Puoliso meni veljensä kanssa kalastamaan. Se ei saa tulla kotiin ilman saalista.
Päädyin kuitenkin postilaatikolle. Ystävä oli muistanut. Hyvä päivä! Olen tosi otettu.
"Ai, sulla on sektio ensi viikolla. Tuleeko isä sinne saliin mukaan?"
"No kai se tulee."
"Ai, kun monet miehet voi niin huonosti, ettei ne kyllä pysty tulemaan. Kuinkahan käy?"
"No ei mua kyllä kiinnosta muu kuin oma pystyminen."
"Ai niinkö."
"Onko teillä kaikki nyt laitettu valmiiksi vauvaa varten?"
(Ei, kun aateltiin sinne sairaalaan lähteä makuupussi toisessa ja lypsykone toisessa kourassa.)
Eli vanha terkkari on palannut (ja oli kyllä melkoisen palanut). Sinänsä, ei turhaa lässytystä loputtomiin, pihalle vartissa, mitä arvostan. Kovasti kehui sokereitani. Tuntuu tosi kivalta pärjätä edes jossakin asiassa.
Mun toosa on niin kipee, etten saa kiivettyä portaita yläkertaan. Reipas olo. Närästää niin, että meinaa taju lähteä. Puoliso meni veljensä kanssa kalastamaan. Se ei saa tulla kotiin ilman saalista.
Päädyin kuitenkin postilaatikolle. Ystävä oli muistanut. Hyvä päivä! Olen tosi otettu.
Palvelun äärellä
Katselin viikonloppuna YLEn ruotsinkielisestä palvelusta eläinohjelmaa. Harva kyseistä kanavaa katselee, mutta pidän sitä joskus päällä ihan vain siksi, että saan vouhottaa riittävästi puolisolle ja vaatia selityksiä: Miksi majakat ovat niin tärkeitä? Miksi norjalaiset teeveeohjelmat ovat syvältä? Kuka keskusteluohjelman keskustelijoista on ihan oikeasti hurri ja kuka teeskentelee (oma korva ei kerro)? Joka tapauksessa, Kolmårdenin eläinlääkärit halusivat antaa isolle hirviurokselle matolääkettä. Nukutettu hirvi, jonka silmille iskettiin viltti, inisi. Itken ininää kolmatta päivää. En siis Syyriassa teloitettuja lapsia, vaan hirveä, joka asuu naapurimaassa ja sai matolääkettä letkulla mahaan.
Olen valvonut aamu kolmesta. Yhdeksältä pitäisi mennä taas nauttimaan neuvolapalveluista. En edelleenkään ymmärrä kyseistä palvelua. Osaan mitata paineeni ja punnita itseni kotona ja mikäli joku antaisi pari kipaletta proteiinitikkuja, niitäkin osaisin varmasti dippailla pissaan ja tulkita ihan itse. Eli siirryn muutaman tunnin kuluttua ajamaan keskustan korttelia ympäri parkkipaikan toivossa, että voin käydä kusemassa purkkiin ja mittauttamassa mahan.
Eilinen oli jokseenkin rankka päivä. Kun itse on viimeisillään raskaana, puoliso sairaslomalla, niin totta helvetissä soppaa on kerralla hämmennettävä vielä pikkuisen, ettei käy liian tasaiseksi. Äitini soitti aamulla, itki ja huusi, ei päässyt liikkeelle yllättäen tulehtuneiden polviensa kanssa. Hyökkäsin paikalle, totesin tilanteen, ajelin sairaalaan, jonka apuvälinelainaamosta hain kyynärsauvat. Itse lainaamon etsiminen otti aikansa, sillä infotiskin tyttö ei ymmärtänyt tiedusteluani sen sijainnista. Hän keskittyi tuijottamaan mahaani. Järkeilin siis kopin sijaitsevan lähellä fysioterapiayksikköä, josta se löytyikin. "No nyt sinun äiti pääse kävele." No ei ihan.
Kun ei työterveys- eikä terveyskeskuspalveluja alkanut irrota ja kipu vaikutti käsittämättömältä, pakkasin rouvan autoon ja ajoin ensiapuun. Hain pyörätuolin eteisestä ja kärräsin lasteineen tiskille. "Sinä saa nyt odotta. Meillä paljon potilas." Pyysin erikseen hoitajaa auttamaan tuolin kanssa ja osoitin mahaani, joka ihan oikeasti ei ole kovin pieni. Asia meni perille toisella huomauttamalla.
Kolme tuntia myöhemmin palasin paikalle, juuri sopivasti vastaamaan kysymykseen: "Miten te puhuu ruotsi?". Ainoa 20 000 asukkaan kaupungin terveyskeskuksen päivystyksessä päivystävä lääkäri kun oli noin 25-vuotias lähi-idästä Ruotsin kautta paikkakunnalle hinattu poikanen. Hänen kanssaan olisi sitten pitänyt kivusta lähes tajuttoman suomenkielisen kommunikoida ruotsiksi. "Ollettko sinä tulkki? Meillä ei ole täällä tulkki! Minä autta ruotsikieli jos pyyttä nättisti!" - Oli asiallinen kommentti, kun pyysin äidilleni lääkärissäasiointia varten tulkkia.
Tämän jälkeen sain vatsani kanssa hinata hänet takaisin seinän viereen odottamaan vuoroaan. Apua ei tarjottu. Siitäkään huolimatta, että tällä kertaa onnistuin hillitsemään itseni, enkä avautunut kielilaista, syrjinnästä saati muustakaan.
Poistuin paikalta hieman hengittelemään, sillä en juuri pidä paikallisesta TKsta. Tällä välin äiti olikin asioinut lääkäripojan pakeilla, ja sai reseptin. Panadoleja, saatana. Luonnollisesti hinasin edelleen jokseenkin kipeän, valtavan ja hankalan mahani kera pyörätuolin autolle ja takaisin hoitajien möllöttäessä haavit auki toimintaa.
Raskaus ei ole sairaus, mutta mielestäni vähintäänkin hoitoalalla työskentelevillä luulisi olevan sen verran tapoja, että edes tarjotaan apua. Siitähän voi aina kieltäytyä. Olisin ihan oikeasti ollut eleestä kiitollinen, ei tämän pallon kanssa niin hauskaa ole pyöriä. Olenko toisaalta kohtuuton, jos oletan, että tilanne olisi toinen jos en käyttäisi äidinkieltäni. Toki olen.
Minä siitä apteekkiin, kun kipu ei luonnollisesti neljän tunnin istumisella ja paperilapulla laantunut. Apteekissa asiakaspalvelija ihmetteli, että mitä helvettiä tähän lappuun on kirjoitettu. Kerroin sen olevan reseptin, joka on juuri haettu päivystyksestä. Rouva kertoi, että lääkemääräyksessä ei ole mitään järkeä. Mitäpä siihen sitten sanomaan. Hän soitteli lääkärin perään, järkeili sopivan annostuksen; kertoi, että näiden ruotsin poikien kanssa saa useimmiten olla aika tarkkana ja oli vaivautunut.
Että neljän tunnin nöyryytyksen ja odottelun saldo: 500 mg panadoleja. Samaa paskaa saa ilman reseptiä. Itse en niin lääkkeiden perään ole, mutta kipu on hirveä asia. Ja sen hoito on Suomessa aivan uskomatonta. Onhan tuo nähty.
Sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tajusin jo raskauden ensi metreillä vaatia raskauteen liittyvän hoidon naapurikaupungissa, jossa myös puhutaan äidinkieltäni. Neljä vuotta sitten lapsuudenystäväni kuoli kotipaikkakuntani sairaalassa sektioon. Kuolemantapauksia oli tuolloin muistaakseni puolen vuoden sisällä kaksi. Siis samassa sairaalassa. Terveyskeskuksen toiminnasta puhumattakaan. En ole vielä kertaakaan törmännyt TKssa kotimaiseen lääkäriin. Päättäjät inisevät resurssipulaa ja päivystystoiminta on luovutettu yksityiselle yritykselle, joka halvimmalla hinaa paikalle (yksinomaan Ruotsista) keikkailijoita. Väittäisin, että jos valvira olisi uskottava laitos, saattaisi näiden pätevyyksissä olla huomauttamista.
En tohdi sanoa, että kotimaisuus on tässä asiassa laadun tae, mutta mielestäni vaatimus - tai edes arka pyyntö - että saisi asioidessaan hoitopalvelujen äärellä käyttää äidinkieltään, on kohtuullinen. Kyse ei kuitenkaan ole kylästä, jossa kuuluisin prosentin tai kahden kielivähemmistöön. Meitä on LÄHES puolet.
Minä olen väsynyt siihen, että kaiken on oltava kielipolitiikkaa. Ja yllättyikö kukaan lauantaisesta uutisesta?
Siirryn vertailemaan - jälleen kerran - vauvavakuutuksia. Johonkin on raja vedettävä - tässä tapauksessa siihen, että lastani en näiden laadukkaiden kunnallisten palvelujen äärelle vie. Nukkumisesta ei näissä kivuissa tule enää mitään. Kannatti juosta paikasta toiseen ja hinata sitä tuolia. Saatan käydä panadolpurnun äärellä. Ilman reseptiä ja suomen kielellä.
Olen valvonut aamu kolmesta. Yhdeksältä pitäisi mennä taas nauttimaan neuvolapalveluista. En edelleenkään ymmärrä kyseistä palvelua. Osaan mitata paineeni ja punnita itseni kotona ja mikäli joku antaisi pari kipaletta proteiinitikkuja, niitäkin osaisin varmasti dippailla pissaan ja tulkita ihan itse. Eli siirryn muutaman tunnin kuluttua ajamaan keskustan korttelia ympäri parkkipaikan toivossa, että voin käydä kusemassa purkkiin ja mittauttamassa mahan.
Eilinen oli jokseenkin rankka päivä. Kun itse on viimeisillään raskaana, puoliso sairaslomalla, niin totta helvetissä soppaa on kerralla hämmennettävä vielä pikkuisen, ettei käy liian tasaiseksi. Äitini soitti aamulla, itki ja huusi, ei päässyt liikkeelle yllättäen tulehtuneiden polviensa kanssa. Hyökkäsin paikalle, totesin tilanteen, ajelin sairaalaan, jonka apuvälinelainaamosta hain kyynärsauvat. Itse lainaamon etsiminen otti aikansa, sillä infotiskin tyttö ei ymmärtänyt tiedusteluani sen sijainnista. Hän keskittyi tuijottamaan mahaani. Järkeilin siis kopin sijaitsevan lähellä fysioterapiayksikköä, josta se löytyikin. "No nyt sinun äiti pääse kävele." No ei ihan.
Kun ei työterveys- eikä terveyskeskuspalveluja alkanut irrota ja kipu vaikutti käsittämättömältä, pakkasin rouvan autoon ja ajoin ensiapuun. Hain pyörätuolin eteisestä ja kärräsin lasteineen tiskille. "Sinä saa nyt odotta. Meillä paljon potilas." Pyysin erikseen hoitajaa auttamaan tuolin kanssa ja osoitin mahaani, joka ihan oikeasti ei ole kovin pieni. Asia meni perille toisella huomauttamalla.
Kolme tuntia myöhemmin palasin paikalle, juuri sopivasti vastaamaan kysymykseen: "Miten te puhuu ruotsi?". Ainoa 20 000 asukkaan kaupungin terveyskeskuksen päivystyksessä päivystävä lääkäri kun oli noin 25-vuotias lähi-idästä Ruotsin kautta paikkakunnalle hinattu poikanen. Hänen kanssaan olisi sitten pitänyt kivusta lähes tajuttoman suomenkielisen kommunikoida ruotsiksi. "Ollettko sinä tulkki? Meillä ei ole täällä tulkki! Minä autta ruotsikieli jos pyyttä nättisti!" - Oli asiallinen kommentti, kun pyysin äidilleni lääkärissäasiointia varten tulkkia.
Tämän jälkeen sain vatsani kanssa hinata hänet takaisin seinän viereen odottamaan vuoroaan. Apua ei tarjottu. Siitäkään huolimatta, että tällä kertaa onnistuin hillitsemään itseni, enkä avautunut kielilaista, syrjinnästä saati muustakaan.
Poistuin paikalta hieman hengittelemään, sillä en juuri pidä paikallisesta TKsta. Tällä välin äiti olikin asioinut lääkäripojan pakeilla, ja sai reseptin. Panadoleja, saatana. Luonnollisesti hinasin edelleen jokseenkin kipeän, valtavan ja hankalan mahani kera pyörätuolin autolle ja takaisin hoitajien möllöttäessä haavit auki toimintaa.
Raskaus ei ole sairaus, mutta mielestäni vähintäänkin hoitoalalla työskentelevillä luulisi olevan sen verran tapoja, että edes tarjotaan apua. Siitähän voi aina kieltäytyä. Olisin ihan oikeasti ollut eleestä kiitollinen, ei tämän pallon kanssa niin hauskaa ole pyöriä. Olenko toisaalta kohtuuton, jos oletan, että tilanne olisi toinen jos en käyttäisi äidinkieltäni. Toki olen.
Minä siitä apteekkiin, kun kipu ei luonnollisesti neljän tunnin istumisella ja paperilapulla laantunut. Apteekissa asiakaspalvelija ihmetteli, että mitä helvettiä tähän lappuun on kirjoitettu. Kerroin sen olevan reseptin, joka on juuri haettu päivystyksestä. Rouva kertoi, että lääkemääräyksessä ei ole mitään järkeä. Mitäpä siihen sitten sanomaan. Hän soitteli lääkärin perään, järkeili sopivan annostuksen; kertoi, että näiden ruotsin poikien kanssa saa useimmiten olla aika tarkkana ja oli vaivautunut.
Että neljän tunnin nöyryytyksen ja odottelun saldo: 500 mg panadoleja. Samaa paskaa saa ilman reseptiä. Itse en niin lääkkeiden perään ole, mutta kipu on hirveä asia. Ja sen hoito on Suomessa aivan uskomatonta. Onhan tuo nähty.
Sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tajusin jo raskauden ensi metreillä vaatia raskauteen liittyvän hoidon naapurikaupungissa, jossa myös puhutaan äidinkieltäni. Neljä vuotta sitten lapsuudenystäväni kuoli kotipaikkakuntani sairaalassa sektioon. Kuolemantapauksia oli tuolloin muistaakseni puolen vuoden sisällä kaksi. Siis samassa sairaalassa. Terveyskeskuksen toiminnasta puhumattakaan. En ole vielä kertaakaan törmännyt TKssa kotimaiseen lääkäriin. Päättäjät inisevät resurssipulaa ja päivystystoiminta on luovutettu yksityiselle yritykselle, joka halvimmalla hinaa paikalle (yksinomaan Ruotsista) keikkailijoita. Väittäisin, että jos valvira olisi uskottava laitos, saattaisi näiden pätevyyksissä olla huomauttamista.
En tohdi sanoa, että kotimaisuus on tässä asiassa laadun tae, mutta mielestäni vaatimus - tai edes arka pyyntö - että saisi asioidessaan hoitopalvelujen äärellä käyttää äidinkieltään, on kohtuullinen. Kyse ei kuitenkaan ole kylästä, jossa kuuluisin prosentin tai kahden kielivähemmistöön. Meitä on LÄHES puolet.
Minä olen väsynyt siihen, että kaiken on oltava kielipolitiikkaa. Ja yllättyikö kukaan lauantaisesta uutisesta?
Siirryn vertailemaan - jälleen kerran - vauvavakuutuksia. Johonkin on raja vedettävä - tässä tapauksessa siihen, että lastani en näiden laadukkaiden kunnallisten palvelujen äärelle vie. Nukkumisesta ei näissä kivuissa tule enää mitään. Kannatti juosta paikasta toiseen ja hinata sitä tuolia. Saatan käydä panadolpurnun äärellä. Ilman reseptiä ja suomen kielellä.
3.6.2012
Hiki
Mullon ihan karsee hiki. Koko talven on pitänyt palella ja oikein raivolla rakastaa öljy-yhtiöitä pitämällä sisälämpötilaa törkeän kuumalla ja nyt on sitten hiki. Toissapäivänä tosin palelsi, sisälämpötilan tipahtaessa ilmeisesti kylmän yön ansiosta kuuteen-seitsemääntoista. Joka tapauksessa, rintamamiestalo hengittää, olkaamme sille siitä työmaahomealtistuneina kiitollisia. Jatkan siis hikoilua.
Koska tunnetusti täyshirsitalo on kesällä ihan järkyttävän kuuma, asensimme alakertaan vuoteen. Kunnon helteillä kun makkarissa lämmöt kipuavat vekkulisti lähemmäs kolmeakymppiä, alakerrassa voi nauttia muutaman asteen alhaisemmista lämmöistä. Oletan, että vauva ei nauti kovin kuumista keleistä. Hätätapauksessa voi muuttaa kellariin, mikä on jokseenkin ankeaa.
Yritin viettää seesteistä ja idyllistä sunnuntaiaamua lueskelemalla päivän lehtiä ja fiilistelemällä eilisen sateen jättämää tuoksua. Luin lehdet - molemmilla kielillä. Vähemmistö-enemmistölehden mielipidepalsta on varsin mielenkiintoinen. Saan nostettua verenpainetta mahtavasti tavaamalla paikallisten keskustelua kielensä asemasta (johon Hannu Olkinuora härskisti meni viime viikolla lausumaan sanasen, eikä siis asemaan vaan aseman käsittelyyn), uskonnosta (kyllä vain, aluelehdessä keskustellaan reippaasti kristinuskosta) ja RKP:n puheenjohtajataistosta, joka käy "kuumana". Samaisessa lehdessä julkaistiin eilen (2.6.) nuorille pyhitetty mielipideosio, jossa 9-luokkalainen poika julkaisi tulikivenkatkuisen kirjoitelman turkistarhauksen PUOLESTA. En tiennyt sen olevan mahdollista.
Joka tapauksessa, idyllinen sunnuntailehtikatsaukseni meni pilalle, sillä söin liian monta hapankorppua ja kukaan ei keittänyt kahvia.
Täytynee hinautua yläkertaan vahtimaan puolison touhuja lastenhuoneen parissa. Tapetti loppui harmillisesti huhtikuussa kesken. Tilasin toukokuun 4. päivä yhden rullan lisää. Se ei ole vieläkään saapunut. Yrittäjä, josta olen kovasti pitänyt ja mielelläni hänen kanssaan asioinut, mainitsi tuolloin toimituksessa menevän kahdesta kolmeen arkipäivää. En enää asioi hänen puodissaan. Harmi. Olisi edes tarjoutunut soittamaan ja kysymään missä tuote viipyy, mutta ei.
Tilalle on kehitetty tapetiton ratkaisu, joka on ainakin uniikki.
Oksennan, jos joku vielä kerran lausuu sektion yhteydessä: voi miten hyvä juttu.
2.6.2012
Liike
Lapsi ei liiku mielestäni riittävästi. Lasken siis neuroottisena epämääräisten ohjeiden mukaan parin tunnin välein ressukan tahallisia ja tahattomia tönäisyjä. Joka tapauksessa ne ovat vähentyneet. Ahdistaa.
Omista liikkeistä nyt puhumattakaan. Jos niitä ei tapahdu, ei fyysisesti eikä juuri pään sisälläkään, niin mitä voi odottaa lapselta. Näitä sitten itkiessä.
Kodin kaaos vituttaa. Puolisolla lisää sairaslomaa (tulehtuneen ranteensa ansiosta), mikä tarkoittaa sitä, etten saa olla juuri hetkeäkään itsekseni kotona. Mitäpä yksin oleskelu ratkaisisikaan, käytän ne hetket useimmiten nukkumiseen. Muutaman tunnin suunnitellulla yksinoleskelulla saattaisi olla jonkinlaista vaikutusta aktiivisuuteen. Sitä ei ole hermostuneen ja olemuksellaan olemassaoloaan anteeksipyytelevän kumppanin läsnäollessa.
Nukkumisella on paskamainen kääntöpuoli. En millään jaksaisi katsella unia. Tai, mielelläni katselisin vauvalehtien ja -oppaiden mainostamia vaaleanpunaisia happy-unia, mutta omani vietän lähinnä sylkemällä itkevän isäni naamalle. Että hieno ajoitus aivolta alkaa tätäkin traumaa käsitellä.
Sain oikein pitkät pätkät ohjeita vauvan kanssa harrastamiseen ja aktivoitumiseen entiseltä opiskelutoverilta, jota pyysin palauttamaan minulle kuuluvaa kirjallisuutta. Kantoliinaan vaan ja koirien kanssa harrastamaan ja sitten MLL:n perhekerhoihin ja imetystukiryhmiin ja tutustumaan muihin äiteihin, kotona ei saa homehtua!
Onhan se toki näinkin, mutta välillä oikein järkyttää miten erilaisissa todellisuuksissa sitä eletään. Toki jo fyysinen ympäristö tekee osansa, mutta entäs loput. Vaikka juoksisinkin kersa repussa paimenessa hurtan kanssa ja osallistuisin joka saatanan kerhoon, jota Folkhälsan ylläpitää (täällä ei ole kuultukaan MLL:stä) ja menisin vielä siihen kunnan kerhoon, joka on kyllä onnistuneesti profiloitunut päihde- ja sossuperheille, olisinko sen terveempi ja onnellisempi? En usko.
Keskityn siis odottelemaan, milloin tämä paska oikein loppuu.
Omista liikkeistä nyt puhumattakaan. Jos niitä ei tapahdu, ei fyysisesti eikä juuri pään sisälläkään, niin mitä voi odottaa lapselta. Näitä sitten itkiessä.
Kodin kaaos vituttaa. Puolisolla lisää sairaslomaa (tulehtuneen ranteensa ansiosta), mikä tarkoittaa sitä, etten saa olla juuri hetkeäkään itsekseni kotona. Mitäpä yksin oleskelu ratkaisisikaan, käytän ne hetket useimmiten nukkumiseen. Muutaman tunnin suunnitellulla yksinoleskelulla saattaisi olla jonkinlaista vaikutusta aktiivisuuteen. Sitä ei ole hermostuneen ja olemuksellaan olemassaoloaan anteeksipyytelevän kumppanin läsnäollessa.
Nukkumisella on paskamainen kääntöpuoli. En millään jaksaisi katsella unia. Tai, mielelläni katselisin vauvalehtien ja -oppaiden mainostamia vaaleanpunaisia happy-unia, mutta omani vietän lähinnä sylkemällä itkevän isäni naamalle. Että hieno ajoitus aivolta alkaa tätäkin traumaa käsitellä.
Sain oikein pitkät pätkät ohjeita vauvan kanssa harrastamiseen ja aktivoitumiseen entiseltä opiskelutoverilta, jota pyysin palauttamaan minulle kuuluvaa kirjallisuutta. Kantoliinaan vaan ja koirien kanssa harrastamaan ja sitten MLL:n perhekerhoihin ja imetystukiryhmiin ja tutustumaan muihin äiteihin, kotona ei saa homehtua!
Onhan se toki näinkin, mutta välillä oikein järkyttää miten erilaisissa todellisuuksissa sitä eletään. Toki jo fyysinen ympäristö tekee osansa, mutta entäs loput. Vaikka juoksisinkin kersa repussa paimenessa hurtan kanssa ja osallistuisin joka saatanan kerhoon, jota Folkhälsan ylläpitää (täällä ei ole kuultukaan MLL:stä) ja menisin vielä siihen kunnan kerhoon, joka on kyllä onnistuneesti profiloitunut päihde- ja sossuperheille, olisinko sen terveempi ja onnellisempi? En usko.
Keskityn siis odottelemaan, milloin tämä paska oikein loppuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)