Kooste

Töissä luuhatessa ajoittain on järkyttävä kiire, ajoittain taas tasaisempaa - suurin osa duuneistahan toimii juurikin näin. No kas kummaa, kun en enää loista hiljaisina hetkinä tupakkahuoneen tähtösenä täyttämässä ristikoita, kuten vuosia vuosia sitten, on pitänyt keksiä tilalle sijaistoimintaa. Sillä on seurauksia.

Ostin perheelle lokakuuksi lentoliput ja vuokrasin kämpän. Viikoksi tosin, mutta kuitenkin. Melkein on halpaa kuin saippua. Yritin perustella ei-taloperäistä rahanmenoa sillä, että kuun lopulla vaidan vuosikymmentä. Tuntuu harmaalta.

Ostin tyttärelle jokseenkin järeän kasan kestovaippoja. Kestoiluun on muuten helppoa siirtyä, kun on itse töissä ja mies hoitaa homman kotona - pähkäilee paljonko tungetaan imuja taskuun, miettii mistä se nyt falskasi ja minä saan räknäillä toimistossa paljonko oikeen säästetään. No aika paljon.

Sain aikaiseksi varata kirppispöydän (jota puoliso voi lapsen kanssa käydä päivisin sitten järjestämässä). Kasasimme muistaakseni vuonna 2011 useamman laatikollisen kirppiskamaa hinnoiteltuna vinttiin kun ei jaksettukaan myydä. No nyt myydään niin saadaan matkarahaa.

Joko pitää alkaa ahdistua tulevasta väli- ja talvikaudesta ja lapsen pukemisesta? Vai saako vielä hetken odotella?

Impulssikontrollini on taas selvästi heikentynyt. Ääh, onko se sairaus vai ominaisuus?

Lapsen tuoreimman serkun ristiäisiin tuli kutsu, joka oli osoitettu puolisolle ja lapselle. Sanotaanko nyt sitten, että point taken. Lähinnä huvittaa. Ei mulle tulisi mieleenkään kutsua vaikka meidän häihin puolison veljeä lapsineen, muttei muijaa. Edelleen - huvittaa. Puoliso saa mennä itsekseen kekkereille, minä vietän vähät vapaani lapsen kanssa. Mielessä kävi, opettaako lapseni serkkujen äiti jälkikasvulleen samaa kaavaa kuin harjoittaa?

Kusipää kuittaa.

Roinio

Vanha koulutoveri naapurikylästä saa loppuvuodesta vauvan - taitaa saada moni muukin samoilta nurkilta. Vikkelänä myin hänelle meille jo ihan liian heppoisan useaan otteeseen mainitun caboo-liinan. Hyvä jos pääsee käyttöön. Pieniä pitää aina kantaa ja kantoväline on siinä hommassa aika ihana.

Samainen ystävä on tulossa ensi viikolla hankintaansa hakemaan ja kysyi mahtaisiko meillä olla muuta myytävää ihan pienelle.

Pysähdyin. Mietin. Ja sieltä se hulluus iski. Eihän mitään voi myydä, koska ne ovat tyttären. Sehän saattaa vielä joskus tarvita koon 50 söpöjä pöksyjä ja sitä bodya, jossa se oli ihan tosipieni.

Pysähdyin jälleen. Järkiinnyin aavistuksen. Tyttären nukahdettua yöunilleen (voisko se -vittu- nukkua ne joskus vaikka vain viidessä pätkässä tms.) hiivin jemmalaatikoille ja siellähän ne olivat kaikki. Jemmalaatikoita tosin oli olettamani kahden lootan sijaan kolme plus kaksi muovikassillista talvirompetta.

Itku silmässä kävin sitten läpi ne kaikkein pienimmät läjittäen kolmeen läjään - lähtevät, säästettävät ja ehkä-pino. Melkein harmitti, että kaikki vaatteet oli huolellisesti pesty, ne eivät tuoksuneetkaan siltä pikkuvauvalta, joka vain oli ja öllötti ja joi maitoa ja kipisi.

Lähteväpino on korkea, hyväntekeväisyyspino minulla on jo toisaalla. Ehkä-pino on aavistuksen matalampi, voisi olla oikeasti järkevää luopua niistä koon 56 unihaalareista, mutta ne ovat oksettavan söpöjä. Säästettäviä on kaksi laatikollista. En ole varma mikä minuun on mennyt.

Kaiken keskellä sain itseni kiinni pohtimasta, voinko antaa/myydä eteenpäin lapsen ensimmäisen talvihaalarin? Tai sen loistavan fleece-haalarin, jota se käytti ainakin yhdeksän kuukautta (oli muuten hyvä haalari!)?

Minulla on keskiviikkoon asti aikaa järkiintyä. Joo, on meillä iso talo, muttei ehkä kuitenkaan niin iso, että voin varastoida kaiken, ihan vain nostalgianuuhkimistarkoituksessa.

On tietysti se toinenkin tarkoitus ja syy säilöä, mutta sille en anna vielä periksi. Se vasta olisi hullua.

Mjoo...

Aamulla herätys nousi seisomaan sängynpäätyä vasten kello 6.12 ja katsoi parhaaksi huutaa äidin korvaan varsin lujaa. Äiti huokaisi, etsi kädellään tuttia sängystä, kiroili hiljaa, tarjosi tuttia huutavalle suulle tulpaksi, mutta päätyi saamaan tutin takaisin otsaan kopsautettuna. Tissivaiennus auttoi asiaan niin kauan kuin maitoa riitti. 

Vieressä hikoillut isä vääntäytyi istumaan, kaivoi lattialta teepaidan, riuhtoi sen päänsä yli ja nappasi kohti sängyn jalkopäätä matkanneen jälkikasvunsa kainaloon jättäen äidin nukkumaan vielä hetkeksi. 

Usein käy niin, että äitien on vaikea nukkua jos makuuhuoneen lämpötila on yli 25 astetta. 

Aamukahvin muhiessa moccamasterissa, aamupala vatsassaan alakerrassa konttasi äitiä vastaan tyttö. Tyttö kiipesi äitinsä paljaita sääriä pitkin seisomaan ja vaati pääsyä syliin. Äiti nosti lapsensa syliin siitä huolimatta, että oma pissahätä oli kova. 

Vessaan yksin pyrkiessään joutui äiti luovuttamaan tyttärensä sohvalla uutisia katselevan lapsen isän hoivaan. Tämä ei lasta miellyttänyt ja huuto oli melkoinen. Lohduttoman itkun ja kiukkuisen karjunnan keskeytti lopulta paikalle purjehtinut kissa, jolle lapsi totesi tyynesti 'nau'. 

Vessakäynnin yhteydessä äiti ymmärsi tilaisuutensa tulleen ja luki samalla istumalla aamun uutiset, pesi hampaat, kiinnitti hiukset työnutturalle ja meikkasi kevyesti. Hieman harmitti, ettei ollut ymmärtänyt ottaa päivän työvaatteita mukaan vessaan, jolloin niihin olisi ollut helpompi sujahtaa kuin taaperon avustuksella. 

Äiti muisti vessasta poistuessaan avata oven oikein varovaisesti siltä varalta, että tyttärensä olisi oven takana päivystämässä. Tytär oli tällä välin poistunut eteiseen järjestämään kenkiä hyllyltä lattialle kasaan. Lapsen isä oli kaatanut aavistuksen liian pitkään muhinutta kahvia muumimammamukiin ja tapojensa vastaisesti tuonut mukin olohuoneeseen. 

Äiti istui sohvalle ilahtuneena juuri käyntiin lähteneestä aamu-uutisten tunnusmusiikista. Taapero konttasi paikalle ja vaati äänekkäästi saada maitoa. Huokaisten äiti nosti lapsen syliinsä ja kaivoi tälle tissin esiin saadakseen rauhassa katsoa aamun uutislähetyksen. 

Aamun ollessa vielä hyvin varhainen päätti äiti pukeutua lenkkivaatteisiin ja lähteä lapsen ja koiran kanssa ulkoilemaan ennen töihinlähtöä. Lenkkivaatteiden yllevetäminen osoittautui haastavaksi lapsen roikkuessa toisessa housunlahkeessa, mutta isä saapui paikalle pelastamaan ja siirsi äitinsä perään huutavan lapsen takaisin olohuoneen puolelle pukeutumaan lakkiin ja sukkiin. 

Riittävän hassusti ja hurjasti toteutettu liinan kera lapsen selkäänheittäminen sai tytön nauramaan innoissaan, mutta aavistuksen kiukustumaan liinan sitomisen kestäessä mielestään turhan kauan. Kengät piti äidin kiireessä survoa ikävästi jalkoihin, mikä tuntui oikeastaan pieneltä pahalta korvaan huutavaan taaperoon suhteutettuna. Isä kiinnitti koiran kaulapantaan hihnan ja avasi ulko-oven. 

Ulko-ovesta kuistille päästyään äiti huomasi heti herättäneensä huomiota. Naapurin eläkeläispariskunta seisoi pihamaallaan tarkastelemassa uteliaina mitä naapuritalossa on tapahtumassa. Vaikka äiti antoi ymmärtää, että utelias katselu oli havaittu, eivät ikäihmiset ymmärtäneet jatkaa omia puuhiaan. 

Koira haukkui hihnan päässä äidin avatessa porttia. Selkään ripustettu taapero sai päähänsä matkia koiraa ja innostui varsin kovasti seurueeseen liittyneestä kissasta, jonka tapana oli liittyä aamulenkkiseuraan. Huolimatta aamukasteisesta seudusta, alkoi äidillä nousta hiki pintaan tuttua lenkkiä kiertäessä. Ohiajavista autoista katseltiin tarkkaan aamuista seuruetta. 

Kotiin päästyä ehti äiti juuri ja juuri sujauttaa raivostuneen taaperon isänsä syliin, vaihtaa vaatteet, solmia nutturan uudelleen, napata eteisen patterinnupista laukkunsa ja hypätä polkupyörän selkään - ajella töihin. Työpaikan pyörätelineen kohdalla äiti havaitsi komean avainnipun jääneen kotieteiseen taaperon edellispäivän leikkien jäljiltä. Äiti pyöräili hakemaan nippunsa kotoa, taaperolta salaa, jotta vältettiin uudet huutokonsertit, palatakseen taas työmaalle. 

Taidan keittää kahvit. 

Ei enää koskaan

Lastentapahtuma. Käytiin tyttären kanssa paikallisen kesäjuhlahumufestivaaliviikon yhteydessä järestettävässä lastentapahtumassa. Ajatuksena oli yrittää jo kohtuullisen varhaisessa vaiheessa yrittää siedättyä vastaaviin tilaisuuksiin, jotka aiheuttavat minussa syvää angstia, ahdistusta, vähän vitutusta ja ripauksen epätoivoa. No ihan kauheeta oli. Paikallinen lastenkulttuuri käsittää siis musiikin tahtiin nylkyttäviä jumppatyttöjä, jotka neuvovat lapsia nylkyttämään, liian kovaa paskaa lastenmusiikkia ulvovat ämyrit, neljän euron karusellikyydin ja paikalle hinatun traktorin. 

Joo, ei saisi rutista kun kerrankin jotain järjestetään, mutta tuonkin tapahtuman, jota on vedetty samalla konseptilla 25 vuotta, voisi pienellä vaivannäöllä uudistaa ihan kivaksi. 

Lastentapahtumassa oli myös runsaasti lisääntyneitä koulukavereitani, joita yritän vältellä parhaani mukaan. 

Julki-imetys. Imetin siinä stanan lastentapahtumassa keskellä avaraa nurtsia, koska tytär halusi maitoa (repi paitaa ja oli vaativainen - sillä on oma haluanhinkkiä-ääntelynsä). Joku juntti oikeen sormellakin osoitti aiheuttamaani spektaakkelia. Hieno homma. 

Liina. Kannoin lasta tänään liinassa 7,7 kilometriä. Mullon puhelimessa trackeri. Voin kyllä myöntää, että huolimatta hyvistä liinoista ja jokseenkin onnistuneista sidonnoista huolimatta, olen aavistuksen kauhuissani pääsenkö aamulla sängystä ylös. Että kantaminen kyllä tuntuu. 

Toveri. En ota selvää uudesta mutsikaverista, mutta olen iloinen että on kaveri. Ei sovi olla ronkeli ja ihan hyvin menee. Niin. 

Kätköily. Koska olemme lapsiperhe, aloitimme geokätköilyn. Kävimme tänään kahdella kätköllä. Toinen, ihan lähellä kotia, löytyi helposti ja oli tosi kivaa. Toinen oli pirun kaukana, ei löytynyt. Vitutti ihan helevetisti. Huomenna uusiksi. 

En osallistu enää ikinä paikallisiin lastentapahtumiin. 

Virrassa

Tasaaaistaaaa ja aina muka kiire. Tai no, on kiire. Töihin ja kotiin ja hypyllä kiinni missä vaiheessa rutiinia ollaan. Kylpyyn, suihkuun, nukkumaan. Tissi, tissi, nukutaan nyt prkl vielä, aikato, aamukahvi, töihin. 

Lapsen nukutus on raskasta. Ei se karju, kun ei ole huutelijatyyppiä, mutta sängyssähulinaa kestää yleensä tunnin verran. Neidin saa kipata pötkölleen kymmeniä kertoja. Rakentavasti en ole saanut aikaiseksi edes selvittää mitä asialle voisi tehdä. 

Läheisyysvajetta on puolin ja toisin. Tuntuu siltä, että vuosikkaiden perheissä siirrytään nukkumaan omiin sänkyihin ja jopa huoneisiin, yöimetyksiä lopetetaan ja unikoulutetaan. No ei meillä vaan. Yöllä tankataan niin maitoa kuin läheisyyttä. En jaksa nostaa lasta takaisin sivuvaunuunsa, hyvin se menee meidän välissäkin - potkii vaan niin pirusti. Hinkissä se on kiinni puolen yötä. Että jee! Hyvin toimii tämäkin. 

Töissäkäynnin yksi ihanimmista anneista on se, että olen saanut viikonloput takaisin. Vapaalla on ihanaa viettää koko päivä lapsen kanssa. On touhuttu ja retkeilty ja käyty piknikillä ja ostoksilla - ja oltu ja öllötetty kotona. Puoliso oli tänään tyytyväinen käytyään minun ehdotuksestani veljensä kanssa kalassa. Meillä puolestaan oli hauska päivä vanhan ystävän ja uuden tuttavuuden kanssa. Huomiselle on suunnitteilla retki rannalle tai metsään - tai molempiin. 

Lapsi liinassa marjastus on uusin projektini. Miten helkkarissa lapsen saa sidottua selkään siten, että meno on molemmille kohtuullisen siedettävää? En aio luovuttaa ennen kuin täydellinen marjastussidonta on hanskassa (siinä vaiheessa tuo on varmaan riittävän iso poimimaan marjansa itse). 

Pyrin palaamaan laarille hieman nykyistä useammin vähintäänkin tyhjänpäiväisyyksiä jakelemaan. Tämän illan typot tarjoaa iPhone pimeästä makkarista. Nukahdus saavutettu. 

Duunii

Olen paiskinut töitä vähän yli viikon. Tai paiskinut ja paiskinut. Vanhaan rutiiniin tuli tipahdettua hyvinkin sujuvasti, löysin kuivauskaapista sinne vuonna 2008 unohtamani typerän mukin, kaadoin  siihen kahvit ja ryhdyin töihin.

Omalla tavallaan on huvittavaa palata töihin paikkaan, jossa viime vuosikymmenellä olin suurimman osan kesistä kesätöissä. Onhan tämäkin pätkä osin kesätyö, mutta kokonaisuudessaan kuitenkin lähemmäs puoli vuotta. Viidessä vuodessa harva asia on muuttunut. Työntekijät ovat samoja, kesämimmi on ihan yhtä onneton kuin edeltäjänsäkin, tekniikkaa on vähän uusittu ja se siitä.

Heti ensimmäisenä päivänä olin repiä pelihousuni raapiessani kasaan tiettyjä työhön liittyviä edellytyksiä - kuten tunnukset tietokoneelle ja ohjelmiin. Hölmönä menin myös vaatimaan tekniikan pojilta muutamia lisäohjelmia työkoneelle ihan vain työntekoa mahdollistamaan ja helpottamaan - vaatimukseni päättyi siihen, että hipsterijannu sopersi onnetonta suomeaan ja minä jyrisin, että kerronko minä hänelle, miten hänen pitää työnsä hoitaa.

Koneella ei ole pyytämiäni ohjelmia, sain lohdutukseksi uuden näppäimistön.

Istuminen tunnetusti tappaa. Kroppa keräsi ensimmäisen viikon aikana kolme kiloa nestettä. Järkytyin.

Lapsi on erittäin eroahdistunut. Sinänsä omaa sopeutumista, ikävää, huolta ja huonoa omaatuntoa helpottaa se, että lapsi on kotona isänsä kanssa. Käyvät yhdessä kaupassa, hiekkalaatikolla ja sukuloivatkin kaiketi vähän (mistä ahdistuin, mutta tajusin pitää turpani kiinni). Työpäivän päätteeksi kotona odottaa lämmin ruoka, aavistuksen ahdistunut puoliso ja vaihtelevan kiukkuinen/iloinen tytär.

Aamulla on vaikea lähteä töihin lapsen kiljuessa täyttä kurkkua ja ojennellessa käsiään isänsä sylistä. Reippaana on huiskutettava ja suukotettava heiheit - autossa ehtii tirauttaa pikaitkut. Tytär keksi myös tissilakkoilla, mutta on taas päässyt maidon makuun - käyn ruokatunnilla imettämässä ja iltapäivystyksen iskiessä iltapäivästä myös.

Olo on ristiriitainen, mutta sitä odotinkin. Työminä on yllättävänkin pätevä ja tehokas, kärsivällinen, tarkka ja ajoittain jopa innovatiivinen. Töissä on ihan kiva olla. Ikävä kotiin ei ole niin raastava kuin pelkäsin.

Kotona koen lievää avuttomuutta. Kuinka paljon tukea puolison omaa aikaa ja lapsetonta eloa? Pitääkö minun viettää jokainen sekunti kotona lapsen kanssa, että se saa riittävästi äitikontaktia? Mitä lapsi on päivän aikana tehnyt? Mitä se on oppinut ja kokenut? Onko sillä ollut kurjaa vai hauskaa vai liian tavanomaista tai virikkeetöntä?

Kai tähän tottuu. Palkka ilahduttaa, kodin ulkopuolinen elämä ilahduttaa, ja oikeastaan olen iloinen siitä, että lapsi saa viettää pidemmän pätkän elämäänsä isänsä kanssa. Pelkästään minun seurassani siitä tulisi todennäköisesti ahdistunut kyynikko.

Raskausajan masennus

On tehnyt mieli palata sen pariin.

Masennus. Minkä helvetin takia minulla on jatkuvasti syyllinen olo siitä, että olen sairastanut masennuksen ja nimenomaan raskausajan masennuksen? Tässä jokin aika kirkastui taas miten pohjattoman huonossa kunnossa tuli oltua. Lapsuudenystävä oli kylässä ja keskustelu vei toissatalveen. Hiljaa lausuttu "Ai sä olit niin pahana", pysäytti. Minä tosiaan kävin psykiatrian polilla päivittän ennen töihin menoa. Vaihtoehtona oli sairaalahoito, johon en suostunut. Ja sillekin on lain puitteissa vaihtoehto, joka oli kyllä koko ajan pöydällä.

Olin niin pohjattoman yksin. Yksinäinen. Yksin.

Ajoittain kuulee kommentteja "kun sä et ottanut yhteyttä", "oishan sitä voinut tehdä kaikkea yhdessä", "kun et vastannut viestiin". Niin. En kyennyt. Kykenin juuri ja juuri hengittämään. Ja käymään töissä. Ilman töitä olisin kuollut. Se on selvä. Siinä kunnossa iloinen hengailu seesteisinä lastaan odottavien kanssa olisi ollut pahempaa kuin silmien repiminen päästä. Kaiken lamauttava loputon tuska. Tuskaista ihmistä ei kaipaa kukaan. Tuskaista ihmistä ei kestä kukaan.

Masennus - mielisairaus - tuntuu hirveän raskaalta leimalta ja taakalta. Kuten olen useaan otteeseen todennut, masentunut on sietämätön ihminen. Olin jo valmiiksi sietämätön sietämättömässä tuskassani, tilan lääkintä teki minusta aggressiivisen. Toinen lääke teki minusta itsetuhoisen. Samaan aikaan mielessä pyöri paikallisen mielenterveystyöntekijän kommentti: "Miksi sinä ei laitta abortti?". Niin. Miksi? Millainen äiti ei osaa olla raskaana iloinen? Iloinen raskaudesta, josta on vuosia haaveillut. Ajattelematon kommentti, joka päätyi minua kuristamaan ja syyllistämään enemmän kuin mikään. Ei kommenttia pyyhi pois aluehallintoviraston päätös, ei mikään. Kommentissa oikeastaan kiteytyy yllättävän hyvin kokemukseni terveydenhoitohenkilökunnan taholta - hankalan, vastenmielisen, kyseenalaistavan, vittumaisen ja vielä ylipainoisen asiakkaan kokemus. Kommentti vei minulta oikeuden olla raskaana.

Raskausajan pahimmasta vaiheesta on jäänyt mieleen myös puhelu, jonka sain äitiyspoliklinikan naislääkäriltä peruttuani rakenneultra-ajan. En kyennyt liikkumaan, en mihinkään muuhun kuin hiljaiseen itkuun pieneksi keräksi käpertyneenä.
"Kyllä sun on nyt ymmärrettävä, että lapsella voi olla pahakin sydänvika ja sitten sä et kyllä ala täällä meillä synnyttää, meet Ouluun tai Naistenklinikalle, että lapsi saadaan heti leikattua. Nyt otat vastuuta. Ei me täällä aleta hoitaa." Niin. Minä kun olen tyhmä ja laiska. Tuon puhelun jälkeen en enää pystynyt ulvomaan. Vikisin hiljaa, tuskissani. Kaksi ja puoli vuorokautta, sillä oli perjantai. Sitten lähdin taas töihin.

Tuolloinen mielenterveystyöntekijäni luki minulle myöhemmin ääneen, mitä tuosta puhelusta oli kirjoitettu.
"Äiti ei puhu puhelun aikana mitään. Myöhemmin luen, että äidillä on hoitokontakti psykiatrian poliklinikalla vaikean raskausajan masennuksen takia."
On joskus tullut mieleen, kävikö puhelullaan minua nöyryyttäneellä naisella mielessä kirjoittaa hoitokontaktihuomionsa perään, että kaduttaa. Tuskin. Kunhan tuli mieleen. Minua olisi kaduttanut, mutta minä olenkin humanisti.

Tekee mieli yksinkertaistaa.
Minä olen hullu. Minut on diagnosoitu hulluksi (eikä diagnoosia ole koskaan pois otettu - lakkaavatko ne joskus olemasta?). Masentunut on hullu. Satu Vasantola kirjoitti aiheesta Hesarissa ihan hyvin.  Jos rapiat 400 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä (en nyt jaksa jahnata lääkityksestä itsestään tai siitä mitä sillä hoidetaan), tarkoittaako se, että vajaa puoli miljoonaa meistä on hulluja? Olemmeko me väkivaltaisia, vaarallisia, vastenmielisiä, pelottavia, lamaantuneita, epätoivoisia, syrjäytyneitä, tyhmiä, sivistymättömiä, likaisia? Vai olemmeko me tyttäriä, poikia, isiä, äitejä, siskoja, veljiä, lapsia, aikuisia, vanhuksia, työssäkäyviä, opiskelijoita, koululaisia, eläkeläisiä, työttömiä, sairaita, hulluja, ihmisiä?

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta saa nykyään puhua ja tietoakin on tarjolla. Minulle on jäänyt kuitenkin kuva siitä, että raskausajan masennuksesta on paras olla hiljaa. Raskausaikana saavat masentua yksin lasta odottavat, raiskatut ja vahingot, mutta eivät parisuhteelliset vuosia lasta yrittäneet. Kun vihdoin tärppää on syytä olla seesteinen ja keskittyä siihen mielikuvavauvaan. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta propagointi aloitettiin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Sieltä saamani apu ja tuki kulminoitui yllä mainittuun kommenttiin.

Minä sydämestäni toivon, että raskausajan masennukseen sairastuvat saavat apua. Syyllistämätöntä apua, vilpitöntä apua. Apua kaipaa myös sairastuneen perhe. Masennusta ei paranna omaan niskaan tarttuminen ja ryhdistäytyminen - asia, jota suuri osa sote-alalla työskentelevistä ei tunnu ymmärtävän, puhumattakaan muusta väestöstä.