24.9.2014

Herkkä

Minun lapseni on herkkä. Olen ajoittain miettinyt, olisiko herkkyydelle parempaa sanaa, korvaajaa, mutten löydä. Ujo ja arka ovat negatiivisesti latautuneita ilmaisuja, ne sisältävät jotain ei-toivottua. Minun lapseni olkoon siis herkkä, harkitsevainen, rauhallinen - kuten on isänsäkin (ja minä pienenä).

Ajoittain lapsen herkkyys ahdistaa minua suunnattomasti. Ja niin ahdistaa kai lastakin. Syöksyimme muutamia viikkoja takaperin uuteen muskariin, tällä erää seurakunnan järjestämään (onpahan taatusti suomeksi) ja ensimmäiseen tapaamiseen saapui ennakoitua suurempi joukko lapsia. Lapseni paineistui toisten riehumisesta (ja minä lapsen selvästä ahdistuksesta). Kotonakin piti vielä miettiä kaaosta. Toisaalta en ole luovuttanut, väki jaettiin kahtia ja lapsi rakastaa laulamista. Kyllä minä siinä muutamat Jesset ja Jlat siedän jos tenavalla on kivaa.

Huomaan usein, että lapsi kaipaa ilmiselvästi ikäistään seuraa. Hän juttelee niistä muutamista tutuista lapsista, joita tietää nimeltä. Lapset vain sattuvat olemaan erittäin äänekästä ja otteissaan rajua seuraa. Tapaamisissa siis joko nökötetään äidin sylissä tai tullaan satutetuksi toisten osalta (vaikka äitinsä kyllä saarnaa, ojentaa, muistuttaa, kertaa). Sattumuksia ja läheltä-piti-tilanteita sitten puretaan kotona päiväkausia ja ihmetellään "miksi X huutaa?". "Aijjai, X heittää lapiolla rumasti". "Tulee iso pipi kun X leikkii lähellä."

No siis vittu.

Itkettää ja suututtaa ja vituttaa. Pelottaakin. Sitäkö herkän lapsen elämä tulee aina olemaan? Toisten melutasoon ja riehumiseen sopeutumista? Kiusatuksi tulemista? Voiko uhrin leiman jo hakata otsaan?

Miten tukea lasta pitämään puoliaan? Puoliensa pitäminen, kynsiensä näyttäminen ja omilla jaloillaan seisominen kun tuntuvat olevan tärkeimpiä taitoja, joiden avulla selvitä. Minulle ei kukaan opettanut koskaan miten pitää puoliani, ihan itse olen sen oppinut (ja siinä sivussa ehkä liiankin aggressiiviseksi). Viimeksi viikko sitten sain aikuisten maailmassa selvittää, että minä en ole kynnysmatto, joka suostuu ilmaiseksi tekemään toisten töitä.

Kaipaisin lapselle kaltaistaan seuraa. Rauhallista ja keskittyvää, jonka kanssa voisi vähän riehaantuakin - lapselle ominaiseen varovaiseen tyyliin. Löytäminen tuntuu mahdottomalta. Surettaa.

Ystävä, joka on erityislastentarhanopettaja, katseli taannoin tyttären leikkiä ja mietti ääneen, että siinä leikkii jokaisen montessoripedagogin päiväuni. No sellaisia ei näillä leveyksillä ole; en malta odottaa sitä päivää kun joudun lapsen tunkaisemaan ääriään myöten täynnä olevaan meluisaan päiväkotiryhmään, jossa uupumusta ja sisäilmaoireitaan saikkuileva henkilökunta on saanut hommasta tarpeekseen. Sinne sitten sopeutumaan.

Omat työpäiväni eivät ole pitkiä. Silti lapsen unen levottomuus on suoraan verrannollinen oleskeluuni kodin ulkopuolella. Onneksi hän saa olla vielä kotona. Onneksi. Liekö onneksi vai epäonneksi, että huomaan lapsen reaktiot - joskus pelottaa että ylitulkitsen.

4 kommenttia:

  1. Viime aikoina on ollut paljon tutkimuksia herkista ihmisista, sehan ei tarkoita mitaan negaa kuten vuosikausia sitten ajateltiin, herkka ihminen voi oppia sosiaaliseksi, sanasepoksi mutta sisainen herkkyys sailyy, silla on myös puolensa monissa asioissa, herkalla kun on muita paremmat anturit lukea tilanteita ja ihmisia seka tunnelmia. Ma uskon etta kun tyttösi vahan kasvaa niin se löytaa omat voimavaransa kayttöön, mun tytössa on suomalaisia piirteita jotka ovat auttaneetkin tarhaan sopeutumisessa, lapsissa on ihmeellista voimaa, kylla ne parjaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsissa on toki voimaa ja ne pärjäävät, mutta pelko siitä, että tulee sullotuksi liian voimakkaasti siihen koneistoon, josta tuserretaan pihalle tasalaatuista kotimaista työvoimaa, on yllättävän voimakas. Angstini saattaa toki liittyä omien työkuvioiden avaamiin silmiin ja tunnelmiin - toisaaltahan sitä peilaa aina kaiken omiin kokemuksiin. Minulle oli todella rankkaa siirtyä perhepäivähoidosta kuuden vanhana isoon pk-ryhmään eskariin.

      Tietoa on, tutkimusta on - jopa koulutusta. Harmittaa vaan suunnattomasti kun tuntuu siltä, että sitä ei käytetä/ehditä käyttää/ehditä kertoa, että käytetään. Kun ruikutetaan päivähoidon kohdalla aina ja vain rahasta, alkaa usko loppua siihen, että taustalla voisi olla oikeasti laadukasta, yksilön huomioivaa varhaiskasvatusta.

      Poista
  2. Mä sorrun tohon ylitulkitsemiseen kans.

    Mun poika kuuluu tuohon riehakkaaseen ja toimeliaaseen kastiin, vaikka tykkääkin lukea ja malttaa asettua jo paljon paremmin kun vielä esim. puoli vuotta sitten. Uudesta päiväkodista olen tykännyt hieman enemmän ko vanhasta, se on "kodinomaisempi" ja leikit tapahtuvat pääosin n. 3 hengen ryhmissä. Mutta, jumppapäivät ovat hämmentäneet poikaa nyt syksyllä ja tänään sain juuri kuulla mtn tämä oli vihdoin uskaltanut mukaan penkillä istumisen sijaan. En sitten taaskaan osannut tyypilliseen tapaani sanoa, että entä sitten jos ei vieläkään haluaisi tehdä. Pitääkö pojalle siellä kukaan seuraa jos toista aristuttaa? Pojalta kysyttäessä jumppa oli kivaa, mutta korviahuumaava uhmahuuto milloin mistäkin ahdistaa itseä (kun ei se normaalisti). Johtuuko se siitä jumpasta? Tiedä sitten.

    Ollaan just lähdössä kylään kaveriperheelle joissa 3v poika ja 1v tyttö. Jos ne on meillä, poika on ihan mahdoton ja koko ajan saa olla ojentamassa, ohjaamassa muualle ja varoa, ettei pienin porukasta saa esim. puuvasarasta otsaan. Tuleekohan tosta koulukiusaaja? Äh.

    Toivoisin että teille löytyy sitä tuumailevaa ja rauhallista seuraa, siinä kun meille sitä, missä energiaa saa purkaa sitten hurjemmissa leikeissä :)

    Välillä koen tän oman herkkyyden raskaana (usein rikkautena), mutta paljon huomaan etten osaa sanoa ei ja myöntelen vaikken tahtoisi, ainakin vieraammassa ympäristössä. Toivon, että lapsista kasvaisi tunnerikkaita ihmisiä, joita ei poljettaisi, mutta eivät myöskään itse polkisi muita. Kunpa eivät vain saisi äitinsä ahdistustaipumusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juttelin elto-ystävän kanssa toissapäivänä. Hän mietti, eikö minua yhtään pelota se, että minä leimaannun hankalaksi vanhemmaksi kysymysteni, vaatimusteni sun muiden kanssa. Ei, ei pelota. Olen mielummin hankala kuin välinpitämätön.

      Ahdistus toki pelottaa. Toisaalta lohduttaa, että turvallinen kiintymyssuhde auttaa monen asian yli.

      Juuri tuollaiset jumpat sun muut on mun mielestä vastenmielisiä. Että entäs tosiaan sitten jos lapsi ei osallistu? Sivuun jättäminenhän on eräänlainen rangaistus vaikkei aktiivinen. Plääh.

      Poista

Kommentoi pois - kunnioitathan yksityisyyttä.