Paskaa joulua

Kun minä olin pieni olivat joulut jouluja. Aattona oltiin kotona, syötiin, pukkikin kai kävi. Joulupäivänä mentiin isän vanhempien luo, sitten tulivat myös serkut. Pukki vieraili jostain syystä uudelleen ja oli eri mies, puhui useimmiten samaa ärsyttävää hassuttelulässytystä kuin setäni. Tapanina vierailtiin koko suvun voimin isomummulla. Tai - tämä on arvio, joka perustuu hatariin muistikuviin ja aika kauan sitten plärättyihin valokuviin. Onnellista oli. Täytyihän sen olla.

 En osaa sanoa olivatko välit kireät jo alunpitäen vai kaarsiko kehitys kehnompaan suuntaan vuosien varrella, mutta noin suunnilleen kouluikäisestä, tai vähän vanhemmasta, alkoi sukulointi isovanhemmilla olla tuskaa. Yläkouluikään tultuani oli isän viinanjuonti jo niin hienolla tolalla, että äidin kanssa lähdettiin joulupäivänä sukulaisiin, isällä kun oli vatsatauti/ripuli/kuumetta/mitälie; pääasia, että tarina piti ja kaikki hymyilivät vähän vinosti. Siinä vaiheessa olivat isän veljetkin ehtineet jo hommata ruotsinkieliset muijat itselleen, joten kekkerit käytiin toisella kotimaisella. Hirveitä tilaisuuksia joka tapauksessa.

 Oli toki jouluja, kun vierailimme kaksin äidin siskon luona Helsingissä. Hänen lapsensa, minua kymmenisen vuotta nuoremmat, kiimailivat tavaran perään niin uskomattomalla ponnella, että vieläkin hirvittää. Toivelistat olivat uskomattomat ja niin oli huutokin koko aaton siihen saakka kun paketit sai avata. Muovin määrä ja lahjojen arviointi loksautti joka kerta suun ammolleen. Myöhempinä vuosina saimme tietenkin nauttia myös humalaisesta tädistä, joka kulki ympäri taloa nauttimassa ties mitä piilopulloistaan. Kotiin tullessa kämppä oli paskana ja faija sammunut.

Yläkouluikäisestä minä järjestin meillä joulun (mikäli emme siis olleet Helsingissä muovihelvetissä). Isä oli siitä hieno mies, että hän kinnasi kaksi viikkoa ennen joulua viinaa kaksin käsin, oli kuivin suin aaton ja jatkoi sitten menoa pitkälle loppiaiseen. Mikäpä sen rentouttavampaa. Äiti luuhasi luonnollisesti autuaassa pakopaikassaan töissä. Minä olin kotona, leivoin, piileskelin isää, ahdistuin. Itkin silloin kun kukaan ei nähnyt tai kuullut. Aattona lahjojen avaaminen oli vaivautunutta. Sen jälkeen alkoi odotus, milloin faija on riittävän kireänä, että korkki aukeaa. Kun kehtasi mennä nukkumaan, pääsi vihdoin myös itkemään.

Jouluun liittyy erottamattomana osana ahdistus. Eilen, aattona, minä olin niin ahdistunut, että vaikka kaikkeni yritin, pilasin jokaiselta joulun. Ahdistus on pimeää, mustaa mustaa mustaa, se myrkyttää kaiken. Se tekee puolisosta paskan ja laiskan miehen, äidistäni kusipään lehmän ja lapsesta ärsyttävän. Äitini kommentit: "Koita ajatella jotain positiivista", "Etkö ymmärrä, että pilaat joulun kaikilta", "Se on ollutta ja mennyttä mitä silloin oli", "Ollutta ja mennyttä", kulminoituivat siihen, että heitin hänet meiltä pihalle.

Kyllä, minä ymmärrän pilaavani kaiken. Kyllä, minä olen yrittänyt ajatella jotain positiivista. Se EI ole ollutta ja mennyttä. Se ei ole ollutta ja mennyttä, jos minä voin joka saatanan juhlapyhän koittaessa näin pahoin. Oman lapsen myötä, oma pahoinvointi eskaloituu. Ei luonnollisesti ole tervettä nähdä niin voimakkaasti itseään pienessä, mutta ei sitä voi oikein väistelläkään. Pahinta on, kun tietää tekevänsä väärin kaikkia kohtaan, muttei tunne vaihtoehtoakaan. Minne mennä jouluaattona pois perheen tieltä? 

En usko, että pimeäämustaamustaamustaakuristavaahelvettiä ymmärtää yksikään niistä, joiden joulu on ollut aina ihana perhetapahtuma tarkkaan toistuvine perinteineen. Niissä perheissä otetaan tälläkin hetkellä oikein urakalla valokuvia lapsista tonttulakeissa, ukista pöydän päässä, kuvat sitten heti joulun jälkeen teetetään paperisiksi printtifirman tarjouksella ja sitten muistellaan miten ihanaa oli. Toisaalta, miksi pitäisikään ymmärtää. Onnitteluni kaikille Teille.

Seuraava ehdotus on aina hoito: lääkitys ja terapia. Voin mielelläni esittää arvion, paljonko terapiaa irtoaa kotihoidontuella (n. 267€ kk). Korkeintaan 2,5 tuntia kuukaudessa, mikä nielee tasan tarkkaan koko rahan. Mikäli siis löytää kohtuuhintaisen, kelvollisen terapeutin. Se siitä. Lääkitykseen en jaksa puuttua vieläkään. Se siitä.

Lapsiperhe elää tasaista, aikataulutettua arkea. Me elämme aikataulua aavistuksen liian tiukasti, tosin minä en jaksa olla aina se, joka tekee ratkaisun joustamisesta, joten kello elää elämäämme. Jos joulu tarkoittaa vain tavallista pidempää viikonloppua, jolloin edes kaupat eivät ole auki, miten ihmeessä se pitäisi osata elää ihanasti, riemuiten, törsäten, laulellen ja ties-vittu-mitä. Samat naamat tavallista suolaisemman ruoan ääressä, kaikki minun vastuullani, kuten aina. Minulla on vastuu lapsen kulttuurikasvatuksesta, perinteistä, sukulaisista, päätöksistä, aikatauluista, kaikesta. Miten siitä tehdään juhla? Miten tehdään juhla jostain, joka toistuu joka ikinen päivä, ilmeisesti loputtomiin? 

Alkoholistiperheissä kasvaneille saisi jakaa pienet kouralliset mietoja rauhoittavia joulun alla. Näin vältyttäisiin monelta uudelta alkoholistiperheeltä ja rikotulta lapselta. Rikotuilta mieliltä.

Oikein hyvää joulua niille, jotka tietävät mistä puhun. Teille muille, oikein paskaa joulua. 

Pään seinäänhakkaamisen taito

Joku saattaa muistaa, että angstasin hirvittävästi lähestyvästä 18 kk neuvolakäynnistä. Sain marraskuun lopulla varattua ajan ja päiväkin odottelun päätteeksi koitti. Preppasin puolisonkin komppaamaan kaikkea, mitä sitten valehtelen ja mies oli hyvin mukana.

Aamupäivästä oli puhelimeeni yritetty soittaa. Soittaessani takaisin päädyin kuuntelemaan puhelinvaihteenhoitajan vittuilua. Useamman yrityksen jälkeen minut tavoitti terveydenhoitaja, se vanhempi niistä, joka pahoitellen ilmoitti lääkärin sairastuneen.

Sairastuminen on aina toki kurja juttu, mutta oikein ymmärrettävää. Olen erittäin ryppyotsaisesti sitä mieltä, että kipeänä ei töihin saa mennä kukaan. Totesin, että selvä homma; katsotaan uusi aika sitten joskus. Eihän tämä nyt päivän päälle ole.

Terveydenhoitajalla olikin ässä taskussaaan. Hän tarjosi samalle päivälle, melkein alkuperäiseen kellonaikaan tapaamista toisen lääkärin kanssa, jonka nimi minulta valitettavasti meni ohi, mutta viittasi voimakkaasti itä-Eurooppaan. Kysyin vanhasta tottumuksesta, että puhuuko kyseinen lääkäri suomea. No ei puhu. Ruotsia kyllä ihan kelvollisesti. Hämmennyin ja totesin hoitajalle, että hei, minä olen suomenkielinen ja lapsikin on suomenkielinen. Vastaus oli, että sitten odotatte "jonnekin alkuvuoteen".

Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että ruotsinkielinen lapsi saa kiireettömän lääkäriajan samalle päivälle, suomenkielinen lapsi odottaa yli kuukauden.

Otin yhteyttä sosiaali- ja terveysjohtajaan, koska olen paskapää.

Minä olen lukenut (nimenomaan lukenut, vaikka vihaan ks. verbiä kielenoppimisen yhteydessä) ruotsia koulussa, kuten kuka tahansa suomalainen. Olen kirjoittanut kielen keskipitkän oppimäärän oikein kelvollisesti lukiossa, yliopistossa suorastaan loistin virkamiesruotsin kursseilla. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, että kieltä olisi pitänyt opiskella sen vuoksi, että voisin viedä lapseni neuvolalääkärille.

Joo, puoliso on ruotsinkielinen (oikeastaan kaksikielinen) ja puhuu (ajoittain) lapselle ruotsia. Joka tapauksessa siihen maistraatin lappuun on lapsen äidinkielen kohdalle ruksattu suomi. Se tarkoittaa käsittääkseni sitä, että meillä on oikeus palveluun suomeksi.

Onko oikein tarjota yhdelle (enemmistö-) kieliryhmälle kiireetöntä palvelua, jota toiselle (vähemmistö-) ryhmälle ei voida tarjota. Minun mielestäni ei ole. Katsotaan mikä on virallinen kanta.

En sitten taaskaan osannut antaa olla.

Mikä pelastaisi työelämän?

Kävin alkuviikosta jo jokin aikaa sitten sovitulla työkeikalla lähikunnassa. Mukaan luvattu työpari ehti vaihtua useampaan otteeseen, mille en etukäteen jaksanut uhrata kauheasti energiaa - kaikki vaihtoehdot kun ovat kuitenkin tuttuja vuosien takaa ja ammattilaisia.

Ajoin paikan päälle sovittuun aikaan, asiakas odotti jo valmiina. Työpari saapui viime tingassa, jätti auton parkkipaikalla käyntiin (oli kuulemma huono lataus akussa) ja tiuski minut ensimmäisenä tieltään sivuun. No ei ollut ensimmäinen kerta, on otettu yhteen aiemminkin. Sisätiloihin päästyämme aloitti pari minun kyseenalaistamiseni. Minun olisi pitänyt hänelle selvittää asiakkaan läsnäollessa motiivimme olla paikalla, tarkka suunnitelma seuraavan tunnin osalta sekä mielikuvani ja vaatimukseni hänelle. Kun en osannut vastata täsmällisesti alkoi vittuilu ja silmienpyöritys.

Ei siinä mitään, minä kyllä hanskaan ihan pätevästi vittuilun ja osaan aukoa päätä takaisin hyvinkin samalla mitalla, mutta en asiakkaan edessä. Osaan toki, mutta mielestäni se on epäammattimaista ja tökeröä.

Koska vittuilu minulle, ammattitaitoni ja olemukseni kyseenalaistaminen, nolaaminen ja nöyryyttäminen eivät riittäneet, piti työparin vielä äidinkielellään ruikuttaa asiakkaalle olevansa kovasti flunssassa ja saapuneensa vain hyvää hyvyyttään keikalle, koska se oli muka niin tärkeä. Ruikutus ja ujellus päättyi vasta kun tiedustelin, miksi hän ei ollut ilmoittanut olevansa niin kurja ja kipeä. Olisin pärjännnyt oikein hyvin itsekseni. Oli kuulemma soittanut. Hiljeni, kun sanoin, että soita kuule seuraavalla kerralla suoraan mulle.

Tilanne rauhoittui kun työpari katsoi olevansa valmis ja poistui kotiinsa jättäen minut asiakkaan kanssa kahden. Myönnän, ettei työnteosta meinannut tulla enää mitään. Kun viettää päivät kotona kahden lapsen kanssa, horjuu ainakin minun itsevarmuuteni - oikeastaan välittömästi. Kun oikein alleviivaten kollegan toimesta varmuutta ja ammattitaitoa heilutetaan ja kyseenalaistetaan vielä lisää, on ihan helvetin vaikea saada koottua itsensä.

Työt tuli hoidettua. Sain jälkeenpäin kehuja, mikä on alalla harvinaista. Ihan kiva.

Keikalta läksittyäni otin ja soitin tilaajalle. He olivat pahoillaan ja lupasivat puuttua tilanteeseen. Kuten sanottua, vastaavaa on ennenkin ollut saman kaverin kanssa, mutta aikaisemmin aina puhelimessa tai työmaalla, ei kentällä ihmisten edessä.

Saman tien tuli kurja olo. Ihan perusmukavasta kaverista valitin. Jos minä kuitenkin otin ja reagoin yli? Enhän minäkään aina ole aurinkoinen ja ihana. No en tasan, mutta osaan käyttäytyä ihmisten ilmoilla.

Alan olla koko ajan enenevässä määrin sitä mieltä, että hiljalleen tulisi ehdottomasti siirtyä kokonaan määräaikaisiin työsuhteisiin. Kolme tai viisi vuotta kerrallaan, tasaisin väliajoin saisi miettiä uusiksi niin työntekijä kuin työnantaja, että toimiiko vaiko eikö ja jos ei toimi niin mitä tehdään toisin - vaihdetaanko hommia/työntekijää/työnkuvaa/jokumuumikä. Samoin todella monella alalla saisi saman tien siirtyä ainakin osittaiseen tulospalkkaukseen. Viimeisimmällä työpätkällä tuli nimittäin katsottua vierestä, miten vakituisessa työsuhteessa voi ihan rauhassa aika kovalla hinnalla levittää persettä, juoruilla, ostostella työajalla ja vältellä työntekoa kaikin tavoin. Anteeksi ranskani, mutta pisti vituttamaan ja pistää edelleen isosti.

Väitän, että suurimman osan työelämän ongelmista saisi korjattua hyvillä ja hommansa tasolla olevilla johtajilla. Sellaiset ovat ainakin Suomessa harvassa. Minulla on ollut yksi hyvä, kyvykäs, miellyttävä ja äärettömän pätevä pomo. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi nainen (ja pomoili etänä).

Sosiaalistaminen

Nonniin, raskassoutuisella linjalla edelleen. Tosin parin vuoden takaiseen verrattuna olen suorastaan kepeä. Mielessä on jo jonkin aikaa pyörinyt pienen lapsen sosiaalistuminen, sosiaalistaminen - kehitys yksilöksi yhteiskunnassa ja kuitenkin kasvaminen osaksi yhteiskuntaa.

Mikäpä muu pohdinnan taustalta löytyisikään kuin syyllistyminen - osin syyllistäminen, mutta pääosin vanha tuttu syyllistyminen. Meillä ei edelleenkään ole kovin laajaa sosiaalista verkkoa, vaikka olemme puolison kanssa näiltä nurkilta kotoisin. Olen lähellä asuvista sukulaisistani väleissä ainoastaan äitini kanssa, enkä oikein ota selvää, mitkä kuviot ovat puolisolla vallalla oman perheensä kanssa. Tässä tulee aina piiriin myös ihanana perhejuhlana tunnettu joulu - voihan helvetti.

Lähiseudulla ystäviä on aika harvassa, ystäviä on toki, mutta sellaisia, joiden kanssa tavattaisiin lapset pääosassa on kuitenkin melko vähän ja näin talviaikaan kaikilla on vuorotellen joku räkävirus kiertämässä. En ole edelleenkään päässyt nauttimaan ainoastakaan kerhosta, avoimesta päiväkodista, lastentapahtumasta jne. Syyt ovat luonnollisesti moninaiset, mutta päälimmäisiksi nousevat oma laiskuus ja oma epävarmuus, mitäpä sitä kieltämään.

Olen miettinyt sitä, kuinka paljon alle parivuotiaan tulisi olla tekemisissä toisten lasten kanssa, saati toisten aikuisten. Alle vuotiaastahan tiedetään hyvin, että omat porukat riittävät mainiosti - radikaalimpien tulkintojen mukaan vain toinen vanhemmista on riittämiin. Alle parivuotiashan ei vielä osaa leikkiä toisten kanssa, leikki ilmeisesti leikitään porukassakin rinnakkain. Matkimisella on ihmislapsenkin kehityksessä valtava merkitys, hyvässä ja pahassa.

Teenkö minä nyt äitinä ja vanhempana väärin, kun lapseni on useimmiten yksin. Siis ainahan, joka ikinen sekunti, hänen vierellään on isänsä tai minä, mutta riittääkö lapselle se, että hän tapaa toisia lapsia keskimäärin muutaman kerran kuukaudessa. Oppiiko hän, ettei hiekkaa saa heittää toisen silmiin? Oppiiko hän, ettei toista saa lyödä? Oppiiko hän, että kaikki saavat leikkiä? Oppiiko hän jakamaan? Oppiiko olemaan?

Koiria ohjeistetaan sosiaalistamaan, tapaamaan toisia ja totuttamaan siihen, että muitakin hurttia ja kaikenlaista väkeä on olemassa. Alan hiljalleen kuitenkin hahmottaa sen, että lapsi ei ole koira. Ne mokomat ajattelevat eri tavoin. Vuotiaan lapsen ajatusprosessit kulkevat ihan eri sfääreissä kuin seitsemän vuotta sohvaani kuluttaneen koiran. No tietenkin, ne ovat eri lajia. Myönnän silti ajoittain hämmentyneeni.

Jos koiraa ei sosiaalista, siitä tulee epäsosiaalinen remmirähjä. Tuleeko ei-sosiaalistetusta lapsesta, joka viettää kaiken aikansa vanhempiensa kanssa myös remmirähjä? Tuleeko lasta sosiaalistaa johdonmukaisesti vai oppiiko se ihmisten väliset kuviot itsestään? Luonnostaan? Sisäsyntyisesti?

Lahjakkuuksiahan on erilaisia - yksi on huomattavan matemaattinen, toinen hanskaa kielet, joku on kuin kala vedessä ihmisjoukoissa. Voiko lapsesta, joka on ollut pienenä yksin - siis lapsena yksin - tulla sosiaalinen?

Minä olen ainut lapsi, mutta koen olevani noin normioloissa ihan kykenevä asiallisiin ihmissuhteisiin. Tämä mikäli ei ole pahempaa masennusputkea päällä. Nautin ihmisten seurasta, mieluiten tietysti hyvien tyyppien, mutta välillä pöljemmätkin kohtaamiset ajavat asiansa. Ilman ihmissuhteita ja kohtaamisia minä kärsin.

Olen ainut lapsi, mutta minut on tyrkätty päivähoitoon puolivuotiaana. Onko sillä vaikutus? Olin muuten lapsena kaikkea muuta kuin sosiaalinen. Olen ainut lapsi, mutta osaan aivan tajuttoman hyvin jakaa.

Työkeikalla tällä viikolla puhuin asiakkaan kanssa äitiä. Totesimme kumpikin olevamme äitejä, tarkensimme lasten iät ja sukupuolet. Jossain vaiheessa kohtaamista asiakas kertoi lähtevänsä työmatkalle ja pyytäneensä oman äitinsä lapsia hoitamaan, vähän pidemmän matkan päästä. Hän tarkensi myös, että on tärkeää, että lapset oppivat, että on muitakin turvallisia aikuisia kuin äiti ja isä.

No minähän takerruin. Oppiiko lapsi, jota pääosin omat vanhemmat ovat hoitaneet, että maailmassa on muitakin turvallisia aikuisia? Jos lastani ei koskaan hoida muut kuin minä tai isänsä, jääkö häneltä tämä oppimatta? Voiko lapselta jäädä tämä oppimatta? Voinko minä estää lasta oppimasta, että suurin osa aikuisista on ihan hyviä ihmisiä?

Onko lapsi koira? Ja miksi minulla on kysymysripuli?

Mun pitää ehkä hinautua kirjastoon. Saako kehityspsykologiaa suomeksi jostain e-kirjakaupasta?

Aikuisen vaiheet

Kuten jo jokin aika sitten totesin, olen hiljalleen havahtunut siihen, että lähes jokainen vuonna 2012 lapsen saanut on jo ponnistanut lähtökuopista toiselle (tai n:nnelle) kierrokselle. Mikäpä siinä, lapsihan on aina iloinen asia. Samalla on tullut havahduttua siihen, että minun on jälleen haettava tässä vertaisjoukossa oma paikkani. Uusi lapsi tuo uuden elämänvaiheen - meille ei uutta lasta ole tulossa, vaikka välillä haaveissa sellaisen perään huokailenkin. Toisaalta, meillä ei varsinaisesti esimerkiksi ikä ota vielä pahemmin vastaan, kai se jättää pelivaraa - mene ja tiedä.

Iloisten uutisten keskellä olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, että minulle on jäänyt tässäkin suhteessa kummallinen olo. Kun on vihdoin selvinnyt vauvavuodesta, joka kaikessa hämmentävyydessään ja uutuudessaan (puhumattakaan muista vivahteista) oli ilman muuta raskas, käynyt nuuhkimassa aikuisten maailmaa työelämässä ja palannut takaisin kotiin - lillumaan omituiseen tilaan loman, työnhaun, arjessa selviytymisen ja elämän (lopullisen) järjestämisen välille, on uusintakierrokselle lähteneiden keskellä aika yksinäinen olo. Pitäisi tehdä päätöksiä töiden, koulutusten ja muiden - elämään aika voimakkaastikin vaikuttavien elementtien suhteen, mutta kuten sanottua - lillun, kunnes lapsi on mielestäni päivähoidon aloittamisen minimi-iässä. Aikaa on siis ensi syksyyn.

 Minun on jostain syystä varsin haastavaa perustella itselleni, sallia itselleni lilluminen. Ei kerry eläke, ei kerry juurikaan työkokemus, taloudellisesti on toki tiukahkoa, mutta toistaiseksi tullaan toimeen. Saako kotonaolosta sitten nauttia? En kysy, voiko kotonaolosta nauttia, vaan nimenomaan - saako.

Kieltämättä olen saanut itseni kiinni miettimästä, että olisihan tämä oleskelu paljon järkevämpää jos olisin raskaana. Seuraavaan hengenvetoon olen tuntenut kuristavan otteen kaulan ympärillä - ei saatana jos täällä kotona pitäisi olla oikeasti vielä vuosi tolkulla. Ote helpottaa, kun saa ajatella, että päivähoitohakemus on jätetty, siinä on päivämäärä, jonka mukaan voidaan todennäköisesti toimia, ja jos ei voida, niin sitten laaditaan (siis minä laadin) varasuunnitelma tai kiertotie. Hengitystäni huomattavasti avaa se, että edessä häämöttää päivämäärä. En tosin ole vielä ehtinyt käsitellä päivähoidon minussa herättämiä ristiriitoja ja angsteja. Puhumattakaan omista kuvioistani.

Taloon rantautui reilu viikko sitten ikävä flunssa, jonka ansiosta emme ole käyneet kauppaa lukuunottamatta missään. No eihän me muutenkaan käydä, mutta juuri mahdollisuuden rajoittaminen on minulle kaikkein ahdistavinta. Viikossa olen tavannut tasan kaksi aikuista - puolison ja paikallisen kulttuuripersoonan, kun kävin työkeikalla. Kulttuuripersoona virkisti. Puoliso ei.

Joka tapauksessa, huomasin kaipaavani "vertaistukea" (olen surullinen sanaparan kokemasta inflaatiosta) uuteen, omaan elämänvaiheeseeni. Välitilaan, jonka aikana ja jälkeen olisi tehtävä päätöksiä, aloitettava järkevä työnhaku, jonkinlainen muutosprosessi johonkin pysyvään. Tavoitteena siis päästä pois välitilasta, pysyvään tilaan, joka ei olisi liian kuormittava, taloudellisesti vakaa ja mielellään mahdollisimman onnellinen. Hylkäämättä niitä onnellisia, joiden vatsoissa kasvaa uusia, hauskoja vauvoja. 

Ist da jemand?

Kasvot

Olen ollut viime aikoina hämilläni ilmeisen yleisesti vanhempien (no äitien) kesken vellovista asetelmista. Kaikki lähti tietenkin siitä, että olen lueskellut vanhan koulukaverin pitämää blogia, lähinnä huvittelumielessä - lähdekritiikitön paasaus kun aina välillä hymyilyttää. Ajoittain tekee hyvää, kun saa vähän vihastuttaa omaa verta.

Olen aina ajatellut, että yksi keskeinen ihmisen eläimestä erottava tekijä on se, että eläin pitää huolta omista jälkeläisistään, mutta ihminen osaa pitää huolta myös toisen jälkeläisistä. Muutamaan otteeseen olen erinäisten tekstien äärellä (on niitä muuallakin kuin viittaamassani laarissa) olen ollut syvän hämmentynyt siitä aggressiosta, millä kirjoittajat suhtautuvat toisten lapsiin ja toisiin vanhempiin. Jos kirjoitetaan, että omaa lasta muksiva tenava saa kyllä ansionsa mukaan ja tuta, niin mitä helvettiä?! Suhtaudutaan väkivaltaisesti toisiin lapsiin?! LAPSIIN!? Saahan niin toki ajatella, harva asia on niin kamalaa, kuin että omaa lasta sattuu, mutta jossain välissä olisi ehkä syytä muistaa painaa sitä jarrua. Ei se helppoa ole, meikäläisen itsehillintä on surkeimmasta päästä, muttatota. Huhhuh.

Muutaman kirjoituksessa olen nyt sitten aihepiiriin törmännyt. Koska käytän puhelimesta bloglovin'ia, joka pyörittää tekstit luettavaksi pienempinä raakaversioina, luen harvemmin keskusteluja (ja kommentoin itsekin harvoin). Ylipäänsä vältän keskustelujen lukemista, oli kyseessä sitten hesari, iltapäivälehti tai jokin verenkiehutusblogi. Vapaa kommentointi erityisesti uutistekstien yhteydessä harvemmin tekee kovin hyvää, useimmiten vain pahoittaa mielensä.

Noh, luin sitten muutaman kirjoituksen kommentit. Hämmennyin lisää. Suurehko joukko - myönnettäköön, että hyvin homogeenistä porukkaa - on tosiaan huonosti kärjistettynä sitä mieltä, että toisten lapset ovat kauheita, kiusaavat ja vanhemmat ovat paskoja eivätkä kasvata, ohjaa saati rankaise lapsiaan oikealla tavalla. Samalla syytetään usein "vapaata kasvatusta", josta en ole vielä koskaan löytänyt hyvää määritelmää. Ilmaisua käytetään varsin tehokkaasti siellä sun täällä, aina kun on kyse lapsista ja käytöksestä, mutta voisiko joku selittää mitä se on? Onko se jokin "kasvatussuuntaus" kuten vaikkapa kiintymysvanhemmuus?

Koen myös outona sen, että lapseus - se, mitä lapsi on, tuntuu olevan hirveän hukassa monelta. Lapsi on lapsi, eikä miniaikuinen. Lapsi tarvitsee ilman muuta ohjausta aikuisilta, lähimmin vanhemmiltaan, mutta tarpeen vaatiessa myös toisilta aikuisilta - iän myötä toisia aikuisia tulee toki koko ajan enemmän mukaan. Alle kaksivuotias tuskin tietoisesti harjoittaa järjestelmällistä kiusaamista. Maailma on pullollaan tutkittua tietoa ikäkausista, kehityksestä, oppimisesta - todellako sitä vain harva lukee? On kauhean surullista, jos oma ajatusmaailma toimii siten, että oma lapsi on lapsi, toisten lapset laskelmoivia pikkuaikuisia ja toiset aikuiset välinpitämättömiä.

Lastenpsykiatri Janna Rantala totesi hirveän hyvin jossain (mitä en tähän hätään perhana löydä), että aikuisen tulisi toisen lasta ojentaessaan muistaa säilyttää lapsen kasvot. Se oli mielestäni hirveän hyvin sanottu.

On toki välinpitämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja osin puhdasta pahuuttakin, puhumattakaan tyhmyydestä (viittaan nyt aikuisiin). Keskustelin jokin aika sitten ystäväni kanssa, joka toimii erityislastentarhanopettajana. Hän oli työssään törmännyt pieneen, pelokkaaseen erityislapseen, jonka vanhemmat ovat antaneet lapsen katsella telkkarista aikuisten vampyyriohjelmaa, joka pyörii Foxilla. Ajatuskin itkettää.

Kun itse vetää ajoittain oman vanhemmuutensa kaikkine ulottuvuuksineen ihan yli laidan kiintymyssuhdesyyllistymisineen, niin on se toinenkin ääripää. Tietenkin on. Olisi ihan hirveän nastaa olla täydellinen. Onneksi lapseni on.

Lomalla

Enpä olisi uskonut, mutta alan tottua. Oletan, että olotila on väliaikainen; en ole niin naiivi, että uskottelisin itselleni taivalluksen jatkuvan tasaisena. Joka tapauksessa, on oikeastaaan ihan nastaa, kun aamupäivisin voi heräillä rauhassa, touhuta rauhassa, siirtyä pihalle rauhassa, puistossa sitä vasta saakin olla rauhassa, lapseen ruokaa, lapsi unille ja hiki itselle niskaan. Tai töitä jos niitä on, viime aikoina ei ole juuri ollut. Sekin on ihan hyvä. Joulukuussa arvatenkin saan työn puolesta hypätä minkä ehdin.

Ettei nyt vallan seesteiseksi menisi, olen toki hakannut päätä seinään, en kai muuten olisi minä. Maanantaina varasin lapselle sen kauhulla odotetun 18 kk neuvolan. Täti puhelimessa oli ihan vieras, tiedusteli olemmeko käyneet lääkärissä Björnillä vai Gun-Majlla (muutin ovelasti nimet aidossa hengessä). Kerroin, ettei kummallakaan, vaan sillä suomenkielisellä naisella. Hän ei kuulemma ole enää töissä (good for her), mutta sain valita tarjotuista vaihtoehdoista. Pyysin suomenkielentaitoista, mutta sitä ei täti voinut taata. Vittuilin vain vähän, eli alan kai olla aika zen.

Torstaina sain jonkun kohtauksen, mikä liittyy kolmekymppispapan jälkimainingeissa syntyneeseen ällötiputteluun ja syöpäkauhuun. Soitin uhkarohkeana TK:n ajanvaraukseen, että nyt tuo raskausaikana lervahtanut luomi minusta pois. Puhelinneuvojatäti oli kauhean kannustava ja antoi ajan tammikuun loppupuolelle. Kerroin, että en sitten aamusta pääse tulemaan yksin, tulen taaperon kanssa. Ei kuulemma haittaa, aika kun on hoitajalle, ei kestä kauemmin kuin viisi minuuttia. Tiedustellessani, että hoitajako tuon möllykän pois leikkaa, ei kuulemma. Hoitaja katsoo luomea ja arvioi päästetäänkö minut toimenpidejonoon. Olen edelleen aika zen.

Tänään on älä osta mitään -päivä, mutta on pakko mennä markettiin. Siellä sitten kiemurtelen taas ristiriitaisuuksissani ja nuuhkin kaikkea muovikrääsää, mitä vähän tekisi mieli, mutta ei kuitenkaan yhtään. Tekee mieli hommata lapselle joulukalenteri, jos se vaikka salamyhkäisesti tajuaisikin joulusta jotain. Saako muilta kuin partiolaisilta karkitonta, lelutonta tai krääsätöntä kalenteria? Mistä minä löydän partioilaisen?

Leivoin eilen pullaa, koska oli tylsää. En edes tykkää syödä pullaa. Äitini jaksaa aina intoilla lukemastaan tutkimuksesta, jonka mukaan pullantuoksu luo lapselle turvallisen olon. Lapsi maistoi epäluuloisena palastaan ja tarjosi loput isälleen. Toivottavasti sillä oli turvallinen olo.