Tie

Opiskeluaikoina sain Kelalta piiitkän ja hartaan hakuprosessin (taisi mennä pari vuotta) päätteeksi lupauksen psykoterapiasta. Ainakin tuolloin homma toimi siten, että kahden vuoden ajan oli sitouduttava terapiaan kahdesti viikossa, kolmannen vuoden ajan viikottain. Terapeutin sai valita itse, mutta jokaisesta testisessiosta piti maksaa täysi hinta ja terapeutin olla luonnollisesti kelan hyväksymä.

En testaillut kovin paljon. Nappasin ensimmäisen psykodynaamisen, jolla oli vapaita aikoja. Ihan hyvä tyyppi, riittävän kuiva huumoriltaan.

Minulla meni kaksi vuotta ymmärtää, että isän juominen ei ollut minun syyni. Kaksi vuotta, kahdesti viikossa. Viimeisen vuoden tein kerran viikossa eroa semipaskasta avoliitosta.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että oli väärin esimerkiksi isoisältäni alkaa syyllistää minua isän juomisesta, oikeastaan siitä asti kun olin kahdeksan vanha. Isän työkavereiden minulle kymmenen vanhana laukomat kommentit olivat minua kohtaan väärin. Isä teki paljon vääriä asioita, mutta niin tekivät ihmiset hänen ympärilläänkin. Tulos ei ole järin ehjä.

Terapiassa minä en kyennyt syyttämään äitiäni. Ymmärrän nyt terapeutin yrityksen saada minut pohtimaan äidin roolia kuviossa, mutta en kyennyt. Olin vielä tuolloin hämmentävän lojaali. Äitihän teki kaikkensa, vai tekikö? Omasta mielestään varmaan teki. Minun mielestäni ei tehnyt, ei enää.

Terapiassa minä ymmärsin, että kaikki ei ole minun syytäni. Tilalle sain kaiken myrkyttävän katkeruuden ja vihan. Kyvyttömyyden käsitellä surua.

Olisiko sitten parempi syyttää edelleen itseä? Tekisikö se minusta tai perheestäni onnellisemman? Ehkä. Olisin ainakin helpommin käsiteltävissä, alistuva.

Katkeruus on eriskummallinen tunne. Se on yhtä aikaa voimaannuttava ja täydellisen lamauttava. Myrkkyä.