Kuten jo jokin aika sitten totesin, olen hiljalleen havahtunut siihen, että lähes jokainen vuonna 2012 lapsen saanut on jo ponnistanut lähtökuopista toiselle (tai n:nnelle) kierrokselle. Mikäpä siinä, lapsihan on aina iloinen asia. Samalla on tullut havahduttua siihen, että minun on jälleen haettava tässä vertaisjoukossa oma paikkani. Uusi lapsi tuo uuden elämänvaiheen - meille ei uutta lasta ole tulossa, vaikka välillä haaveissa sellaisen perään huokailenkin. Toisaalta, meillä ei varsinaisesti esimerkiksi ikä ota vielä pahemmin vastaan, kai se jättää pelivaraa - mene ja tiedä.
Iloisten uutisten keskellä olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, että minulle on jäänyt tässäkin suhteessa kummallinen olo. Kun on vihdoin selvinnyt vauvavuodesta, joka kaikessa hämmentävyydessään ja uutuudessaan (puhumattakaan muista vivahteista) oli ilman muuta raskas, käynyt nuuhkimassa aikuisten maailmaa työelämässä ja palannut takaisin kotiin - lillumaan omituiseen tilaan loman, työnhaun, arjessa selviytymisen ja elämän (lopullisen) järjestämisen välille, on uusintakierrokselle lähteneiden keskellä aika yksinäinen olo. Pitäisi tehdä päätöksiä töiden, koulutusten ja muiden - elämään aika voimakkaastikin vaikuttavien elementtien suhteen, mutta kuten sanottua - lillun, kunnes lapsi on mielestäni päivähoidon aloittamisen minimi-iässä. Aikaa on siis ensi syksyyn.
Minun on jostain syystä varsin haastavaa perustella itselleni, sallia itselleni lilluminen. Ei kerry eläke, ei kerry juurikaan työkokemus, taloudellisesti on toki tiukahkoa, mutta toistaiseksi tullaan toimeen. Saako kotonaolosta sitten nauttia? En kysy, voiko kotonaolosta nauttia, vaan nimenomaan - saako.
Kieltämättä olen saanut itseni kiinni miettimästä, että olisihan tämä oleskelu paljon järkevämpää jos olisin raskaana. Seuraavaan hengenvetoon olen tuntenut kuristavan otteen kaulan ympärillä - ei saatana jos täällä kotona pitäisi olla oikeasti vielä vuosi tolkulla. Ote helpottaa, kun saa ajatella, että päivähoitohakemus on jätetty, siinä on päivämäärä, jonka mukaan voidaan todennäköisesti toimia, ja jos ei voida, niin sitten laaditaan (siis minä laadin) varasuunnitelma tai kiertotie. Hengitystäni huomattavasti avaa se, että edessä häämöttää päivämäärä. En tosin ole vielä ehtinyt käsitellä päivähoidon minussa herättämiä ristiriitoja ja angsteja. Puhumattakaan omista kuvioistani.
Taloon rantautui reilu viikko sitten ikävä flunssa, jonka ansiosta emme ole käyneet kauppaa lukuunottamatta missään. No eihän me muutenkaan käydä, mutta juuri mahdollisuuden rajoittaminen on minulle kaikkein ahdistavinta. Viikossa olen tavannut tasan kaksi aikuista - puolison ja paikallisen kulttuuripersoonan, kun kävin työkeikalla. Kulttuuripersoona virkisti. Puoliso ei.
Joka tapauksessa, huomasin kaipaavani "vertaistukea" (olen surullinen sanaparan kokemasta inflaatiosta) uuteen, omaan elämänvaiheeseeni. Välitilaan, jonka aikana ja jälkeen olisi tehtävä päätöksiä, aloitettava järkevä työnhaku, jonkinlainen muutosprosessi johonkin pysyvään. Tavoitteena siis päästä pois välitilasta, pysyvään tilaan, joka ei olisi liian kuormittava, taloudellisesti vakaa ja mielellään mahdollisimman onnellinen. Hylkäämättä niitä onnellisia, joiden vatsoissa kasvaa uusia, hauskoja vauvoja.
Ist da jemand?
Älä hylkääkään! En mä tiedä onko mun olotilani varsinaisesti muuttunut ei-paksuna olosta, kyllä mä vieläkin tahtoisin töihin tässä välissä. Kyllä mua vieläkin ahdistaa. Nyt noi kaikki oman paikan etsintään liittyvät jutut siirtyvät ja mä joudun vellomaan niissä ajatuksissa pidempään. Lisäksi tää kotona olon kipuilukin jatkuu pidempään, mä en nääs hetkeäkään usko, että kaikki soljuisi uomiinsa jotenkin taianomaisesti.
VastaaPoistaSaako, siinäpä kysymys! Kyllä kai...Mä en kyllä varmaan osaa itselleni moista sallia.
Se salliminenhan tässä on hankalaa. Kun kävin töissä, tuntui jotenkin ihanan luontevalta, että hei - mä käyn töissä ja se on tosi jees - ja sitten kun oon vapaalla niin saan olla niin paljon kuin haluan ja vain lapselle.
PoistaNyt kun on kotona, tuntuu kummalta. Välillä on työkeikkaa, siitä on huono omatunto. Lenkkeily ja omat jutut kun mies on työn päälle lapsen kanssa tuntuu väärältä. Kaikki tuntuu väärältä. Välillä on joo ihan kivaa, homma toimii, mutta sitten iskee angsti, että herättiinkin vasta ysiltä eikä ehditty mihinkään.
Kai tämä on luonteessa.
SAA! :)
VastaaPoistaNauti, kun voit. Ei tää kovin usein elämässä toistu, eikä tätä aikaa koskaan takaisinkaan saa. Toki välillä perustelen itsellenikin kotona olemista. Vielä enemmän kai joutuisin perustelemaan työntekoa, hmmm. No, mä olen vähän tällainen omituinen ihminen. :D
Tervetuloa meille, kunhan tää yks räkänokka parantuu.
Meillä on tässä varmaan erona ihan kotoa opittu malli. Mun äitihän on aina ollut töissä. Ei siinä mitään, kumpikin malli on ihan ok, eikä niitä käy uusiksipyöräyttäminen. Jännää on tosiaan se, miten syvässä se opittu ja koettu malli on.
PoistaKatsotaan kun rää'ät on podettu.
Eli tämän postauksen jälkeen tohdin näin raskautuneena vetää johtopäätöksen: oli paksuna tai ei, niin ahdistaa. Jos se yhtään lohduttaa.
VastaaPoistaMinä valmistuin mammaloman aikana, kotihoidontuelle en jäänyt, aikani makasin kortistossa, jossa neuvottiin muuttamaan helkkarin kauas, jos aion työllistyä. Heräsi kysymys uudesta asuinpaikasta, paniikki työkokemuksen (lähes) totaalisesta puutteesta, suuria kysymysmerkkejä elämän järjestämisestä.
Ja niinhän siinä kävi, etten pystynyt löytämään oikeutusta kotona lööbailulle ilman jotain. Ei kai kantti kestänyt olla työtön kotiäiti (jo) puolitoistavuotiaan naperon kanssa, tunsin kai itseni vähän alisuorittavaksi luuseriksi. No se jotain on nyt sitten nro Kakkonen. Suunnitelma ÖÅÄ on nyt sitten tutkinnon jälkeen a) tehdä mukulat yhtä soittoa ja b) opiskella siinä sivussa avoimessa lisää ja c) surra "hukkaan" heitettyjä vuosia syrjässä työelämästä.
Oli kamalaa tajuta oma riittämättömyys siinä mielessä, että mä en voi olla alle kolmekymppinen, lapset tehnyt, valmistunut ja kymmenen vuoden työkokemuksen omaava ihminen. Jotenkin mulle on uskoteltu, että sen pitäisi olla jotenkin mukamas mahdollista. Eihän se ole.
Ja mun vastaus on, että kotona olemisesta PITÄISI nauttia. Silloin ei ahdista. Vain liikaa ajattelevia ja murehtivia ihmisiä ahdistaa, ne jotka ovat eläytyneet täydellisesti rooliinsa kotimutsina (olivatpa sitten millaisia kotiäitejä tahansa, siitä ei kuulu stressata miten on kotiäiti, vaan nauttia kotona olemisesta) tuntuvat olevan tyytyväisempiä.
Riittämätönhän sinä on aina. Mikä sen kuvan tutkinnosta, työkokemuksesta ja lapsikatraasta oikein luo? Kun se ei ole mahdollista, minkä jokainen kaiketi tietää (ellei puhuta perusammattitutkinnosta, sillä kai saisi nuo kaikki ennen kolmeakymppiä aikaiseksi, niukinnaukin).
PoistaOnnea hei valmistumisesta ja onnea vielä valinnasta. Ei se huono valinta ole. Koita kestää. :)
Tai sit jos oot lapseton niin sekään ei oo hyvä. Joo, ei oo ollu aikomuskaan lisääntyä, mutta kanssaihmiset ystävällisesti muistuttavat asian tärkeydestä ihan henkkoht lähestulkoon joka viikko. Kaiketi se, että viihdyn siellä töissä, on jossain määrin epäilyttävää, joten kannattaa usein sanoa esim. että oishan se jo sinunkin aika hankkia lapsia. Jaaha. Ei miehillä varmaan tällasta oo?
VastaaPoistaTosiaan, hymistäänkö ja hassutellaanko ja vihjaillaanko miehille näiden lisääntymisestä? Onhan se hyvä, että sullekin niitä vauvoja aina muistetaan näyttää jos vaikka innostuisit!
PoistaMiksi kolmekymppisen (tai pari-) lisääntyminen on kaikkien asia? Mun mielestä se on loukkaavaa. Ei mun eikä sun perhesuunnittelu kuulu yhtään kenellekään, ellei siitä sitten halua avautua (kauhee tarve on joo).
Koska paikallinen kirjasto on paska, siirryn googlaamaan 'hyvä yhden lapsen vanhemmuus' -aiheista kirjallisuutta.