Raskausajan masennus

On tehnyt mieli palata sen pariin.

Masennus. Minkä helvetin takia minulla on jatkuvasti syyllinen olo siitä, että olen sairastanut masennuksen ja nimenomaan raskausajan masennuksen? Tässä jokin aika kirkastui taas miten pohjattoman huonossa kunnossa tuli oltua. Lapsuudenystävä oli kylässä ja keskustelu vei toissatalveen. Hiljaa lausuttu "Ai sä olit niin pahana", pysäytti. Minä tosiaan kävin psykiatrian polilla päivittän ennen töihin menoa. Vaihtoehtona oli sairaalahoito, johon en suostunut. Ja sillekin on lain puitteissa vaihtoehto, joka oli kyllä koko ajan pöydällä.

Olin niin pohjattoman yksin. Yksinäinen. Yksin.

Ajoittain kuulee kommentteja "kun sä et ottanut yhteyttä", "oishan sitä voinut tehdä kaikkea yhdessä", "kun et vastannut viestiin". Niin. En kyennyt. Kykenin juuri ja juuri hengittämään. Ja käymään töissä. Ilman töitä olisin kuollut. Se on selvä. Siinä kunnossa iloinen hengailu seesteisinä lastaan odottavien kanssa olisi ollut pahempaa kuin silmien repiminen päästä. Kaiken lamauttava loputon tuska. Tuskaista ihmistä ei kaipaa kukaan. Tuskaista ihmistä ei kestä kukaan.

Masennus - mielisairaus - tuntuu hirveän raskaalta leimalta ja taakalta. Kuten olen useaan otteeseen todennut, masentunut on sietämätön ihminen. Olin jo valmiiksi sietämätön sietämättömässä tuskassani, tilan lääkintä teki minusta aggressiivisen. Toinen lääke teki minusta itsetuhoisen. Samaan aikaan mielessä pyöri paikallisen mielenterveystyöntekijän kommentti: "Miksi sinä ei laitta abortti?". Niin. Miksi? Millainen äiti ei osaa olla raskaana iloinen? Iloinen raskaudesta, josta on vuosia haaveillut. Ajattelematon kommentti, joka päätyi minua kuristamaan ja syyllistämään enemmän kuin mikään. Ei kommenttia pyyhi pois aluehallintoviraston päätös, ei mikään. Kommentissa oikeastaan kiteytyy yllättävän hyvin kokemukseni terveydenhoitohenkilökunnan taholta - hankalan, vastenmielisen, kyseenalaistavan, vittumaisen ja vielä ylipainoisen asiakkaan kokemus. Kommentti vei minulta oikeuden olla raskaana.

Raskausajan pahimmasta vaiheesta on jäänyt mieleen myös puhelu, jonka sain äitiyspoliklinikan naislääkäriltä peruttuani rakenneultra-ajan. En kyennyt liikkumaan, en mihinkään muuhun kuin hiljaiseen itkuun pieneksi keräksi käpertyneenä.
"Kyllä sun on nyt ymmärrettävä, että lapsella voi olla pahakin sydänvika ja sitten sä et kyllä ala täällä meillä synnyttää, meet Ouluun tai Naistenklinikalle, että lapsi saadaan heti leikattua. Nyt otat vastuuta. Ei me täällä aleta hoitaa." Niin. Minä kun olen tyhmä ja laiska. Tuon puhelun jälkeen en enää pystynyt ulvomaan. Vikisin hiljaa, tuskissani. Kaksi ja puoli vuorokautta, sillä oli perjantai. Sitten lähdin taas töihin.

Tuolloinen mielenterveystyöntekijäni luki minulle myöhemmin ääneen, mitä tuosta puhelusta oli kirjoitettu.
"Äiti ei puhu puhelun aikana mitään. Myöhemmin luen, että äidillä on hoitokontakti psykiatrian poliklinikalla vaikean raskausajan masennuksen takia."
On joskus tullut mieleen, kävikö puhelullaan minua nöyryyttäneellä naisella mielessä kirjoittaa hoitokontaktihuomionsa perään, että kaduttaa. Tuskin. Kunhan tuli mieleen. Minua olisi kaduttanut, mutta minä olenkin humanisti.

Tekee mieli yksinkertaistaa.
Minä olen hullu. Minut on diagnosoitu hulluksi (eikä diagnoosia ole koskaan pois otettu - lakkaavatko ne joskus olemasta?). Masentunut on hullu. Satu Vasantola kirjoitti aiheesta Hesarissa ihan hyvin.  Jos rapiat 400 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä (en nyt jaksa jahnata lääkityksestä itsestään tai siitä mitä sillä hoidetaan), tarkoittaako se, että vajaa puoli miljoonaa meistä on hulluja? Olemmeko me väkivaltaisia, vaarallisia, vastenmielisiä, pelottavia, lamaantuneita, epätoivoisia, syrjäytyneitä, tyhmiä, sivistymättömiä, likaisia? Vai olemmeko me tyttäriä, poikia, isiä, äitejä, siskoja, veljiä, lapsia, aikuisia, vanhuksia, työssäkäyviä, opiskelijoita, koululaisia, eläkeläisiä, työttömiä, sairaita, hulluja, ihmisiä?

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta saa nykyään puhua ja tietoakin on tarjolla. Minulle on jäänyt kuitenkin kuva siitä, että raskausajan masennuksesta on paras olla hiljaa. Raskausaikana saavat masentua yksin lasta odottavat, raiskatut ja vahingot, mutta eivät parisuhteelliset vuosia lasta yrittäneet. Kun vihdoin tärppää on syytä olla seesteinen ja keskittyä siihen mielikuvavauvaan. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta propagointi aloitettiin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Sieltä saamani apu ja tuki kulminoitui yllä mainittuun kommenttiin.

Minä sydämestäni toivon, että raskausajan masennukseen sairastuvat saavat apua. Syyllistämätöntä apua, vilpitöntä apua. Apua kaipaa myös sairastuneen perhe. Masennusta ei paranna omaan niskaan tarttuminen ja ryhdistäytyminen - asia, jota suuri osa sote-alalla työskentelevistä ei tunnu ymmärtävän, puhumattakaan muusta väestöstä.

Motivaatio

Tilaamassani potilaskertomuksessa (sain vihdoin sitä kautta tietää esimerkiksi minut leikanneen lääkärin nimen) mainitaan, että minulla ei ole ollut motivaatiota synnyttää alateitse.

Ai ei vai?

Olisin halunnut keskustella asiasta, kysyä asiasta, saada asiasta muutakin tietoa kuin mitä netin palstoilla ja vauva-aiheisilla propagandasivuilla on kertoa. Kukaan ei ehtinyt/viitsinyt/halunnut kanssani keskustella.

"Ei tätä kuule synnyttämään ruveta, laitetaan leikkauslistalle." 

Kiitos vaan vitusti.

Tuskin minä olisin uskaltanut ryhtyä synnyttämään. Ajatus lapsen kaivamisesta ulos minun maatessa selälläni jalat telineissä on vastenmielinen, huomattavasti vastenmielisempi kuin leikkaus. Silti on edelleen epäonnistunut olo. Kaikenkaikkiaan. En osannut olla raskaana, en yhtään. Enkä osannut synnyttää. En osaa olla kiva ja kiitollinen siitä, että ollaan hengissä ja jokseenkin hyvinvoivia.

"Etkö sä oo ees vaippaa vielä vaihtanu? Ala kuule ottaa vastuuta lapsestasi."

Jostain syystä aina mielialan lerpahtaessa alkavat lapsen syntymään liittyvät asiat pyöriä mielessä. Kuristaa ja itkettää. Tekee mieli kadota. Hävettää. 

Kotona on riitaa ja niskassa roikkuvat seinät. Tuntuu, että pysyn järjissäni sillä, että paiskon aamupäiväunien aikaan kahvakuulaa tunnin ja iltapäivällä retuutan vaunuja ja koiraa satamaan ja takaisin. Koko elämä on lapsen nukutusta, ruokkimista, keittiön kuurausta, kännykän räpläystä, epävarmuutta.

Haluaisin olla läsnä ja aito, mutten tiedä miten. En oikein tiedä miten pitäisi olla, että kelpaisin. Ettei minulle tarvitsisi valehdella.

Iltapäivällä pitäisi mennä kyläilemään lapsiperheessä. Olenko jo maininnut, että olen järkyttävän huono sanomaan ei.

Olisi joku voinut edes yrittää motivoida. Olisi jäänyt edes hatara mielikuva itsemääräämisoikeudesta.

Ystävä on raskaana. Kaikki kehottavat nauttimaan raskaudesta. Minulla on yksinäinen ja surullinen olo - ja hirveän kateellinen.

Pelko

En ennen lapsen syntymää uskaltanut edes ajatella sen elämää kohdun ulkopuolella. En antanut itselleni lupaa - tunnetasolla - suunnitella ja haaveilla vauva-asioita. Pelkäsin, että se kuolee tai vähintään vammautuu tai on valmiiksi sairas (sitähän ahkerasti lupailtiin ammattilaisten taholta). Toki hamstrasin tavaraa, järjestin kotia ja viimeisinä viikkoina uskaltauduin jopa juttelemaan mahalle. Silti kielsin itseäni iloitsemasta liikaa etukäteen.

Kun lopputulos on terve, sievä, pieni höntti, jota rakastaa ja suojelee ja ihmettelee ja hämmästelee on luonnollisesti seuraava askel ryhtyä pelkäämään jokaista lapsen tulevaisuudessa kohtaamaa vaikeutta, mielipahaa, pipiä, pettymystä, tuskaa, konfliktia ja ties mitä. Vältän parhaani mukaan ajatusten harhailua pelkoon tulevasta. Kerrankin on hauskaa elää hetkessä, nimenomaan hetkessä, käytännössä imetyksestä ja vaipasta toiseen (päivisin tasan kahden tunnin kierrolla).

Olen yllättynyt siitä, miten vähän pelko on osana elämää. Pystyn suhtautumaan pikku nuhiin ja köhiin ja murinoihin jokseenkin rationaalisesti. En enää heräile tarkistamaan mahtaako lapsi olla elossa, kun se on nukkunut ääneti jo 50 minuuttia. En vahdi lapsen touhuja isänsä kanssa, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, ettei se mene ajoittain epävarmassa kyydissä rikki. Niillä on sitäpaitsi ihan omat jutut keskenään.

Pahin pelko liittyy siihen, että tulisin uudelleen raskaaksi. Pelko on aivan jumalattoman kova. Puolisolle on ilmoitettu, että on aivan turhaa yrittääkään puolta metriä lähemmäksi ilman kortsua (mielellään kahta tai useampaa). Mihinkään ehkäisyyn on vaikea luottaa, vähiten imetykseen (mikä olisi lähinnä tyhmää).

Raskausaika oli kauheaa. Psyykkisesti ajoittain sietämätöntä, kivun kanssa saattoi (ainakin jälkeenpäin ajateltuna) elää, kun oli toivoa että se joskus loppuu.

Sektio oli niin hirveä, että edelleen tekee mieli vain itkeä ajatellessa koko spektaakkelia. Fyysisesti sen sieti, vaikka spinaalipiikki ei ottanut onnistuakseen (yli kymmenen yritystä), jälkeenpäin kipu oli käsittämätön (varsinkin kun lääkkeitä ei saanut - olisi pitänyt osata pyytää, mikä unohdettiin mainita jne.).

Psyykkisesti leikkaus oli järkyttävän raskas. Niin raskas, etten suostu vastaavaa enää läpikäymään. En sano, että leikkaus olisi yhtään kivuliaampi tai kamalampi kuin alatiesynnytys, mutta väitän, että nimenomaan päänsisus olisi päässyt vähemmällä, kun olisi ollut edes mahdollisuus vähän luonnollisempaan tapahtumaan.

Minua inhottaa, että lapseni syntymää ihmetteli kymmenkunta ihmistä, joista suurin osa esitti kommenttinsa ääneen syntymän hetkellä: "Onpa se iso!" "Onko se poika?" "Mikä se on?" "Ai, se on tyttö!" "Onpa hassu pää!" Ja minä sain ihmetellä lasta noin 30 sekunnin ajan, kunnes se vietiin pois. Eikä kukaan tuonut sitä heräämöön, saati kertonut miten se voi, vaikka kyselin. Eikä se päässyt isänsä paidan alle lämpimään, vaikka niin luvattiin.

Eihän tuollakaan mitään väliä enää ole, eikä suurtakaan vahinkoa ole tapahtunut, mutta koko touhusta jäi jotenkin kusetettu olo. Eikä ihan vähänkään. Liukuhihnahommaa, väki tekee työtään, mutta pieni kunnioitus ja herkkyys olisi tehnyt asioista siedettävämpiä. Ehkä. Koko ajan minulla oli olo, että olen jotenkin kaikkien tiellä.

Pelko lienee luonnollinen. Olisi toki mukavaa, jos se joskus lievenisi tai muuttuisi. Ehkä juuri raskauspelko siirtyy syrjemmälle, kun uusia pelon aiheita syntyy matkan varrella.

Silti väitän, että meidän lapsilukumme on nyt täynnä.

Jaiks

Viime yö oli kummallinen. Heräsin aamuyöstä kauheaan päänsärkyyn, jonka kanssa yritin toki elellä muutamia tunteja suhteellisen vakuuttuneena kauheasta myrkytyksestä. Nousin, mittasin jokseenkin kohtuullisen verenpainelukeman, söin voikkarin ja kiipesin yläkertaan takaisin nukkumaan.

 Puoliso herätti kummallisen aikaisin. Sanoi päästävänsä koirat ulos ja lähtevänsä kalaan veljensä kanssa. Kerroin että selvä. Havahduin jonkin ajan kuluttua koiria sisälle päästämään ja siirryin alakertaan nukkumaan.  Heräsin törkeään janoon ja kammottavan hikisenä.

 Hain päivän lehdet postilaatikosta. Päivän anti löytyi taas mielipidepalstalta:

Tervetuloa suvaitsevalle ja liberaalille Pohjanmaalle! 

Viihdykkeeksi kävin puutarhaliikkeessä hankkimassa muutamia kesäkurpitsan taimia, missä ei ole mitään järkeä, sillä kurpitsat maksavat 99 senttiä kilo. Toisaalta, vekkulin oloisia vihanneksia on heinäkuun lopulla kiva saalistaa pihalta. En tosin edes pidä kesäkurpitsasta.

 Puoliso sai saalista. 

Silakoita. 

En kuollaksenikaan muista saako raskaana syödä silakkaa (olen tähän muutamaan otteeseen viimeisten 38 viikon aikana sortunut). Hauen muistan ja sen, ettei neuvolassa tiedetty ovatko ahvenetkin kiellettyjen listalla. Joka tapauksessa, aion syödä tänään savusilakoita.

Puolisolla oli matkassaan myös ylläri: 

Matkaväline. 

Että nyt voidaan kiertää kaikki kesätapahtumat pahassakin tungoksessa. Useita vuosia. Jee!

Musta tulee ylihuomenna äiti.

Viimeinen

Kävin toivoakseni todellakin viimeistä kertaa neuvolassa. Harmillistahan asiassa on se, että siirryttäessä lastenneuvolan asiakkaaksi on sama eukko vastassa. Toisaalta, lapsen isä saa mielestäni hoitaa käynnit jatkossa.

Edelleenkään en ymmärrä, miksi laitoksessa piti käydä, mutta kävin kuitenkin. Tulihan siinä poistuttua kodin ulkopuolelle. Verenpaineet päin helvettiä ("sehän on ihan hyvä paine - sulle"), paino vetelee uskomattomia lukuja ("tuntuuko että ois jaloissa painetta, että nestettä kertyy?" Arvelin ääneen, ettei kukaan voi syödä viikossa vastaavaa määrää rasvakudosta itseensä).

"Tuntuuko, että se olisi jo kääntynyt?"
Teki mieli lyödä.

Pientä kinaa saatiin melkein aikaiseksi kotikäyntilässytyksestä. Minulla ei ole tapana päästää kotiini ihmisiä, joista en pidä. Kerroin, että lapsen isä voi tuoda sen punnitukseen. Ihailtavan sujuvasti rouva ohitti kommenttini ja kertoi, että minun on kotiuduttua hänelle soitettava, niin viimeistään Juhannuksen jälkeen hän sitten saapuu.

 Olen kahden vaiheilla: ollako taas kerran epäkiitollinen paskiainen, joka lapsensa terveyden ja hyvinvoinnin riskeeraa ja tekee oman päänsä mukaan; vaiko luottaa systeemiin, joka on laadittu vain äidin ja lapsen hyvinvointia silmälläpitäen (ei toki kyttäys mielessä), mutta aiheuttaa ahdistavuudellaan lähes fyysistä pahoinvointia. Minä en halua sitä naista kotiini. Ymmärrän toki, että kyseessä on palvelu, jonka on tarkoitus tukea ensinnä lasta ja siinä sivussa koko perhettä, mutta ei helvetti. Hyvää tarkoittavaan systeemiin luottaminen on kostautunut useampaan otteeseen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Koen muun muassa seulonnoista jaettavan ennakkotiedon hyvin ristiriitaisena ja riittämättömänä. Seulontaa ja neuvolan kotikäyntiä on toki typerää verrata, mutta samaan nippuun ne minun silmissäni osuvat: etsitään virheitä.

"Oisko sulla jotain kysyttävää?"
Miksi minä kysyisin yhtään mitään, kun en koko raskausaikana ole saanut yhteenkään kysymykseen hyvää vastausta. Hohhoijaa. Vielä vähän.

 Voisi olla järkevää poistua hetkeksi kotoa, mutta ulkonaliikkumisangstiani lähinnä korostaa paikallisten käsittämätön tapa tuijottaa. Minusta on vain kertakaikkisen vastenmielistä, kun kävellessäni vastaantulijat möllöttävät mahaa jokseenkin aivottoman näköisinä. Joo, on se iso. Onko se nyt ihan oikeasti niin älytön mysteeri, mitä siellä sisällä on? Jos tepastelen 15 metriä neuvolan ovelta autolle ja kolme isäntää ehtii matkan aikana loksauttaa leukansa rinnuksilleen, niin ei helvetti. Neuvolan naapurissa on varaosaliike.

 Ensimmäisiä oppimiani asioita elämästä on ollut se, että toisia ei saa tuijottaa eikä varsinkaan osoittaa sormella. Se on nimittäin epäkohteliasta ja sivistymätöntä. Jos jonkin asian toivon voivani opettaa lapselleni, se on nimenomaan tämä.

Että tänään on jälleen angstipäivä.

Loppukiri

Nukahdin tehokkaat päiväunet noin neljän tunnin yönien päälle. Kas kummaa, olo ei ole niin surkea ja kaikki ihan paskaa ja koko maailma vain minua vastaan juonimassa. Kunhan puoliso saapuu takaisin kotiin evakosta ja ruokkii, olo saattaa olla vielä parempi.

Lastenhuone valmistuu. Aiheesta on todistusaineistoa. Mitään järkeähän projektissa ei ole, sillä oletan, että kersa ei osaa vielä pariin vuoteen kaivata omaa huonetta, saati että se menisi sinne nukkumaan. Joka tapauksessa, yritetty on.

Aion lyhentää verhot seuraavien kahden vuoden aikana. Ja vaihtaa lampun, joka tuli talon mukana. 

Uupuvan tapetin tilalle iskettiin näppärästi säilytystilaa. Tuo vihreän sävy on aivan käsittämättömän mahtava. Voisin mennä sen kanssa naimisiin.  

Yläkerran vessa. Note to self: jos sinne yrittää poikittain, jää mahasta kiinni. Tekee kipeää ja on nöyryyttävää.

Tokavika

Neuvolassa:

"Ai, sulla on sektio ensi viikolla. Tuleeko isä sinne saliin mukaan?"
"No kai se tulee."
"Ai, kun monet miehet voi niin huonosti, ettei ne kyllä pysty tulemaan. Kuinkahan käy?"
"No ei mua kyllä kiinnosta muu kuin oma pystyminen."
"Ai niinkö."

"Onko teillä kaikki nyt laitettu valmiiksi vauvaa varten?"
(Ei, kun aateltiin sinne sairaalaan lähteä makuupussi toisessa ja lypsykone toisessa kourassa.)

Eli vanha terkkari on palannut (ja oli kyllä melkoisen palanut). Sinänsä, ei turhaa lässytystä loputtomiin, pihalle vartissa, mitä arvostan. Kovasti kehui sokereitani. Tuntuu tosi kivalta pärjätä edes jossakin asiassa.

Mun toosa on niin kipee, etten saa kiivettyä portaita yläkertaan. Reipas olo. Närästää niin, että meinaa taju lähteä. Puoliso meni veljensä kanssa kalastamaan. Se ei saa tulla kotiin ilman saalista.

Päädyin kuitenkin postilaatikolle. Ystävä oli muistanut. Hyvä päivä! Olen tosi otettu.

Palvelun äärellä

Katselin viikonloppuna YLEn ruotsinkielisestä palvelusta eläinohjelmaa. Harva kyseistä kanavaa katselee, mutta pidän sitä joskus päällä ihan vain siksi, että saan vouhottaa riittävästi puolisolle ja vaatia selityksiä: Miksi majakat ovat niin tärkeitä? Miksi norjalaiset teeveeohjelmat ovat syvältä? Kuka keskusteluohjelman keskustelijoista on ihan oikeasti hurri ja kuka teeskentelee (oma korva ei kerro)? Joka tapauksessa, Kolmårdenin eläinlääkärit halusivat antaa isolle hirviurokselle matolääkettä. Nukutettu hirvi, jonka silmille iskettiin viltti, inisi. Itken ininää kolmatta päivää. En siis Syyriassa teloitettuja lapsia, vaan hirveä, joka asuu naapurimaassa ja sai matolääkettä letkulla mahaan.

 Olen valvonut aamu kolmesta. Yhdeksältä pitäisi mennä taas nauttimaan neuvolapalveluista. En edelleenkään ymmärrä kyseistä palvelua. Osaan mitata paineeni ja punnita itseni kotona ja mikäli joku antaisi pari kipaletta proteiinitikkuja, niitäkin osaisin varmasti dippailla pissaan ja tulkita ihan itse. Eli siirryn muutaman tunnin kuluttua ajamaan keskustan korttelia ympäri parkkipaikan toivossa, että voin käydä kusemassa purkkiin ja mittauttamassa mahan.

 Eilinen oli jokseenkin rankka päivä. Kun itse on viimeisillään raskaana, puoliso sairaslomalla, niin totta helvetissä soppaa on kerralla hämmennettävä vielä pikkuisen, ettei käy liian tasaiseksi. Äitini soitti aamulla, itki ja huusi, ei päässyt liikkeelle yllättäen tulehtuneiden polviensa kanssa. Hyökkäsin paikalle, totesin tilanteen, ajelin sairaalaan, jonka apuvälinelainaamosta hain kyynärsauvat. Itse lainaamon etsiminen otti aikansa, sillä infotiskin tyttö ei ymmärtänyt tiedusteluani sen sijainnista. Hän keskittyi tuijottamaan mahaani. Järkeilin siis kopin sijaitsevan lähellä fysioterapiayksikköä, josta se löytyikin. "No nyt sinun äiti pääse kävele." No ei ihan.

 Kun ei työterveys- eikä terveyskeskuspalveluja alkanut irrota ja kipu vaikutti käsittämättömältä, pakkasin rouvan autoon ja ajoin ensiapuun. Hain pyörätuolin eteisestä ja kärräsin lasteineen tiskille. "Sinä saa nyt odotta. Meillä paljon potilas." Pyysin erikseen hoitajaa auttamaan tuolin kanssa ja osoitin mahaani, joka ihan oikeasti ei ole kovin pieni. Asia meni perille toisella huomauttamalla.

 Kolme tuntia myöhemmin palasin paikalle, juuri sopivasti vastaamaan kysymykseen: "Miten te puhuu ruotsi?". Ainoa 20 000  asukkaan kaupungin terveyskeskuksen päivystyksessä päivystävä lääkäri kun oli noin 25-vuotias lähi-idästä Ruotsin kautta paikkakunnalle hinattu poikanen. Hänen kanssaan olisi sitten pitänyt kivusta lähes tajuttoman suomenkielisen kommunikoida ruotsiksi. "Ollettko sinä tulkki? Meillä ei ole täällä tulkki! Minä autta ruotsikieli jos pyyttä nättisti!"  - Oli asiallinen kommentti, kun pyysin äidilleni lääkärissäasiointia varten tulkkia.

 Tämän jälkeen sain vatsani kanssa hinata hänet takaisin seinän viereen odottamaan vuoroaan. Apua ei tarjottu. Siitäkään huolimatta, että tällä kertaa onnistuin hillitsemään itseni, enkä avautunut kielilaista, syrjinnästä saati muustakaan.

 Poistuin paikalta hieman hengittelemään, sillä en juuri pidä paikallisesta TKsta. Tällä välin äiti olikin asioinut lääkäripojan pakeilla, ja sai reseptin. Panadoleja, saatana. Luonnollisesti hinasin edelleen jokseenkin kipeän, valtavan ja hankalan mahani kera pyörätuolin autolle ja takaisin hoitajien möllöttäessä haavit auki toimintaa.

 Raskaus ei ole sairaus, mutta mielestäni vähintäänkin hoitoalalla työskentelevillä luulisi olevan sen verran tapoja, että edes tarjotaan apua. Siitähän voi aina kieltäytyä. Olisin ihan oikeasti ollut eleestä kiitollinen, ei tämän pallon kanssa niin hauskaa ole pyöriä. Olenko toisaalta kohtuuton, jos oletan, että tilanne olisi toinen jos en käyttäisi äidinkieltäni. Toki olen.

 Minä siitä apteekkiin, kun kipu ei luonnollisesti neljän tunnin istumisella ja paperilapulla laantunut. Apteekissa asiakaspalvelija ihmetteli, että mitä helvettiä tähän lappuun on kirjoitettu. Kerroin sen olevan reseptin, joka on juuri haettu päivystyksestä. Rouva kertoi, että lääkemääräyksessä ei ole mitään järkeä. Mitäpä siihen sitten sanomaan. Hän soitteli lääkärin perään, järkeili sopivan annostuksen; kertoi, että näiden ruotsin poikien kanssa saa useimmiten olla aika tarkkana ja oli vaivautunut.

 Että neljän tunnin nöyryytyksen ja odottelun saldo: 500 mg panadoleja. Samaa paskaa saa ilman  reseptiä. Itse en niin lääkkeiden perään ole, mutta kipu on hirveä asia. Ja sen hoito on Suomessa aivan uskomatonta. Onhan tuo nähty.

 Sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tajusin jo raskauden ensi metreillä vaatia raskauteen liittyvän hoidon naapurikaupungissa, jossa myös puhutaan äidinkieltäni. Neljä vuotta sitten lapsuudenystäväni kuoli kotipaikkakuntani sairaalassa sektioon. Kuolemantapauksia oli tuolloin muistaakseni puolen vuoden sisällä kaksi. Siis samassa sairaalassa. Terveyskeskuksen toiminnasta puhumattakaan. En ole vielä kertaakaan törmännyt TKssa kotimaiseen lääkäriin. Päättäjät inisevät resurssipulaa ja päivystystoiminta on luovutettu yksityiselle yritykselle, joka halvimmalla hinaa paikalle (yksinomaan Ruotsista) keikkailijoita. Väittäisin, että jos valvira olisi uskottava laitos, saattaisi näiden pätevyyksissä olla huomauttamista.

En tohdi sanoa, että kotimaisuus on tässä asiassa laadun tae, mutta mielestäni vaatimus - tai edes arka pyyntö - että saisi asioidessaan hoitopalvelujen äärellä käyttää äidinkieltään, on kohtuullinen. Kyse ei kuitenkaan ole kylästä, jossa kuuluisin prosentin tai kahden kielivähemmistöön. Meitä on LÄHES puolet.

 Minä olen väsynyt siihen, että kaiken on oltava kielipolitiikkaa. Ja yllättyikö kukaan lauantaisesta uutisesta?

Siirryn vertailemaan - jälleen kerran - vauvavakuutuksia. Johonkin on raja vedettävä - tässä tapauksessa siihen, että lastani en näiden laadukkaiden kunnallisten palvelujen äärelle vie. Nukkumisesta ei näissä kivuissa tule enää mitään. Kannatti juosta paikasta toiseen ja hinata sitä tuolia. Saatan käydä panadolpurnun äärellä. Ilman reseptiä ja suomen kielellä.

Olot

Karsee olo. Johtunee siitä, että reteästi eilen poistuin kotoa ja illallakin vielä tepastelin pihalla ja kävin kyykyssäkin muutaman kerran noukkiessani rikkaruohoja yrttimaasta. Eipä vastaavasta touhusta olekaan olo mielestäni aiemmin näin kauheaksi revennyt.

 Ensinnäkin lantio/lonkka/mikälie tuo luuhässäkkä tossa puolivälissä on. Sattuu. Yöllä piti taas itkeä kylkeä kääntäessä (aiheutti sen, että puoliso nukkui yhteensä ainakin kolme tuntia). On ihan mahtavaa käydä yöllä vessassa ja tirrata rakkoa tyhjäksi kun samalla supistaa. Jos erehtyy olemaan liian pitkään samalla kyljellä, pääsee aivan mahtava nivelkipu. Eli liikutus sattuu keskelle, jämähdys reunaan. Puolet yöstä piti toki raapia kutiavia käsivarsia ja sääriä ja kelata onko kyseessä joku helvetin maksaongelma vai kuiva iho (lasken sen varaan, että maksaongelmissa ilmeisesti kämmenet ja jalkapohjat kutiavat, ei käsivarret, sääret ja varpaat).

 Heräsin totuttuun tapaan kahdeksan pintaan ja löysin puolison alakerrasta tiiraamasta teeveetä (se on saikulla). Aamiaisen jälkeen nukuin kahden tunnin päikkärit. Unien jälkeen söin ja nukuin neljän tunnin päikkärit. Välissä valvotun reilun tunnin aikana kuvotti niin helvetisti, että oikein säikytti. Toisaalta, paineet kohollaan, mutta normirajoissa. Päätä vihloo välillä, kädet turposivat, aamusta jo iskin eroottiset tukisukat jalkaan kun tuntui kiristävän. Maha on ihan jumalattoman kokoinen ja hengitys ajoittain haastavaa.

 Mainittujen lisäksi tissejä särkee ja toosa on kosketusarka (eipä tosin hotsita kauheasti kosketella).

 Eniten ehkä häiritsee se, etten oikein meinaa pysyä hereillä. Miten tässä voi rakentaa minkäänlaista pesää jos vuorokausi menee siihen, että vaeltelee vuoteesta toiseen sohvan kautta vaihtaen ja välillä lukee vähän uutisia.

 Eilen tuli postissa oikein kutsu, jossa toivotetaan tervetulleeksi keisarileikkaukseen. Eipä siinä. Pitäisikö asian jotenkin konkretisoitua NYT?

Tytöt

Kävin aamulla neuvolassa. Vittu että oli kivaa. On oletettava, että mikäli on viimeiset vähintään kaksi vuorokautta viettänyt sängyssä itseään säälien ja itkien ja liikenteeseenlähtö aamulla on ihan kevyesti sylettänyt - neuvolassa on saletisti harjoittelija.

 Ei siinä mitään, kasvatus- ja koulutusalalla ollaan, mutta voisiko asiakkaalta ihan oikeasti kysyä, että sopiiko, että harjoittelija on mukana. Kun ihan aidosti on niitä päiviä, kun ei saatana kiinnosta olla opetuskeissi. Ei kysytty. Kas kummaa. Tietysti voisi kertoa, että kuka on kyseessä ja mitä opiskelee, mutta sekin lienee liikaa. Vedin sitten kunnon shown.

 "No miten menee? Onnistuiko käännös?"
 "Ei onnistunut."
 "No voi, miltä nyt tuntuu?"
 "Vituttaa niin ettei veri kierrä."
 "Ai, harmittaako sua ettet pääse synnyttämään?"

Ettätota. Kuuntelin tytön mikäpelottaajaharmittaa-jankutusta aikani ja sitten sorruin siihen, mihin ei ikinä pitäisi. Tytöttelin. Hyi helvetti. Hävettää. Totesin, että nyt on tytöt sellainen homma, että minä en teidän kanssa ala olojani asian suhteen analysoida, että antaa olla jo.

"Muttakun pitää pystyä miettimään mikä siinä sektiossa tuntuu pahalta."
Joo, varmasti, muttei teinien kanssa.

 Säikähtihän ne ressukat ja ryhtyivät mittaamaan verenpainetta. Sitä oli. Tosi isoja numeroita.

 Ilmoittaessani puntarilla lukemaa hyppäsi terkkatyttö pystyyn ja oli varma, että joku on taas vaihtanut mittayksikön kiloista paunoiksi. Kiitin yrityksestä (joka ilmeisesti oli vilpitön). Reppanaa nolotti. Harjoittelijan kuningasidea oli mitata verenpainetta, kun mamma on makuullaan. Kerroin, että sen verran pahaa tekee selällään pötköttely, että keksipä uusi idea. Koulutettu tyttö mittasi mittanauhalla mahaa oman arvioni mukaan viitisen senttiä liian vähän, mutta samapa tuo. Ei tätä palloa kauan säilötä.

 Pissassa ekaa kertaa ikinä proteiinit plussalla. Mutta minullapa ei olekaan raskausdiabetestä (keskisormia vaan kaikille läskivahdeille) että siirryn mässättyäni juuri lounaaksi seitsemän hapankorppua takaisin sängynpohjalle kelaamaan mikä meni pieleen ja mikä tulee menemään pieleen.

Olo on kuin tammikuussa.

D-Day

Neuvolakorttiin on nyt lyöty tuomiotarra. Siinä kerrotaan sektio- ja esikäyntipäivä sekä muistutetaan, että labran kautta on tultava. Olo on ristiriitainen, toisaalta helpottaa että asia on selvä, toisaalta vituttaa ja paljon.

 Synnytystapa-arvioon siis läksin aamusta. Äitipolilla sain viettää ratkiriemukkaan puolituntisen idioottikätilön kanssa. Varmasti on ammattitaitoa ja hienosti löytyi vauva käyrällekin saman tien, mutta tilannetaju vain on hankala asia.
"Ai, sulla on isä kuollut. Mihin kuoli?" (Tämä siinä vaiheessa kun odoteltiin josko verenpaine tasaantuisi..)
"Onkin varmaan kurjaa kun ei oma isä ehtinyt vauvaa nähdä, voivoi."
"Sulla on ollut lähete vauvatiimiin, miksi et ole käynyt? Ai miten niin ei ollut sua varten?" (En ole vielä missään törmännyt niin uskomattomaan älyni aliarviointiin, lässytykseen ja jankkaamiseen kuin rouva VT:n pakeilla. Kävin kahdesti.)
"Mitä mietteitä sulla on synnytyksestä? Kyllä se vauva mun mielestä oli raivotarjonnassa kun äsken kokeilin, että varmasti saat synnyttää alateitse." (En kommentoinut mitään.)
"Ei yksikään vauva ole kohtuun jäänyt, ehhehehheheehhehe.."
"Tuleeko isä synnytykseen?"
"Kyllä se lopputulos on sitten vaivan arvoinen."
"Kehnot yöunet ovat vähän niinq valmistautumista siihen äitiyteen, kun pieni vauva ei tiedä mikä on päivä ja yö, hihhiehhehhih.."
"Aivan varmasti sitten masennut synnytyksen jälkeen, että siihen on hyvä varautua, hihih."
"Tässä on sulle vielä iltalukemista (printattu nivaska 'synnytyskivun lääkkeellinen hoito'). Ettei tarvitse internetin varassa olla."

Siirtyessäni odottamaan lääkäriä tajusin, että kätilökopista kuuluu jokainen sana odotustilaan varsin selkeästi. Että kivasti sai lauma äitejä ja isukkeja kuunnella ensin utelut elämäni tragedioista ja mitan tullessa täyteen erittäin asiallista vittuilua - minun taholtani.

 Lääkäri oli sama vanha (nuori) herttainen erikoistuja, joka taas oli käsikopelolla sitä mieltä, että pää on tosi syvällä lantiossa. Katsoin parhaaksi ilmoittaa pään sijainnin hänelle, kun ei ultrallakaan meinannut löytyä. Hämmentyi. Saman tien sitten kerrottiin, että ulkokäännöstä pitää nyt yrittää ja etsittiin puhelinta. "Moi täältä polilta, ehditkö tehdä tänään yhden ulkokäännöksen? No kiva, mä laitan tulemaan. Moi.." Vielä kätevästi varmistus, että kohdunsuu on kiinni (ai saatana) ja istukan ultraus. "Sä voit mennä sinne synnytysosastolle".

Oletan, että tilanteessa saa olla hämmentynyt.

Osastolla istuin keinutuolissa kolme varttia odottamassa lääkäriä. Googletin ulkokäännöstä. Lääkäri ultrasi jälleen vauvan ja istukan, kertoi hoitajalle, että iske kanyyli käteen ja ventolinea hanuriin ja roikota. Ihmetteli, kun hillitysti itkaisin ja kertoi reippaasti, että nyt ei ole kuule vaihtoehtoja. Että synnytyssaliin vaan!

Siitä käyrille, pää kätevästi alaspäin, kanyyli käteen ja piikki perseeseen, ettei supista. Olisi ihan oikeasti ollut kiva kuulla paikan päällä mahdollisista riskeistä, vaihtoehdoista ja vaikka siitä, miksi se kanyyli oli asennettava. Ehhei. Reilun puolen tunnin päästä hinattiin ultramasiinaa ovesta sisään, törspeli seinään, emännän jalat koukkuun ja rouva Lääkäri puoliksi päälle vauvaa murjomaan. Täytyy tunnustaa, että sattui. Kesken pumppaamisen hoksasi tohtori kysyä, että ootko muuten käyny pissalla.

 Ei kääntynyt.
"Ei tää täältä mihkään enää lähde. Se on niin syvällä lantiossa ettei irtoa millään. On varmaan ollut painetta?"
"Sulla on nyt kaksi vaihtoehtoa, kumman otat?"
"Ei tätä kuule aleta alakautta synnyttää, mä laitan sut leikkauslistalle."
"Ai, sua nyt itkettää. Tuliko vähän äkkiä? Ei kuule ongelmaa: puudutetaan, vauva tulee nopeasti ulos, saat sen siinä pussata ja isänsä hoitaa sitä kun laitetaan sut kasaan. Pystyviillon ajattelin tehdä."
"Onko kysyttävää?"

Melkoisen tyhjentäväähän tuo on. Kysymyksiä voi kuulemma esittää vielä esikäynnillä. Jos synnytys käynnistyy aikaisemmin, tehdään hätäsektio. Mitäpä tuohon toteamaan saati inisemään. Kai tässä alkaa sietää ihan hyvin itse kunkin rajallisia (ja ajoittain rajattomia) kommunikaatiokeinoja. Omalla tavallaan luottamusta herättää myös vaihtoehdottomuus. Mitäpä sitä pelleilemään jos pelleiltävää ei ole.

Että liitymme epäonnistuneiden ulkokäännösten loputtomaan sarjaan. Sektio vituttaa. Ja pelottaa. Lienee normaalia. Onko normaalia, että olo on jotenkin epäonnistunut?

Kiltisti vain...

Raskausaikaan ilmeisesti kuuluu pötköttely erinäisissä terveydenhuollon instansseissa. Pötköttelinkin tänään jo heti aamusta paikallisen terveyskeskuksen laboratorion kopissa kovalla ohimenevään pötkötykseen suunnitellulla vuoteella (jumalauta että voi olla kipeänä) - minkäs muun kuin sokerirasituksen merkeissä. Huomautettakoon, että (netin raskauslaskurin mukaan) kasassa on viikkoja 35 + 6. Että jos se diabetes nyt pääsee niin ounou. Lopetan hiilarit kahdeksi viikoksi? Selevä. Kiitokset vielä neuvolalle tehokkaasta ajoituksesta!

 Käyttäydyin piikitysten ajan kohteliaasti ja kiltisti enkä aukonut kenellekään päätä. Melkein voittajaolo!

 Ettei kaikki vain sujuisi tasaiseen tahtiin, kuten joillakin koko elämä, piti tällekin päivälle kehittää kriisejä. Ensimmäistä kieltämättä oikein provosoin, sillä katsoin aamulla parhaaksi hillitä reisillä rehottavaa karvoitusta. Jännää on kun mitään ei näe. Sujui suuremmitta vaurioitta, mutta lähtökuopissa auto (joka kävi eilen verstaalla) ei käynnistynyt. Ilahduin ja anastin puolison auton.

 Palattuani hyväntuulisena ja raikkaana TKsta kotiin, yhteensä 15 tunnin paaston ja sokerilitkuyökkäysten jälkeen oli puoliso ovella kertomassa, että keittiön vesiputket  vuotaa. Kas kas. Putkirikkoja sattuu toki aina silloin tällöin siihen päivään saakka, kun saamme vihdoin kilpailutettua remontin ja ajettua sen loppuun ja maksettuakin, mutta vesi vapaalla jalalla aiheuttaa minussa aina kauhureaktion. Onneksi kiva ja jo tutuksi käynyt  putkipoika selvitti asian ja hankki keittiöön uuden, kohtuuhintaisen hanankin - vaikka toivoin nättiä. Hän olisi tosin voinut ajoittaa saapumisensa hieman tahdikkaammin. Fiksu olo, kun tulee yllätetyksi mättämästä emergency-pakastepizzaa tomaattisoosit raskausmahan päällä.

 Huomenna onkin heti aamusta ohjelmassa vierailu äitiyspolilla. Aiheena synnytystapa-arvio. Arvon vielä otanko puolison matkaan vaiko enkö. Toisaalta, mitä tuossa on arvioitavaa - pää on edelleen tissin alla ja kintut tiukasti lantiossa. Suhtaudun melkoisen epäluuloisesti kääntelyyn, vaikka mieluiten synnyttäisin alateitse pää-oikeaoppisesti-edellä-vauvan. Aktiivinen googletus on osoittanut, että synnyttääkseen alateitse perätilavauvan on äidin oltava motivoitunut ja yhteistyökykyinen. Jos olen kipeä ja minua pelottaa en ole kumpaakaan.

Pallo.  

Koti

"Haluuksäkotiin?"
"Joo".
"No mee sitte. Mä katon ensin onko sulla lapsivettä".
"Selvä".
"On täälä."
"No kiva."

 Tapasin siis sunnuntaiaamun kunniaksi lääkärin, jolla oli minua miellyttävä tapa kommunikoida. Tosin hänen selvityksensä kätilölle vauvani perätilasta ja siihen puuttumisesta eivät ilahduttaneet. "No voi sitä ehkä viikon tai parin päästä kääntää, mutta ei käännellä jos on myrkytysriskiä". No jee. Tämä siis siksi, että kätilö ei voinut uskoa vauvan oleskelevan väärinpäin. Hyvässä hengessä silti.

Ettätota. Makasin sairaalassa reippaat kaksi vuorokautta. Välillä hämyisässä huoneessa (jossa onneksi alun puolituntisen vaivautuneen keskustelun kotiinlähtöätekevän neljän lapsen minua nuoremman äidin kanssa, sai olla ihan itsekseen) vieraili verenpainemittari ja välillä kilisevä käyräilykone. Parin tunnin jälkeen alkaa eritys kummasti kolista päässä.

 Ensimmäinen kätilö ihmetteli oikein ääneen, miksi vauvalle suositellaan BCG-rokotusta. Kertoi, että olivat kansliassa ihmetelleet asiaa ja tulleet tulokseen, että minulla täytyy olla ulkomaalainen mies. Katsoin emäntää monttu auki (että ihan oikeasti kehtaa edes tunnustaa mitä keskenään röhkivät) ja kerroin, että kyseessä on ihan ammatin takia tehty päätös. On ollut aika paljon oppilaita vuosien varrella, jotka ovat olleet melko intensiivisessä hoidossa kyseisen sairauden vuoksi. Meni emäntä hiljaiseksi ja kasvojen värikin punertui vähän.

 Lauantaina vauvaa etsittiin mahasta oikein useamman ammattilaisen ja ammattiin aikovan voimin. On sitten kertakaikkiaan mahtavaa olla opetuskeissi. Pitää miettiä, että vauva istuu mahassa pepullaan ja sen selkä voi olla äidin selkää vasten. Joo, voihan sitä ajatella. Samanaikaisesti  tuntuu, kun vauva on juntannut päänsä kylkiluiden alle ja kaivelee samalla toosaa pikku varpaillaan. Tuolloin on tosi kiva maata selällään ja kuunnella pahemmin irvistelemättä opiskelijan kitinää "emmäälöydämitään". Kerroin  - ihan herttaiselle tytölle - että on se siellä, en ole nielaissut kokonaista koripalloa. Sitä ei edes hymyilyttänyt.

 Lauantai-iltana havaitsin myös kätevästi oikeassa silmässäni räjähtäneen verisuonen. Suoritin havainnon pestessäni käsiä vessassa. Oli melkolailla pahan näköinen, paikalle hälyttämäni kätilö naureskeli, mutta kipitti kiltisti kysymään lääkäriltä onko syytä huoleen. No ei ollut. Hävetti.

 On toki ihan hyvä vahvistaa äidin kokemusta ja kannustaa häntä havainnoimaan omaa kehoaan ja käytöstään, mutta kun aamuinen lääkäri neljättä kertaa hoki, että oikein hyvä että tulit tänne, niin ainakin minä epäluuloisena paskiaisena nuuhkin viestiin olevan koiran haudattuna. Toivottavasti olen väärässä. Minkäs minä sille teen, että osastolla paineet normalisoituivat, päänsäryt laantuivat, ylävatsakipu osoittautui kersan jumittuneeksi pääksi jne.

 Kotona on sekaista ja melkoisen paskaista. Tekee mieli siivota. Tosin erehdyin tunkemaan mahaan pizzan, vaikka siellä on jo vauva. Parempiakin ideoita on ollut, mutta sairaalan kasviskeiton (no flavor whatsoever) päälle oli pakko mättää.

 Huomenna olisi aika neuvolaan. Ajattelin soitella sinne aamulla, että onks pakko tulla.

 Puoliso osti lauantaina itselleen perhefarmarin. Valmistautunee isyyteen.

Ä-päivän asennot

Hyvin rajoittuneessa lähisuvussa on se etu, että en ole tänäkään vuonna joutunut vierailemaan mummojen ja fammujen luona. Puoliso senkin edestä. Aloitti jo eilen. Muistelisin, että lapsena ja teininä mummuloissa vierailu oli  ahdistavaa, piinallista ja loputonta. Kas kummaa, kyse oli isäni sukulaisista. Sinänsä mielestäni on hienoa, että puoliso viettää aikaa sukulaistensa kanssa; voisi viettää enemmänkin. Itse pyrin välttämään vapaa-ajalla oleskelua seurassa, jossa en viihdy - en siis juuri sukuloi, varsinkaan omieni parissa.

 Äitienpäivän kunniaksi oma äiti kävi touhuamassa kukkapenkin kimpussa. Ilahdutti. Toi pöntöllisen jäätelöä ja luovutin lahjan, jota en ollut paketoinut.

 Koin eilen ensimmäisen lomapäivän (tosin voidaanko viikonloppu laskea lomiksi) kunniaksi pesänrakennuskohtauksen. Tyhjäsin keittiön kaappeja täysin turhista astioista. Tavallaan toki kirpaisi sijoittaa ikivanhoja arabioita kellarilepoon, mutta jos niitä ei ole kertaakaan tässä talossa tarvittu, niin en kyllä perkele hyllytilaa niille suo. En myöskään lajitelmalle erilaisia kahvimukeja (suurin osa parittomia tai rumia), joita pelkästään kuivauskaapista poistin toistakymmentä. Laatikkoon ja loppusijoitukseen päätyi myös epämääräinen lajitelma viini-, viski-, snapsi- ja mehu(tms.)laseja. Ei ole viimeaikoina tullut nautittua mitään noista.

 Oletan, että tilaa tarvitaan loputtomalle tuttipullo-, vastike-, mikälie-rumballe, josta on hankalaa selvitä hengissä. Pitääkö vastikkeita hamstrata kaappeihin etukäteen? Vaippoja hankin paketin ja koin marketin hyllyjen edessä lievää pakokauhua.

 Hetkellinen puuhailutarve luonnollisesti kostautui komeina ja hartaina supistuksina. Jo itse prosessin aikana raivausta haittasi jatkuva toosan potkiminen ja toisaalta pään hakkaaminen palleaan. Ei käänny, ei. En tosin käänny minäkään, en sohvalla saati sängyssä. Samassa asennossa jahnaaminen sattuu kaiken lisäksi edelleen hauskasti niveliin. Välillä on jännittävää arvuutella että pääseekö oikein kunnon supistus vai kenties kivulias pieru. Istuminen on ajoittain kivuliasta selkäkolotusten, ajoittain lapsen asentojen ansiosta. Närästystä esiintyy vuorokaudessa noin 20 tuntia. Rennie auttaa toisinaan, gaviscon aiheuttaa oksennusta.

 Mikäli onnistun löhöämään riittävän pitkään vasemmalla kyljellä, saattaa lapsen pää hetkellisesti päätyä vasemman kyljyksen suuntaan. Noustessa seisomaan hän muljahtaa takaisin alkuasetelmiin - suorahkoon linjaan alaspäin oikeasta tissistä. Pää ylimpänä - tietenkin. Lapsen hanuri ei havaintojeni mukaan liiku ja potkut osuvat edelleen varsin napakasti alakertaan. "Saattaa se ehkä siitä vielä kääntyä". Wäre nett.

 Tehokas googletus paljasti muutamia jumppaohjeita (ja liudan mahdollisia syitä perätilalle). Printtasin ohjeista oikein kuvan, mutta kärsin jälleen lievästä epäluulosta. Ehkä ei ole järkevää ainakaan yksin kotona alkaa roikkua polvet sohvalla, naama lattiassa -asennossa. Saman voisi ilmeisesti toteuttaa portaissa, minkä koen olosuhteet huomioon ottaen vielä typerämpänä. Silloin joskus nuorena tuli kokeiltua vaikka mitä veikeää, mutta jumalattoman ison ja kipeän pallomahan kera vauvankääntöasento ei juuri houkuta.

Kerään siis rohkeutta roikkumiseen - todennäköisesti levittämällä persettä sohvalla. Samalla voi tehdä hauiskääntöjä kaukosäätimellä.

Flunssattaa

Kehno olo. Nokka yrittää kuivasti tukkoon, silmät on väsyt, kurkussa kumma möhnä aamusta. Pieni päänsärky ja ensimmäistä kertaa viikkoihin heräsin vasta kellonsoittoon. Outoa. Ehkäpä siis tänään on se viimeinen työpäivä. En ole varma toivonko olotilaan syyllistyvän flunssan, allergian vaiko jonkin muun, (mikä?). Allergiakausi toistuu noin neljän vuoden välein. Perkele.

 Kävin eilen neuvolassa, koska äitipolilta käskettiin käydä siellä. Selevä. Radio odotushuoneessa pauhasi ruotsinkielistä keskusteluohjelmaa eri suomenruotsin murteista; aihe, joka periaatteessa vanhaa lingvistiä kiinnostaa, mutta olo oli kuin ruotsinkielen ylioppilaskuuntelussa (tai vastaavan harjoituksissa). Puuttui vain rasti-ruutuun-vihkonen, josta olisi saanut ruksata vaihtoehdon c) utmaning.

 Neuvolassa osasin muutoin käyttäytyä hyvin. Paineet oli kivasti jokseenkin normaalihkot, turvotukselle en oikein iltapäivästä voi mitään. Lapsen asennolle kuulin ihan uuden ilmaisun (mikä on kai kauniimpi kuin perse-edellä-maailmaan-tarjonta) - jalkatarjonta. Polilta oli lähetetty neuvolaan lappu, mistä tyttö oli innoissaan. Viralliseen lappuun oli tosin kirjattu lähes 500 grammaa lievempi painoarvio kuin neuvolakorttiin, minkä koen hämmentävänä. Voisiko asiakkaalle selittää missä mennään? Onhan tiedonrippeiden keräilyssä toki aktiviteettia kerrakseen, mutta pimennossapitely ärsyttää. Liittynee valtasuhteisiin tai vanhentuneisiin käytäntöihin.

 Joka tapauksessa, paineita on seurattava. Niiden rajuhkolle vaihtelulle ei osattu antaa selitystä (kysyin huvikseni, en selvitystä arvellutkaan saavani). Paineita on siis seurattava, mutta niistä ei saa hermostua, ettei lapsi ahdistu. Totajoo. Minä jättäisin ahdistuskiellot lapsen näkökulmasta mainitsematta - niistä vasta ahdistuukin. Veikkaisin, että tälle kersalle äidin ahdistus on jo normaalitila.

Jonkin tutkimuksen mukaan äidin masennus lisää kehitysviivästymän riskiä 50 prosenttia. En ole vielä mistään löytänyt tietoa, mihin tämä varsinaisesti perustuu? Stressihormoneihin vaiko päihderiskeihin vai lääkkeisiin vai mihin? Uhkailua piisaa, mutta perusteita ei. Kiukuttaa ja nukuttaa.

Lopun alkuja

Taisi päästä ehkä viimeinen työpäivä tänään. Ankaraa seuraajieni perehdytystä projektin jatkokiemuroihin. Parasta oli intialainen lounas. Pieksi työmaaruokalassa nautitun pussipuuron omenalla.

 Valitettavasti päivään sisältyi kovin runsaasti juoksentelua paikasta toiseen, myös pitkin kaupunkia, mikä alkaa tuntua - lantiossa. Päivän päätteeksi äitiyspoli ystävällisesti tavoitteli minua (jättäen myös vastaajaan viestin, jossa arvosteltiin kovaan ääneen suhdettani neuvolaan ja verikokeisiin - puhelimenkäyttöä sietäisi ehkä siellä vähän harjoitella jos haluaa kälättää tavoiteltavasta ääneen). Tavoittelin takaisin, soiton aiheena oli neuvolasta polille saapunut pino lähetteitä, jotka koettiin mystisiksi. En osannut valitettavasti kertoa, miksi niitä on niin monta - saati lähetetty ollenkaan, minkä jälkeen vointiakin tiedusteltiin ihan asiallisesti. Ihan kaikkea minä en keksi itse.

 Synnytystapa-arviota (tällä kertaa nimellä kontrollikäynti - kuka näissä pysyy mukana) aikaistettiin viikolla. Komennus kävi myös levätä ja mitata ahkerasti paineita. Jos alapaine nousee yli 90, tulee läksiä polille. Kun tulin kotiin se oli kyllä yli sadan, mutta lepäilin sen alas. Mene ja tiedä. Käyn huomenna neuvolassa kusella ja jos sitä ennen on kehno olo, päästelen polille.

 Että tänään oli ehkä viimeinen työpäivä. Ehkä se on huomenna. Ehkä perjantaina. Määh.

 Joko mun pitää pakata se synnytyskassi?
Ja saako sitä kutsua synnytyskassiksi jos tuo on edelleen pyrkimässä varpaat edellä maailmalle?

Fiksuus

Sen sijaan, että keskittyisin olennaiseen, kuten esimerkiksi sen stanan veroilmoituksen täyttelyyn tai lievään työntekoon, olen käyttänyt kätevästi lomapäiväni googlettamalla kaiken hauskan nippelitiedon perätilasynnyttelystä ja raskausmyrkytyksestä.

 Soitin aamusella myös neuvolantytölle, kuten lääkärin käsky eilen kävi. Neuvolastaa kerrottiin, että siellä on sitten päivystyslähete valmiina jos haluan äitiyspolille lähteä. Tota.. okei. Kiva. Kävin kyllä jo, mutta hyvä tietää, että he turvaavat selustaa.

 Ilmeisesti siis on mahdollista, että lapsi kääntyy ihan itse, mutta se ei ole ihan hirveän todennäköistä arvioidun kokonsa ja kinttujensa asennon tms. ansiosta. Sen voi siis päästellä pihalle sektiolla tai luomuna, jolloin saa reilusti porukkaa mukaan tapahtumaa seuraamaan. Koen yleisön häiritsevänä tekijänä.

 Sektioangstini voimistuu joka keskiviikko, kun puolison kanssa käymme AVA-kanavalla synnytysvalmennuksessa brittiläisen One born every minute -ohjelman parissa. Syntyyhän niitä. Useimmiten huudan 45 minuuttia, kun isukit on tyhmiä ja perseestä ja naisparoille ei anneta kivunlievitystä, tuijotan kalpeana ja hiljaa loput. Kypsä reaktio on yleensä: Hyi helvetti. Joka tapauksessa ohjelma pieksee neuvolasta lainaksi saadun steriilin ja kivan synnytysvideon, jossa esitellään amerikkalaistyyppinen Nappisuoritus.

 Joka tapauksessa ohjelman myötä lämpenin jo hieman alatiesynnytykselle, koska sektioon en perkele ilman kunnon nukutusta tai vähintäänkin hevosille tarkoitettuja rauhoittavia lähde. Mutta jos kersa on päättänyt jämähtää perse-edellä asentoonsa niin ei saatana.

Myrkytysoirelistoja löytyy vaikka kuinka. Kun oikein miettii niin saan ruksattua kaikki kohdat, mutta jos oiken itsekriittiseksi heittäytyy niin ei oikeastaan ainuttakaan - ainakaan sen jälkeen kun vedin aamun ratoksi kourallisen panadolia. Oli vähän päänsärkyä. Koko yön. Mutta ei juuri supistellut, mistä tykkäsin.

 Verenpaine on mystinen asia, sillä se vaihtelee kovasti. Hirviölukemista pääsee parin tunnin päästä jopa hämmentävän alhaisille luvuille. Mittari on puoli vuotta vanha omroni, joka oli ihan saakelin tyyris; että sen syyksi en vaihtelua tohtisi laittaa.

 Olisi varmaan kauhean kiva täyttää yhdessä puolison kanssa vaikka bebesinfon ruksitettavaa synnyttelytoivelistaa (sen kun iskee kätilölle heti ovella, niin saletisti tykkäävät), mutta raskauden kulku on tehnyt hieman varovaiseksi. Kun lähes kaikki mahdollinen on tähän mennessä mennyt vituiksi, niin eiköhän tuo loppukin suju samalla kaavalla. Jätän listan väliin.

Täytyy vain SUHTAUTUA asiaan. Mieluiten rationaalisesti ja rauhallisesti. Muutoin joutuu varmaankin vauvatiimitädin kanssa kirjoittamaan kirjettä synnytykselle.

Sukuvika

Oujee, eilen kävin neuvolassa. Olin ihan kiltisti ja leppoisalla tuulella enkä provosoitunut kauheasti. Hyvä tyttö.

 Verenpaine oli kovasti kohollaan, josta tyttö huolestui. Mittasi uudestaan, kohosi lisää. Päätti punnita, mitata ja etsiä sydänääniä, jonka jälkeen mittailla paineita uudelleen. No vielä hirveämpiä lukuja. Huolestui, komensi soittamaan hänelle jos on kehno olo ja tarjosi paikallista äitiyspolia ("säkö et missään nimessä suostu täälä menemään?"). Ihmettelin ihan ääneen, että miksen voi käyttää sitä tahoa, jossa olen hoidossa ja jonne ihan pääsee kyllä samanakin päivänä jos on tarvis. Jos paikallispolin tuontipojilla ei ole riittävästi asiakkaita, he voisivat mielestäni keskittyä suomenkielen opintoihin.

Minulle tarjottiin myös imetysvideota kotiinviemisiksi. Kieltäydyin youtubeen vedoten.

 Yöllä alkoi ihan helvetin huono olo. Oksensin pari tuntia, huono-olo-oksennusta, ei oksennustautioksennusta. Tähtiä silmissä ja paineet koholla. Kun pääsin sänkyyn kehno olo palasi ystäviensä supistusten kera.

 Soitin aamulla polille (keskussairaalaan). Soittivat takaisin, lähdepä ajamaaan. Siellä sitten selkä mutkalla käyrällä silmät ristissä kun nukutti. Käyrä kaunis, siis lapsen. Äiteen paineet päin persettä.

 Lääkäriä siinä sitten odottelemaan. Otti pari tuntia. Tuli hiki ja ehdin katsoa teeveestä kaikki ylen uusinnat edellispäivältä. A-studio oli ihan mielenkiintoinen. Pariskuntia isoine mahoineen ja kauhean nuorine isukkeineen meni ja tuli. Kunnes päästiin asiaan.

 Huolestunut lääkäri. Tiedusteli missä kohtaa mahaa lapsi on. Näytin, että tuossa. Tarkisti vielä kortista, että eilen merkitty raivotarjontaan. "Kyllä sen täytyy olla syvällä sun lantiossa, kun ei täällä päätä tunnu". No ei ollut eikä ole ilmeisesti ollut pitkään aikaan, mitä vähän ounastelinkin (eikai vauva voi päällään hakata pakaroitani niin että tuoli tärisee). "Joo, jalkaterät on aika hyvin täällä lantion sisällä". Okei. On sitten jälkikasvu tulossa maailmaan perse edellä ("kyllä se voi siitä ehkä vielä kääntyä") ja on siinä sivussa mureuttanut kohdunkaulan pehmeäksi ja suun auki. Ihmettelinkin, miten lapsen pää voi tuntua sisältäpäin isketyltä puukolta toosassa. "On varmaan ollut tuntemuksia".

 Neiti Lääkäri oli sitä mieltä, että osastolle verenpainelääkkeitä syömään ja lepäämään. Järkytyin hieman. Kertoi kuitenkin varmistavansa asian kollegaltaan, kun vasta erikoistumassa on. Pääsin kotiin laboratorion kautta ja epämääräisten ohjeiden kera. Ei lääkitystä. Saattaa olla ohimenevää, mutta saattaa olla alkava myrkytys. Kiva.

Päätä särkee edelleen, paineet on koholla, muttei yhtä härskisti kuin eilen, saati aamulla. Ihan koko ajan ei kuvota, mutta ruokahalu on kadonnut. Tilannetta seurattava ja jostain syystä kehotettiin alkuviikoksi varaamaan neuvola-aika. Öö.. miksi?

Itse olen päästellyt maailmaan myrkytyksen takia käynnistettynä viikolla x, tosin ainakin nelisen viikkoa ennen määräpäivää. Myrkytys saattaa olla perinnöllistä. Jee. Taas uusi toveri listaan (alzheimer, alkoholismi, astma... voi veljet!).

Olin suunnitellut lomapäivän kunniaksi vierailevani luottomaalimyymärin luona ja laittavani puolisolle kerrankin syötävää ruokaa. No en laittanut, haki vietnamilaista, kun ruikutin surkeana keittiössä, että meillä ei oo täälä mitääään.

 Tervetuloa kohti maailmaa, lapseni - vaikka perse edellä. Äiti menee taas lepäämään.

Zugang zu den wunderbaren Medikamenten

"Sinä saa syödä lääke", kuului kuin pyssyn suusta ensimmäisellä neuvoläkäynnillä, kun sairastettuihin sairauksiin piti vastata kyllä tai ei tytön niitä luetellessa. Vastasin masennukseen kyllä, tosin korostaen edellisestä jaksosta kuluneen lähes seitsemän vuotta.

"Me laitta sinulle paroksetiini, se hyvä lääke", kertoi aborttia suositellut mielenterveystoimiston setä puhelimessa, puhelun kestettyä kolme minuuttia. (alle sekunnin googletus kertoo, että paroksetiinia EI suositella raskauden aikana käytettäväksi)

"Sinä pelkkä että huono lääke, huono seurantta?", ihmetteli samainen kieli- ja ammattitaitoiseksi katsottu herra.

"Syö enemmän sitä lääkettä", kommentoitiin keskussairaalasta kun valitin lisääntyvää ahdistuneisuutta.

"Lääkäri varmaan nostaa annostusta", ja niin nostikin - koskaan edes tapaamatta minua. En syönyt.

"Kai sulla on jotain varalla, mikä on plan B?" tiedusteltiin neuvolasta, kun vastasin lääkityskysymykseen lopettaneeni mokomat.

"Kai sä tiedät että saat syödä lääkkeitä?" Lääkärinä työskentelevän entisen opiskelutoverin ensimmäinen kommentti, kysyttyään miten raskaus on sujunut.

 Lääkkeitä saa syödä mutta homejuustoa ei. 

Ettätota. On mukavaa mikäli joku saa psyykkiseen sairauteensa apua lääkityksestä. Varmasti tosi hienoa. Helvetin hienoa on meillä muilla, joilla ensinnäkin on lievää angstia raskaudenaikaista lääkitystä kohtaan, ja periksiannettua, käyntiin saatettu lääkitys osoittautuukin kääntyvän itseään vastaan. Mutta meitä ei uskota.

Vaihtoehtoisia hoitomuotoja ei Suomessa ole. Yritin hirvittävän pitkään uskoa ja uskotella itselleni, että lääkitys on hyvästä ja parantaa monen elämänlaatua. Toivottavasti näin on. Terveydenhuollossa masennuslääkkeisiin uskotaan kuin jumalaan, oletettavasti palvontamenojakin järjestetään, tuleehan lääkitseminen halvaksi. En olisi koskaan uskonut törmääväni psykologiin, joka ensimmäisenä on huolissaan siitä, etten käytä lääkitystä. Törmäsin kuitenkin. Unohdin kysyä, missä hän on opiskellut.

Söin aikoinaan seitsemän vuoden ajan SSRI-lääkettä. Mielestäni kaudessa oli ainakin viisi vuotta liikaa. En vain mistään saanut apua lopettamiseen, helpompaa oli uusia reseptiä. Masennuslääkkeethän eivät aiheuta riippuvuutta. Laskin kerran, että tuota lääkettä minulle kirjoitti ainakin kaksikymmentä lääkäriä. Kertaakaan ei ehdotettu edes vähentämistä. Henkilökohtaisesti tapasin näistä ammattilaisista alle kymmenen.

Miten voidaan perustella, että SSRI-lääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta jos noin kolmen kuukauden käytön jälkeen lääkkeen lopettaminen oli tuskallisempaa kuin yli kymmenen vuoden reippaan tupakoinnin? Mielihyvä-perustelu ei mielestäni toimi. Eikä mikään muukaan.

Mielisairas-leiman päälle saa kätevästi vielä hankala-leiman, kun kieltäytyy lääkitsemästä myös jälkikasvuaan ja arvostelee lääkityksen onnistumista. Mielestäni on jännittävää, miten paljon tutkimusta tehdään SSRI-lääkkeiden vaikutuksista vastasyntyneisiin, ja tutkimuksia julkaistaan varsin aktiivisesti. Masentuneelle äidille onkin taas helppoa ja hauskaa lisätä syyllisyyskuormaa sinisestä, toimintakyvyttömästä vauvasta hengityskoneessa, kun äiti otti ja antoi periksi hoitohenkilökunnan painostukselle. Ja kyllä me kauhistellaan ja arvostellaan. Samaan aikaan saattaisi olla hyödyllisempää tehdä tutkimusta raskausajan masennuksen vaihtoehtoisista hoidoista, mutta ongelmahan on siinä, ettei lääketehdas saa lääkkeettömistä rahaa. Kyynel.

Opiskeluaikoina, parikymppisenä, ystäväpiiriini kuului enemmän masennuslääkkeitä syöviä kuin lääkkeettömiä. Siinä sitten vertailtiin mitä kullakin on purkissa, paljonko menee päivässä ja kuinka sekaisin menee pää jos unohtaa yhden napin.

Millä nimellä tätä sukupolvea kutsutaan?

Vika lienee minussa...

Vierailin neuvolassa. Onhan siellä vierailtu, tanssikuviot alkavat olla selvillä. Mikään muu ei. Olenkin tänä aamuna saanut kuunnella muun muassa äitipolin sekä paikallisen laboratorion moitteet neuvolan mokista, mikä mielestäni on hieman kierteistä.

 Olin kerrankin ylpeä itsestäni, kun en pahemmin edes  vittuillut tyttöparalle vaan pakotin itseni suhtautumaan äitiarviointiin kylmän rauhallisesti - ilman muuta se kostautui. Tiedusteluni synnytystapa-arviosta kuitattiin sanomalla, että soita itse äitipolille. No, minähän soitin ja sain haukut, kun ilman lähetettä soittelen. Kun kerroin, että ihan kehotuksesta asialle ryhdyin, tuli huuto, että tänne tullaan vain lähetteellä! Sinänsä ristiriidassa saamieni ohjeiden mukaan, mutta kiva, että asiakkaalle pitää oikein puhelimessa korottaa ääntä itsestäänselvyyksistä. Kovin jäi kiva ja luottavainen olo.

Sokerirasituksen kanssa oltiinkin taas oikein asian äärellä. Ensimmäisessä rasituksessa kävin toki, koska painoa on kamalasti ja riskiryhmässä istutaan, syvällä. Tulos oli normaali. Eilen opinkin, että kakkososuuden aika olisi ollut viikoilla 24-28. Minulle ei ole asiasta mainittu enkä ole asiaan itse huomiota kiinnittänyt. Noh, rasitukseen on kuulemma mentävä, vaikka jonotusaika paikkakunnalla on suunnilleen kolme viikkoa. Minäpä aikaa soittelemaan ja sain huudot laboratoriontädiltä, kun en oikeaan aikaan litkua ja neulaa ole saapunut nauttimaan. Kerroin, että minulla on ollut hyvin vähän vaikutusmahdolisuutta asiaan, jolloin rouva hieman rauhoittui ja suostui  närkästyneenä antamaan ajan. Kiitin nöyrästi.

 Luottamukseni hoitoalaan senkun notkuu. En ilmeisesti kertakaikkiaan osaa suhtautua alaan asiallisesti. Kun vaatii jotain - saa paskaa niskaan. Kun yrittää luottaa touhuun - reisille menee. Mitään peruuttamatonta ei ole toki tapahtunut, mutta koneiston edessä saa koko ajan olla hämillään ja epävarma. Ehkä nöyristely olisi kelpo ratkaisu, mutta se on minulle kovin vaikeaa. Kohtaan mielummin ihmiset samalta lähtöviivalta.

 Arvelen, että synnytän kotona saunassa. Siellä saa sentään huutaa. Eikä ole koko ajan joku pelottelemassa seuraavalla suurella vauvaa tai minua uhkaavalla möröllä.