Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairaala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairaala. Näytä kaikki tekstit

10.10.2012

Puhelu

Ystävä soitti eilen. Hätkähdin, sillä tiesin hänen olevan sairaalassa.

"Mulla on vauva keskolassa ja mä oon ite täällä osastolla ja nämä saatanan kätilöt ei muuta tee kuin tuputtaa rauhottavia kun mua itkettää."

Ystävä kuiski puhelimessa ja itki.

"Jos mä tuun kaksi minuuttia myöhässä keskolaan, en saa syöttää omaa lastani enkä pitää sylissä ja ne ämmät juoruaa siellä toisistaan tauotta."

"Tulin ambulanssilla sairaalaan ja nämä sanoi, että ei se mitään synny. Koko yönä ei kukaan katsonut mikä on alakerrassa tilanne, sitten kun katsoi, niin saikin ruveta ponnistamaan. Joo, en mää vaan voi tietää oonko synnyttämässä vai en kun oon vasta kaksi laittanut maailmaan aiemmin."

Mikä siinä itkussa on niin vaikeaa? Minä itkin, kun kuulin viime viikon lopulla ystävän synnyttäneen lapsensa reippaasti etuajassa. Itkin, kun sain tekstiviestin, että äiti on kunnossa ja lapsi osaa itse hengittää. Minä itkin sairaalassa oman terveen lapsen synnyttyä, en tiedä ketään, joka ei olisi itkenyt. Mutta kuinka paljon olisin itkenyt jos lapsella olisi ollut jokin hätä tai se olisi ollut vielä liian pieni maailmalle. Kuka ei itkisi? Minusta on ihme, jos itkun voi siinä tilanteessa lopettaa.

Minulle tarjottiin mielialalääkkeitä, kun itketti. Ystävälle on jatkuvasti tuputettu mielialalääkkeitä, kun häntä itkettää ja hän on huolissaan. Mielestäni äidin on parempi itkeä sairaalassa kuin kotona lasten edessä.

Onhan itkuun ihan helvetin vaikea suhtautua. Yritin eilen kuvailla kävelyllä (toiselle) ystävälle leikkausta edeltäviä hetkiä, paniikkia, hätää, pelkoa perse paljaana pöydällä vieraiden ihmisten keskellä, lihanpalana, objektina. Ensin itkua ja vapinaa, johon ei osattu suhtautua; muttei osattu suhtautua siihenkään kun huusin suoraan tuskasta sen saatanan spinaalipiikin epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen ja anestesialääkärin kiroillessa hermostuneena. (Muistutetaan nyt vielä, että ennen sektiota ei saa paniikkiin yhtään mitään, leikkaukseen mennään lääkitsemättä - tuntuu olevan kovin monelle uusi asia.)

Onko syntymä aina kauhua? Lapseni ruma syntymä. Lapsi tosin oli kaunis.

Eilinen oli yhtä synnytystä. Ensin metsässä oma ja ystävän, sitten puhelimessa tuorein. Ja kaikilla hirveä pelko sen toistumisesta. Synnytys on trauma. Paperihaavan saaneille miehille järjestetään kriisiryhmiä, mutta synnyttäneille äideille ei.

Mielestäni joka kylässä saisi olla synnytyspurkuryhmiä, joihin supersynnyttäjät eivät saa tulla ja joissa kerrotaan ja jahnataan joka ikinen veriklöntti ja tikki ja kipu ja piikki läpi niin ettei jäljelle jää mitään. Ja kunta saisi kustantaa tilat ja kahvit ja pullatkin vielä!

Eniten ihmetyttää miksi äitejä ei kuunnella.
"Kyllä se on varmasti kääntynyt. Tässähän sen peppu tuntuu."
"Se on sen pää."
"No ei kyllä ole, varmasti saat ihan normaalisti synnyttää."
Sektion esikäynti 14.6.2012.

"Ai, sä ootkin jo kymmenen senttiä auki. Mennään kuule saliin niin saat ponnistaa. Ei me kyllä yhtään arvattu, että se sieltä syntyy. On ollut niin kiirettä täällä."
Sama sairaala, viime viikolla. Rv 33.

En siis vieläkään osaa lopettaa.

5.8.2012

Pelko

En ennen lapsen syntymää uskaltanut edes ajatella sen elämää kohdun ulkopuolella. En antanut itselleni lupaa - tunnetasolla - suunnitella ja haaveilla vauva-asioita. Pelkäsin, että se kuolee tai vähintään vammautuu tai on valmiiksi sairas (sitähän ahkerasti lupailtiin ammattilaisten taholta). Toki hamstrasin tavaraa, järjestin kotia ja viimeisinä viikkoina uskaltauduin jopa juttelemaan mahalle. Silti kielsin itseäni iloitsemasta liikaa etukäteen.

Kun lopputulos on terve, sievä, pieni höntti, jota rakastaa ja suojelee ja ihmettelee ja hämmästelee on luonnollisesti seuraava askel ryhtyä pelkäämään jokaista lapsen tulevaisuudessa kohtaamaa vaikeutta, mielipahaa, pipiä, pettymystä, tuskaa, konfliktia ja ties mitä. Vältän parhaani mukaan ajatusten harhailua pelkoon tulevasta. Kerrankin on hauskaa elää hetkessä, nimenomaan hetkessä, käytännössä imetyksestä ja vaipasta toiseen (päivisin tasan kahden tunnin kierrolla).

Olen yllättynyt siitä, miten vähän pelko on osana elämää. Pystyn suhtautumaan pikku nuhiin ja köhiin ja murinoihin jokseenkin rationaalisesti. En enää heräile tarkistamaan mahtaako lapsi olla elossa, kun se on nukkunut ääneti jo 50 minuuttia. En vahdi lapsen touhuja isänsä kanssa, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, ettei se mene ajoittain epävarmassa kyydissä rikki. Niillä on sitäpaitsi ihan omat jutut keskenään.

Pahin pelko liittyy siihen, että tulisin uudelleen raskaaksi. Pelko on aivan jumalattoman kova. Puolisolle on ilmoitettu, että on aivan turhaa yrittääkään puolta metriä lähemmäksi ilman kortsua (mielellään kahta tai useampaa). Mihinkään ehkäisyyn on vaikea luottaa, vähiten imetykseen (mikä olisi lähinnä tyhmää).

Raskausaika oli kauheaa. Psyykkisesti ajoittain sietämätöntä, kivun kanssa saattoi (ainakin jälkeenpäin ajateltuna) elää, kun oli toivoa että se joskus loppuu.

Sektio oli niin hirveä, että edelleen tekee mieli vain itkeä ajatellessa koko spektaakkelia. Fyysisesti sen sieti, vaikka spinaalipiikki ei ottanut onnistuakseen (yli kymmenen yritystä), jälkeenpäin kipu oli käsittämätön (varsinkin kun lääkkeitä ei saanut - olisi pitänyt osata pyytää, mikä unohdettiin mainita jne.).

Psyykkisesti leikkaus oli järkyttävän raskas. Niin raskas, etten suostu vastaavaa enää läpikäymään. En sano, että leikkaus olisi yhtään kivuliaampi tai kamalampi kuin alatiesynnytys, mutta väitän, että nimenomaan päänsisus olisi päässyt vähemmällä, kun olisi ollut edes mahdollisuus vähän luonnollisempaan tapahtumaan.

Minua inhottaa, että lapseni syntymää ihmetteli kymmenkunta ihmistä, joista suurin osa esitti kommenttinsa ääneen syntymän hetkellä: "Onpa se iso!" "Onko se poika?" "Mikä se on?" "Ai, se on tyttö!" "Onpa hassu pää!" Ja minä sain ihmetellä lasta noin 30 sekunnin ajan, kunnes se vietiin pois. Eikä kukaan tuonut sitä heräämöön, saati kertonut miten se voi, vaikka kyselin. Eikä se päässyt isänsä paidan alle lämpimään, vaikka niin luvattiin.

Eihän tuollakaan mitään väliä enää ole, eikä suurtakaan vahinkoa ole tapahtunut, mutta koko touhusta jäi jotenkin kusetettu olo. Eikä ihan vähänkään. Liukuhihnahommaa, väki tekee työtään, mutta pieni kunnioitus ja herkkyys olisi tehnyt asioista siedettävämpiä. Ehkä. Koko ajan minulla oli olo, että olen jotenkin kaikkien tiellä.

Pelko lienee luonnollinen. Olisi toki mukavaa, jos se joskus lievenisi tai muuttuisi. Ehkä juuri raskauspelko siirtyy syrjemmälle, kun uusia pelon aiheita syntyy matkan varrella.

Silti väitän, että meidän lapsilukumme on nyt täynnä.



12.6.2012

Liplaplaplap

Ois vaan niin mahtavaa kun ei koko ajan sylettäisi. Laskuri tikittää, raks raks, kohta maha halkaistaan ja siinä sitten ollaan ja ahdistutaan ja epäonnistutaan ja opetellaan elämään tavallista, riittävän hyvää elämää suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa, jossa on oltava onnellinen ja leppoisa ja helppo.

 Hoksasin, että ensi viikon viikonloppuna on juhannus. No kuinka käy jos vaipat ja korvike loppuu? Entä jos liikennemyymälässä ei ole sopivia tuotteita? Mistä helvetistä minä tiedän mikä on sopiva tuote? Näille luontevana jatkona toki: Onko meillä elävä vauva? Olenko minä elossa? Päästäänkö me ikinä siitä sairaalahelvetistä kotiin? Saanko mä juoda juhannuksena lasin viiniä?

Aiomme siis mennä puolison kanssa kauppaan ostamaan vaippoja ja korviketta. Ja taas saa ähistä omaa epävarmuuttaan ja mahaansa sen helvetillisen vaippahyllyn edessä ja väistellä tietäviä ja osaavia katseita. Valitsemme joka tapauksessa marketeista sen, joka ei ole lisääntymiseen rohkaisevan luterilaisen herätysliikkeen kannattajien suosiossa.

 Huomautettakoon, että minusta kestoilu on ihastuttava ajatus. Minä olen kuitenkin (inho)realisti. Mielestäni asiaan voi palata myöhemminkin, oletan että vouhotettavaa on ihan kertakäyttöistenkin kanssa näin alkuun. Pisteet ja kumarrukset ja reippaat hurrahurrahurra-huudot niille, jotka alusta saakka pinnistelevät ja maailman pelastavat.

Mahdolliselle lapselle (kun ei konkretisoidu, niin ei sitten millään) on vihdoin valmiina ja testikäytettynä pesä.
Kärry on siis suosikkiliikkeestäni Biltemasta, jonne silloin tällöin teemme puolison kanssa romanttisia retkiä. Näin hienon punaisena sitä ei saakaan, puuosat tulevat käsittelemättöminä, mutta meillä sattui olemaan pieni pöntöllinen peruspunaista maalia, kun noin vuosi sitten sain ihan helvetin hyvän idean maalata vessan kaapinovet.



En tiedä mitä helvettiä noiden testikäyttäjien kanssa on tehtävä. Vaunuun on toki hankittu metallinen järeähkö kissasuoja, mutta tajuaako ne pysyä poissa lapsen naamasta ilman pakkokeinoja - en osaa sanoa. Ahdistun siis. En ymmärrä kissoja. 

Karsee päänsärky. 

5.6.2012

Palvelun äärellä

Katselin viikonloppuna YLEn ruotsinkielisestä palvelusta eläinohjelmaa. Harva kyseistä kanavaa katselee, mutta pidän sitä joskus päällä ihan vain siksi, että saan vouhottaa riittävästi puolisolle ja vaatia selityksiä: Miksi majakat ovat niin tärkeitä? Miksi norjalaiset teeveeohjelmat ovat syvältä? Kuka keskusteluohjelman keskustelijoista on ihan oikeasti hurri ja kuka teeskentelee (oma korva ei kerro)? Joka tapauksessa, Kolmårdenin eläinlääkärit halusivat antaa isolle hirviurokselle matolääkettä. Nukutettu hirvi, jonka silmille iskettiin viltti, inisi. Itken ininää kolmatta päivää. En siis Syyriassa teloitettuja lapsia, vaan hirveä, joka asuu naapurimaassa ja sai matolääkettä letkulla mahaan.

 Olen valvonut aamu kolmesta. Yhdeksältä pitäisi mennä taas nauttimaan neuvolapalveluista. En edelleenkään ymmärrä kyseistä palvelua. Osaan mitata paineeni ja punnita itseni kotona ja mikäli joku antaisi pari kipaletta proteiinitikkuja, niitäkin osaisin varmasti dippailla pissaan ja tulkita ihan itse. Eli siirryn muutaman tunnin kuluttua ajamaan keskustan korttelia ympäri parkkipaikan toivossa, että voin käydä kusemassa purkkiin ja mittauttamassa mahan.

 Eilinen oli jokseenkin rankka päivä. Kun itse on viimeisillään raskaana, puoliso sairaslomalla, niin totta helvetissä soppaa on kerralla hämmennettävä vielä pikkuisen, ettei käy liian tasaiseksi. Äitini soitti aamulla, itki ja huusi, ei päässyt liikkeelle yllättäen tulehtuneiden polviensa kanssa. Hyökkäsin paikalle, totesin tilanteen, ajelin sairaalaan, jonka apuvälinelainaamosta hain kyynärsauvat. Itse lainaamon etsiminen otti aikansa, sillä infotiskin tyttö ei ymmärtänyt tiedusteluani sen sijainnista. Hän keskittyi tuijottamaan mahaani. Järkeilin siis kopin sijaitsevan lähellä fysioterapiayksikköä, josta se löytyikin. "No nyt sinun äiti pääse kävele." No ei ihan.

 Kun ei työterveys- eikä terveyskeskuspalveluja alkanut irrota ja kipu vaikutti käsittämättömältä, pakkasin rouvan autoon ja ajoin ensiapuun. Hain pyörätuolin eteisestä ja kärräsin lasteineen tiskille. "Sinä saa nyt odotta. Meillä paljon potilas." Pyysin erikseen hoitajaa auttamaan tuolin kanssa ja osoitin mahaani, joka ihan oikeasti ei ole kovin pieni. Asia meni perille toisella huomauttamalla.

 Kolme tuntia myöhemmin palasin paikalle, juuri sopivasti vastaamaan kysymykseen: "Miten te puhuu ruotsi?". Ainoa 20 000  asukkaan kaupungin terveyskeskuksen päivystyksessä päivystävä lääkäri kun oli noin 25-vuotias lähi-idästä Ruotsin kautta paikkakunnalle hinattu poikanen. Hänen kanssaan olisi sitten pitänyt kivusta lähes tajuttoman suomenkielisen kommunikoida ruotsiksi. "Ollettko sinä tulkki? Meillä ei ole täällä tulkki! Minä autta ruotsikieli jos pyyttä nättisti!"  - Oli asiallinen kommentti, kun pyysin äidilleni lääkärissäasiointia varten tulkkia.

 Tämän jälkeen sain vatsani kanssa hinata hänet takaisin seinän viereen odottamaan vuoroaan. Apua ei tarjottu. Siitäkään huolimatta, että tällä kertaa onnistuin hillitsemään itseni, enkä avautunut kielilaista, syrjinnästä saati muustakaan.

 Poistuin paikalta hieman hengittelemään, sillä en juuri pidä paikallisesta TKsta. Tällä välin äiti olikin asioinut lääkäripojan pakeilla, ja sai reseptin. Panadoleja, saatana. Luonnollisesti hinasin edelleen jokseenkin kipeän, valtavan ja hankalan mahani kera pyörätuolin autolle ja takaisin hoitajien möllöttäessä haavit auki toimintaa.

 Raskaus ei ole sairaus, mutta mielestäni vähintäänkin hoitoalalla työskentelevillä luulisi olevan sen verran tapoja, että edes tarjotaan apua. Siitähän voi aina kieltäytyä. Olisin ihan oikeasti ollut eleestä kiitollinen, ei tämän pallon kanssa niin hauskaa ole pyöriä. Olenko toisaalta kohtuuton, jos oletan, että tilanne olisi toinen jos en käyttäisi äidinkieltäni. Toki olen.

 Minä siitä apteekkiin, kun kipu ei luonnollisesti neljän tunnin istumisella ja paperilapulla laantunut. Apteekissa asiakaspalvelija ihmetteli, että mitä helvettiä tähän lappuun on kirjoitettu. Kerroin sen olevan reseptin, joka on juuri haettu päivystyksestä. Rouva kertoi, että lääkemääräyksessä ei ole mitään järkeä. Mitäpä siihen sitten sanomaan. Hän soitteli lääkärin perään, järkeili sopivan annostuksen; kertoi, että näiden ruotsin poikien kanssa saa useimmiten olla aika tarkkana ja oli vaivautunut.

 Että neljän tunnin nöyryytyksen ja odottelun saldo: 500 mg panadoleja. Samaa paskaa saa ilman  reseptiä. Itse en niin lääkkeiden perään ole, mutta kipu on hirveä asia. Ja sen hoito on Suomessa aivan uskomatonta. Onhan tuo nähty.

 Sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tajusin jo raskauden ensi metreillä vaatia raskauteen liittyvän hoidon naapurikaupungissa, jossa myös puhutaan äidinkieltäni. Neljä vuotta sitten lapsuudenystäväni kuoli kotipaikkakuntani sairaalassa sektioon. Kuolemantapauksia oli tuolloin muistaakseni puolen vuoden sisällä kaksi. Siis samassa sairaalassa. Terveyskeskuksen toiminnasta puhumattakaan. En ole vielä kertaakaan törmännyt TKssa kotimaiseen lääkäriin. Päättäjät inisevät resurssipulaa ja päivystystoiminta on luovutettu yksityiselle yritykselle, joka halvimmalla hinaa paikalle (yksinomaan Ruotsista) keikkailijoita. Väittäisin, että jos valvira olisi uskottava laitos, saattaisi näiden pätevyyksissä olla huomauttamista.

En tohdi sanoa, että kotimaisuus on tässä asiassa laadun tae, mutta mielestäni vaatimus - tai edes arka pyyntö - että saisi asioidessaan hoitopalvelujen äärellä käyttää äidinkieltään, on kohtuullinen. Kyse ei kuitenkaan ole kylästä, jossa kuuluisin prosentin tai kahden kielivähemmistöön. Meitä on LÄHES puolet.

 Minä olen väsynyt siihen, että kaiken on oltava kielipolitiikkaa. Ja yllättyikö kukaan lauantaisesta uutisesta?

Siirryn vertailemaan - jälleen kerran - vauvavakuutuksia. Johonkin on raja vedettävä - tässä tapauksessa siihen, että lastani en näiden laadukkaiden kunnallisten palvelujen äärelle vie. Nukkumisesta ei näissä kivuissa tule enää mitään. Kannatti juosta paikasta toiseen ja hinata sitä tuolia. Saatan käydä panadolpurnun äärellä. Ilman reseptiä ja suomen kielellä.

20.5.2012

Koti

"Haluuksäkotiin?"
"Joo".
"No mee sitte. Mä katon ensin onko sulla lapsivettä".
"Selvä".
"On täälä."
"No kiva."

 Tapasin siis sunnuntaiaamun kunniaksi lääkärin, jolla oli minua miellyttävä tapa kommunikoida. Tosin hänen selvityksensä kätilölle vauvani perätilasta ja siihen puuttumisesta eivät ilahduttaneet. "No voi sitä ehkä viikon tai parin päästä kääntää, mutta ei käännellä jos on myrkytysriskiä". No jee. Tämä siis siksi, että kätilö ei voinut uskoa vauvan oleskelevan väärinpäin. Hyvässä hengessä silti.

Ettätota. Makasin sairaalassa reippaat kaksi vuorokautta. Välillä hämyisässä huoneessa (jossa onneksi alun puolituntisen vaivautuneen keskustelun kotiinlähtöätekevän neljän lapsen minua nuoremman äidin kanssa, sai olla ihan itsekseen) vieraili verenpainemittari ja välillä kilisevä käyräilykone. Parin tunnin jälkeen alkaa eritys kummasti kolista päässä.

 Ensimmäinen kätilö ihmetteli oikein ääneen, miksi vauvalle suositellaan BCG-rokotusta. Kertoi, että olivat kansliassa ihmetelleet asiaa ja tulleet tulokseen, että minulla täytyy olla ulkomaalainen mies. Katsoin emäntää monttu auki (että ihan oikeasti kehtaa edes tunnustaa mitä keskenään röhkivät) ja kerroin, että kyseessä on ihan ammatin takia tehty päätös. On ollut aika paljon oppilaita vuosien varrella, jotka ovat olleet melko intensiivisessä hoidossa kyseisen sairauden vuoksi. Meni emäntä hiljaiseksi ja kasvojen värikin punertui vähän.

 Lauantaina vauvaa etsittiin mahasta oikein useamman ammattilaisen ja ammattiin aikovan voimin. On sitten kertakaikkiaan mahtavaa olla opetuskeissi. Pitää miettiä, että vauva istuu mahassa pepullaan ja sen selkä voi olla äidin selkää vasten. Joo, voihan sitä ajatella. Samanaikaisesti  tuntuu, kun vauva on juntannut päänsä kylkiluiden alle ja kaivelee samalla toosaa pikku varpaillaan. Tuolloin on tosi kiva maata selällään ja kuunnella pahemmin irvistelemättä opiskelijan kitinää "emmäälöydämitään". Kerroin  - ihan herttaiselle tytölle - että on se siellä, en ole nielaissut kokonaista koripalloa. Sitä ei edes hymyilyttänyt.

 Lauantai-iltana havaitsin myös kätevästi oikeassa silmässäni räjähtäneen verisuonen. Suoritin havainnon pestessäni käsiä vessassa. Oli melkolailla pahan näköinen, paikalle hälyttämäni kätilö naureskeli, mutta kipitti kiltisti kysymään lääkäriltä onko syytä huoleen. No ei ollut. Hävetti.

 On toki ihan hyvä vahvistaa äidin kokemusta ja kannustaa häntä havainnoimaan omaa kehoaan ja käytöstään, mutta kun aamuinen lääkäri neljättä kertaa hoki, että oikein hyvä että tulit tänne, niin ainakin minä epäluuloisena paskiaisena nuuhkin viestiin olevan koiran haudattuna. Toivottavasti olen väärässä. Minkäs minä sille teen, että osastolla paineet normalisoituivat, päänsäryt laantuivat, ylävatsakipu osoittautui kersan jumittuneeksi pääksi jne.

 Kotona on sekaista ja melkoisen paskaista. Tekee mieli siivota. Tosin erehdyin tunkemaan mahaan pizzan, vaikka siellä on jo vauva. Parempiakin ideoita on ollut, mutta sairaalan kasviskeiton (no flavor whatsoever) päälle oli pakko mättää.

 Huomenna olisi aika neuvolaan. Ajattelin soitella sinne aamulla, että onks pakko tulla.

 Puoliso osti lauantaina itselleen perhefarmarin. Valmistautunee isyyteen.