Karsee olo. Johtunee siitä, että reteästi eilen poistuin kotoa ja illallakin vielä tepastelin pihalla ja kävin kyykyssäkin muutaman kerran noukkiessani rikkaruohoja yrttimaasta. Eipä vastaavasta touhusta olekaan olo mielestäni aiemmin näin kauheaksi revennyt.
Ensinnäkin lantio/lonkka/mikälie tuo luuhässäkkä tossa puolivälissä on. Sattuu. Yöllä piti taas itkeä kylkeä kääntäessä (aiheutti sen, että puoliso nukkui yhteensä ainakin kolme tuntia). On ihan mahtavaa käydä yöllä vessassa ja tirrata rakkoa tyhjäksi kun samalla supistaa. Jos erehtyy olemaan liian pitkään samalla kyljellä, pääsee aivan mahtava nivelkipu. Eli liikutus sattuu keskelle, jämähdys reunaan. Puolet yöstä piti toki raapia kutiavia käsivarsia ja sääriä ja kelata onko kyseessä joku helvetin maksaongelma vai kuiva iho (lasken sen varaan, että maksaongelmissa ilmeisesti kämmenet ja jalkapohjat kutiavat, ei käsivarret, sääret ja varpaat).
Heräsin totuttuun tapaan kahdeksan pintaan ja löysin puolison alakerrasta tiiraamasta teeveetä (se on saikulla). Aamiaisen jälkeen nukuin kahden tunnin päikkärit. Unien jälkeen söin ja nukuin neljän tunnin päikkärit. Välissä valvotun reilun tunnin aikana kuvotti niin helvetisti, että oikein säikytti. Toisaalta, paineet kohollaan, mutta normirajoissa. Päätä vihloo välillä, kädet turposivat, aamusta jo iskin eroottiset tukisukat jalkaan kun tuntui kiristävän. Maha on ihan jumalattoman kokoinen ja hengitys ajoittain haastavaa.
Mainittujen lisäksi tissejä särkee ja toosa on kosketusarka (eipä tosin hotsita kauheasti kosketella).
Eniten ehkä häiritsee se, etten oikein meinaa pysyä hereillä. Miten tässä voi rakentaa minkäänlaista pesää jos vuorokausi menee siihen, että vaeltelee vuoteesta toiseen sohvan kautta vaihtaen ja välillä lukee vähän uutisia.
Eilen tuli postissa oikein kutsu, jossa toivotetaan tervetulleeksi keisarileikkaukseen. Eipä siinä. Pitäisikö asian jotenkin konkretisoitua NYT?
31.5.2012
30.5.2012
Törsy
Poistuin kotoa. Sillä välin sähkömies kävi asentamassa uuden lieden. Liesi on sievä ja toimiva, mutta viitisen senttiä liian matala. Aiheuttaa siis sen, että kaapin ja hellan väliin saa tiputettua extrapaljon möhnää, jota voi kaapia pois parin vuoden välein. Samapa tuo.
Poistuin kotoa apteekkiin, jossa sain kulutettua uskomattoman summan rahaa eläinten punkkikarkotteisiin. Olen kyllä erittäin taitava irrottamaan (ja hengiltä polttamaan) kyseisiä elukoita koirista (jopa tämän erikoismalliston turkista), mutta kissojen nyppimisen koen haastavana. Vähemmällä siis pääsee noiden myrkkylitkujen kanssa, kun niitä pikku perkeleitä ei enää edes lapissa voi väistellä.
Törsäsin myös (nähtyäni aiheesta erittäin ahdistavaa unta viime yönä) käsikäyttöiseen lypsykoneeseen (vieroksun edelleen sitä puolison pikkusiskolta perittyä sähkökäyttöistä konetta). Aventin lypsäriin olikin jo kaapissa valmiina kasa yhteensopivia pulloja, että on nyt sitten tähänkin valmistauduttu. Kai ne pitää vielä keittää. Mihin ne sitten säilötään, että pysyvät steriileinä? Parhaassa tapauksessahan voin muuten lypsää toista tissiä käsipelillä ja toista verkkovirralla! Mahtavaa!
 |
| Lypsykone & tilavat kengät |
Ostin marketista vielä kengät, joihin turvonnut kinttu sopii (ja oli söpsöt). En suostu poistumaan pihasta postilaatikkoa pidemmälle muoviläpystimissä.
Mieliala reippaampi. Outoa. Kotoa poistuminen on siis suotavaa?
29.5.2012
Tytöt
Kävin aamulla neuvolassa. Vittu että oli kivaa. On oletettava, että mikäli on viimeiset vähintään kaksi vuorokautta viettänyt sängyssä itseään säälien ja itkien ja liikenteeseenlähtö aamulla on ihan kevyesti sylettänyt - neuvolassa on saletisti harjoittelija.
Ei siinä mitään, kasvatus- ja koulutusalalla ollaan, mutta voisiko asiakkaalta ihan oikeasti kysyä, että sopiiko, että harjoittelija on mukana. Kun ihan aidosti on niitä päiviä, kun ei saatana kiinnosta olla opetuskeissi. Ei kysytty. Kas kummaa. Tietysti voisi kertoa, että kuka on kyseessä ja mitä opiskelee, mutta sekin lienee liikaa. Vedin sitten kunnon shown.
"No miten menee? Onnistuiko käännös?"
"Ei onnistunut."
"No voi, miltä nyt tuntuu?"
"Vituttaa niin ettei veri kierrä."
"Ai, harmittaako sua ettet pääse synnyttämään?"
Ettätota. Kuuntelin tytön mikäpelottaajaharmittaa-jankutusta aikani ja sitten sorruin siihen, mihin ei ikinä pitäisi. Tytöttelin. Hyi helvetti. Hävettää. Totesin, että nyt on tytöt sellainen homma, että minä en teidän kanssa ala olojani asian suhteen analysoida, että antaa olla jo.
"Muttakun pitää pystyä miettimään mikä siinä sektiossa tuntuu pahalta."
Joo, varmasti, muttei teinien kanssa.
Säikähtihän ne ressukat ja ryhtyivät mittaamaan verenpainetta. Sitä oli. Tosi isoja numeroita.
Ilmoittaessani puntarilla lukemaa hyppäsi terkkatyttö pystyyn ja oli varma, että joku on taas vaihtanut mittayksikön kiloista paunoiksi. Kiitin yrityksestä (joka ilmeisesti oli vilpitön). Reppanaa nolotti. Harjoittelijan kuningasidea oli mitata verenpainetta, kun mamma on makuullaan. Kerroin, että sen verran pahaa tekee selällään pötköttely, että keksipä uusi idea. Koulutettu tyttö mittasi mittanauhalla mahaa oman arvioni mukaan viitisen senttiä liian vähän, mutta samapa tuo. Ei tätä palloa kauan säilötä.
Pissassa ekaa kertaa ikinä proteiinit plussalla. Mutta minullapa ei olekaan raskausdiabetestä (keskisormia vaan kaikille läskivahdeille) että siirryn mässättyäni juuri lounaaksi seitsemän hapankorppua takaisin sängynpohjalle kelaamaan mikä meni pieleen ja mikä tulee menemään pieleen.
Olo on kuin tammikuussa.
Ei siinä mitään, kasvatus- ja koulutusalalla ollaan, mutta voisiko asiakkaalta ihan oikeasti kysyä, että sopiiko, että harjoittelija on mukana. Kun ihan aidosti on niitä päiviä, kun ei saatana kiinnosta olla opetuskeissi. Ei kysytty. Kas kummaa. Tietysti voisi kertoa, että kuka on kyseessä ja mitä opiskelee, mutta sekin lienee liikaa. Vedin sitten kunnon shown.
"No miten menee? Onnistuiko käännös?"
"Ei onnistunut."
"No voi, miltä nyt tuntuu?"
"Vituttaa niin ettei veri kierrä."
"Ai, harmittaako sua ettet pääse synnyttämään?"
Ettätota. Kuuntelin tytön mikäpelottaajaharmittaa-jankutusta aikani ja sitten sorruin siihen, mihin ei ikinä pitäisi. Tytöttelin. Hyi helvetti. Hävettää. Totesin, että nyt on tytöt sellainen homma, että minä en teidän kanssa ala olojani asian suhteen analysoida, että antaa olla jo.
"Muttakun pitää pystyä miettimään mikä siinä sektiossa tuntuu pahalta."
Joo, varmasti, muttei teinien kanssa.
Säikähtihän ne ressukat ja ryhtyivät mittaamaan verenpainetta. Sitä oli. Tosi isoja numeroita.
Ilmoittaessani puntarilla lukemaa hyppäsi terkkatyttö pystyyn ja oli varma, että joku on taas vaihtanut mittayksikön kiloista paunoiksi. Kiitin yrityksestä (joka ilmeisesti oli vilpitön). Reppanaa nolotti. Harjoittelijan kuningasidea oli mitata verenpainetta, kun mamma on makuullaan. Kerroin, että sen verran pahaa tekee selällään pötköttely, että keksipä uusi idea. Koulutettu tyttö mittasi mittanauhalla mahaa oman arvioni mukaan viitisen senttiä liian vähän, mutta samapa tuo. Ei tätä palloa kauan säilötä.
Pissassa ekaa kertaa ikinä proteiinit plussalla. Mutta minullapa ei olekaan raskausdiabetestä (keskisormia vaan kaikille läskivahdeille) että siirryn mässättyäni juuri lounaaksi seitsemän hapankorppua takaisin sängynpohjalle kelaamaan mikä meni pieleen ja mikä tulee menemään pieleen.
Olo on kuin tammikuussa.
27.5.2012
Kasa
Alkaa taas vaihteeksi kasautua ahdistuksen aihetta ja reipas keko hirsiseiniä niskaan. Toki sunnuntain (joka sattuu olemaan vielä puolison syntymäpäivä) voi viettää jonkinlaisessa kippurassa sängyssä itkua pidättäen, mutta ei se ihan oikeasti herkkua ole. Vietin silti.
Liika on liikaa, neljän seinän sisällä on varsin hedelmällistä kasata pelkoja, ahdistuksia, vitutuksia ja epäluuloja komeaksi torniksi. Ja eiköhän tässä vielä ehdi useampikin tekijä heittää varjonsa muutenkin onnistuneen ja ihanan odotusajan loppumetreille. Jos pitää kuulua ensin siihen kymmenykseen, joka sairastuu raskausajan masennukseen (ja sairastuneista kuinka suuri osuus siihen vaikeaan lajiin), sitten luonnollisesti siihen muutamaan prosenttiin, joiden sikiöltä kaivetaan niskaturvotusta ja uhkaillaan sydänvioilla ja vielä perään ollaan kolmessa prosentissa, joiden kersa ei suostu kääntymään, että sen saisi ilman puukkoa maailmaan, niin on se nyt vittu. Mä en enää jaksa.
Ja päälle vielä kevyenä lisänä isä, joka oikein vittuillakseen menee kuolemaan 53-vuotiaana, kun ainoa tytär on raskaana. Äidin sisko, joka päättää kehua kusipääksi, kun en suostu puhelimessa kuuntelemaan hänen aina yhtä asiantuntevaa analyysiään tilanteestani oleskellessani osastolla kohonneen verenpaineen ansiosta. Isoisä, joka ei osallistu poikansa hautajaisiin, mutta ajelee harva se päivä pitkin kotikatuani kyttäämässä mitä meillä tapahtuu.
Kaiketi pitäisi läksiä kotipihan ulkopuolelle, kipujenkin uhalla, kohtaamaan katseita, arvostelua, ihmetystä. Ja kuuntelemaan tyhjänpäiväistä lässytystä ja jeesustelua - todennäköisimmin toisella kotimaisella. Onhan se itsestä kiinni ja oma moka jos mökkiytyy eikä tutustu ihmisiin ja hajoaa aina vain pienemmäksi ja pienemmäksi ja merkityksettömämmäksi. Onhan se saatanan hienoa, että piti pilata elämänsä muuttamalla paikkakunnalle, jossa olen töiden lopettamisen jälkeen tavannut äitini, puolisoni sekä muutamia hoitoalan työntekijöitä. Valmis.
Katkera ja yksinäinen kusipää. Voi miten hienon elämän tästä saikaan aikaiseksi.
Liika on liikaa, neljän seinän sisällä on varsin hedelmällistä kasata pelkoja, ahdistuksia, vitutuksia ja epäluuloja komeaksi torniksi. Ja eiköhän tässä vielä ehdi useampikin tekijä heittää varjonsa muutenkin onnistuneen ja ihanan odotusajan loppumetreille. Jos pitää kuulua ensin siihen kymmenykseen, joka sairastuu raskausajan masennukseen (ja sairastuneista kuinka suuri osuus siihen vaikeaan lajiin), sitten luonnollisesti siihen muutamaan prosenttiin, joiden sikiöltä kaivetaan niskaturvotusta ja uhkaillaan sydänvioilla ja vielä perään ollaan kolmessa prosentissa, joiden kersa ei suostu kääntymään, että sen saisi ilman puukkoa maailmaan, niin on se nyt vittu. Mä en enää jaksa.
Ja päälle vielä kevyenä lisänä isä, joka oikein vittuillakseen menee kuolemaan 53-vuotiaana, kun ainoa tytär on raskaana. Äidin sisko, joka päättää kehua kusipääksi, kun en suostu puhelimessa kuuntelemaan hänen aina yhtä asiantuntevaa analyysiään tilanteestani oleskellessani osastolla kohonneen verenpaineen ansiosta. Isoisä, joka ei osallistu poikansa hautajaisiin, mutta ajelee harva se päivä pitkin kotikatuani kyttäämässä mitä meillä tapahtuu.
Kaiketi pitäisi läksiä kotipihan ulkopuolelle, kipujenkin uhalla, kohtaamaan katseita, arvostelua, ihmetystä. Ja kuuntelemaan tyhjänpäiväistä lässytystä ja jeesustelua - todennäköisimmin toisella kotimaisella. Onhan se itsestä kiinni ja oma moka jos mökkiytyy eikä tutustu ihmisiin ja hajoaa aina vain pienemmäksi ja pienemmäksi ja merkityksettömämmäksi. Onhan se saatanan hienoa, että piti pilata elämänsä muuttamalla paikkakunnalle, jossa olen töiden lopettamisen jälkeen tavannut äitini, puolisoni sekä muutamia hoitoalan työntekijöitä. Valmis.
Katkera ja yksinäinen kusipää. Voi miten hienon elämän tästä saikaan aikaiseksi.
26.5.2012
Muuta mietittävää...
Tulin siihen tulokseen, että pääsee isompi päähäiriö ja taas joku uusi FXX.X papereihin mikäli jatkan sektiokokemusten ja jahnausten tavaamista ihan koko päivän. Pikkuannoksissa lueskelu on ihan mielenkiintoista. Olen myös rajoittanut lähteitä, tiettyjen keskustelupalstojen antiin en tämän asian puitteissa halua tutustua.
Koska lueskelulle oli keksittävä vaihtoehto, tartuin toki siihen luontevimpaan ja päätin sievän kesäillan päätteeksi parturoida/keriä (ei trimmata) hurtille kivat kesälookit. Tunti per haisuli ja lopputulos on ihan hirveä, mutta kesäisen vilpoinen.
 |
| 2 x talviturkki, ei sis. koiraa. |
Ostin myös fb-kirppikseltä "uuden" lieden, kun en saa vanhaa enää kuuratuksi. Puoliso sen jo kipaisi (ja maksoi - tosin halapa oli), asennuksen suhteen mietitään vielä, että a) yritetäänkö itse,b) kysytäänkö naapurista apua vai c) soitetaanko maanantaina sähkömies paikalle.
25.5.2012
D-Day
Neuvolakorttiin on nyt lyöty tuomiotarra. Siinä kerrotaan sektio- ja esikäyntipäivä sekä muistutetaan, että labran kautta on tultava. Olo on ristiriitainen, toisaalta helpottaa että asia on selvä, toisaalta vituttaa ja paljon.
Synnytystapa-arvioon siis läksin aamusta. Äitipolilla sain viettää ratkiriemukkaan puolituntisen idioottikätilön kanssa. Varmasti on ammattitaitoa ja hienosti löytyi vauva käyrällekin saman tien, mutta tilannetaju vain on hankala asia.
"Ai, sulla on isä kuollut. Mihin kuoli?" (Tämä siinä vaiheessa kun odoteltiin josko verenpaine tasaantuisi..)
"Onkin varmaan kurjaa kun ei oma isä ehtinyt vauvaa nähdä, voivoi."
"Sulla on ollut lähete vauvatiimiin, miksi et ole käynyt? Ai miten niin ei ollut sua varten?" (En ole vielä missään törmännyt niin uskomattomaan älyni aliarviointiin, lässytykseen ja jankkaamiseen kuin rouva VT:n pakeilla. Kävin kahdesti.)
"Mitä mietteitä sulla on synnytyksestä? Kyllä se vauva mun mielestä oli raivotarjonnassa kun äsken kokeilin, että varmasti saat synnyttää alateitse." (En kommentoinut mitään.)
"Ei yksikään vauva ole kohtuun jäänyt, ehhehehheheehhehe.."
"Tuleeko isä synnytykseen?"
"Kyllä se lopputulos on sitten vaivan arvoinen."
"Kehnot yöunet ovat vähän niinq valmistautumista siihen äitiyteen, kun pieni vauva ei tiedä mikä on päivä ja yö, hihhiehhehhih.."
"Aivan varmasti sitten masennut synnytyksen jälkeen, että siihen on hyvä varautua, hihih."
"Tässä on sulle vielä iltalukemista (printattu nivaska 'synnytyskivun lääkkeellinen hoito'). Ettei tarvitse internetin varassa olla."
Siirtyessäni odottamaan lääkäriä tajusin, että kätilökopista kuuluu jokainen sana odotustilaan varsin selkeästi. Että kivasti sai lauma äitejä ja isukkeja kuunnella ensin utelut elämäni tragedioista ja mitan tullessa täyteen erittäin asiallista vittuilua - minun taholtani.
Lääkäri oli sama vanha (nuori) herttainen erikoistuja, joka taas oli käsikopelolla sitä mieltä, että pää on tosi syvällä lantiossa. Katsoin parhaaksi ilmoittaa pään sijainnin hänelle, kun ei ultrallakaan meinannut löytyä. Hämmentyi. Saman tien sitten kerrottiin, että ulkokäännöstä pitää nyt yrittää ja etsittiin puhelinta. "Moi täältä polilta, ehditkö tehdä tänään yhden ulkokäännöksen? No kiva, mä laitan tulemaan. Moi.." Vielä kätevästi varmistus, että kohdunsuu on kiinni (ai saatana) ja istukan ultraus. "Sä voit mennä sinne synnytysosastolle".
Oletan, että tilanteessa saa olla hämmentynyt.
Osastolla istuin keinutuolissa kolme varttia odottamassa lääkäriä. Googletin ulkokäännöstä. Lääkäri ultrasi jälleen vauvan ja istukan, kertoi hoitajalle, että iske kanyyli käteen ja ventolinea hanuriin ja roikota. Ihmetteli, kun hillitysti itkaisin ja kertoi reippaasti, että nyt ei ole kuule vaihtoehtoja. Että synnytyssaliin vaan!
Siitä käyrille, pää kätevästi alaspäin, kanyyli käteen ja piikki perseeseen, ettei supista. Olisi ihan oikeasti ollut kiva kuulla paikan päällä mahdollisista riskeistä, vaihtoehdoista ja vaikka siitä, miksi se kanyyli oli asennettava. Ehhei. Reilun puolen tunnin päästä hinattiin ultramasiinaa ovesta sisään, törspeli seinään, emännän jalat koukkuun ja rouva Lääkäri puoliksi päälle vauvaa murjomaan. Täytyy tunnustaa, että sattui. Kesken pumppaamisen hoksasi tohtori kysyä, että ootko muuten käyny pissalla.
Ei kääntynyt.
"Ei tää täältä mihkään enää lähde. Se on niin syvällä lantiossa ettei irtoa millään. On varmaan ollut painetta?"
"Sulla on nyt kaksi vaihtoehtoa, kumman otat?"
"Ei tätä kuule aleta alakautta synnyttää, mä laitan sut leikkauslistalle."
"Ai, sua nyt itkettää. Tuliko vähän äkkiä? Ei kuule ongelmaa: puudutetaan, vauva tulee nopeasti ulos, saat sen siinä pussata ja isänsä hoitaa sitä kun laitetaan sut kasaan. Pystyviillon ajattelin tehdä."
"Onko kysyttävää?"
Melkoisen tyhjentäväähän tuo on. Kysymyksiä voi kuulemma esittää vielä esikäynnillä. Jos synnytys käynnistyy aikaisemmin, tehdään hätäsektio. Mitäpä tuohon toteamaan saati inisemään. Kai tässä alkaa sietää ihan hyvin itse kunkin rajallisia (ja ajoittain rajattomia) kommunikaatiokeinoja. Omalla tavallaan luottamusta herättää myös vaihtoehdottomuus. Mitäpä sitä pelleilemään jos pelleiltävää ei ole.
Että liitymme epäonnistuneiden ulkokäännösten loputtomaan sarjaan. Sektio vituttaa. Ja pelottaa. Lienee normaalia. Onko normaalia, että olo on jotenkin epäonnistunut?
Synnytystapa-arvioon siis läksin aamusta. Äitipolilla sain viettää ratkiriemukkaan puolituntisen idioottikätilön kanssa. Varmasti on ammattitaitoa ja hienosti löytyi vauva käyrällekin saman tien, mutta tilannetaju vain on hankala asia.
"Ai, sulla on isä kuollut. Mihin kuoli?" (Tämä siinä vaiheessa kun odoteltiin josko verenpaine tasaantuisi..)
"Onkin varmaan kurjaa kun ei oma isä ehtinyt vauvaa nähdä, voivoi."
"Sulla on ollut lähete vauvatiimiin, miksi et ole käynyt? Ai miten niin ei ollut sua varten?" (En ole vielä missään törmännyt niin uskomattomaan älyni aliarviointiin, lässytykseen ja jankkaamiseen kuin rouva VT:n pakeilla. Kävin kahdesti.)
"Mitä mietteitä sulla on synnytyksestä? Kyllä se vauva mun mielestä oli raivotarjonnassa kun äsken kokeilin, että varmasti saat synnyttää alateitse." (En kommentoinut mitään.)
"Ei yksikään vauva ole kohtuun jäänyt, ehhehehheheehhehe.."
"Tuleeko isä synnytykseen?"
"Kyllä se lopputulos on sitten vaivan arvoinen."
"Kehnot yöunet ovat vähän niinq valmistautumista siihen äitiyteen, kun pieni vauva ei tiedä mikä on päivä ja yö, hihhiehhehhih.."
"Aivan varmasti sitten masennut synnytyksen jälkeen, että siihen on hyvä varautua, hihih."
"Tässä on sulle vielä iltalukemista (printattu nivaska 'synnytyskivun lääkkeellinen hoito'). Ettei tarvitse internetin varassa olla."
Siirtyessäni odottamaan lääkäriä tajusin, että kätilökopista kuuluu jokainen sana odotustilaan varsin selkeästi. Että kivasti sai lauma äitejä ja isukkeja kuunnella ensin utelut elämäni tragedioista ja mitan tullessa täyteen erittäin asiallista vittuilua - minun taholtani.
Lääkäri oli sama vanha (nuori) herttainen erikoistuja, joka taas oli käsikopelolla sitä mieltä, että pää on tosi syvällä lantiossa. Katsoin parhaaksi ilmoittaa pään sijainnin hänelle, kun ei ultrallakaan meinannut löytyä. Hämmentyi. Saman tien sitten kerrottiin, että ulkokäännöstä pitää nyt yrittää ja etsittiin puhelinta. "Moi täältä polilta, ehditkö tehdä tänään yhden ulkokäännöksen? No kiva, mä laitan tulemaan. Moi.." Vielä kätevästi varmistus, että kohdunsuu on kiinni (ai saatana) ja istukan ultraus. "Sä voit mennä sinne synnytysosastolle".
Oletan, että tilanteessa saa olla hämmentynyt.
Osastolla istuin keinutuolissa kolme varttia odottamassa lääkäriä. Googletin ulkokäännöstä. Lääkäri ultrasi jälleen vauvan ja istukan, kertoi hoitajalle, että iske kanyyli käteen ja ventolinea hanuriin ja roikota. Ihmetteli, kun hillitysti itkaisin ja kertoi reippaasti, että nyt ei ole kuule vaihtoehtoja. Että synnytyssaliin vaan!
Siitä käyrille, pää kätevästi alaspäin, kanyyli käteen ja piikki perseeseen, ettei supista. Olisi ihan oikeasti ollut kiva kuulla paikan päällä mahdollisista riskeistä, vaihtoehdoista ja vaikka siitä, miksi se kanyyli oli asennettava. Ehhei. Reilun puolen tunnin päästä hinattiin ultramasiinaa ovesta sisään, törspeli seinään, emännän jalat koukkuun ja rouva Lääkäri puoliksi päälle vauvaa murjomaan. Täytyy tunnustaa, että sattui. Kesken pumppaamisen hoksasi tohtori kysyä, että ootko muuten käyny pissalla.
Ei kääntynyt.
"Ei tää täältä mihkään enää lähde. Se on niin syvällä lantiossa ettei irtoa millään. On varmaan ollut painetta?"
"Sulla on nyt kaksi vaihtoehtoa, kumman otat?"
"Ei tätä kuule aleta alakautta synnyttää, mä laitan sut leikkauslistalle."
"Ai, sua nyt itkettää. Tuliko vähän äkkiä? Ei kuule ongelmaa: puudutetaan, vauva tulee nopeasti ulos, saat sen siinä pussata ja isänsä hoitaa sitä kun laitetaan sut kasaan. Pystyviillon ajattelin tehdä."
"Onko kysyttävää?"
Melkoisen tyhjentäväähän tuo on. Kysymyksiä voi kuulemma esittää vielä esikäynnillä. Jos synnytys käynnistyy aikaisemmin, tehdään hätäsektio. Mitäpä tuohon toteamaan saati inisemään. Kai tässä alkaa sietää ihan hyvin itse kunkin rajallisia (ja ajoittain rajattomia) kommunikaatiokeinoja. Omalla tavallaan luottamusta herättää myös vaihtoehdottomuus. Mitäpä sitä pelleilemään jos pelleiltävää ei ole.
Että liitymme epäonnistuneiden ulkokäännösten loputtomaan sarjaan. Sektio vituttaa. Ja pelottaa. Lienee normaalia. Onko normaalia, että olo on jotenkin epäonnistunut?
24.5.2012
Kiltisti vain...
Raskausaikaan ilmeisesti kuuluu pötköttely erinäisissä terveydenhuollon instansseissa. Pötköttelinkin tänään jo heti aamusta paikallisen terveyskeskuksen laboratorion kopissa kovalla ohimenevään pötkötykseen suunnitellulla vuoteella (jumalauta että voi olla kipeänä) - minkäs muun kuin sokerirasituksen merkeissä. Huomautettakoon, että (netin raskauslaskurin mukaan) kasassa on viikkoja 35 + 6. Että jos se diabetes nyt pääsee niin ounou. Lopetan hiilarit kahdeksi viikoksi? Selevä. Kiitokset vielä neuvolalle tehokkaasta ajoituksesta!
Käyttäydyin piikitysten ajan kohteliaasti ja kiltisti enkä aukonut kenellekään päätä. Melkein voittajaolo!
Ettei kaikki vain sujuisi tasaiseen tahtiin, kuten joillakin koko elämä, piti tällekin päivälle kehittää kriisejä. Ensimmäistä kieltämättä oikein provosoin, sillä katsoin aamulla parhaaksi hillitä reisillä rehottavaa karvoitusta. Jännää on kun mitään ei näe. Sujui suuremmitta vaurioitta, mutta lähtökuopissa auto (joka kävi eilen verstaalla) ei käynnistynyt. Ilahduin ja anastin puolison auton.
Palattuani hyväntuulisena ja raikkaana TKsta kotiin, yhteensä 15 tunnin paaston ja sokerilitkuyökkäysten jälkeen oli puoliso ovella kertomassa, että keittiön vesiputket vuotaa. Kas kas. Putkirikkoja sattuu toki aina silloin tällöin siihen päivään saakka, kun saamme vihdoin kilpailutettua remontin ja ajettua sen loppuun ja maksettuakin, mutta vesi vapaalla jalalla aiheuttaa minussa aina kauhureaktion. Onneksi kiva ja jo tutuksi käynyt putkipoika selvitti asian ja hankki keittiöön uuden, kohtuuhintaisen hanankin - vaikka toivoin nättiä. Hän olisi tosin voinut ajoittaa saapumisensa hieman tahdikkaammin. Fiksu olo, kun tulee yllätetyksi mättämästä emergency-pakastepizzaa tomaattisoosit raskausmahan päällä.
Huomenna onkin heti aamusta ohjelmassa vierailu äitiyspolilla. Aiheena synnytystapa-arvio. Arvon vielä otanko puolison matkaan vaiko enkö. Toisaalta, mitä tuossa on arvioitavaa - pää on edelleen tissin alla ja kintut tiukasti lantiossa. Suhtaudun melkoisen epäluuloisesti kääntelyyn, vaikka mieluiten synnyttäisin alateitse pää-oikeaoppisesti-edellä-vauvan. Aktiivinen googletus on osoittanut, että synnyttääkseen alateitse perätilavauvan on äidin oltava motivoitunut ja yhteistyökykyinen. Jos olen kipeä ja minua pelottaa en ole kumpaakaan.
 |
| Pallo. |
23.5.2012
Erehdys
Minä olen erehtynyt hirvittävän syvästi. Syynä on kokemattomuuteni - olen aiemmin ostanut tontin vain kerran ja silloinkin kaiken hoiti välittäjä pankin kanssa.
Olen siis elellyt siinä käsittämättömän naiivissa tilassa, että minulle kerrotaan maapalan hinta, jonka maksan kun allekirjoitan kauppakirjan. Tuolloin saan palasen omistukseeni. Vähän niinkuin autokaupassa. Näin ymmärsin myös keskustellessani useampaankin otteeseen teknisen viraston edustajan kanssa puhelimitse. Summa alle 200 neliön nokkos-vuohenputki-risukasa-kompostista on mielipuolinen. Se ei kuitenkaan riitä. Päälle tulee lainhuudatuskuluja. Lisäksi on maksettava lähes 1000 euroa lohkomiskuluja. Että ei saatana.
Kaiken tämän opin vieraillessani teknisessä virastossa herra Herran, jonka suomenkieltä ymmärtääkseni jouduin ponnistelemaan varsin kovasti, luona. Hän ei osannut vastata kysymyksiini tai ei niitä ymmärtänyt. "Se tontti nyt rakennuskieltto." Selevä. Se oli jo tiedossa. Kysymys kuului paljonko saan rakennuslupaa kun koko tontti on kasassa. Että tunkekaa elävät ja toimivat kaksikielisyytenne jonnnekin, missä joku niihin vielä viitsii uskoa.
Kaupunki saa siis mielestäni ihan rauhassa pitää edelleen tuon 188 neliön tunkion, jota aion tästedes nimenomaan tunkiona käyttää. Sitä kun ei muille voi myydä ja toisten käyttöön ei saa luovuttaa. Olisin mielelläni ostotapahtuman jälkeen ihan pikku kaivinkoneella maapalan tasoittanut ja ottanut sievänä käyttöön, unohtamatta Berliner Mauer -tyyppistä aitaratkaisua naapurin junttilandian peittämiseksi, mutta antaa olla.
Kotikaupungissani tulee myyntiin parin seuraavan vuoden aikana noin 400 uutta tonttia. Teollisuusalueita avataan kaksi ja yhtä vanhaa kehitetään. Elinkeinoelämää on tuettava, julistetaan kaupungintalolla, röyhistetään rintaa ja nostetaan kaupunginjohtajan palkkaa 500 euroa kuukaudessa. Samaan aikaan opettajat lomautetaan, lapsille ei ole riittävästi päivähoitopaikkoja, kotihoidontuen kuntalisä on jo kauan sitten lakkautettu ja suomenkielisille lapsille ei ole esikoulutiloja.
On tämä saatana melkoinen lapsiperheiden onnela. Paikkaa tosin mainostetaan seuraavin, innostavin iskulausein (joissa on mielestäni jokaisessa kieli jotenkin päin helvettiä):
"Täällä asuu laatu"
"Koti on missä sydän asuu"
Alan varovaisesti kiinnostua siitä keskisuomalaisesta kunnasta, joka mainostaa itseään nimenomaan lapsiperheille uskomattomalla valttikortilla: "Meillä on uusi ja homeeton koulurakennus." Ei hassumpaa ja ainakin rehellistä.
Olen siis elellyt siinä käsittämättömän naiivissa tilassa, että minulle kerrotaan maapalan hinta, jonka maksan kun allekirjoitan kauppakirjan. Tuolloin saan palasen omistukseeni. Vähän niinkuin autokaupassa. Näin ymmärsin myös keskustellessani useampaankin otteeseen teknisen viraston edustajan kanssa puhelimitse. Summa alle 200 neliön nokkos-vuohenputki-risukasa-kompostista on mielipuolinen. Se ei kuitenkaan riitä. Päälle tulee lainhuudatuskuluja. Lisäksi on maksettava lähes 1000 euroa lohkomiskuluja. Että ei saatana.
Kaiken tämän opin vieraillessani teknisessä virastossa herra Herran, jonka suomenkieltä ymmärtääkseni jouduin ponnistelemaan varsin kovasti, luona. Hän ei osannut vastata kysymyksiini tai ei niitä ymmärtänyt. "Se tontti nyt rakennuskieltto." Selevä. Se oli jo tiedossa. Kysymys kuului paljonko saan rakennuslupaa kun koko tontti on kasassa. Että tunkekaa elävät ja toimivat kaksikielisyytenne jonnnekin, missä joku niihin vielä viitsii uskoa.
Kaupunki saa siis mielestäni ihan rauhassa pitää edelleen tuon 188 neliön tunkion, jota aion tästedes nimenomaan tunkiona käyttää. Sitä kun ei muille voi myydä ja toisten käyttöön ei saa luovuttaa. Olisin mielelläni ostotapahtuman jälkeen ihan pikku kaivinkoneella maapalan tasoittanut ja ottanut sievänä käyttöön, unohtamatta Berliner Mauer -tyyppistä aitaratkaisua naapurin junttilandian peittämiseksi, mutta antaa olla.
Kotikaupungissani tulee myyntiin parin seuraavan vuoden aikana noin 400 uutta tonttia. Teollisuusalueita avataan kaksi ja yhtä vanhaa kehitetään. Elinkeinoelämää on tuettava, julistetaan kaupungintalolla, röyhistetään rintaa ja nostetaan kaupunginjohtajan palkkaa 500 euroa kuukaudessa. Samaan aikaan opettajat lomautetaan, lapsille ei ole riittävästi päivähoitopaikkoja, kotihoidontuen kuntalisä on jo kauan sitten lakkautettu ja suomenkielisille lapsille ei ole esikoulutiloja.
On tämä saatana melkoinen lapsiperheiden onnela. Paikkaa tosin mainostetaan seuraavin, innostavin iskulausein (joissa on mielestäni jokaisessa kieli jotenkin päin helvettiä):
"Täällä asuu laatu"
"Koti on missä sydän asuu"
Alan varovaisesti kiinnostua siitä keskisuomalaisesta kunnasta, joka mainostaa itseään nimenomaan lapsiperheille uskomattomalla valttikortilla: "Meillä on uusi ja homeeton koulurakennus." Ei hassumpaa ja ainakin rehellistä.
22.5.2012
Oloja
Koetin kovasti pohtia, mistä tämänpäiväinen olotila on niin tuttu. Ehkä lähimmäs pääsee kehno, paskamainen krapula - eikä edellisiltana ole edes ollut kivaa.
Aamusta paineet kohollaan. Väsytti ja kiipesin takaisin nukkumaan. Kävin rekisteröimässä kuolinpesän peräkärryn nimiini, tiskillä entinen oppilas, joka kysyi onko minusta tullut äiti. Olihan se tiski korkea, mutta ei tästä mahasta pitäisi voida enää kovin pahasti erehtyä. Että ei oo tullu.
Koko päivän on kiukuttanut ja väsyttänyt. Paineet päin persettä heti aamusta. Päätä on särkenyt pienesti ja ikävästi. Päiväunien jälkeen tuli karsee nälkä ja sairaslomaa viettävä puoliso päästeli hakemaan ensiavuksi vietnamilaista mättöä. Sitä tofu med grönsaker tässä on nyt sitten ripuloitu pihalle viimeiset pari tuntia. Ja koko päivän on pitänyt kiukuta erityisesti omalle äidille, joka tarjoitui siivoamaan yläkerran ja loppujen lopuksi kitki ja huolsi puoli pihaa, kun sain hirvittävän reviiriahdistuksen siivouksesta.
Tekee mieli mennä nukkumaan neljättä kertaa tänään. Myrkytysoirelistasta saan onnistuneesti rastiteltua melkein kaikki kohdat, mutta en nyt jaksa alkaa reagoida asiaan. Hengitys on hankalaa. Ylävatsakin on mehevästi kipeä ja alavatsa kanssa - veikkaan syypääksi silti sitä tofulastia.
Krapula meni sentään ohi viimeistään parissa päivässä. Koska tämä loppuu?
Aamusta paineet kohollaan. Väsytti ja kiipesin takaisin nukkumaan. Kävin rekisteröimässä kuolinpesän peräkärryn nimiini, tiskillä entinen oppilas, joka kysyi onko minusta tullut äiti. Olihan se tiski korkea, mutta ei tästä mahasta pitäisi voida enää kovin pahasti erehtyä. Että ei oo tullu.
Koko päivän on kiukuttanut ja väsyttänyt. Paineet päin persettä heti aamusta. Päätä on särkenyt pienesti ja ikävästi. Päiväunien jälkeen tuli karsee nälkä ja sairaslomaa viettävä puoliso päästeli hakemaan ensiavuksi vietnamilaista mättöä. Sitä tofu med grönsaker tässä on nyt sitten ripuloitu pihalle viimeiset pari tuntia. Ja koko päivän on pitänyt kiukuta erityisesti omalle äidille, joka tarjoitui siivoamaan yläkerran ja loppujen lopuksi kitki ja huolsi puoli pihaa, kun sain hirvittävän reviiriahdistuksen siivouksesta.
Tekee mieli mennä nukkumaan neljättä kertaa tänään. Myrkytysoirelistasta saan onnistuneesti rastiteltua melkein kaikki kohdat, mutta en nyt jaksa alkaa reagoida asiaan. Hengitys on hankalaa. Ylävatsakin on mehevästi kipeä ja alavatsa kanssa - veikkaan syypääksi silti sitä tofulastia.
Krapula meni sentään ohi viimeistään parissa päivässä. Koska tämä loppuu?
21.5.2012
Lepo?
Kotilevossa paineet nousuun. Mahtavaa. Vika on toki kehnossa stressinhallintakyvyssäni ja siinä, että kiukkuan kaikesta heti. Aamun paras ja järkevin vitutus liittyy ammattijärjestön (muutenkin aivan käsittämättömän paskoihin) kotisivuihin ja kaatuneeseen kirjautumisjärjestelmään. Kallis liitto ja mitään ei saa.
Seuraavaksi tehtävälistalla on tonttikauppojen teko. Tietenkin. Nyt on pakko ostaa tuo kaupungin palanen pois, että saa Soinin Timppaa muistuttavan isäntämiehen pysymään loitompana omasta pihasta. Aktiivinen tarkkailu on osoittanut, että herra asustaa äitinsä tai tosi vanhan puuman kera. Jännittävää. Ehkä jään sittenkin hoitovapaalle ja toimin kolmen vuoden ajan aktiivikyttääjänä.
Oikeasti tonttikauppoja on hierottava rakennusoikeuden takia. Alkuperäiskuntoinen 50-luvun vaja ei enää selvinne ensi talvesta. Tilalle olisi järkevää rakentaa siis autokatos, autotalli tai uusi suurehko varasto. Silti sympaattista (ja aivan uskoattoman homeista) vajaa käy surku. Ehkä sen saisi sittenkin museoitua.
Sisätiloissa tulisi siivota. Odottelen josko äitini tulisi hinaamaan yläkerrasta alakertaan vanhan ja uskollisen (semipaskan) Kärcherin, joka tukkeutuu herkästi, muttei saatana ime muovimattoa lattiasta, kuten Dysoni. Kantaisin itse, mutku portaissa on hankala tepastella mahan toimiessa näkösuojana. Koen asian hieman riskialttiina.
Samalla on olohuoneen toinen osio rymsteerattava uuteen uskoon. Toisesta vierashuoneesta kannettiin alakertaan jo sänky, kehto pitää ruuvata kattoon kiinni ja pyörittää ruokapöytä (jonka äärellä on syöty ainakin kaksi kertaa - 2 x joulua) sopivaan nurkkaan. Roinan määrä ahdistaa jälleen jo valmiiksi, samoin paskainen parketti, paskaiset ikkunat, kissojen käyttämät ikkunanlautareitit jne. Ehkä kersa ei saa niin pahoja allergioita kun saa elellä iloisessa ja runsaassa bakteerifloorassa ja todennäköisesti leikkiä samoilla leluilla hurttien kanssa.
Jos lapsi suostuisi olemaan oikein päin saattaisi kodinhinkkaus olla ihan mielekästä tulevaa synnytystä ajatellen. Nyt ei oo. "Pesin tuossa keittiön sokkeleita niin lupsahti jalaka pihalle, saako soittaa lanssin?".
Raskaus hämärtää realismiani. Tosin tiedonpuute tukee hämärtymistä. Onneksi on keskustelupalstoja, jotka pullistelevat asiantuntijoista.
Seuraavaksi tehtävälistalla on tonttikauppojen teko. Tietenkin. Nyt on pakko ostaa tuo kaupungin palanen pois, että saa Soinin Timppaa muistuttavan isäntämiehen pysymään loitompana omasta pihasta. Aktiivinen tarkkailu on osoittanut, että herra asustaa äitinsä tai tosi vanhan puuman kera. Jännittävää. Ehkä jään sittenkin hoitovapaalle ja toimin kolmen vuoden ajan aktiivikyttääjänä.
Oikeasti tonttikauppoja on hierottava rakennusoikeuden takia. Alkuperäiskuntoinen 50-luvun vaja ei enää selvinne ensi talvesta. Tilalle olisi järkevää rakentaa siis autokatos, autotalli tai uusi suurehko varasto. Silti sympaattista (ja aivan uskoattoman homeista) vajaa käy surku. Ehkä sen saisi sittenkin museoitua.
Sisätiloissa tulisi siivota. Odottelen josko äitini tulisi hinaamaan yläkerrasta alakertaan vanhan ja uskollisen (semipaskan) Kärcherin, joka tukkeutuu herkästi, muttei saatana ime muovimattoa lattiasta, kuten Dysoni. Kantaisin itse, mutku portaissa on hankala tepastella mahan toimiessa näkösuojana. Koen asian hieman riskialttiina.
Samalla on olohuoneen toinen osio rymsteerattava uuteen uskoon. Toisesta vierashuoneesta kannettiin alakertaan jo sänky, kehto pitää ruuvata kattoon kiinni ja pyörittää ruokapöytä (jonka äärellä on syöty ainakin kaksi kertaa - 2 x joulua) sopivaan nurkkaan. Roinan määrä ahdistaa jälleen jo valmiiksi, samoin paskainen parketti, paskaiset ikkunat, kissojen käyttämät ikkunanlautareitit jne. Ehkä kersa ei saa niin pahoja allergioita kun saa elellä iloisessa ja runsaassa bakteerifloorassa ja todennäköisesti leikkiä samoilla leluilla hurttien kanssa.
Jos lapsi suostuisi olemaan oikein päin saattaisi kodinhinkkaus olla ihan mielekästä tulevaa synnytystä ajatellen. Nyt ei oo. "Pesin tuossa keittiön sokkeleita niin lupsahti jalaka pihalle, saako soittaa lanssin?".
Raskaus hämärtää realismiani. Tosin tiedonpuute tukee hämärtymistä. Onneksi on keskustelupalstoja, jotka pullistelevat asiantuntijoista.
20.5.2012
Koti
"Haluuksäkotiin?"
"Joo".
"No mee sitte. Mä katon ensin onko sulla lapsivettä".
"Selvä".
"On täälä."
"No kiva."
Tapasin siis sunnuntaiaamun kunniaksi lääkärin, jolla oli minua miellyttävä tapa kommunikoida. Tosin hänen selvityksensä kätilölle vauvani perätilasta ja siihen puuttumisesta eivät ilahduttaneet. "No voi sitä ehkä viikon tai parin päästä kääntää, mutta ei käännellä jos on myrkytysriskiä". No jee. Tämä siis siksi, että kätilö ei voinut uskoa vauvan oleskelevan väärinpäin. Hyvässä hengessä silti.
Ettätota. Makasin sairaalassa reippaat kaksi vuorokautta. Välillä hämyisässä huoneessa (jossa onneksi alun puolituntisen vaivautuneen keskustelun kotiinlähtöätekevän neljän lapsen minua nuoremman äidin kanssa, sai olla ihan itsekseen) vieraili verenpainemittari ja välillä kilisevä käyräilykone. Parin tunnin jälkeen alkaa eritys kummasti kolista päässä.
Ensimmäinen kätilö ihmetteli oikein ääneen, miksi vauvalle suositellaan BCG-rokotusta. Kertoi, että olivat kansliassa ihmetelleet asiaa ja tulleet tulokseen, että minulla täytyy olla ulkomaalainen mies. Katsoin emäntää monttu auki (että ihan oikeasti kehtaa edes tunnustaa mitä keskenään röhkivät) ja kerroin, että kyseessä on ihan ammatin takia tehty päätös. On ollut aika paljon oppilaita vuosien varrella, jotka ovat olleet melko intensiivisessä hoidossa kyseisen sairauden vuoksi. Meni emäntä hiljaiseksi ja kasvojen värikin punertui vähän.
Lauantaina vauvaa etsittiin mahasta oikein useamman ammattilaisen ja ammattiin aikovan voimin. On sitten kertakaikkiaan mahtavaa olla opetuskeissi. Pitää miettiä, että vauva istuu mahassa pepullaan ja sen selkä voi olla äidin selkää vasten. Joo, voihan sitä ajatella. Samanaikaisesti tuntuu, kun vauva on juntannut päänsä kylkiluiden alle ja kaivelee samalla toosaa pikku varpaillaan. Tuolloin on tosi kiva maata selällään ja kuunnella pahemmin irvistelemättä opiskelijan kitinää "emmäälöydämitään". Kerroin - ihan herttaiselle tytölle - että on se siellä, en ole nielaissut kokonaista koripalloa. Sitä ei edes hymyilyttänyt.
Lauantai-iltana havaitsin myös kätevästi oikeassa silmässäni räjähtäneen verisuonen. Suoritin havainnon pestessäni käsiä vessassa. Oli melkolailla pahan näköinen, paikalle hälyttämäni kätilö naureskeli, mutta kipitti kiltisti kysymään lääkäriltä onko syytä huoleen. No ei ollut. Hävetti.
On toki ihan hyvä vahvistaa äidin kokemusta ja kannustaa häntä havainnoimaan omaa kehoaan ja käytöstään, mutta kun aamuinen lääkäri neljättä kertaa hoki, että oikein hyvä että tulit tänne, niin ainakin minä epäluuloisena paskiaisena nuuhkin viestiin olevan koiran haudattuna. Toivottavasti olen väärässä. Minkäs minä sille teen, että osastolla paineet normalisoituivat, päänsäryt laantuivat, ylävatsakipu osoittautui kersan jumittuneeksi pääksi jne.
Kotona on sekaista ja melkoisen paskaista. Tekee mieli siivota. Tosin erehdyin tunkemaan mahaan pizzan, vaikka siellä on jo vauva. Parempiakin ideoita on ollut, mutta sairaalan kasviskeiton (no flavor whatsoever) päälle oli pakko mättää.
Huomenna olisi aika neuvolaan. Ajattelin soitella sinne aamulla, että onks pakko tulla.
Puoliso osti lauantaina itselleen perhefarmarin. Valmistautunee isyyteen.
"Joo".
"No mee sitte. Mä katon ensin onko sulla lapsivettä".
"Selvä".
"On täälä."
"No kiva."
Tapasin siis sunnuntaiaamun kunniaksi lääkärin, jolla oli minua miellyttävä tapa kommunikoida. Tosin hänen selvityksensä kätilölle vauvani perätilasta ja siihen puuttumisesta eivät ilahduttaneet. "No voi sitä ehkä viikon tai parin päästä kääntää, mutta ei käännellä jos on myrkytysriskiä". No jee. Tämä siis siksi, että kätilö ei voinut uskoa vauvan oleskelevan väärinpäin. Hyvässä hengessä silti.
Ettätota. Makasin sairaalassa reippaat kaksi vuorokautta. Välillä hämyisässä huoneessa (jossa onneksi alun puolituntisen vaivautuneen keskustelun kotiinlähtöätekevän neljän lapsen minua nuoremman äidin kanssa, sai olla ihan itsekseen) vieraili verenpainemittari ja välillä kilisevä käyräilykone. Parin tunnin jälkeen alkaa eritys kummasti kolista päässä.
Ensimmäinen kätilö ihmetteli oikein ääneen, miksi vauvalle suositellaan BCG-rokotusta. Kertoi, että olivat kansliassa ihmetelleet asiaa ja tulleet tulokseen, että minulla täytyy olla ulkomaalainen mies. Katsoin emäntää monttu auki (että ihan oikeasti kehtaa edes tunnustaa mitä keskenään röhkivät) ja kerroin, että kyseessä on ihan ammatin takia tehty päätös. On ollut aika paljon oppilaita vuosien varrella, jotka ovat olleet melko intensiivisessä hoidossa kyseisen sairauden vuoksi. Meni emäntä hiljaiseksi ja kasvojen värikin punertui vähän.
Lauantaina vauvaa etsittiin mahasta oikein useamman ammattilaisen ja ammattiin aikovan voimin. On sitten kertakaikkiaan mahtavaa olla opetuskeissi. Pitää miettiä, että vauva istuu mahassa pepullaan ja sen selkä voi olla äidin selkää vasten. Joo, voihan sitä ajatella. Samanaikaisesti tuntuu, kun vauva on juntannut päänsä kylkiluiden alle ja kaivelee samalla toosaa pikku varpaillaan. Tuolloin on tosi kiva maata selällään ja kuunnella pahemmin irvistelemättä opiskelijan kitinää "emmäälöydämitään". Kerroin - ihan herttaiselle tytölle - että on se siellä, en ole nielaissut kokonaista koripalloa. Sitä ei edes hymyilyttänyt.
Lauantai-iltana havaitsin myös kätevästi oikeassa silmässäni räjähtäneen verisuonen. Suoritin havainnon pestessäni käsiä vessassa. Oli melkolailla pahan näköinen, paikalle hälyttämäni kätilö naureskeli, mutta kipitti kiltisti kysymään lääkäriltä onko syytä huoleen. No ei ollut. Hävetti.
On toki ihan hyvä vahvistaa äidin kokemusta ja kannustaa häntä havainnoimaan omaa kehoaan ja käytöstään, mutta kun aamuinen lääkäri neljättä kertaa hoki, että oikein hyvä että tulit tänne, niin ainakin minä epäluuloisena paskiaisena nuuhkin viestiin olevan koiran haudattuna. Toivottavasti olen väärässä. Minkäs minä sille teen, että osastolla paineet normalisoituivat, päänsäryt laantuivat, ylävatsakipu osoittautui kersan jumittuneeksi pääksi jne.
Kotona on sekaista ja melkoisen paskaista. Tekee mieli siivota. Tosin erehdyin tunkemaan mahaan pizzan, vaikka siellä on jo vauva. Parempiakin ideoita on ollut, mutta sairaalan kasviskeiton (no flavor whatsoever) päälle oli pakko mättää.
Huomenna olisi aika neuvolaan. Ajattelin soitella sinne aamulla, että onks pakko tulla.
Puoliso osti lauantaina itselleen perhefarmarin. Valmistautunee isyyteen.
19.5.2012
Kyttäyksessä
Paineet otti ja räjähti eilen. Satuin olemaan jo valmiiksi asioimassa sairaalan liepeillä ja ammatti-ihmisen kehoituksesta soitin äitipolille. Käsky kävi käyrille.
Lääkäri oli paineista kovasti huolissaan, joten seuraava askel juhlan kunniaksi kuului luonnollisesti: osastolle seurantaan. Että tässä nyt persettä levitetään toista vuorokautta. Lapsella ilmeisesti asiat varsin hyvin - tosin se on jemmannut päänsä kylkiluitteni alle, mikä sattuu ja vaikeuttaa hengitystä. Harjoittelija etsi vartin sen sydänääniä. Oli kivaa.
Omat paineet on kuulemma ihan hyvät. Kiva. Muuta ei sitten ole kerrottukaan. Eilen jäi hoitajalta kertomatta myös mistä saa ruokaa. Alkoi illasta vähän heikottaa, kun aamupalan päälle saanut mitään koko päivänä. Ruokajääkaapin sijaan minulle esiteltiin kyllä kusijääkaappi.
Että pötkötän. Iphone on ehkä paras hankinta ikinä. Karsee koti-ikävä.
Saisikohan sitä polikliinisen sektion. Jos oikein ruikuttaisi.
Lääkäri oli paineista kovasti huolissaan, joten seuraava askel juhlan kunniaksi kuului luonnollisesti: osastolle seurantaan. Että tässä nyt persettä levitetään toista vuorokautta. Lapsella ilmeisesti asiat varsin hyvin - tosin se on jemmannut päänsä kylkiluitteni alle, mikä sattuu ja vaikeuttaa hengitystä. Harjoittelija etsi vartin sen sydänääniä. Oli kivaa.
Omat paineet on kuulemma ihan hyvät. Kiva. Muuta ei sitten ole kerrottukaan. Eilen jäi hoitajalta kertomatta myös mistä saa ruokaa. Alkoi illasta vähän heikottaa, kun aamupalan päälle saanut mitään koko päivänä. Ruokajääkaapin sijaan minulle esiteltiin kyllä kusijääkaappi.
Että pötkötän. Iphone on ehkä paras hankinta ikinä. Karsee koti-ikävä.
Saisikohan sitä polikliinisen sektion. Jos oikein ruikuttaisi.
16.5.2012
Luovuus
Kuten todettua, kipaisin työkeikalla eilen. Tilaisuudessa luennoitiin luovuudesta (ja sen yhteydestä yrittäjyyteen, yäk) ja olen edelleen varsin yllättynyt tasosta. Luento oli oikeasti hyvä. Toisaalta, esitystä aiheesta kuin aiheesta seuraa jos asian esittäjä on asiansa asiantuntija, ei pelkää yleisöään eikä jää piileskelemään ppt-kasan taakse, ääni väristen/kyllästyneenä.
Luovuus on siis taitoa ja kykyä nähdä asioita eri näkövinkkeleistä ja intuitiivista suunnistusta informaatiotulvassa. Selvä. Välillä on palattava maan pinnalle ihmettelemään realiteetteja, sitten saa taas liitää. Näin saadaan aikaiseksi hyvä ja luova yrittäjä.
Valitettavasti kohderyhmällä taisi mennä ohitse anneista parhain: se, että koulu ei tapakaan luovuutta. Näin on väitetty ja väitetään edelleen, enkä itse ole koskaan oikein tajunnut mihin se perustuu. No ei mihinkään. Kymmenen vanhana lapsonen alkaa ajatella loogisesti ja siirtyy ajatuskuvioissaan aikuisempaan maailmaan. Tuolloin villi ja hölmö maailmankatselutapa luonnostaan rajoittuu. Tämä tapahtuu ilmeisesti myös ilman koulua.
Olenko minä sitten luova? En kovin. Pitääkö kaikkien olla luovia? Tuskin. Luovuudella arvellaan valtakunnantasolla olevan hurjaa merkitystä kansantalouden ja yrittäjyyden suhteen. Toki. Asia nyt vain on niin, että kaikki eivät ole matemaattisesti tai musiikillisesti lahjakkaita, eivät siis myöskään luovasti lahjakkaita. Harmillista.
Onko sitten kaikki luovuus käytettävä aina ja ikuisesti samantien hyväksi? Onko ajatus siitä, että opiskelisi niiden hauskojen ja luovien ammattien (joiden harjoittajille on ainakin kolme paikkaa vuosittain auki) sijaan tai lisäksi jotain, millä elättää itsensä ja perheensä. Joillakin aloilla on vain oltava oikein kuvottavan luova ja aktiivinen pärjätäkseen ja hankkiakseen elantonsa. Jos luova voisikin olla vasta vapaa-ajalla?
Näin. Ugh, jne.
Luovuus on siis taitoa ja kykyä nähdä asioita eri näkövinkkeleistä ja intuitiivista suunnistusta informaatiotulvassa. Selvä. Välillä on palattava maan pinnalle ihmettelemään realiteetteja, sitten saa taas liitää. Näin saadaan aikaiseksi hyvä ja luova yrittäjä.
Valitettavasti kohderyhmällä taisi mennä ohitse anneista parhain: se, että koulu ei tapakaan luovuutta. Näin on väitetty ja väitetään edelleen, enkä itse ole koskaan oikein tajunnut mihin se perustuu. No ei mihinkään. Kymmenen vanhana lapsonen alkaa ajatella loogisesti ja siirtyy ajatuskuvioissaan aikuisempaan maailmaan. Tuolloin villi ja hölmö maailmankatselutapa luonnostaan rajoittuu. Tämä tapahtuu ilmeisesti myös ilman koulua.
Olenko minä sitten luova? En kovin. Pitääkö kaikkien olla luovia? Tuskin. Luovuudella arvellaan valtakunnantasolla olevan hurjaa merkitystä kansantalouden ja yrittäjyyden suhteen. Toki. Asia nyt vain on niin, että kaikki eivät ole matemaattisesti tai musiikillisesti lahjakkaita, eivät siis myöskään luovasti lahjakkaita. Harmillista.
Onko sitten kaikki luovuus käytettävä aina ja ikuisesti samantien hyväksi? Onko ajatus siitä, että opiskelisi niiden hauskojen ja luovien ammattien (joiden harjoittajille on ainakin kolme paikkaa vuosittain auki) sijaan tai lisäksi jotain, millä elättää itsensä ja perheensä. Joillakin aloilla on vain oltava oikein kuvottavan luova ja aktiivinen pärjätäkseen ja hankkiakseen elantonsa. Jos luova voisikin olla vasta vapaa-ajalla?
Näin. Ugh, jne.
15.5.2012
Lomaan nitistetty
Tulihan se kunnon ahdistus kun hetken malttoi odottaa. Ei juuri huvita tehdä mitään, saati että voisi tehdä, kun kipeää tekee joka tapauksessa. Vituttaa, itkettää ja ahdistaa. Olihan se odotettavissa, mutta olisi voinut jättää väliinkin.
Paineet sain komeasti aamusella nousuun, mutta tasoittui keskittymällä pysyttelyyn makuuasennossa. Verenpainetta nosti osaltaan tutustumiseni minulle vihdoin (sosiaalipornonkärkkyjien kehoituksesta tilaamaani) äidinkielelleni käännettyyn dokumenttiin - minusta. Nostaahan se paineita, kun paperillakin ihmetellään, miksi masentunut ei keskeytä raskauttaan ja suhtautuu kehnoon kielitaitoon arvostellen.
Koska kotonaluuhaaminen ahdistaa, menen iltasella keikalle. Tosin sillä varauksella, että saan itkuisuuden kuriin. Sinänsä ei kiinnosta paskaakaan, mutta helppoa rahaa on tiedossa. Rahantulo kun jokseenkin ikävästi katkolla ennen kuin kela armollisesti, mahdollisesti minulle äitiydestä maksaa.
 |
| Anjan PM on vaan niin hyvä. |
Joku oli jollekin vanhalle keskustelupalstalle listannut vinkkejä äitiyslomailijan yksinäisyyteen. Kannattaa laitella kotia ja lukea kirjoja, joita on aina pitänyt lukea, mutta tilaisuus on jäänyt uupumaan. (Samainen kirjoittaja suositteli myös lenkkeilyä ystävien kanssa - hohhoijaa).
Itse en juuri viitsi lukea kirjoja, joita en aikaisemmin ole lukenut. Ne sisältävät valtavan riskin, että sisältö onkin paskaa.
On ilmeisesti hirveän itsekästä ja sairasta edes ajatella, että pahinta mitä voisi tapahtua on, että joutuisin olemaan lapsen esikouluikään sen kanssa kotona. Ei jumalauta.
14.5.2012
Tuulee
Ei saatana, eka lomapäivä - korostan, ettei toki vielä äitiysloma - ja kiristää. Pihalla on kettumainen ilma, vaikka nättiä luvattiin. Onhan se kiva selittää sääkartan äärellä, että on lämmintä, kun puuska tuulee reippaat 20 m/s. Ei oo lämmin. Mitä helvettiä minä loppujen lopuksi olisin pihalla edes puuhaillut? Korjaillut tuulessa paloiksi päätyneen muovisen kompostin?
Sen sijaan kävin verotoimistossa perukirjan kanssa. Ohjeiden mukaan perukirja on tietyssä ajassa toimitettava verotoimistoon. Neiti Veroneuvoja (tarkistin tittelin ovesta) näytti hämmentyneeltä lasiseinänsä takana, kun ojensin hänelle paperipinon ja tiedustelin, että saako tästä jonkin kuitin, että on perille toimitettu. "Se pitä kyllä lähettä täältä pois", tuumi neiti Veroneuvoja ja selitti vielä perään, että "minä en näistä tietä mitään".
Minulle tarjottiinkin harvinaislaatuinen mahdollisuus päästä verotoimiston lukittuun käytävään asiantuntijan puheille. "Minä piippa sulle ovi aukki". Rouva Asiantuntija vaikutti harmistuneelta vierailusta, tarttui paperipinoon, tiedusteli kyllästyneenä onko minulla jotain ongelmia asian suhteen. Vakuutin ettei, sillä olen noudattanut verohallinnon verkkosivuilta löytyviä ohjeita kirjan laatimisessa ja kaikki liitteetkin ovat mukana (ei tosin kuitit - eihän niitä tuloveroilmoitukseenkaan teipata). "No me soitetaan sulle jos on jotain ongelmaa". Tiedustelin, että eikö rouva voi saman tien katsoa onko nippu kunnossa kun on vähän muutakin menossa kuin puhelun odottelu (osoitin mahaa). Ei mennyt perille. "No emmäny ehdi, me soitetaan sitten."
Kiitos valtio tästä huikeasta palvelusta. Toivottavasti saan asioida pian uudelleen. Hienoa, että lakisääteisestä toimituksesta ei yksi virkailija "tiedä mitään" ja toinen ei suostu kertomaan. Eikö näitä vuosittain joka tapauksessa tule käsittelyyn tuhansia?
Reissun jälkeen söin kasan hyviä voileipiä ja menin nukkumaan. Unien jälkeen söin kipollisen hernaria (miksei mulla voi olla ihania, eksoottisia raskausmielihaluja, joista kihertää ja muistella vuosien kuluttua, että olipa hupsua) ja aion palata nukkumaan. En keksi muutakaan.
Jännittävää.
Sen sijaan kävin verotoimistossa perukirjan kanssa. Ohjeiden mukaan perukirja on tietyssä ajassa toimitettava verotoimistoon. Neiti Veroneuvoja (tarkistin tittelin ovesta) näytti hämmentyneeltä lasiseinänsä takana, kun ojensin hänelle paperipinon ja tiedustelin, että saako tästä jonkin kuitin, että on perille toimitettu. "Se pitä kyllä lähettä täältä pois", tuumi neiti Veroneuvoja ja selitti vielä perään, että "minä en näistä tietä mitään".
Minulle tarjottiinkin harvinaislaatuinen mahdollisuus päästä verotoimiston lukittuun käytävään asiantuntijan puheille. "Minä piippa sulle ovi aukki". Rouva Asiantuntija vaikutti harmistuneelta vierailusta, tarttui paperipinoon, tiedusteli kyllästyneenä onko minulla jotain ongelmia asian suhteen. Vakuutin ettei, sillä olen noudattanut verohallinnon verkkosivuilta löytyviä ohjeita kirjan laatimisessa ja kaikki liitteetkin ovat mukana (ei tosin kuitit - eihän niitä tuloveroilmoitukseenkaan teipata). "No me soitetaan sulle jos on jotain ongelmaa". Tiedustelin, että eikö rouva voi saman tien katsoa onko nippu kunnossa kun on vähän muutakin menossa kuin puhelun odottelu (osoitin mahaa). Ei mennyt perille. "No emmäny ehdi, me soitetaan sitten."
Kiitos valtio tästä huikeasta palvelusta. Toivottavasti saan asioida pian uudelleen. Hienoa, että lakisääteisestä toimituksesta ei yksi virkailija "tiedä mitään" ja toinen ei suostu kertomaan. Eikö näitä vuosittain joka tapauksessa tule käsittelyyn tuhansia?
Reissun jälkeen söin kasan hyviä voileipiä ja menin nukkumaan. Unien jälkeen söin kipollisen hernaria (miksei mulla voi olla ihania, eksoottisia raskausmielihaluja, joista kihertää ja muistella vuosien kuluttua, että olipa hupsua) ja aion palata nukkumaan. En keksi muutakaan.
Jännittävää.
13.5.2012
Ä-päivän asennot
Hyvin rajoittuneessa lähisuvussa on se etu, että en ole tänäkään vuonna joutunut vierailemaan mummojen ja fammujen luona. Puoliso senkin edestä. Aloitti jo eilen. Muistelisin, että lapsena ja teininä mummuloissa vierailu oli ahdistavaa, piinallista ja loputonta. Kas kummaa, kyse oli isäni sukulaisista. Sinänsä mielestäni on hienoa, että puoliso viettää aikaa sukulaistensa kanssa; voisi viettää enemmänkin. Itse pyrin välttämään vapaa-ajalla oleskelua seurassa, jossa en viihdy - en siis juuri sukuloi, varsinkaan omieni parissa.
Äitienpäivän kunniaksi oma äiti kävi touhuamassa kukkapenkin kimpussa. Ilahdutti. Toi pöntöllisen jäätelöä ja luovutin lahjan, jota en ollut paketoinut.
Koin eilen ensimmäisen lomapäivän (tosin voidaanko viikonloppu laskea lomiksi) kunniaksi pesänrakennuskohtauksen. Tyhjäsin keittiön kaappeja täysin turhista astioista. Tavallaan toki kirpaisi sijoittaa ikivanhoja arabioita kellarilepoon, mutta jos niitä ei ole kertaakaan tässä talossa tarvittu, niin en kyllä perkele hyllytilaa niille suo. En myöskään lajitelmalle erilaisia kahvimukeja (suurin osa parittomia tai rumia), joita pelkästään kuivauskaapista poistin toistakymmentä. Laatikkoon ja loppusijoitukseen päätyi myös epämääräinen lajitelma viini-, viski-, snapsi- ja mehu(tms.)laseja. Ei ole viimeaikoina tullut nautittua mitään noista.
Oletan, että tilaa tarvitaan loputtomalle tuttipullo-, vastike-, mikälie-rumballe, josta on hankalaa selvitä hengissä. Pitääkö vastikkeita hamstrata kaappeihin etukäteen? Vaippoja hankin paketin ja koin marketin hyllyjen edessä lievää pakokauhua.
Hetkellinen puuhailutarve luonnollisesti kostautui komeina ja hartaina supistuksina. Jo itse prosessin aikana raivausta haittasi jatkuva toosan potkiminen ja toisaalta pään hakkaaminen palleaan. Ei käänny, ei. En tosin käänny minäkään, en sohvalla saati sängyssä. Samassa asennossa jahnaaminen sattuu kaiken lisäksi edelleen hauskasti niveliin. Välillä on jännittävää arvuutella että pääseekö oikein kunnon supistus vai kenties kivulias pieru. Istuminen on ajoittain kivuliasta selkäkolotusten, ajoittain lapsen asentojen ansiosta. Närästystä esiintyy vuorokaudessa noin 20 tuntia. Rennie auttaa toisinaan, gaviscon aiheuttaa oksennusta.
Mikäli onnistun löhöämään riittävän pitkään vasemmalla kyljellä, saattaa lapsen pää hetkellisesti päätyä vasemman kyljyksen suuntaan. Noustessa seisomaan hän muljahtaa takaisin alkuasetelmiin - suorahkoon linjaan alaspäin oikeasta tissistä. Pää ylimpänä - tietenkin. Lapsen hanuri ei havaintojeni mukaan liiku ja potkut osuvat edelleen varsin napakasti alakertaan. "Saattaa se ehkä siitä vielä kääntyä". Wäre nett.
Tehokas googletus paljasti muutamia jumppaohjeita (ja liudan mahdollisia syitä perätilalle). Printtasin ohjeista oikein kuvan, mutta kärsin jälleen lievästä epäluulosta. Ehkä ei ole järkevää ainakaan yksin kotona alkaa roikkua polvet sohvalla, naama lattiassa -asennossa. Saman voisi ilmeisesti toteuttaa portaissa, minkä koen olosuhteet huomioon ottaen vielä typerämpänä. Silloin joskus nuorena tuli kokeiltua vaikka mitä veikeää, mutta jumalattoman ison ja kipeän pallomahan kera vauvankääntöasento ei juuri houkuta.
Kerään siis rohkeutta roikkumiseen - todennäköisesti levittämällä persettä sohvalla. Samalla voi tehdä hauiskääntöjä kaukosäätimellä.
Äitienpäivän kunniaksi oma äiti kävi touhuamassa kukkapenkin kimpussa. Ilahdutti. Toi pöntöllisen jäätelöä ja luovutin lahjan, jota en ollut paketoinut.
Koin eilen ensimmäisen lomapäivän (tosin voidaanko viikonloppu laskea lomiksi) kunniaksi pesänrakennuskohtauksen. Tyhjäsin keittiön kaappeja täysin turhista astioista. Tavallaan toki kirpaisi sijoittaa ikivanhoja arabioita kellarilepoon, mutta jos niitä ei ole kertaakaan tässä talossa tarvittu, niin en kyllä perkele hyllytilaa niille suo. En myöskään lajitelmalle erilaisia kahvimukeja (suurin osa parittomia tai rumia), joita pelkästään kuivauskaapista poistin toistakymmentä. Laatikkoon ja loppusijoitukseen päätyi myös epämääräinen lajitelma viini-, viski-, snapsi- ja mehu(tms.)laseja. Ei ole viimeaikoina tullut nautittua mitään noista.
Oletan, että tilaa tarvitaan loputtomalle tuttipullo-, vastike-, mikälie-rumballe, josta on hankalaa selvitä hengissä. Pitääkö vastikkeita hamstrata kaappeihin etukäteen? Vaippoja hankin paketin ja koin marketin hyllyjen edessä lievää pakokauhua.
Hetkellinen puuhailutarve luonnollisesti kostautui komeina ja hartaina supistuksina. Jo itse prosessin aikana raivausta haittasi jatkuva toosan potkiminen ja toisaalta pään hakkaaminen palleaan. Ei käänny, ei. En tosin käänny minäkään, en sohvalla saati sängyssä. Samassa asennossa jahnaaminen sattuu kaiken lisäksi edelleen hauskasti niveliin. Välillä on jännittävää arvuutella että pääseekö oikein kunnon supistus vai kenties kivulias pieru. Istuminen on ajoittain kivuliasta selkäkolotusten, ajoittain lapsen asentojen ansiosta. Närästystä esiintyy vuorokaudessa noin 20 tuntia. Rennie auttaa toisinaan, gaviscon aiheuttaa oksennusta.
Mikäli onnistun löhöämään riittävän pitkään vasemmalla kyljellä, saattaa lapsen pää hetkellisesti päätyä vasemman kyljyksen suuntaan. Noustessa seisomaan hän muljahtaa takaisin alkuasetelmiin - suorahkoon linjaan alaspäin oikeasta tissistä. Pää ylimpänä - tietenkin. Lapsen hanuri ei havaintojeni mukaan liiku ja potkut osuvat edelleen varsin napakasti alakertaan. "Saattaa se ehkä siitä vielä kääntyä". Wäre nett.
Tehokas googletus paljasti muutamia jumppaohjeita (ja liudan mahdollisia syitä perätilalle). Printtasin ohjeista oikein kuvan, mutta kärsin jälleen lievästä epäluulosta. Ehkä ei ole järkevää ainakaan yksin kotona alkaa roikkua polvet sohvalla, naama lattiassa -asennossa. Saman voisi ilmeisesti toteuttaa portaissa, minkä koen olosuhteet huomioon ottaen vielä typerämpänä. Silloin joskus nuorena tuli kokeiltua vaikka mitä veikeää, mutta jumalattoman ison ja kipeän pallomahan kera vauvankääntöasento ei juuri houkuta.
Kerään siis rohkeutta roikkumiseen - todennäköisesti levittämällä persettä sohvalla. Samalla voi tehdä hauiskääntöjä kaukosäätimellä.
11.5.2012
Valmis
Hanke on osaltani valmis. Tästäkin huolimatta aion lusmuta vielä muutamia tunteja työmaalla, kun kerran perille saakka ajelin.
Seuraava hanke piti tehokkaasti hereillä viime yön. Nousin viidesti vessaan. Käyntien välillä heräilin supistuksiin. Asentoa vaihtaessa meinasi pariin kertaan päästä paniikki - arvelin lantion jonkin osan luiskahtaneen paikoiltaan. Lapsiparka möyri jokseenkin tehokkaasti, minkä voisi tulkita kääntymisyritykseksi, mutta ei se ressukka kinttujaan saanut riittävän ylös. Yrityksestä ei voi moittia, mutta arvostaisin onnistumista.
Jään siis ensin lomalle, sitten vasta äitiyslomalle. Yritän toimia melko vähin äänin. Vein kahvihuoneeseen pari paketillista Lidlin pikkuruisia suklaasuukkoja. Paketin kyljestä saavat emännät tiirata kalorikertymää. Sinänsä paikalta liukeneminen on helppoa, en varsinaisesti ole ollut osa työyhteisöä vaan väärän alan edustaja, joka on paikalla, mutta jonka hommista juuri kukaan ei tiedä mitään. Näin on helppo väistää vaivautuminen. En pidä työpaikalla halailusta.
Että heihei päivätyö, tulee kyllä ikävä.
Seuraava hanke piti tehokkaasti hereillä viime yön. Nousin viidesti vessaan. Käyntien välillä heräilin supistuksiin. Asentoa vaihtaessa meinasi pariin kertaan päästä paniikki - arvelin lantion jonkin osan luiskahtaneen paikoiltaan. Lapsiparka möyri jokseenkin tehokkaasti, minkä voisi tulkita kääntymisyritykseksi, mutta ei se ressukka kinttujaan saanut riittävän ylös. Yrityksestä ei voi moittia, mutta arvostaisin onnistumista.
Jään siis ensin lomalle, sitten vasta äitiyslomalle. Yritän toimia melko vähin äänin. Vein kahvihuoneeseen pari paketillista Lidlin pikkuruisia suklaasuukkoja. Paketin kyljestä saavat emännät tiirata kalorikertymää. Sinänsä paikalta liukeneminen on helppoa, en varsinaisesti ole ollut osa työyhteisöä vaan väärän alan edustaja, joka on paikalla, mutta jonka hommista juuri kukaan ei tiedä mitään. Näin on helppo väistää vaivautuminen. En pidä työpaikalla halailusta.
Että heihei päivätyö, tulee kyllä ikävä.
10.5.2012
Flunssattaa
Kehno olo. Nokka yrittää kuivasti tukkoon, silmät on väsyt, kurkussa kumma möhnä aamusta. Pieni päänsärky ja ensimmäistä kertaa viikkoihin heräsin vasta kellonsoittoon. Outoa. Ehkäpä siis tänään on se viimeinen työpäivä. En ole varma toivonko olotilaan syyllistyvän flunssan, allergian vaiko jonkin muun, (mikä?). Allergiakausi toistuu noin neljän vuoden välein. Perkele.
Kävin eilen neuvolassa, koska äitipolilta käskettiin käydä siellä. Selevä. Radio odotushuoneessa pauhasi ruotsinkielistä keskusteluohjelmaa eri suomenruotsin murteista; aihe, joka periaatteessa vanhaa lingvistiä kiinnostaa, mutta olo oli kuin ruotsinkielen ylioppilaskuuntelussa (tai vastaavan harjoituksissa). Puuttui vain rasti-ruutuun-vihkonen, josta olisi saanut ruksata vaihtoehdon c) utmaning.
Neuvolassa osasin muutoin käyttäytyä hyvin. Paineet oli kivasti jokseenkin normaalihkot, turvotukselle en oikein iltapäivästä voi mitään. Lapsen asennolle kuulin ihan uuden ilmaisun (mikä on kai kauniimpi kuin perse-edellä-maailmaan-tarjonta) - jalkatarjonta. Polilta oli lähetetty neuvolaan lappu, mistä tyttö oli innoissaan. Viralliseen lappuun oli tosin kirjattu lähes 500 grammaa lievempi painoarvio kuin neuvolakorttiin, minkä koen hämmentävänä. Voisiko asiakkaalle selittää missä mennään? Onhan tiedonrippeiden keräilyssä toki aktiviteettia kerrakseen, mutta pimennossapitely ärsyttää. Liittynee valtasuhteisiin tai vanhentuneisiin käytäntöihin.
Joka tapauksessa, paineita on seurattava. Niiden rajuhkolle vaihtelulle ei osattu antaa selitystä (kysyin huvikseni, en selvitystä arvellutkaan saavani). Paineita on siis seurattava, mutta niistä ei saa hermostua, ettei lapsi ahdistu. Totajoo. Minä jättäisin ahdistuskiellot lapsen näkökulmasta mainitsematta - niistä vasta ahdistuukin. Veikkaisin, että tälle kersalle äidin ahdistus on jo normaalitila.
Jonkin tutkimuksen mukaan äidin masennus lisää kehitysviivästymän riskiä 50 prosenttia. En ole vielä mistään löytänyt tietoa, mihin tämä varsinaisesti perustuu? Stressihormoneihin vaiko päihderiskeihin vai lääkkeisiin vai mihin? Uhkailua piisaa, mutta perusteita ei. Kiukuttaa ja nukuttaa.
Kävin eilen neuvolassa, koska äitipolilta käskettiin käydä siellä. Selevä. Radio odotushuoneessa pauhasi ruotsinkielistä keskusteluohjelmaa eri suomenruotsin murteista; aihe, joka periaatteessa vanhaa lingvistiä kiinnostaa, mutta olo oli kuin ruotsinkielen ylioppilaskuuntelussa (tai vastaavan harjoituksissa). Puuttui vain rasti-ruutuun-vihkonen, josta olisi saanut ruksata vaihtoehdon c) utmaning.
Neuvolassa osasin muutoin käyttäytyä hyvin. Paineet oli kivasti jokseenkin normaalihkot, turvotukselle en oikein iltapäivästä voi mitään. Lapsen asennolle kuulin ihan uuden ilmaisun (mikä on kai kauniimpi kuin perse-edellä-maailmaan-tarjonta) - jalkatarjonta. Polilta oli lähetetty neuvolaan lappu, mistä tyttö oli innoissaan. Viralliseen lappuun oli tosin kirjattu lähes 500 grammaa lievempi painoarvio kuin neuvolakorttiin, minkä koen hämmentävänä. Voisiko asiakkaalle selittää missä mennään? Onhan tiedonrippeiden keräilyssä toki aktiviteettia kerrakseen, mutta pimennossapitely ärsyttää. Liittynee valtasuhteisiin tai vanhentuneisiin käytäntöihin.
Joka tapauksessa, paineita on seurattava. Niiden rajuhkolle vaihtelulle ei osattu antaa selitystä (kysyin huvikseni, en selvitystä arvellutkaan saavani). Paineita on siis seurattava, mutta niistä ei saa hermostua, ettei lapsi ahdistu. Totajoo. Minä jättäisin ahdistuskiellot lapsen näkökulmasta mainitsematta - niistä vasta ahdistuukin. Veikkaisin, että tälle kersalle äidin ahdistus on jo normaalitila.
Jonkin tutkimuksen mukaan äidin masennus lisää kehitysviivästymän riskiä 50 prosenttia. En ole vielä mistään löytänyt tietoa, mihin tämä varsinaisesti perustuu? Stressihormoneihin vaiko päihderiskeihin vai lääkkeisiin vai mihin? Uhkailua piisaa, mutta perusteita ei. Kiukuttaa ja nukuttaa.
8.5.2012
Lopun alkuja
Taisi päästä ehkä viimeinen työpäivä tänään. Ankaraa seuraajieni perehdytystä projektin jatkokiemuroihin. Parasta oli intialainen lounas. Pieksi työmaaruokalassa nautitun pussipuuron omenalla.
Valitettavasti päivään sisältyi kovin runsaasti juoksentelua paikasta toiseen, myös pitkin kaupunkia, mikä alkaa tuntua - lantiossa. Päivän päätteeksi äitiyspoli ystävällisesti tavoitteli minua (jättäen myös vastaajaan viestin, jossa arvosteltiin kovaan ääneen suhdettani neuvolaan ja verikokeisiin - puhelimenkäyttöä sietäisi ehkä siellä vähän harjoitella jos haluaa kälättää tavoiteltavasta ääneen). Tavoittelin takaisin, soiton aiheena oli neuvolasta polille saapunut pino lähetteitä, jotka koettiin mystisiksi. En osannut valitettavasti kertoa, miksi niitä on niin monta - saati lähetetty ollenkaan, minkä jälkeen vointiakin tiedusteltiin ihan asiallisesti. Ihan kaikkea minä en keksi itse.
Synnytystapa-arviota (tällä kertaa nimellä kontrollikäynti - kuka näissä pysyy mukana) aikaistettiin viikolla. Komennus kävi myös levätä ja mitata ahkerasti paineita. Jos alapaine nousee yli 90, tulee läksiä polille. Kun tulin kotiin se oli kyllä yli sadan, mutta lepäilin sen alas. Mene ja tiedä. Käyn huomenna neuvolassa kusella ja jos sitä ennen on kehno olo, päästelen polille.
Että tänään oli ehkä viimeinen työpäivä. Ehkä se on huomenna. Ehkä perjantaina. Määh.
Joko mun pitää pakata se synnytyskassi?
Ja saako sitä kutsua synnytyskassiksi jos tuo on edelleen pyrkimässä varpaat edellä maailmalle?
Valitettavasti päivään sisältyi kovin runsaasti juoksentelua paikasta toiseen, myös pitkin kaupunkia, mikä alkaa tuntua - lantiossa. Päivän päätteeksi äitiyspoli ystävällisesti tavoitteli minua (jättäen myös vastaajaan viestin, jossa arvosteltiin kovaan ääneen suhdettani neuvolaan ja verikokeisiin - puhelimenkäyttöä sietäisi ehkä siellä vähän harjoitella jos haluaa kälättää tavoiteltavasta ääneen). Tavoittelin takaisin, soiton aiheena oli neuvolasta polille saapunut pino lähetteitä, jotka koettiin mystisiksi. En osannut valitettavasti kertoa, miksi niitä on niin monta - saati lähetetty ollenkaan, minkä jälkeen vointiakin tiedusteltiin ihan asiallisesti. Ihan kaikkea minä en keksi itse.
Synnytystapa-arviota (tällä kertaa nimellä kontrollikäynti - kuka näissä pysyy mukana) aikaistettiin viikolla. Komennus kävi myös levätä ja mitata ahkerasti paineita. Jos alapaine nousee yli 90, tulee läksiä polille. Kun tulin kotiin se oli kyllä yli sadan, mutta lepäilin sen alas. Mene ja tiedä. Käyn huomenna neuvolassa kusella ja jos sitä ennen on kehno olo, päästelen polille.
Että tänään oli ehkä viimeinen työpäivä. Ehkä se on huomenna. Ehkä perjantaina. Määh.
Joko mun pitää pakata se synnytyskassi?
Ja saako sitä kutsua synnytyskassiksi jos tuo on edelleen pyrkimässä varpaat edellä maailmalle?
7.5.2012
Luvat kuntoon
Suomi on siitä erinomainen maa, että ihan penskasta lähtien tällä oppii pyytämään luvan asiaan kuin asiaan. Päiväkodissa piti muistaakseni kysyä saako ottaa hyllystä kirjan (päiväkoti oli jokseenkin vanhoillinen ja tunnelmaltaan kireä) ja saako mennä leikkimään. Koulussa opittiin pyytämään kauniisti lupaa vessassa pistäytymiseen, seuraavan tehtävän tekemiseen jne. Sitten päästiinkin jo kotiintuloaikojen venytyslupiin, naimalupaan ja ajolupaan. Sitten on aikuisten luvat.
Olen melko vakuuttunut siitä, että tämän lapsen jälkeen ainakin oma lapsilukuni on täynnä. Yksi riittää, kiitos. Jos raskaus on alusta loppuun melkolailla helvetillistä ja uhannut myös henkeä, ei mielestäni ole järkevää lähteä uudelle kierrokselle. Lapsi tarvitsee ja ansaitsee äidin, joka on hengissä ja toimintakykyinen. Seudulla tehtaillaan ihan riittämiin lapsia ja väestönkasvu on maailman suurimpia ongelmia. Siispä haluan jättää lisääntymisen tähän.
Kun lisääntymisestä on kyse, nousee pinnalle ehkäisy. Jokaisen suomalaisen peruskoulunkäyneen tulisi tietää perusasiat ehkäisystä ja suuri osa tavoitteen täyttää, mikä on mukavaa. Itse olen tullut tulokseen, että hormonaalinen ehkäisy ei minulle osu lainkaan ja näen koko asian jokseenkin epäilyttävänä. Kierukoilla saa ilmeisesti aikaan lisää lapsia ja vähintäänkin vaivoja, ja kondomi, joka on toiminut erinomaisesti viimeiset kymmenen vuotta ehkäisijänä, on omalla tavallaan vaivalloinen (tosin sotkuttomuudessaan mahtava).
Haluaisin siis sterilisaation. Siihen tarvitaan kuitenkin lupa - jos on nainen. En ole synnyttänyt kolmea lasta enkä ole täyttänyt kolmeakymmentä, tarvitaan siis useamman lääkärin lupa. Edelliset kohdat täyttyessä, luvan voisi myöntää myös yksi lääkäri. Miehen sterilisaatioon ei lupaa tarvita.
Luvanvaraisuus johtuu ilmeisesti siitä, että muutama prosentti operoiduista katuu. No nyyh. Jos ei ole varma päätöksestään, niin ei muuta kuin kierukka sisuksiin. Mielestäni on kuitenkin mielenkiintoista, että nainen tarvitsee luvan - mies ei. Tosin miehistä häviävän pieni osuus teettää toimenpiteen, vaikka se on miehelle helpompi, kivuttomampi ja nopeampi.
Joka tapauksessa, minä voin päättää vain omasta kehostani ja sen käytöstä (siis lääkärien luvalla). Mielestäni en voi pyytää puolisoa katkomaan piuhojaan, mutta edelleen vituttaa, että viime kädessä luvan naisen lopulliseen ehkäisyyn tarjoaa Valvira.
Myös kelalla on mielenkiintoinen lupakäytäntö naisten suhteen. Synnytyksen jälkeen on käytävä neuvolassa näyttämässä toosaa, että saa paperin, jolla saa äitiyspäivärahaa. Anteeksi mitä? Jos todistusta toosan kunnosta ei ole määräaikaan mennessä toimitettu kelaan, rahantulo katkeaa.
Selitysten mukaan näin varmistetaan jälkitarkastuksiin osallistuminen. Onko minulla jotenkin vinksahtanut käsitys kanssasisarista vai olenko ihan ulkona? Eikö jälkitarkastus ole järkevä asia, johon suurin osa osallistuu ilman pakkoakin? Tai mikäli ei halua osallistua, tulisiko tarkastusta jotenkin inhimillistää, jotta osallistuminen olisi helpompaa ja miellyttävämpää, eikä taustalla tarvitsisi Kelan heiluttaa ruoskaa.
Missä ovat ne Kelan etuudet, joiden takia miesten on käytävä hakemassa lappu lääkäristä? Täytynee perehtyä asiaan tarkemmin.
5.5.2012
Kohdennettu mainonta
Somessa mahtavaa on se, että saan ihan itselleni räätälöityjä palveluja, kuten mainostusta, esimerkiksi fb:n aktiivisen kyttäyksen ansiosta. Googlekin yrittää välillä samaa, muttei ihan yhtä riemastuttavin seurauksin.
"Äiti pudottaa 4 kg"
"Nyt autetaan keskosia"
" Äiti pudottaa 10 kg"
"Voita 50 eurolla nutrilettia"
"Huge hijab selection!"
"Lasten sadeasut alessa"
Satunnaisesti minulle ehdotettiin myös veneily-, kalastus- ja jäätelötuotteita.
Eli pitäisi laihduttaa, iskeä päähän hijab, antaa rahaa keskosiin ja ostaa kurahousuja.
Joskus ne sentään mainosti mulle myös punkkua.
"Äiti pudottaa 4 kg"
"Nyt autetaan keskosia"
" Äiti pudottaa 10 kg"
"Voita 50 eurolla nutrilettia"
"Huge hijab selection!"
"Lasten sadeasut alessa"
Satunnaisesti minulle ehdotettiin myös veneily-, kalastus- ja jäätelötuotteita.
Eli pitäisi laihduttaa, iskeä päähän hijab, antaa rahaa keskosiin ja ostaa kurahousuja.
Joskus ne sentään mainosti mulle myös punkkua.
4.5.2012
Fiksuus
Sen sijaan, että keskittyisin olennaiseen, kuten esimerkiksi sen stanan veroilmoituksen täyttelyyn tai lievään työntekoon, olen käyttänyt kätevästi lomapäiväni googlettamalla kaiken hauskan nippelitiedon perätilasynnyttelystä ja raskausmyrkytyksestä.
Soitin aamusella myös neuvolantytölle, kuten lääkärin käsky eilen kävi. Neuvolastaa kerrottiin, että siellä on sitten päivystyslähete valmiina jos haluan äitiyspolille lähteä. Tota.. okei. Kiva. Kävin kyllä jo, mutta hyvä tietää, että he turvaavat selustaa.
Ilmeisesti siis on mahdollista, että lapsi kääntyy ihan itse, mutta se ei ole ihan hirveän todennäköistä arvioidun kokonsa ja kinttujensa asennon tms. ansiosta. Sen voi siis päästellä pihalle sektiolla tai luomuna, jolloin saa reilusti porukkaa mukaan tapahtumaa seuraamaan. Koen yleisön häiritsevänä tekijänä.
Sektioangstini voimistuu joka keskiviikko, kun puolison kanssa käymme AVA-kanavalla synnytysvalmennuksessa brittiläisen One born every minute -ohjelman parissa. Syntyyhän niitä. Useimmiten huudan 45 minuuttia, kun isukit on tyhmiä ja perseestä ja naisparoille ei anneta kivunlievitystä, tuijotan kalpeana ja hiljaa loput. Kypsä reaktio on yleensä: Hyi helvetti. Joka tapauksessa ohjelma pieksee neuvolasta lainaksi saadun steriilin ja kivan synnytysvideon, jossa esitellään amerikkalaistyyppinen Nappisuoritus.
Joka tapauksessa ohjelman myötä lämpenin jo hieman alatiesynnytykselle, koska sektioon en perkele ilman kunnon nukutusta tai vähintäänkin hevosille tarkoitettuja rauhoittavia lähde. Mutta jos kersa on päättänyt jämähtää perse-edellä asentoonsa niin ei saatana.
Myrkytysoirelistoja löytyy vaikka kuinka. Kun oikein miettii niin saan ruksattua kaikki kohdat, mutta jos oiken itsekriittiseksi heittäytyy niin ei oikeastaan ainuttakaan - ainakaan sen jälkeen kun vedin aamun ratoksi kourallisen panadolia. Oli vähän päänsärkyä. Koko yön. Mutta ei juuri supistellut, mistä tykkäsin.
Verenpaine on mystinen asia, sillä se vaihtelee kovasti. Hirviölukemista pääsee parin tunnin päästä jopa hämmentävän alhaisille luvuille. Mittari on puoli vuotta vanha omroni, joka oli ihan saakelin tyyris; että sen syyksi en vaihtelua tohtisi laittaa.
Olisi varmaan kauhean kiva täyttää yhdessä puolison kanssa vaikka bebesinfon ruksitettavaa synnyttelytoivelistaa (sen kun iskee kätilölle heti ovella, niin saletisti tykkäävät), mutta raskauden kulku on tehnyt hieman varovaiseksi. Kun lähes kaikki mahdollinen on tähän mennessä mennyt vituiksi, niin eiköhän tuo loppukin suju samalla kaavalla. Jätän listan väliin.
Täytyy vain SUHTAUTUA asiaan. Mieluiten rationaalisesti ja rauhallisesti. Muutoin joutuu varmaankin vauvatiimitädin kanssa kirjoittamaan kirjettä synnytykselle.
Soitin aamusella myös neuvolantytölle, kuten lääkärin käsky eilen kävi. Neuvolastaa kerrottiin, että siellä on sitten päivystyslähete valmiina jos haluan äitiyspolille lähteä. Tota.. okei. Kiva. Kävin kyllä jo, mutta hyvä tietää, että he turvaavat selustaa.
Ilmeisesti siis on mahdollista, että lapsi kääntyy ihan itse, mutta se ei ole ihan hirveän todennäköistä arvioidun kokonsa ja kinttujensa asennon tms. ansiosta. Sen voi siis päästellä pihalle sektiolla tai luomuna, jolloin saa reilusti porukkaa mukaan tapahtumaa seuraamaan. Koen yleisön häiritsevänä tekijänä.
Sektioangstini voimistuu joka keskiviikko, kun puolison kanssa käymme AVA-kanavalla synnytysvalmennuksessa brittiläisen One born every minute -ohjelman parissa. Syntyyhän niitä. Useimmiten huudan 45 minuuttia, kun isukit on tyhmiä ja perseestä ja naisparoille ei anneta kivunlievitystä, tuijotan kalpeana ja hiljaa loput. Kypsä reaktio on yleensä: Hyi helvetti. Joka tapauksessa ohjelma pieksee neuvolasta lainaksi saadun steriilin ja kivan synnytysvideon, jossa esitellään amerikkalaistyyppinen Nappisuoritus.
Joka tapauksessa ohjelman myötä lämpenin jo hieman alatiesynnytykselle, koska sektioon en perkele ilman kunnon nukutusta tai vähintäänkin hevosille tarkoitettuja rauhoittavia lähde. Mutta jos kersa on päättänyt jämähtää perse-edellä asentoonsa niin ei saatana.
Myrkytysoirelistoja löytyy vaikka kuinka. Kun oikein miettii niin saan ruksattua kaikki kohdat, mutta jos oiken itsekriittiseksi heittäytyy niin ei oikeastaan ainuttakaan - ainakaan sen jälkeen kun vedin aamun ratoksi kourallisen panadolia. Oli vähän päänsärkyä. Koko yön. Mutta ei juuri supistellut, mistä tykkäsin.
Verenpaine on mystinen asia, sillä se vaihtelee kovasti. Hirviölukemista pääsee parin tunnin päästä jopa hämmentävän alhaisille luvuille. Mittari on puoli vuotta vanha omroni, joka oli ihan saakelin tyyris; että sen syyksi en vaihtelua tohtisi laittaa.
Olisi varmaan kauhean kiva täyttää yhdessä puolison kanssa vaikka bebesinfon ruksitettavaa synnyttelytoivelistaa (sen kun iskee kätilölle heti ovella, niin saletisti tykkäävät), mutta raskauden kulku on tehnyt hieman varovaiseksi. Kun lähes kaikki mahdollinen on tähän mennessä mennyt vituiksi, niin eiköhän tuo loppukin suju samalla kaavalla. Jätän listan väliin.
Täytyy vain SUHTAUTUA asiaan. Mieluiten rationaalisesti ja rauhallisesti. Muutoin joutuu varmaankin vauvatiimitädin kanssa kirjoittamaan kirjettä synnytykselle.
3.5.2012
Sukuvika
Oujee, eilen kävin neuvolassa. Olin ihan kiltisti ja leppoisalla tuulella enkä provosoitunut kauheasti. Hyvä tyttö.
Verenpaine oli kovasti kohollaan, josta tyttö huolestui. Mittasi uudestaan, kohosi lisää. Päätti punnita, mitata ja etsiä sydänääniä, jonka jälkeen mittailla paineita uudelleen. No vielä hirveämpiä lukuja. Huolestui, komensi soittamaan hänelle jos on kehno olo ja tarjosi paikallista äitiyspolia ("säkö et missään nimessä suostu täälä menemään?"). Ihmettelin ihan ääneen, että miksen voi käyttää sitä tahoa, jossa olen hoidossa ja jonne ihan pääsee kyllä samanakin päivänä jos on tarvis. Jos paikallispolin tuontipojilla ei ole riittävästi asiakkaita, he voisivat mielestäni keskittyä suomenkielen opintoihin.
Minulle tarjottiin myös imetysvideota kotiinviemisiksi. Kieltäydyin youtubeen vedoten.
Yöllä alkoi ihan helvetin huono olo. Oksensin pari tuntia, huono-olo-oksennusta, ei oksennustautioksennusta. Tähtiä silmissä ja paineet koholla. Kun pääsin sänkyyn kehno olo palasi ystäviensä supistusten kera.
Soitin aamulla polille (keskussairaalaan). Soittivat takaisin, lähdepä ajamaaan. Siellä sitten selkä mutkalla käyrällä silmät ristissä kun nukutti. Käyrä kaunis, siis lapsen. Äiteen paineet päin persettä.
Lääkäriä siinä sitten odottelemaan. Otti pari tuntia. Tuli hiki ja ehdin katsoa teeveestä kaikki ylen uusinnat edellispäivältä. A-studio oli ihan mielenkiintoinen. Pariskuntia isoine mahoineen ja kauhean nuorine isukkeineen meni ja tuli. Kunnes päästiin asiaan.
Huolestunut lääkäri. Tiedusteli missä kohtaa mahaa lapsi on. Näytin, että tuossa. Tarkisti vielä kortista, että eilen merkitty raivotarjontaan. "Kyllä sen täytyy olla syvällä sun lantiossa, kun ei täällä päätä tunnu". No ei ollut eikä ole ilmeisesti ollut pitkään aikaan, mitä vähän ounastelinkin (eikai vauva voi päällään hakata pakaroitani niin että tuoli tärisee). "Joo, jalkaterät on aika hyvin täällä lantion sisällä". Okei. On sitten jälkikasvu tulossa maailmaan perse edellä ("kyllä se voi siitä ehkä vielä kääntyä") ja on siinä sivussa mureuttanut kohdunkaulan pehmeäksi ja suun auki. Ihmettelinkin, miten lapsen pää voi tuntua sisältäpäin isketyltä puukolta toosassa. "On varmaan ollut tuntemuksia".
Neiti Lääkäri oli sitä mieltä, että osastolle verenpainelääkkeitä syömään ja lepäämään. Järkytyin hieman. Kertoi kuitenkin varmistavansa asian kollegaltaan, kun vasta erikoistumassa on. Pääsin kotiin laboratorion kautta ja epämääräisten ohjeiden kera. Ei lääkitystä. Saattaa olla ohimenevää, mutta saattaa olla alkava myrkytys. Kiva.
Päätä särkee edelleen, paineet on koholla, muttei yhtä härskisti kuin eilen, saati aamulla. Ihan koko ajan ei kuvota, mutta ruokahalu on kadonnut. Tilannetta seurattava ja jostain syystä kehotettiin alkuviikoksi varaamaan neuvola-aika. Öö.. miksi?
Itse olen päästellyt maailmaan myrkytyksen takia käynnistettynä viikolla x, tosin ainakin nelisen viikkoa ennen määräpäivää. Myrkytys saattaa olla perinnöllistä. Jee. Taas uusi toveri listaan (alzheimer, alkoholismi, astma... voi veljet!).
Olin suunnitellut lomapäivän kunniaksi vierailevani luottomaalimyymärin luona ja laittavani puolisolle kerrankin syötävää ruokaa. No en laittanut, haki vietnamilaista, kun ruikutin surkeana keittiössä, että meillä ei oo täälä mitääään.
Tervetuloa kohti maailmaa, lapseni - vaikka perse edellä. Äiti menee taas lepäämään.
Verenpaine oli kovasti kohollaan, josta tyttö huolestui. Mittasi uudestaan, kohosi lisää. Päätti punnita, mitata ja etsiä sydänääniä, jonka jälkeen mittailla paineita uudelleen. No vielä hirveämpiä lukuja. Huolestui, komensi soittamaan hänelle jos on kehno olo ja tarjosi paikallista äitiyspolia ("säkö et missään nimessä suostu täälä menemään?"). Ihmettelin ihan ääneen, että miksen voi käyttää sitä tahoa, jossa olen hoidossa ja jonne ihan pääsee kyllä samanakin päivänä jos on tarvis. Jos paikallispolin tuontipojilla ei ole riittävästi asiakkaita, he voisivat mielestäni keskittyä suomenkielen opintoihin.
Minulle tarjottiin myös imetysvideota kotiinviemisiksi. Kieltäydyin youtubeen vedoten.
Yöllä alkoi ihan helvetin huono olo. Oksensin pari tuntia, huono-olo-oksennusta, ei oksennustautioksennusta. Tähtiä silmissä ja paineet koholla. Kun pääsin sänkyyn kehno olo palasi ystäviensä supistusten kera.
Soitin aamulla polille (keskussairaalaan). Soittivat takaisin, lähdepä ajamaaan. Siellä sitten selkä mutkalla käyrällä silmät ristissä kun nukutti. Käyrä kaunis, siis lapsen. Äiteen paineet päin persettä.
Lääkäriä siinä sitten odottelemaan. Otti pari tuntia. Tuli hiki ja ehdin katsoa teeveestä kaikki ylen uusinnat edellispäivältä. A-studio oli ihan mielenkiintoinen. Pariskuntia isoine mahoineen ja kauhean nuorine isukkeineen meni ja tuli. Kunnes päästiin asiaan.
Huolestunut lääkäri. Tiedusteli missä kohtaa mahaa lapsi on. Näytin, että tuossa. Tarkisti vielä kortista, että eilen merkitty raivotarjontaan. "Kyllä sen täytyy olla syvällä sun lantiossa, kun ei täällä päätä tunnu". No ei ollut eikä ole ilmeisesti ollut pitkään aikaan, mitä vähän ounastelinkin (eikai vauva voi päällään hakata pakaroitani niin että tuoli tärisee). "Joo, jalkaterät on aika hyvin täällä lantion sisällä". Okei. On sitten jälkikasvu tulossa maailmaan perse edellä ("kyllä se voi siitä ehkä vielä kääntyä") ja on siinä sivussa mureuttanut kohdunkaulan pehmeäksi ja suun auki. Ihmettelinkin, miten lapsen pää voi tuntua sisältäpäin isketyltä puukolta toosassa. "On varmaan ollut tuntemuksia".
Neiti Lääkäri oli sitä mieltä, että osastolle verenpainelääkkeitä syömään ja lepäämään. Järkytyin hieman. Kertoi kuitenkin varmistavansa asian kollegaltaan, kun vasta erikoistumassa on. Pääsin kotiin laboratorion kautta ja epämääräisten ohjeiden kera. Ei lääkitystä. Saattaa olla ohimenevää, mutta saattaa olla alkava myrkytys. Kiva.
Päätä särkee edelleen, paineet on koholla, muttei yhtä härskisti kuin eilen, saati aamulla. Ihan koko ajan ei kuvota, mutta ruokahalu on kadonnut. Tilannetta seurattava ja jostain syystä kehotettiin alkuviikoksi varaamaan neuvola-aika. Öö.. miksi?
Itse olen päästellyt maailmaan myrkytyksen takia käynnistettynä viikolla x, tosin ainakin nelisen viikkoa ennen määräpäivää. Myrkytys saattaa olla perinnöllistä. Jee. Taas uusi toveri listaan (alzheimer, alkoholismi, astma... voi veljet!).
Olin suunnitellut lomapäivän kunniaksi vierailevani luottomaalimyymärin luona ja laittavani puolisolle kerrankin syötävää ruokaa. No en laittanut, haki vietnamilaista, kun ruikutin surkeana keittiössä, että meillä ei oo täälä mitääään.
Tervetuloa kohti maailmaa, lapseni - vaikka perse edellä. Äiti menee taas lepäämään.
2.5.2012
Hanuri
Joka syksy ilmestyvässä työväenopiston kurssikataloogissa jaksaa aina hymyilyttää viikottain kokoontuva Hanuripiiri. Ehheh. Kuuleman mukaan omien kurssieni kuvaukset ovat myös kahvipöydissä herättäneet hilpeyttä, mutta siihen on pyrittykin aiheen liipatessa kuitenkin viime vuosisadan traumaattisinta kouluainetta.
Iltapäivälehdet kunnostautuivat tänään (itseasiassa jos on skarppi - joka päivälle löytyy omansa) perseissä.
Iltasanomat
Iltalehti
Kyseessä lienee sama pätkä, jaksoin katsoa alusta 8 sekuntia ja koin linkkien leikkelyn tarpeellisena.
Tänään oli neuvolapäivä.
Söin neuvolan jälkeen homejuustoa.
Iltapäivälehdet kunnostautuivat tänään (itseasiassa jos on skarppi - joka päivälle löytyy omansa) perseissä.
Iltasanomat
Iltalehti
Kyseessä lienee sama pätkä, jaksoin katsoa alusta 8 sekuntia ja koin linkkien leikkelyn tarpeellisena.
Tänään oli neuvolapäivä.
Söin neuvolan jälkeen homejuustoa.
1.5.2012
Zugang zu den wunderbaren Medikamenten
"Sinä saa syödä lääke", kuului kuin pyssyn suusta ensimmäisellä neuvoläkäynnillä, kun sairastettuihin sairauksiin piti vastata kyllä tai ei tytön niitä luetellessa. Vastasin masennukseen kyllä, tosin korostaen edellisestä jaksosta kuluneen lähes seitsemän vuotta.
"Me laitta sinulle paroksetiini, se hyvä lääke", kertoi aborttia suositellut mielenterveystoimiston setä puhelimessa, puhelun kestettyä kolme minuuttia. (alle sekunnin googletus kertoo, että paroksetiinia EI suositella raskauden aikana käytettäväksi)
"Sinä pelkkä että huono lääke, huono seurantta?", ihmetteli samainen kieli- ja ammattitaitoiseksi katsottu herra.
"Syö enemmän sitä lääkettä", kommentoitiin keskussairaalasta kun valitin lisääntyvää ahdistuneisuutta.
"Lääkäri varmaan nostaa annostusta", ja niin nostikin - koskaan edes tapaamatta minua. En syönyt.
"Kai sulla on jotain varalla, mikä on plan B?" tiedusteltiin neuvolasta, kun vastasin lääkityskysymykseen lopettaneeni mokomat.
"Kai sä tiedät että saat syödä lääkkeitä?" Lääkärinä työskentelevän entisen opiskelutoverin ensimmäinen kommentti, kysyttyään miten raskaus on sujunut.
Lääkkeitä saa syödä mutta homejuustoa ei.
Ettätota. On mukavaa mikäli joku saa psyykkiseen sairauteensa apua lääkityksestä. Varmasti tosi hienoa. Helvetin hienoa on meillä muilla, joilla ensinnäkin on lievää angstia raskaudenaikaista lääkitystä kohtaan, ja periksiannettua, käyntiin saatettu lääkitys osoittautuukin kääntyvän itseään vastaan. Mutta meitä ei uskota.
Vaihtoehtoisia hoitomuotoja ei Suomessa ole. Yritin hirvittävän pitkään uskoa ja uskotella itselleni, että lääkitys on hyvästä ja parantaa monen elämänlaatua. Toivottavasti näin on. Terveydenhuollossa masennuslääkkeisiin uskotaan kuin jumalaan, oletettavasti palvontamenojakin järjestetään, tuleehan lääkitseminen halvaksi. En olisi koskaan uskonut törmääväni psykologiin, joka ensimmäisenä on huolissaan siitä, etten käytä lääkitystä. Törmäsin kuitenkin. Unohdin kysyä, missä hän on opiskellut.
Söin aikoinaan seitsemän vuoden ajan SSRI-lääkettä. Mielestäni kaudessa oli ainakin viisi vuotta liikaa. En vain mistään saanut apua lopettamiseen, helpompaa oli uusia reseptiä. Masennuslääkkeethän eivät aiheuta riippuvuutta. Laskin kerran, että tuota lääkettä minulle kirjoitti ainakin kaksikymmentä lääkäriä. Kertaakaan ei ehdotettu edes vähentämistä. Henkilökohtaisesti tapasin näistä ammattilaisista alle kymmenen.
Miten voidaan perustella, että SSRI-lääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta jos noin kolmen kuukauden käytön jälkeen lääkkeen lopettaminen oli tuskallisempaa kuin yli kymmenen vuoden reippaan tupakoinnin? Mielihyvä-perustelu ei mielestäni toimi. Eikä mikään muukaan.
Mielisairas-leiman päälle saa kätevästi vielä hankala-leiman, kun kieltäytyy lääkitsemästä myös jälkikasvuaan ja arvostelee lääkityksen onnistumista. Mielestäni on jännittävää, miten paljon tutkimusta tehdään SSRI-lääkkeiden vaikutuksista vastasyntyneisiin, ja tutkimuksia julkaistaan varsin aktiivisesti. Masentuneelle äidille onkin taas helppoa ja hauskaa lisätä syyllisyyskuormaa sinisestä, toimintakyvyttömästä vauvasta hengityskoneessa, kun äiti otti ja antoi periksi hoitohenkilökunnan painostukselle. Ja kyllä me kauhistellaan ja arvostellaan. Samaan aikaan saattaisi olla hyödyllisempää tehdä tutkimusta raskausajan masennuksen vaihtoehtoisista hoidoista, mutta ongelmahan on siinä, ettei lääketehdas saa lääkkeettömistä rahaa. Kyynel.
Opiskeluaikoina, parikymppisenä, ystäväpiiriini kuului enemmän masennuslääkkeitä syöviä kuin lääkkeettömiä. Siinä sitten vertailtiin mitä kullakin on purkissa, paljonko menee päivässä ja kuinka sekaisin menee pää jos unohtaa yhden napin.
Millä nimellä tätä sukupolvea kutsutaan?
"Me laitta sinulle paroksetiini, se hyvä lääke", kertoi aborttia suositellut mielenterveystoimiston setä puhelimessa, puhelun kestettyä kolme minuuttia. (alle sekunnin googletus kertoo, että paroksetiinia EI suositella raskauden aikana käytettäväksi)
"Sinä pelkkä että huono lääke, huono seurantta?", ihmetteli samainen kieli- ja ammattitaitoiseksi katsottu herra.
"Syö enemmän sitä lääkettä", kommentoitiin keskussairaalasta kun valitin lisääntyvää ahdistuneisuutta.
"Lääkäri varmaan nostaa annostusta", ja niin nostikin - koskaan edes tapaamatta minua. En syönyt.
"Kai sulla on jotain varalla, mikä on plan B?" tiedusteltiin neuvolasta, kun vastasin lääkityskysymykseen lopettaneeni mokomat.
"Kai sä tiedät että saat syödä lääkkeitä?" Lääkärinä työskentelevän entisen opiskelutoverin ensimmäinen kommentti, kysyttyään miten raskaus on sujunut.
Lääkkeitä saa syödä mutta homejuustoa ei.
Ettätota. On mukavaa mikäli joku saa psyykkiseen sairauteensa apua lääkityksestä. Varmasti tosi hienoa. Helvetin hienoa on meillä muilla, joilla ensinnäkin on lievää angstia raskaudenaikaista lääkitystä kohtaan, ja periksiannettua, käyntiin saatettu lääkitys osoittautuukin kääntyvän itseään vastaan. Mutta meitä ei uskota.
Vaihtoehtoisia hoitomuotoja ei Suomessa ole. Yritin hirvittävän pitkään uskoa ja uskotella itselleni, että lääkitys on hyvästä ja parantaa monen elämänlaatua. Toivottavasti näin on. Terveydenhuollossa masennuslääkkeisiin uskotaan kuin jumalaan, oletettavasti palvontamenojakin järjestetään, tuleehan lääkitseminen halvaksi. En olisi koskaan uskonut törmääväni psykologiin, joka ensimmäisenä on huolissaan siitä, etten käytä lääkitystä. Törmäsin kuitenkin. Unohdin kysyä, missä hän on opiskellut.
Söin aikoinaan seitsemän vuoden ajan SSRI-lääkettä. Mielestäni kaudessa oli ainakin viisi vuotta liikaa. En vain mistään saanut apua lopettamiseen, helpompaa oli uusia reseptiä. Masennuslääkkeethän eivät aiheuta riippuvuutta. Laskin kerran, että tuota lääkettä minulle kirjoitti ainakin kaksikymmentä lääkäriä. Kertaakaan ei ehdotettu edes vähentämistä. Henkilökohtaisesti tapasin näistä ammattilaisista alle kymmenen.
Miten voidaan perustella, että SSRI-lääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta jos noin kolmen kuukauden käytön jälkeen lääkkeen lopettaminen oli tuskallisempaa kuin yli kymmenen vuoden reippaan tupakoinnin? Mielihyvä-perustelu ei mielestäni toimi. Eikä mikään muukaan.
Mielisairas-leiman päälle saa kätevästi vielä hankala-leiman, kun kieltäytyy lääkitsemästä myös jälkikasvuaan ja arvostelee lääkityksen onnistumista. Mielestäni on jännittävää, miten paljon tutkimusta tehdään SSRI-lääkkeiden vaikutuksista vastasyntyneisiin, ja tutkimuksia julkaistaan varsin aktiivisesti. Masentuneelle äidille onkin taas helppoa ja hauskaa lisätä syyllisyyskuormaa sinisestä, toimintakyvyttömästä vauvasta hengityskoneessa, kun äiti otti ja antoi periksi hoitohenkilökunnan painostukselle. Ja kyllä me kauhistellaan ja arvostellaan. Samaan aikaan saattaisi olla hyödyllisempää tehdä tutkimusta raskausajan masennuksen vaihtoehtoisista hoidoista, mutta ongelmahan on siinä, ettei lääketehdas saa lääkkeettömistä rahaa. Kyynel.
Opiskeluaikoina, parikymppisenä, ystäväpiiriini kuului enemmän masennuslääkkeitä syöviä kuin lääkkeettömiä. Siinä sitten vertailtiin mitä kullakin on purkissa, paljonko menee päivässä ja kuinka sekaisin menee pää jos unohtaa yhden napin.
Millä nimellä tätä sukupolvea kutsutaan?
Pikkupikku paradoksit
Kas vain, neljäs vuorokausi kotona ja mitta alkaa olla täysi. Heitin vappuaaton kunniaksi äitini ystävättärineen pihalle kodistani varsin aikaisin, ahdisti, ja siirryin nukkumaan yhdeksän aikaan. Öiseen aikaan yleensä vituttaa, kun käy kolmatta kertaa vessassa ennen aamu yhtä. Mutta samapa tuo, kyllä kusellajuokseminen painajaiset voittaa.
Väänsin eilen isäni perukirjan lähes valmiiksi. Hämmentävä systeemi, jota useat lait ja asetukset määräävät, mutta joka on tehty lähes mahdottomaksi toteuttaa omin voimin. Minä en yhdellekään oikeustieteitä ulkoaopetelleelle pellelle varattoman ukon laskujenlistaamisesta maksa. Harmikseni olin olettanut, että edesmenneen ja minun sukulaissuhteesta riittäisi seurakunnan paperi hänen osaltaan ja maistraatin vastaava omalta osaltani. No ei riitä. Soittelin ympäri maan papereiden toivossa (hintaakin niille toki tulee); papereiden, joiden tarkoitus on osoittaa ettei minulla ole sisaruksia. Että helpommalla olisi päässyt mikäli perhettä olisi.
Perukirja on lakisääteinen kuolinpesän veroilmoitus. Se on väännettävä vaikkei verotettavaa olisi. Ohjeita ei kuitenkaan esimerkiksi verohallinnon sivuilla ole, asiantunteva oikeusaputoimisto (josta ohjeena muuten oli, että vainajan laskuja ei saa maksaa, mikä Nordean juristin mukaan taas on paskaa) ilmeisesti saattaisi hoitaa asian, mutta laskuttaa joka tapauksessa runsaasti ja pesänilmoittajan on kuitenkin hankittava ja hoidettava paikan päälle joka ikinen lippulappunen. Perukirjalle ei ole myöskään olemassa pohjaa, jonka mukaan toimia vaan malli on hauskasti vapaa.
Suomessa on siis keksitty kätevä systeemi, jolla näitä jokseenkin ressukoita oikeustieteilijöitä työllistetään. Kiva. Saisiko humanisteille vastaavan systeemin.
Uskaltauduin vappuaaton kunniaksi myös litiliin, jossa erehdyin hetkeksi toisten mahakkaiden kera masutuubilaarin äärelle. Oli siis tarjous, jota ajattelin ihmetellä, sillä sana masutuubi on mielestäni kuvottava. Tarjouksessa olisi ollut myös äitiyslegginsejä sekä ihan helvetin rumia äitiyspaitoja. Hämmennyin suunnattomasti havaitessani, että naiset ympärilläni olivat tosiaan nuorempia kuin minä, mutta jokaisella oli useampi alle kouluikäinen matkassaan. Keskimäärin kolme omilla jaloillaan pysyttelevää ja uudet mahassa. Pelästyin ja poistuin paikalta. Eniten kaiketi pelästyin sitä, että minut rinnastetaan heihin.
Asun paikkakunnalla, jossa minulla ei ole ainuttakaan ystävää. Sosiaaliset kontaktini perustuvat ainoastaan työhön. "Lapsen kanssa tutustuu uusiin ihmisiin ja saa uusia kavereita ja kyllä on sitten kiva yhdessä jakaa arjen asioita." Minä en halua keskustella ainoastaan lapsista, toisten lapset eivät minua kiinnosta (elleivät ne liity työtehtäviini), minä koen itseni ulkopuoliseksi seurassa, jossa päivän uutisille kohautetaan olkia tai mietitään miten hassu paikannimi mainittiin, kun auton radiosta vahingossa tuli jotain ajankohtaista paskahittien sijaan. Mutta minulla onkin diagnoosi. Eikä yksinäisyydessä ja ulkopuolisuudessa ole mitään uutta.
Miksi minä halusin lapsen? Miksi olen lähestulkoon helpottunut, kun kotikaupunkini ei maksa kotihoidon kuntalisää vaan saan reippaasti lähteä työnhakuun kymmenen kuukauden kuluttua? Miksen ole tyytyväinen pikkuelämääni seudulla, joka komeilee tilastojen kärjessä onnellisuudellaan?
Pakomahdollisuutta ei enää ole. On kai nöyrryttävä ja alettava kutsua itseään mammaksi. Keksiä mantra, jota toistamalla pääsee seuraavat vuodet vähän helpommalla.
Väänsin eilen isäni perukirjan lähes valmiiksi. Hämmentävä systeemi, jota useat lait ja asetukset määräävät, mutta joka on tehty lähes mahdottomaksi toteuttaa omin voimin. Minä en yhdellekään oikeustieteitä ulkoaopetelleelle pellelle varattoman ukon laskujenlistaamisesta maksa. Harmikseni olin olettanut, että edesmenneen ja minun sukulaissuhteesta riittäisi seurakunnan paperi hänen osaltaan ja maistraatin vastaava omalta osaltani. No ei riitä. Soittelin ympäri maan papereiden toivossa (hintaakin niille toki tulee); papereiden, joiden tarkoitus on osoittaa ettei minulla ole sisaruksia. Että helpommalla olisi päässyt mikäli perhettä olisi.
Perukirja on lakisääteinen kuolinpesän veroilmoitus. Se on väännettävä vaikkei verotettavaa olisi. Ohjeita ei kuitenkaan esimerkiksi verohallinnon sivuilla ole, asiantunteva oikeusaputoimisto (josta ohjeena muuten oli, että vainajan laskuja ei saa maksaa, mikä Nordean juristin mukaan taas on paskaa) ilmeisesti saattaisi hoitaa asian, mutta laskuttaa joka tapauksessa runsaasti ja pesänilmoittajan on kuitenkin hankittava ja hoidettava paikan päälle joka ikinen lippulappunen. Perukirjalle ei ole myöskään olemassa pohjaa, jonka mukaan toimia vaan malli on hauskasti vapaa.
Suomessa on siis keksitty kätevä systeemi, jolla näitä jokseenkin ressukoita oikeustieteilijöitä työllistetään. Kiva. Saisiko humanisteille vastaavan systeemin.
Uskaltauduin vappuaaton kunniaksi myös litiliin, jossa erehdyin hetkeksi toisten mahakkaiden kera masutuubilaarin äärelle. Oli siis tarjous, jota ajattelin ihmetellä, sillä sana masutuubi on mielestäni kuvottava. Tarjouksessa olisi ollut myös äitiyslegginsejä sekä ihan helvetin rumia äitiyspaitoja. Hämmennyin suunnattomasti havaitessani, että naiset ympärilläni olivat tosiaan nuorempia kuin minä, mutta jokaisella oli useampi alle kouluikäinen matkassaan. Keskimäärin kolme omilla jaloillaan pysyttelevää ja uudet mahassa. Pelästyin ja poistuin paikalta. Eniten kaiketi pelästyin sitä, että minut rinnastetaan heihin.
Asun paikkakunnalla, jossa minulla ei ole ainuttakaan ystävää. Sosiaaliset kontaktini perustuvat ainoastaan työhön. "Lapsen kanssa tutustuu uusiin ihmisiin ja saa uusia kavereita ja kyllä on sitten kiva yhdessä jakaa arjen asioita." Minä en halua keskustella ainoastaan lapsista, toisten lapset eivät minua kiinnosta (elleivät ne liity työtehtäviini), minä koen itseni ulkopuoliseksi seurassa, jossa päivän uutisille kohautetaan olkia tai mietitään miten hassu paikannimi mainittiin, kun auton radiosta vahingossa tuli jotain ajankohtaista paskahittien sijaan. Mutta minulla onkin diagnoosi. Eikä yksinäisyydessä ja ulkopuolisuudessa ole mitään uutta.
Miksi minä halusin lapsen? Miksi olen lähestulkoon helpottunut, kun kotikaupunkini ei maksa kotihoidon kuntalisää vaan saan reippaasti lähteä työnhakuun kymmenen kuukauden kuluttua? Miksen ole tyytyväinen pikkuelämääni seudulla, joka komeilee tilastojen kärjessä onnellisuudellaan?
Pakomahdollisuutta ei enää ole. On kai nöyrryttävä ja alettava kutsua itseään mammaksi. Keksiä mantra, jota toistamalla pääsee seuraavat vuodet vähän helpommalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)