Olen ollut viime aikoina hämilläni ilmeisen yleisesti vanhempien (no äitien) kesken vellovista asetelmista. Kaikki lähti tietenkin siitä, että olen lueskellut vanhan koulukaverin pitämää blogia, lähinnä huvittelumielessä - lähdekritiikitön paasaus kun aina välillä hymyilyttää. Ajoittain tekee hyvää, kun saa vähän vihastuttaa omaa verta.
Olen aina ajatellut, että yksi keskeinen ihmisen eläimestä erottava tekijä on se, että eläin pitää huolta omista jälkeläisistään, mutta ihminen osaa pitää huolta myös toisen jälkeläisistä. Muutamaan otteeseen olen erinäisten tekstien äärellä (on niitä muuallakin kuin viittaamassani laarissa) olen ollut syvän hämmentynyt siitä aggressiosta, millä kirjoittajat suhtautuvat toisten lapsiin ja toisiin vanhempiin. Jos kirjoitetaan, että omaa lasta muksiva tenava saa kyllä ansionsa mukaan ja tuta, niin mitä helvettiä?! Suhtaudutaan väkivaltaisesti toisiin lapsiin?! LAPSIIN!? Saahan niin toki ajatella, harva asia on niin kamalaa, kuin että omaa lasta sattuu, mutta jossain välissä olisi ehkä syytä muistaa painaa sitä jarrua. Ei se helppoa ole, meikäläisen itsehillintä on surkeimmasta päästä, muttatota. Huhhuh.
Muutaman kirjoituksessa olen nyt sitten aihepiiriin törmännyt. Koska käytän puhelimesta bloglovin'ia, joka pyörittää tekstit luettavaksi pienempinä raakaversioina, luen harvemmin keskusteluja (ja kommentoin itsekin harvoin). Ylipäänsä vältän keskustelujen lukemista, oli kyseessä sitten hesari, iltapäivälehti tai jokin verenkiehutusblogi. Vapaa kommentointi erityisesti uutistekstien yhteydessä harvemmin tekee kovin hyvää, useimmiten vain pahoittaa mielensä.
Noh, luin sitten muutaman kirjoituksen kommentit. Hämmennyin lisää. Suurehko joukko - myönnettäköön, että hyvin homogeenistä porukkaa - on tosiaan huonosti kärjistettynä sitä mieltä, että toisten lapset ovat kauheita, kiusaavat ja vanhemmat ovat paskoja eivätkä kasvata, ohjaa saati rankaise lapsiaan oikealla tavalla. Samalla syytetään usein "vapaata kasvatusta", josta en ole vielä koskaan löytänyt hyvää määritelmää. Ilmaisua käytetään varsin tehokkaasti siellä sun täällä, aina kun on kyse lapsista ja käytöksestä, mutta voisiko joku selittää mitä se on? Onko se jokin "kasvatussuuntaus" kuten vaikkapa kiintymysvanhemmuus?
Koen myös outona sen, että lapseus - se, mitä lapsi on, tuntuu olevan hirveän hukassa monelta. Lapsi on lapsi, eikä miniaikuinen. Lapsi tarvitsee ilman muuta ohjausta aikuisilta, lähimmin vanhemmiltaan, mutta tarpeen vaatiessa myös toisilta aikuisilta - iän myötä toisia aikuisia tulee toki koko ajan enemmän mukaan. Alle kaksivuotias tuskin tietoisesti harjoittaa järjestelmällistä kiusaamista. Maailma on pullollaan tutkittua tietoa ikäkausista, kehityksestä, oppimisesta - todellako sitä vain harva lukee? On kauhean surullista, jos oma ajatusmaailma toimii siten, että oma lapsi on lapsi, toisten lapset laskelmoivia pikkuaikuisia ja toiset aikuiset välinpitämättömiä.
Lastenpsykiatri Janna Rantala totesi hirveän hyvin jossain (mitä en tähän hätään perhana löydä), että aikuisen tulisi toisen lasta ojentaessaan muistaa säilyttää lapsen kasvot. Se oli mielestäni hirveän hyvin sanottu.
On toki välinpitämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja osin puhdasta pahuuttakin, puhumattakaan tyhmyydestä (viittaan nyt aikuisiin). Keskustelin jokin aika sitten ystäväni kanssa, joka toimii erityislastentarhanopettajana. Hän oli työssään törmännyt pieneen, pelokkaaseen erityislapseen, jonka vanhemmat ovat antaneet lapsen katsella telkkarista aikuisten vampyyriohjelmaa, joka pyörii Foxilla. Ajatuskin itkettää.
Kun itse vetää ajoittain oman vanhemmuutensa kaikkine ulottuvuuksineen ihan yli laidan kiintymyssuhdesyyllistymisineen, niin on se toinenkin ääripää. Tietenkin on. Olisi ihan hirveän nastaa olla täydellinen. Onneksi lapseni on.
Hyva kirjoitus, musta on outoa ettei ihminen lapsen saatuaan tajua edes siina vaiheessa etta lapset ovat erilaisia, jos oma kakara on niin mahtava tapaus etta se istuu aina kun pyhakoululainen, ei mottaile, ei riehu eika kayttaydy kuten lapset yleensa niin hienoa mutta suurin osa lapsista ei ole sellaisia ja juurikin kuten kirjoitit, koska he ovat lapsia. Korvissa alkaa vinkua kun joku katselee hilluvia lapsia ja tokaisee etta meidan lapset ei koskaan noin koska ne kasvatettiin niin tai nain, no sellaisten aideilla ei ainakaan ole kokemusta vaativista lapsista vaan ovat sattumoisin paasseet helpolla, ei siina vanhemmilla ole usein mitaan tekemista asian kanssa. Lasten pitaa olla lapsia eika mitaan mollottavia aikuisia.
VastaaPoistaLapsi on lapsi ja lasta on syytä kunnioittaa siinä missä aikuistakin. Mulla on helppo, aavistuksen hitaastilämpeävä lapsi; toisella taas päinvastainen.
PoistaJokainen noin suunnilleen normaali vanhempi tekee parhaansa. Miten ihmeessä sitä on ulkopuolelta niin kauhean vaikea nähdä, vai onko välinpitämättömyysvanhemmuus kirinyt jo enemmistön kasvatusmalliksi?
näin just. ei mulla muuta.
VastaaPoistaSelvä. :)
PoistaLieneeköhän kirjoitus, jonka itsekin luin ja johon kommentoin? :) Ainakin aihepiiri natsais. Mitä näihin tilanteisiin tulee, kun mukulat muksivat toisiaan, niin ei se nosta mussa mitään aggressioita toisten lapsia (eikä omaakaan) kohtaan. Ärsyttää vain, että harmittavan monet vanhemmat sivuuttavat oman lapsensa käytöksen tai eivät edes vaivaudu kertomaan sille omalle Elli-Petterille, ettei muiden muksiminen ole suotavaa. Sitten kuitenkin moititaan toisten lapsia.
VastaaPoistaEihän se toruminen tai neuvominen kerrasta tepsi, mutta mun nähdäkseni lasta pitäisi ohjata ikätasoon sopivasti kuitenkin alusta saakka. Mun moitteet eivät kohdistu lapsiin, lapsevat ovat tyhjiä tauluja, jotka kehittyessään ja oppiessaan imevät vaikutteita. Mun moitteet kohdistuvat niihin aikuisiin, joilta puuttuu aivan tavallinen maalaisjärki.
Ja vaikka sanoin, että toisinaan ihmiset ovat hyviä torumaan toisten lapsia, mutteivat omiaan, niin minusta ei pidä aloittaa vieraiden lapsista. Kun pystyy näkemään oman lapsensa käytöksen epäkohdat, voi alkaa korjaamaan muiden käytöstä. Toisaalta minä myös todella toivon, että myös muut aikuiset puuttuisivat, mikäli Junnu käyttäytyy sopimattomasti. Kyllä kylä saa kakaraa kasvattaa, ainakin minusta. Itsekin usein sorrun manaamaan pöyristyttävääkin käytöstä itsekseni, kun pelkään että huomauttaessani jostain, saan raivokkaan vanhemman silmilleni. Pitäisi opetella siitä tavasta pois.
Lasten kuuluu ja pitää saada olla lapsia, eikä pieniltä voida vaatia samanlaista käytöstä tietenkään kuin aikuisilta. Aikuisen hommaa on seistä vieressä, tukea, rohkaista, opastaa, neuvoa - ja välillä toruakin.
No en nyt jaksa saati ehdi lähteä pläräämään mitä ja missä olet käynyt kommentoimassa.
PoistaMehän käydään hyvin vähän missään sosiaalisissa lapsi-vanhempi-ympyröissä, joten koen, että mulla on hirveän vähän kokemuspintaa tästä välinpitämättömyydestä. Onko se todella näin, että ihan julkisissa tilanteissa ei ohjata omaa lasta, mutta arvostellaan toisten? Ilmiönä jännä. Liittyykö se omien kasvojen säilyttämiseen, aavistuksen epänormaaliin kuvaan omasta lapsesta (suhteessa toisiin) vai mitä ihmettä?
Huolestuttavaa on toki se, että yllättävän monella kulmalla vanhemmuus on hukassa. Toisaalta suhtaudun aavistuksen varoen siihen, saako ihan koko kylä kasvattaa kakaraa - no siis saa, mutta onnistun aina näkemään tämän liian mustavalkoisesti. :P
Uh, mä en jaksanut yhden kurkkauskerran jälkeen lukea kyseistä blogia ollenkaan. Ahdistuin aikuisten ihmisten järjettömyydestä. Näin kirjoittajan Tiimarissa ja säälin lasta. Mitä oppii lapsi, jonka vanhemmat lähes alusta asti kuvittelevat toiset lapset "huonommiksi" kiusanhengiksi? Kiusaskohan se viereisen äidin vauvakin tätä toista jo synnärillä? Heilutti varvasta silleen tosi v-mäisesti, kato! Nii et kai siinä jo saa nyrkit heilua sit äideilläkin, joo...öh!
VastaaPoistaAnteeksi, ottaa vaan päähän välillä mullakin...
Joo, minäkin taidan aloittaa taas kerran itsesuojelun ja pysyä kaukana. Kuten sanottua, en viitsi enää lukea edes iltapäivälehtiä.
PoistaKyseisen perheen kierrän minäkin kaukaa, käännyn mieluimmin kannoillani. Kiusaaminen on toki subjektiivinen ilmiö, sen kokee ihan jokainen eri tavalla ja eri voimakkuudella ja jokaisella on toki oikeus (tietyissä rajoissa) omaan kokemukseen ja traumatisoitumiseen. Mikä voimakkuus on lopputulos?