En osaa sanoa olivatko välit kireät jo alunpitäen vai kaarsiko kehitys kehnompaan suuntaan vuosien varrella, mutta noin suunnilleen kouluikäisestä, tai vähän vanhemmasta, alkoi sukulointi isovanhemmilla olla tuskaa. Yläkouluikään tultuani oli isän viinanjuonti jo niin hienolla tolalla, että äidin kanssa lähdettiin joulupäivänä sukulaisiin, isällä kun oli vatsatauti/ripuli/kuumetta/mitälie; pääasia, että tarina piti ja kaikki hymyilivät vähän vinosti. Siinä vaiheessa olivat isän veljetkin ehtineet jo hommata ruotsinkieliset muijat itselleen, joten kekkerit käytiin toisella kotimaisella. Hirveitä tilaisuuksia joka tapauksessa.
Oli toki jouluja, kun vierailimme kaksin äidin siskon luona Helsingissä. Hänen lapsensa, minua kymmenisen vuotta nuoremmat, kiimailivat tavaran perään niin uskomattomalla ponnella, että vieläkin hirvittää. Toivelistat olivat uskomattomat ja niin oli huutokin koko aaton siihen saakka kun paketit sai avata. Muovin määrä ja lahjojen arviointi loksautti joka kerta suun ammolleen. Myöhempinä vuosina saimme tietenkin nauttia myös humalaisesta tädistä, joka kulki ympäri taloa nauttimassa ties mitä piilopulloistaan. Kotiin tullessa kämppä oli paskana ja faija sammunut.
Yläkouluikäisestä minä järjestin meillä joulun (mikäli emme siis olleet Helsingissä muovihelvetissä). Isä oli siitä hieno mies, että hän kinnasi kaksi viikkoa ennen joulua viinaa kaksin käsin, oli kuivin suin aaton ja jatkoi sitten menoa pitkälle loppiaiseen. Mikäpä sen rentouttavampaa. Äiti luuhasi luonnollisesti autuaassa pakopaikassaan töissä. Minä olin kotona, leivoin, piileskelin isää, ahdistuin. Itkin silloin kun kukaan ei nähnyt tai kuullut. Aattona lahjojen avaaminen oli vaivautunutta. Sen jälkeen alkoi odotus, milloin faija on riittävän kireänä, että korkki aukeaa. Kun kehtasi mennä nukkumaan, pääsi vihdoin myös itkemään.
Jouluun liittyy erottamattomana osana ahdistus. Eilen, aattona, minä olin niin ahdistunut, että vaikka kaikkeni yritin, pilasin jokaiselta joulun. Ahdistus on pimeää, mustaa mustaa mustaa, se myrkyttää kaiken. Se tekee puolisosta paskan ja laiskan miehen, äidistäni kusipään lehmän ja lapsesta ärsyttävän. Äitini kommentit: "Koita ajatella jotain positiivista", "Etkö ymmärrä, että pilaat joulun kaikilta", "Se on ollutta ja mennyttä mitä silloin oli", "Ollutta ja mennyttä", kulminoituivat siihen, että heitin hänet meiltä pihalle.
Kyllä, minä ymmärrän pilaavani kaiken. Kyllä, minä olen yrittänyt ajatella jotain positiivista. Se EI ole ollutta ja mennyttä. Se ei ole ollutta ja mennyttä, jos minä voin joka saatanan juhlapyhän koittaessa näin pahoin. Oman lapsen myötä, oma pahoinvointi eskaloituu. Ei luonnollisesti ole tervettä nähdä niin voimakkaasti itseään pienessä, mutta ei sitä voi oikein väistelläkään. Pahinta on, kun tietää tekevänsä väärin kaikkia kohtaan, muttei tunne vaihtoehtoakaan. Minne mennä jouluaattona pois perheen tieltä?
En usko, että pimeäämustaamustaamustaakuristavaahelvettiä ymmärtää yksikään niistä, joiden joulu on ollut aina ihana perhetapahtuma tarkkaan toistuvine perinteineen. Niissä perheissä otetaan tälläkin hetkellä oikein urakalla valokuvia lapsista tonttulakeissa, ukista pöydän päässä, kuvat sitten heti joulun jälkeen teetetään paperisiksi printtifirman tarjouksella ja sitten muistellaan miten ihanaa oli. Toisaalta, miksi pitäisikään ymmärtää. Onnitteluni kaikille Teille.
Seuraava ehdotus on aina hoito: lääkitys ja terapia. Voin mielelläni esittää arvion, paljonko terapiaa irtoaa kotihoidontuella (n. 267€ kk). Korkeintaan 2,5 tuntia kuukaudessa, mikä nielee tasan tarkkaan koko rahan. Mikäli siis löytää kohtuuhintaisen, kelvollisen terapeutin. Se siitä. Lääkitykseen en jaksa puuttua vieläkään. Se siitä.
Lapsiperhe elää tasaista, aikataulutettua arkea. Me elämme aikataulua aavistuksen liian tiukasti, tosin minä en jaksa olla aina se, joka tekee ratkaisun joustamisesta, joten kello elää elämäämme. Jos joulu tarkoittaa vain tavallista pidempää viikonloppua, jolloin edes kaupat eivät ole auki, miten ihmeessä se pitäisi osata elää ihanasti, riemuiten, törsäten, laulellen ja ties-vittu-mitä. Samat naamat tavallista suolaisemman ruoan ääressä, kaikki minun vastuullani, kuten aina. Minulla on vastuu lapsen kulttuurikasvatuksesta, perinteistä, sukulaisista, päätöksistä, aikatauluista, kaikesta. Miten siitä tehdään juhla? Miten tehdään juhla jostain, joka toistuu joka ikinen päivä, ilmeisesti loputtomiin?
Alkoholistiperheissä kasvaneille saisi jakaa pienet kouralliset mietoja rauhoittavia joulun alla. Näin vältyttäisiin monelta uudelta alkoholistiperheeltä ja rikotulta lapselta. Rikotuilta mieliltä.
Oikein hyvää joulua niille, jotka tietävät mistä puhun. Teille muille, oikein paskaa joulua.
Oikein hyvää joulua niille, jotka tietävät mistä puhun. Teille muille, oikein paskaa joulua.
Kierolla tavalla helpottavaa, että joku tietää, miksi minä vihaan joulua. Olin koko eilisen päivän helvetin kireänä, skippasin anoppilan ja menin lapsuudenkotiin kiristelemään hampaita.
VastaaPoistaPisteet mun sedille ja tädeille, jotka olivat ihan mukavia ja saivat hetkeksi unohtamaan sen yhden juopon olemassaolon. Tokihan siinä illan päälle saatiin sen juopon kanssa yksi riita aikaan, enhän mä siellä enää ees käy ilman, että se haukkuu mua vähintään tyhmäksi ja ammattitaidottomaksi tytönhupakoksi. Ah, isänrakkaus, saatana.
Sairaalla tavalla olen iloinen siitä, että se kaheli kilahti sisarustensa läsnäollessa ja huuti mulle jouluaattona, vaikka kaikki muut olivat minun kanssani samaa mieltä keskustelussa, joka käsitteli mun työtä. Toivottavasti joku muukin joskus tajuaisi miten siltä on pää pehmennyt sen viinan kanssa. Lakkasin puhumasta sille ja läksin yksin kotiin. Enpä taida mennä kylään taas ihan hetkeen.
Kireyden kesti vielä silloin kun ei ollut "pakko" viettää joulua. Nyt se kireys pitäisi vain osata karistaa ja tehdä lapselle ihana ja taianomainen joulu. No ei sitten ollut. Kuusenkin koristelin äskettäin kun mies ja lapsi kävivät anoppilassa.
PoistaMun on kauhean vaikea ymmärtää tuota isäsi asennetta sua kohtaan. Joo, mun faija kyllä osasi oikein vittupäisimmillään kutsua meikäläistäkin huorasta ties mihin, mutta kaiken muun ajan se ylpeili ja kehuskeli, mikä toisaalta tuntui vielä sairaammalta. Tosi ikävää joka tapauksessa, mutta hyvä että muutkin näkivät. Isän veljelle ja vaarille tuli ihan puskista sen käytös, taisin olla jo pitkästi päälle parikymppinen. Olivat monttu auki, kun totesin, että tuota minun lapsuuteni oli. Setä antoi mulle lohdutukseksi vanhan toyotan.
Ikävää on myös pään pehmeneminen. Todella ikävää. Totuus kun on, että sillä päällä tulee raja vastaan. Ikuisesti ei riitä liuotettavaa.
Jos jotakin iloa oli mutsin hymistelystä ja koko suvun kulisseista oli se joulu... jouluna oli taianomaista ja ihanaa - jos mutsi oli hyvällä päällä, ja se yleensä oli, joulurauhanjulistuksen jälkeen... kunhan kaikki kynnelle kykenevät vaan noudatti suunnitelmaa. Kännissä örisevä faijapuoli kuului tähän planiin et se ei menoa haitannut... siinähän se nuokkui tuolissaan hirveessä kännihikassa ja aina välistä hoki; "O-jaa!"
VastaaPoistaSeuraavana aamuna lähdettiin sen vanhemmille viettämään joulupäivää, mua hirvitti jo nuoresta kun kuski oli ympäripäissään. Mitään ojaanajoa kummempaa ei onneksi koskaan tapahtunut. Taksilla tultiin aina himaan, en ihan ymmärrä sitä yhtälöä et miks kännissä sai ajaa sinne, mutta ei himaan, kai se oli todennäköisempää kärähtää ratista illalla kuin päivällä?
Meidän omat joulut on kuitenkin leppoisia ja rauhallisia ja hyväntuulisia. Oma kireys on hellittänyt vuosien kuluessa.
Kun saisi jostain etukäteen tietoon paljonko niitä vuosia tarvitaan ennen kuin helpottaa. Ei ole helppoa seistä siinä pilaajankaan paikalla, ahdistamassa muita.
PoistaSehän näissä joulumuisteloissa on niin kipeää, että eihän sitä penskana edes tajunnut, että siinä voisi olla jotain pielessä, että yksi on jossain ympäripäissään ja loput palvoo teeveetä päätä kääntämättä.
Onneksi se on taas ohi.
Veti todella sanattomaksi lukea tämä. Rohkeaa kirjoitusta, ei varmasti ihan helpointa julkaista.
VastaaPoistaMun mielestä ihanan perhejoulun viettävät ihmiset voisivat edes yrittää ymmärtää sitä että kaikilla ei ole niin. Että tietyt asiat on oikeastaan aika etuoikeutettuja juttuja. Empatia ei aina vaadi taustalle sitä että olisi saman kokenut. Mä myönnän että tunnen maailmantuskaa vähän kaikesta ja todennäköisesti vaadin omalta perheeltä vähän liiankin kanssa sitä että ymmärtävät ja tiedostavat miten hyväosaisia ollaan. Että joskus ollaan jopa siinä pisteessä että se ehkä tuntuu muista perheenjäsenistä sellaiselta huonolta omaltatunnolta että meillä on asiat niin hyvin kuin on. Mutta... en vain oikein voi itselleni mitään. Yritän kyllä koska en halua syyllistääkään.
Mutta vituttaapahan vaan lukea tai kuulla ihmisten nillitystä vääränlaisista lahjoista, siitä että paketteja tuli liikaa ja osa piti jättää antamatta jne jne first world problems-tyyliset. Ehkä mä teen tästä omaan blogiin postauksen.
Mä en ole oikein vielä päättänyt onko se multa pois jos jollakin on ihana, tuskaton perhejoulu. Tuskin. Mä en myöskään ole aina ymmärtänyt lahjapakettikeräyksiä vähävaraisille - tai siis ymmärrän hyvinkin - mutta ei ne paketit turvattomuutta poista. Näitä kun katsoo aina omasta vinkkelistään: ei meillä köyhää ollut, olisin voinut vaikka hukkua äitini huono-omatuntolahjoihin, mutta olisin antanut kaiken tavaran pois, kunhan faija olisi lopettanut juomisen, kokonaan.
PoistaHarvemmin saa mitä haluaa jos hamuttu ei ole materiaa. On kieltämättä surullista jos hamstratut pakettikuormat ahdistaa - olisi varmaan syytä miettiä jotain toista keinoa ilmaista tunteita.
Mun tekis mieli ens jouluna jättää tulematta kotiin ton mukulan kanssa ku se on jo sitten niin iso et ymmärtääkin jo vähän mitä tapahtuu. Nytteki tuntu pahalta tuoda se tänne ku tiesin että "eräs henkilö" rähisee ja juo, Huh, onneksi kaikilla ei ole hattaraa. Tai siis, oikeastaan toivon, että kaikilla vois olla mut ku ei vaa ole. Pakko haastaa riitaa ja ärsyttää tahallaan ja sitten... no, kyllä tiiät.
PoistaJos on vaihtoehto olla menemättä ja tilanne tiedossa, että perillä on joku tukevasti ja turvattomasti päissään, niin minä jättäisin menemättä ja altistamatta lasta touhulle.
PoistaAina ei "suojelu" ole mahdollista, mutta lapsi aistii aika herkästi, ettei kaikki ole kunnossa, niinhän eläimetkin tekee. Siltä epävarmuudelta, humalaisen arvaamattomalta käytökseltä ja koko paskalta haluan omani suojella - kun minua ei kerran suojeltu.
Voi...paska. Mun kireyteni on myöskin ehkä vähän hellittänyt vuosien saatossa. Me käytiin jopa eilen mun mummolla ja vaikka taas sanoin, että isää ei ole pakko sinne kutsua, niin siellähän se oli. Ei se vissiin kännissä ollut (ihme), mutta rappioalkoholistihan se on ja sen kyllä huomaa. Katkokävelyä, järkyttävä ulkomuoto, puhua ei enää osaa. Koetin miettiä, että ei se lapsi siitä mitään traumoja saa, se on vaan vähän "erilainen pappa". Pappaahan se lapsireppana sillekin hoki, vaikka pappa ei ottanut mitään kontaktia (ja ihan hyvä niin).
VastaaPoistaMeillä on muuten isällä vieläkin "flunssa", kun se känninsä takia estyy tekemästä jotain. No, äitinsä hoitaa, puunaa ja tekee ruokaa. On se hyvä kun on mahdollistajia.
Ai, se on jo niin huonossa kunnossa. Ikävää. Ja kyllähän se mummo pojastaan huolen pitää, viimeiseen saakka. Mahdollistaa kun ei muuta osaa, sitähän se on. Harvahan edes tietää mistä voisi saada apua ja alkoholistihan sitä apua suorastaan syleillen ruinaa. Vittu.
PoistaMun kireys ehti jo hellittää, mutta sitten tuli tuo lapsi. Pakko hommata jotain ahdistusta laukovaa näihin hetkiin. Sairastuu muuten koko perhe jo ties monennessako polvessa.