Nonniin, raskassoutuisella linjalla edelleen. Tosin parin vuoden takaiseen verrattuna olen suorastaan kepeä. Mielessä on jo jonkin aikaa pyörinyt pienen lapsen sosiaalistuminen, sosiaalistaminen - kehitys yksilöksi yhteiskunnassa ja kuitenkin kasvaminen osaksi yhteiskuntaa.
Mikäpä muu pohdinnan taustalta löytyisikään kuin syyllistyminen - osin syyllistäminen, mutta pääosin vanha tuttu syyllistyminen. Meillä ei edelleenkään ole kovin laajaa sosiaalista verkkoa, vaikka olemme puolison kanssa näiltä nurkilta kotoisin. Olen lähellä asuvista sukulaisistani väleissä ainoastaan äitini kanssa, enkä oikein ota selvää, mitkä kuviot ovat puolisolla vallalla oman perheensä kanssa. Tässä tulee aina piiriin myös ihanana perhejuhlana tunnettu joulu - voihan helvetti.
Lähiseudulla ystäviä on aika harvassa, ystäviä on toki, mutta sellaisia, joiden kanssa tavattaisiin lapset pääosassa on kuitenkin melko vähän ja näin talviaikaan kaikilla on vuorotellen joku räkävirus kiertämässä. En ole edelleenkään päässyt nauttimaan ainoastakaan kerhosta, avoimesta päiväkodista, lastentapahtumasta jne. Syyt ovat luonnollisesti moninaiset, mutta päälimmäisiksi nousevat oma laiskuus ja oma epävarmuus, mitäpä sitä kieltämään.
Olen miettinyt sitä, kuinka paljon alle parivuotiaan tulisi olla tekemisissä toisten lasten kanssa, saati toisten aikuisten. Alle vuotiaastahan tiedetään hyvin, että omat porukat riittävät mainiosti - radikaalimpien tulkintojen mukaan vain toinen vanhemmista on riittämiin. Alle parivuotiashan ei vielä osaa leikkiä toisten kanssa, leikki ilmeisesti leikitään porukassakin rinnakkain. Matkimisella on ihmislapsenkin kehityksessä valtava merkitys, hyvässä ja pahassa.
Teenkö minä nyt äitinä ja vanhempana väärin, kun lapseni on useimmiten yksin. Siis ainahan, joka ikinen sekunti, hänen vierellään on isänsä tai minä, mutta riittääkö lapselle se, että hän tapaa toisia lapsia keskimäärin muutaman kerran kuukaudessa. Oppiiko hän, ettei hiekkaa saa heittää toisen silmiin? Oppiiko hän, ettei toista saa lyödä? Oppiiko hän, että kaikki saavat leikkiä? Oppiiko hän jakamaan? Oppiiko olemaan?
Koiria ohjeistetaan sosiaalistamaan, tapaamaan toisia ja totuttamaan siihen, että muitakin hurttia ja kaikenlaista väkeä on olemassa. Alan hiljalleen kuitenkin hahmottaa sen, että lapsi ei ole koira. Ne mokomat ajattelevat eri tavoin. Vuotiaan lapsen ajatusprosessit kulkevat ihan eri sfääreissä kuin seitsemän vuotta sohvaani kuluttaneen koiran. No tietenkin, ne ovat eri lajia. Myönnän silti ajoittain hämmentyneeni.
Jos koiraa ei sosiaalista, siitä tulee epäsosiaalinen remmirähjä. Tuleeko ei-sosiaalistetusta lapsesta, joka viettää kaiken aikansa vanhempiensa kanssa myös remmirähjä? Tuleeko lasta sosiaalistaa johdonmukaisesti vai oppiiko se ihmisten väliset kuviot itsestään? Luonnostaan? Sisäsyntyisesti?
Lahjakkuuksiahan on erilaisia - yksi on huomattavan matemaattinen, toinen hanskaa kielet, joku on kuin kala vedessä ihmisjoukoissa. Voiko lapsesta, joka on ollut pienenä yksin - siis lapsena yksin - tulla sosiaalinen?
Minä olen ainut lapsi, mutta koen olevani noin normioloissa ihan kykenevä asiallisiin ihmissuhteisiin. Tämä mikäli ei ole pahempaa masennusputkea päällä. Nautin ihmisten seurasta, mieluiten tietysti hyvien tyyppien, mutta välillä pöljemmätkin kohtaamiset ajavat asiansa. Ilman ihmissuhteita ja kohtaamisia minä kärsin.
Olen ainut lapsi, mutta minut on tyrkätty päivähoitoon puolivuotiaana. Onko sillä vaikutus? Olin muuten lapsena kaikkea muuta kuin sosiaalinen. Olen ainut lapsi, mutta osaan aivan tajuttoman hyvin jakaa.
Työkeikalla tällä viikolla puhuin asiakkaan kanssa äitiä. Totesimme kumpikin olevamme äitejä, tarkensimme lasten iät ja sukupuolet. Jossain vaiheessa kohtaamista asiakas kertoi lähtevänsä työmatkalle ja pyytäneensä oman äitinsä lapsia hoitamaan, vähän pidemmän matkan päästä. Hän tarkensi myös, että on tärkeää, että lapset oppivat, että on muitakin turvallisia aikuisia kuin äiti ja isä.
No minähän takerruin. Oppiiko lapsi, jota pääosin omat vanhemmat ovat hoitaneet, että maailmassa on muitakin turvallisia aikuisia? Jos lastani ei koskaan hoida muut kuin minä tai isänsä, jääkö häneltä tämä oppimatta? Voiko lapselta jäädä tämä oppimatta? Voinko minä estää lasta oppimasta, että suurin osa aikuisista on ihan hyviä ihmisiä?
Onko lapsi koira? Ja miksi minulla on kysymysripuli?
Mun pitää ehkä hinautua kirjastoon. Saako kehityspsykologiaa suomeksi jostain e-kirjakaupasta?
Entäs lapsi, jota on kärrätty eestaas sukulaisten ja eri lastenhoitoa järjestävien tahojen hoidatettavana? En usko, että jää oppimatta kummassakaan tapauksessa, jos lähellä on edes yksi turvallinen aikuinen. Muutenhan eräät tuntemamme penskat olisivat ihan hunningolla. Kyllä ne turvaan tarraa ja hyvä niin. Sosiaalinen puoli tulee siinä sivussa, oli lapsena yksin tai yhdessä. Ei nää kaikkialle kärrätytkään sosiaalisia tapauksia aina ole olleet, ovat ujostelleet ja kyräilleet nurkan takana, jos siihen on ollut mahdollisuuksia.
VastaaPoistaKai tässä on myös taustalla se, mikä on yhteiskunnassa ihanteena. Sitähän on reipas ja ainavalmis lapsi/nuori/aikuinen. Hitaammin lämpiävät herättävät epäluuloja.
PoistaTajusin itse asiassa jo kirjoittaessani, että oppiihan lapsi - tietenkin oppii. Eikä tätä omaa ole tarkoitus kotona ikuisesti muhituttaa, päivähoitoon senkin tie vie.
Mä en uskalla mennä kirjastoon. Oon hormonihuuruissa valvonut pari yötä ja monta päivää on tehnyt mieli kirjoittaa paniikkikohtausoireiden lähestyessä, mutta mutta. Keksin aina päivällä tekemistä joten..
VastaaPoistaSyyllisyys. Olen täynnä sitä. Iltaisin itkeä tihrustan sitä miten laitan lapseni pilalla, onhan se ollut päivällä hoidossa ja sitten minä vielä ärähdän sille turhan kovaa. Kaduttaa ja haluan olla parempi äiti. Lapsen isän elämänhän minä olen jo pilannut, pojankin varmasti aika varmasti. Syyllisyyttä. Unohdan d- vitamiinin jatkuvasti, annan pojan ratsastaa koiralla koska en jaksa kieltää 1000x illassa ja taaskaan sei syönyt kun mustikoita ja riisikakkua. Sitten se tulee ja suukottaa, silittää koiranpentua, tulee lukemaan kirjaa ja nukahtaa syliin. Mä oon ihan paska, on päälimmäinen fiilis ollut monta päivää. Karsee kaamos.
Olisiko sinun pitänyt olla kiltisti kotona ja antaa lapsen isän pilata elämäsi? Muistaakseni ei sekään elo ja kohtelu ihan herkkua ollut. Mielestäni olet tehnyt hänelle palveluksen.
PoistaOman lapsen elämähän sitä pilataan joka tapauksessa. Sitä tosin ei pilata unohtamalla d-vitamiineja tai ärjymällä satunnaisesti. Toivoa on aina, kunhan ne tulee syliin.
Hyviä kysymyksiä! Jään innolla odottamaan, jos vastauksia tulisi lisääkin... Samoja miettinyt. Ei kulu päivääkään, ettenkö miettisi mm. tämänhetkistä välirikkoa äitiini ja siskooni. Kuinka kamalaa on viedä lapselta aikuissuhteita, jotka kuitenkin kai toimivat ihan ok? Eihän se niitä näin pienenä enää kotvan kuluttua muista, kai, mutta...mietin silti. Kun ei se näe oikein ketään muita kuin minua ja isäänsä.
VastaaPoistaMä olin toivottoman ujo ja erakko aina opiskeluajoille saakka. Sitten oli pakko tulla ulos kuoresta. Sen jälkeen aloin kaivata ihmisiä, jos en niitä hetkeen nähnyt; aiemmin saatoin kepeästi viettää pitkiäkin aikoja yksinäni ihan vapaaehtoisesti.
Juuri pari tuntia sitten nielin ylpeyteni, hengitin ihan helvetin syvään ja lähetin lapseni isänsä kanssa anoppini syntymäpäiville, jonne ylläripylläri en ole tervetullut. Ylpeydessä ja omanarvontunnossa on nielemistä, on kuin duploja napsisi - muttan totesin, että vieraannuttajan leimaa en itselleni ota. Vituttaa ja ihan helvetisti - olisi ihan jees jos lapsella voisi olla suhde isänsä sukuun myös äitinsä läsnäollessa.
PoistaPointti kai on se, että tietenkin lapsi oppii ja tuskin nämä pienet siitä yhtään kärsivät tai taatuvat jos eivät pääse toisten hoteisiin kuin omien vanhempiensa. Ehkä enemmän ahdistaa se lapsen vertaisten uupuminen, mutta saahan siellä päiväkodissa sitten imeä vaikutteita vaikka koko päivän.
Koska en ole oraakkeli en osaa antaa vastauksia vaan vaan omia mielipiteitä.
VastaaPoistaMeidän lapset oli ekaa kertaa hoidossa yön ylitse kun M oli 3v 9kk ja pojat 1v 8kk. Ne oli hoidossa ystävien luona, sukulaisia meillä ei ole lähellä ja kaukana on niin kaukana ettei sieltä ihan yöhoitajaksi vaan tulla... Mun suvusta-vanhemmista-sisaruksista noilla ei ole hajuakaan ja L:n suku on lähinnä läjä valokuvia vieraista ihmisistä. Noin keskimäärin meidän lasten elämässä ne turvalliset aikuiset ollaan me - vanhemmat - ja meidän lisäksi opettajat ja lähimmät ystävät. Yökyläilemässä ne käy edelleenkin kerran tai kaksi vuodessa ja noin muuten niillä on kotona hoitaja illalla ehkä 6-8 kertaa vuodessa. Väittäisin ettei käsitys niistä muista turvallisista aikuisista ole mitenkään häilyvä tai hämärtynyt.
Pitääkö lapsen sitten tavata muita lapsia... eihän siitä haittaakaan ole. Meillä nyt tietty homma on ratkottu sillä että meillä sattuu olemaan oma sosiaalisten taitojen ryhmä kotona kun on kolme lasta. Pojat tutustuivat ryhmätoimintaan pyhäkoulussa, kirkon kautta ja nyt viimesyksystä koulussa. Ihan hyvin ne on koulussa pärjänneet ilman varsinaista sosiaalistamista.
M taas... M pärjäis maailmassa oikein hyvin ilman ketään muuta kuin meidän perheyksikkö. Sitä on sosiaalistettu vuosia "voimakeinoin" eri erilaisin terapioin kun autisteilla nyt tuppaa toi sosiaalisuus noin yleensäkin olemaan enemmän tai vähemmän hakusessa. Nykyään se siis osaa toimia sosiaalisten sääntöjen mukaan, mutta on täysin tyytyväinen koulussa viettäessään välitunnin kiipeilytelineellä omassa seurassaan. Sosiaaliset suhteet on sille raskaita ja uuvuttavia.
En mä tiedä mitä mä halusin edes sanoa, mutta meillä siis näin.
Mä tulin tosiaan siihen tulokseen, että ei lapsi tarvitse liutaa tai edes harvempia ulkopuolisia hoitajia kyetäkseen turvaamaan aikuisiin. On toki ihan sallittua ajatella, että lapsen on tärkeä oppia turvaamaan myös muihin aikuisiin kuin vanhempiinsa, mutta arvelen, ettei sen eteen tarvitse tehdä erikseen kovin paljon töitä - ellei sitten ole kyse erityistilanteesta.
PoistaKolme lasta on jo mielestäni varsin vaikuttava sosiaalisten taitojen ryhmä. :) Teillä tuntuu välillä olevan niin valtavasti hulinaa ja ohjelmaa, että tämä oma nökötys on siihen suhteutettuna varsin vaatimatonta - ehkä hyvä niin. Kyllä sitä ehtii laukatakin.
Kai mun on alettava suunnata ajatukset siihen, että toi menee päiväkotiin reilun puolen vuoden kuluttua. Eiköhän se parivuotias siellä sosiaalistu ja tapaa myös turvallisia aikuisia. En ainakaan keksi miten sitä estää.