Silmä

Lapseni toisessa silmässä on kurja kyynelkanavatukos. Se ei kuulemma ole minun vikani ja on muutoinkin kovin yleinen vaiva pikkuisilla, joiden kropan osaset ovat kauhean pikkuisia ja tukkeutuvat helposti. 

 Kyynelkanavan tukkoisuudessa on se kettumainen puoli, että silmä melkoisen herkästi tulehtuu. Siitä huolimatta, että silmää pestään keitetyllä vedellä päivittäin useita kertoja apteekin steriilien pikku taitosten kanssa, se perkele tulehtuu koko ajan. 

Torstaina alkoi möhnää tulla jo ruokalusikkakaupalla. Soitin perjantaiaamuna päivystykseen. Jo raskausaikaana olin aikeissa ostaa lapselle vakuutuksen, projekti jäi vähän kesken. Harkinnassa on jälleen, kalliita ovat perkeleet, ja projektiani hidastaa jokseenkin pahasti se, ettei paikkakunnalla ole yksityistä lastenlääkäriä. 40 kilometriä ei edelleenkään ole paha, muttatota. Maksanko verot ja vakuutuksen päälle vai pelkät verot, joilla palvelun pitäisi pelittää? Ajatus muhikoon. 

Joka tapauksessa, soitin jo tuttuun telefoooonrååådgiiivningiin (instanssissa pyörivä nauha alkaa olla venynyt). Olin aivan häkeltynyt, kun vastannut hoitaja oli varsin inhimillinen, ei pitänyt idioottina, ei laukonut itsestäänselvyyksiä ja totesi jopa, että kyllä äiti aina tietää parhaiten ja huomaa jos lapsella on jokin hätä. (Ei, en laske silmätulehdusta hädäksi, kyseessä oli kuumeilun tiedustelu.) Rouva neuvoi myös, että jos on tarvetta lastenhoidollisille toimenpiteille, pitää mennä vaatimaan lasikopin tädeiltä vapaata huonetta käyttöön. 

 Iltasella lääkärikin oli yllättävän positiivinen tapaus. Osasi suomea ja kerrankin selitti mistä sen silmän kanssa on kyse, mitä sille voi tehdä ja mitä ei voi. Ja mitä tehdään jos ei aukea (emme mieti sitä). Miten nenänvartta kuuluu hieroa, vettä ei kuulemma tarvitse puhdistukseen keitellä ja bakteerin laadunkin selvitti. Arveli tyttären olevan virkeä ja hyväntuulinen - lapseni nauroi ja keikisteli isänsä sylistä. Ei se vieraille yleensä. 

Kaikenlainen pienikin vaiva aiheuttaa luonnollisesti paskamutsioloa. Ennen perjantaista muskaria (voi saaaaataaaanaaaaa, mutta maksoin jo niin sinnillä loppuun saakka, ehhee) pohdin oikein ääneen, että paskamaista läksiä yhtään mihinkään, kun lapsen silmämöhnii ja punoittaa ja viestii koko loistollaan sitä kuinka kehno olen äitinä. Typerää kelausta kuulemma. 

No, kuinka ollakaan ensimmäisenä muskarimuijan suusta:

"Onpa sillä kauhean punainen silmä."

Ilman minkäänlaista pehmentävää rekisteriä äänessä. Otin tietenkin kommentin vittuiluna ja äitiyteni arvosteluna, koska olen univelkainen, vuotavatissinen herkkishirviö. Samainen vetäjä muisti kyllä kehua muutamien vauvojen vaatetusta (taas), ja haukkui opettamansa 8-vuotiaiden ryhmän aamuisen esiintymisen: "Ne lauloi niin huonosti." Kun en halunnut vasta päikkäreiltä herännyttä tytärtäni kiikuttaa peiton sisällä, sain kommentiksi: "Äiti taitaa olla väsy, eikä lapsi." No niin vittu olenkin, mutta MINÄ päätän huudatanko lastani vai enkö. 

Eli kärjistyy taas. Mulla vaan särähtää korvaan, kun arvostellaan pienten lasten esiintymistä huonoksi (rouva muskarimuijan työyhteisö oli ilmeisesti ollut paikalla kuulemassa). Lasten esiintymistä ei arvostella. Tulipa tosin todettua, mitä on musiikkiopiston pedagogiikka ja arvomaailma. Arvelen, että en laita lastani kyseiseen instanssiin isompana harrastamaan yhtään mitään. 

Mistä muuten löytyy kouluikäisille vielä harrastuksia, joissa suorituksella ei ole niin väliä vaan hauskuudella ja viihtymisellä ja itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymisellä? 

Olemme myös jälleen rakastamieni kielikysymysten äärellä. Minä en tohtisi mennä opettamaan ruotsiksi ruotsinkielisiä. En tohtisi saksaksi saksankielisiä, enkä englanniksi englanninkielisiä. Lyhyehköt esittely/asiantuntija/tietoiskupläjäykset ovat asia erikseen. "Kun minä en osaa nämä suomenkieliset laulut." Paikallinen musiikkiopisto kuitenkin vakuuttaa palvelevansa väestöä molemmilla kotimaisilla kielillä. Minä olen eri mieltä. Haluaisin nähdä sen tilanteen, jossa suomenkielinen vetää ruotsinkielisille äideille ruotsiksi vauvamuskaria. Sitä ei siedettäisi viittä minuuttia pidempään. Seudulla kaksikielisyyden määritelmä on erinomaisen mystinen. 

Joo, jatkan itseni hillitsemistä. Se on haastavaa, sillä olen kovin väsynyt, väsystä johtuen pöhnäinen ja melko kiukkuinen. Tyttären vaippa on edelliset kolme yötä falskannut huolimatta jättiläiskoon superimukertakäyttömaapallontappovaipasta ja päälle viritetyistä villavaippahousuista. Ensi yönä liitän yhdistelmään vielä jonkin lisäimun. Gaaddääm. 

Vaatteiden ja vaipanvaihdon (noin kello 3.21) päälle on ajoittain hankala nukahtaa. Varsinkin jos pissalätäkkö on syntynyt imeskellessä tissiä, eli saan laiskuuttani vielä nukkua siinä.  

Teho

Kello on vähän yli kymmenen ja mulla on lapsi päiväunilla, ruoka uunissa, pyykit koneessa ja omppumössö pehmenemässä hellalla. Hampaita en oo pessy ja jalassa on paskaiset kollegepöksyt, mutta ihan kaikkeen ei voi pystyä. Me noustiin kuitenkin vasta puoli ysiltä.

Mittaan siis nykyisin arvoni naisena ja äitinä siinä paljonko kotihommia saan hoidettua. Yleensä en yhtään, sillä puoliso on varsinainen kotihenki. Jos kerran viikossa saan imuroitua huushollista yhden kerroksen hirveällä messuamisella ja kiroilulla niin olen jokseenkin tyytyväinen.

Vierailimme harmikseni eilen paikallisen terveyskeskuksen päivystyksessä. Ilkeä silmätulehdus sai tippoja hoidokseen, onneksi bakteeri ei ole ehtinyt korviin. Toisessa silmässä on kyynelkanavatukos, eli sehän möhnii jatkuvasti ja on jokseenkin yleinenkin vaiva, mutta tulehtuu ilmeisen herkästi. Tippojen asentaminen onnistuu onneksi kolmikuiselle ilman suurempia taisteluja.

Huom! Lääkärityttö puhui suomea. Ensimmäinen suomenkielentaitoinen päivystäjä neljään vuoteen! Yleensä ne hinataan paikalle Venäjältä tai Ruotsista. Olin hämilläni, sillä olin soittanut puolison töistään mukaan tulkkaamaan. Minä en kiihtyneehkössä ja huolestuneessa (voiko silmätulehdukseen menehtyä?) tilassa pysty kommunikoimaan toisella kotimaisella. Sinänsä jännittävää, koska saksaksi osaan varsinkin hurjistuneena paasata oikein mainiosti.

Soitin puoli tuntia ennen annettua aikaa päivystykseen tiedustellakseni onko siellä kauheasti jonoa, että tullaanko ajoissa vai vaikka varttia myöhemmin. Ohjeistuksen kyselypuheluun sain aamulla telefonrådgivningistä, joka antaa lääkäriaikoja. "Ei meillä jono, te tule vain."
Olimme täsmällisesti paikalla, sillä tykkään hirveästi olla täsmällinen. 35 minuutin odottelun jälkeen (miksi soitin?!?) reseptin printtaaminen ja korvien ronkkiminen liian suurilla putkilla otti neljä minuuttia.

Odottelun aikana tytär oli näppärästi ehtinyt punnata jokseenkin haisulin jöötin housuunsa (johtui varmaan isänsä tapaamisesta). Tiedustelin lasikopin hoitajilta, että missäs täällä on lastenhoitowc.
"Ei meillä ole lastenhoitohuone. Mene terveyskeskuspuoli, siellä on."
Siirryimme seinän taakse mainittuun osoitteeseen. Kurkistelin saniteettitiloihin ja ihmettelin, että missä se luvattu vaipanvaihtomahdollisuus on. Kysyin asiasta tiskiltä.
"Onkko meillä lastenhoittopaikka? Ei meillä ole. Oli ennen, mutta se otti pois."

Kiitos lapsiystävällisestä palvelusta. Pakkasin lapsen autoon ja päästelin kotiin. Seuraavalla kerralla vaihdan sen vaipan suosiolla farmarin takaluukussa. Mulla on siellä ventapedi.

Paineistettu vuorovaikutus

Sain puhelun neuvolasta. Jatkossa aion pyytää että he eivät ole minuun yhteydessä - ainakaan puhelimitse. Tyttö on palannut, täti kun on jäänyt pois (toivottavasti lopullisesti). Tyttöä kun kuvittelen sietäväni jotenkuten, tädin lässytykset lapselle nätistä navasta ja sen tärkeydestä tulevaisuuden napapaitojen käytön mahdollistajana, olivat meikäläiselle viimeinen niitti.

Sain sitten puhelun:
"Meillä kokoontuu sellainen jälkiryhmä. Siinä on keväällä ja kesällä synnyttäneitä. Muuthan on olleet siinä perhevalmennuksessa paitsi te, mutta kun te ootte listalla niin ajattelin soittaa."
"Tapaamisessa yksi terveydenhoitaja, joka on itse saanut juuri vauvan kertoo kaikesta ja varsinkin vauvatuksesta, joka on tehokas tapa vuorovaikuttaa lapsen kanssa."

VITTU

Siitähän se sitten lähti ja tämä hullu sai vettä myllyyn.

Minä en halua vuorovaikuttaa tehokkaasti lapseni kanssa. Minä haluan vuorovaikuttaa aidosti ja paineetta ja juuri siten kuin meille on luontevaa ja luonnollista ja tärkeää. Tehokas vuorovaikutus. Ei helvetti.

Vihasin raskausaikana neuvolan puheita varhaisesta vuorovaikutuksesta ja sen tärkeydestä ja varsin voimakkaista epäilyistä, että minusta ei masentuneena sellaiseen ole (no ei masentuneena tietenkään), mikä osaltaan pahensi oloa. Uhkailtiin varhaisen vuorovaikutuksen asiantuntijoilla ja heidän kotikäynneillään ja ties millä. Vedin aivan hirveät paineet ja mielikuvissani koin koko vuorovaikutuksen (koko sana alkaa oksettaaa) ahdistavana, vaikeana ja suoritettavana taakkana.Minä haluan olla ja elää lapseni kanssa, en tietoisesti vuorovaikuttaa sen kanssa.

Kunnes ymmärsin, että kyse on lapsen tarpeisiin vastaamisesta, siitä välittämisestä, sen hyväksymisestä ja rakastamisesta ja huolehtimisesta. Minun ei ainakaan oletukseni mukaan tarvitse koko ajan lapselle lässyttää, tuijottaa sitä silmiin, kohdistaa kaikkea huomiota siihen ja pyörittää meidän kaikkien elämää ikuisesti vain hänen näkökulmastaan, vaan meidän perheen näkökulmasta.

Ymmärsin siis hetken olla stressaamatta. Sitten sain puhelun. Jossa taas - varmasti tahattomasti - paineistettiin puolillepäivin yöpaidassa luuhannut selkäkipuinen ja hieman väsynyt äiti. Vauvatuksen avulla (kauhean videon mukaan) isäkin oppii olemaan intensiivisessä kontaktissa lapseensa.
Edit: kiinnitäthän huomiota videon kivaan musiikkiin!

Jos lapsestani nyt sitten tulee kehnompi kuin muista siksi, että en kyllä ala vatkata sen käsiä jonkun säännön mukaan, niin antaa tulla. Itseasiassa olen harkinnut josko aloittaisin sille viittomisen niin oppii nopeammin kommunikoimaan. Haastattelin vuosia sitten aiheesta gradunsa tehnyttä naista.

Voisiko näitä asioita edes nimetä siten, ettei meidän paskamutsien tarvitse oksentaa kukkasia ja pastellisävyjä ja pieniä poneja. Vauvatus. Ei jumalauta.

Joo, me ei mennä jälkitapaamiseen. Myöskään siksi, että en tajunnut kysyä pitääkö/saako sinne ottaa vauvan mukaan. Vaikka motkotankin yksinäisyydestä sun muusta, haluan löytää sosiaaliset kontaktini jotain muuta tietä kuin perhevalvontakeskuksen tilaisuuksista.

Tuleeko vauvattamattomista vauvoista lapsia?
Edit: Otin yhteyttä useampaan ystävään, joilla on lapsia. Kukaan ei tunnistanut vauvatusta. VOITIN! :D 

Flunssa

Noniin. Heti kun vähän mieliala tasoittui ja eilen tuli viihdyttyä ulkonakin, pääsi yöllä komea kurkkukipu, aamuyöstä keuhkoröhnä ja hiljalleen nousee lämpö, huolimatta kourallisesta tulehduskipulääkkeitä, joita vedän lääkärin käskystä haavaa hoitamaan. En ole sairastanut mitään sitten syyskuun. Masennusta ei lasketa, se ei nosta kuumetta - yleensä. 

 Nyt luonnollisesti pelottaa, että lapsi on myös sairas (miten se EI olisi) enkä osaa sitä hoitaa ja sillä on kurja olo ja ties mitä seurauksia. Miten tuollaiselta mitataan edes kuume? Tuskin ainakaan järeän kokoisella korvamittarilla, jonka toimivuudesta en ole vakuuttunut edes aikuiskäytössä. 

 Lapsi on nukkunut eilisillasta saakka. Ei ole juuri seurustellut. Toisaalta, sillä oli eilen kova päivä. Ensin ulkoilua äidin kanssa liinassa (vai miksi sitä pitäisi kutsua), virikkeitä naamakuvien muodossa, ulkoilua mummin kera vaunuissa ja räjähtävää kakkaa kylvyn jälkeen (kolmesti tunnin sisällä). 

 Että onko se sairas vai onko se vaan uupunut? Miksi se syö vain kymmenen minuuttia kerrallaan? Miksi se välillä puklaa kaiken syömänsä kaaressa pihalle (yleensä isänsä päälle)? Miksi sillä on aina hikka? Mikä syömäni aiheutti uskomattoman kakkakatkun? Mistä tiedän, että se on oikeasti sairas? Saako se varmasti tarpeeksi ruokaa? Onko sillä kuuma tai kylmä? Koska me voidaan laskea sisälämpötilaa siedettävälle tasolle tropiikin sijaan? Milloin se pitää viedä lääkäriin? Mistä tietää onko sillä ripuli vai normikakkaa? 

 Saa vastata jos on faktatietoa. 

 Elämäni sisältö on nyt laajentunut tissistä kakkaan. Arvelinkin, että tässä käy näin. Ilmiötä lievittääkseni tilasin Darling Buds of May -sarjan. Vaikka se tulee teeveestä. Voin pitää maratonin. Ei aina voi jaksaa murhamysteereitä ja väkivaltaa. Ja lapsi on liian pikkuinen katselemaan tissin alta OZia. 

Liplaplaplap

Ois vaan niin mahtavaa kun ei koko ajan sylettäisi. Laskuri tikittää, raks raks, kohta maha halkaistaan ja siinä sitten ollaan ja ahdistutaan ja epäonnistutaan ja opetellaan elämään tavallista, riittävän hyvää elämää suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa, jossa on oltava onnellinen ja leppoisa ja helppo.

 Hoksasin, että ensi viikon viikonloppuna on juhannus. No kuinka käy jos vaipat ja korvike loppuu? Entä jos liikennemyymälässä ei ole sopivia tuotteita? Mistä helvetistä minä tiedän mikä on sopiva tuote? Näille luontevana jatkona toki: Onko meillä elävä vauva? Olenko minä elossa? Päästäänkö me ikinä siitä sairaalahelvetistä kotiin? Saanko mä juoda juhannuksena lasin viiniä?

Aiomme siis mennä puolison kanssa kauppaan ostamaan vaippoja ja korviketta. Ja taas saa ähistä omaa epävarmuuttaan ja mahaansa sen helvetillisen vaippahyllyn edessä ja väistellä tietäviä ja osaavia katseita. Valitsemme joka tapauksessa marketeista sen, joka ei ole lisääntymiseen rohkaisevan luterilaisen herätysliikkeen kannattajien suosiossa.

 Huomautettakoon, että minusta kestoilu on ihastuttava ajatus. Minä olen kuitenkin (inho)realisti. Mielestäni asiaan voi palata myöhemminkin, oletan että vouhotettavaa on ihan kertakäyttöistenkin kanssa näin alkuun. Pisteet ja kumarrukset ja reippaat hurrahurrahurra-huudot niille, jotka alusta saakka pinnistelevät ja maailman pelastavat.

Mahdolliselle lapselle (kun ei konkretisoidu, niin ei sitten millään) on vihdoin valmiina ja testikäytettynä pesä.
Kärry on siis suosikkiliikkeestäni Biltemasta, jonne silloin tällöin teemme puolison kanssa romanttisia retkiä. Näin hienon punaisena sitä ei saakaan, puuosat tulevat käsittelemättöminä, mutta meillä sattui olemaan pieni pöntöllinen peruspunaista maalia, kun noin vuosi sitten sain ihan helvetin hyvän idean maalata vessan kaapinovet.

En tiedä mitä helvettiä noiden testikäyttäjien kanssa on tehtävä. Vaunuun on toki hankittu metallinen järeähkö kissasuoja, mutta tajuaako ne pysyä poissa lapsen naamasta ilman pakkokeinoja - en osaa sanoa. Ahdistun siis. En ymmärrä kissoja. 

Karsee päänsärky. 

Säilö

Hirvittävän muutaman päivän kestäneen ahdistuskiukkuitkuvitutushelvetin päälle söin suurehkon pizzan ja puolikkaan vesimelonin - olo on toistaiseksi parempi. Ilmeisesti fyysinen kuvotus jotenkin kumoaa psyykkisen kuorman ja olo tasapainottuu. Siinä jollekulle gradunaihe.

 Suunnatonta ahdistusta olen repinyt viikko tolkulla siitä, mihin lapsi laitetaan sen saavuttua kotiin. Kuten sanottua, pinnasänky tuli talon mukana, mutta se ei mahdu mitenkään hyvin ja kivasti makkariin. Puoliso otti ja käänsi sängyn (se antiikkirotisko ei ole ihan kevyimmästä päästä), mikä oli sinänsä hyvä idea, mutta aiheutti lievän maailmanlopun, koska järjestys on nyt ihan paska enkä kestä mitään ja nyt se pikkusänky ei ainakaan mahdu mihinkään. Hele.

 Alakertaan lainattu kehto osoittautui paskamaiseksi kattoonpultattavaksi - kiitos 80-luvulla remonttia tehneen ääliön. Kipsilevy pitäisi kieltää. Että se siitä. En nauti riskistä, että kersa tömähtää kehtoinen päivineen lattiaan.

 Kelan pahvilaatikkokin tuli heitettyä keräykseen (teki mieli iskeä mukana koko sisältö). Paineen ja vitutuksen ja kiukun keskellä sain kuitenkin mielestäni loistoidean.

Bilteman puutarhakärry. 

Kelan laatikossa tullut patja osuu melkein sentilleen kärryn pohjalle (pari senttiä kutistettavaa). Päädyt irtoavat kätevästi jos lapsella onkin yllättäen pituutta ja liikuttelu on näppärää (tosin kolisee). Korkeus jokseenkin matala, mutta ajattelin kokeilla kissalla onnistuuko nostelu myös makuuasennosta. Pehmoviritystä kehiin ja vot! Ei tarvitse läksiä dyykkaamaan sitä FPA-laatikkoa. 

 Jos idea on paska, siirtyy kärry takaisin puutarhahommiin ja lapsi kainaloon tms. Tosin eikö lapsi tarvitse jonkin säilytyspaikan, eihän sitä voi jatkuvasti kantaa (asia, joka on toki hyvä ottaa huomioon viisi vuorokautta ennen leikkausta). 

 En ole tohtinut avautua äitiyspakkauksesta ja sitä kohtaan tuntemastani inhosta ja katumuksesta sen kummemmin, sillä olen mielestäni jo ihan riittävän epäkiitollinen paskiainen. Kuitenkin on jäänyt kiinnostamaan, että onkohan joku jossain saanut sen muovilakanan palasen suorakaiteen muotoisena. Minä olen erittäin kehno leikkaamaan suoraan saksilla ja kadehdin suunnattomasti ihmisiä, joilla tämä taito on, mutta sen verran jännää jälkeä on meille saapunut lakanapalanen, että on tainnut olla pahempi darrapäivä projektityöntekijällä pakkaustehtaassa. 

 Keskityn pysyttelemään yhtenä kappaleena. Aion tänään syödä ihan helkkaristi sipulia, chiliä ja ruisleipää. Eikös nekin kohta kielletä. 

Palvelun äärellä

Katselin viikonloppuna YLEn ruotsinkielisestä palvelusta eläinohjelmaa. Harva kyseistä kanavaa katselee, mutta pidän sitä joskus päällä ihan vain siksi, että saan vouhottaa riittävästi puolisolle ja vaatia selityksiä: Miksi majakat ovat niin tärkeitä? Miksi norjalaiset teeveeohjelmat ovat syvältä? Kuka keskusteluohjelman keskustelijoista on ihan oikeasti hurri ja kuka teeskentelee (oma korva ei kerro)? Joka tapauksessa, Kolmårdenin eläinlääkärit halusivat antaa isolle hirviurokselle matolääkettä. Nukutettu hirvi, jonka silmille iskettiin viltti, inisi. Itken ininää kolmatta päivää. En siis Syyriassa teloitettuja lapsia, vaan hirveä, joka asuu naapurimaassa ja sai matolääkettä letkulla mahaan.

 Olen valvonut aamu kolmesta. Yhdeksältä pitäisi mennä taas nauttimaan neuvolapalveluista. En edelleenkään ymmärrä kyseistä palvelua. Osaan mitata paineeni ja punnita itseni kotona ja mikäli joku antaisi pari kipaletta proteiinitikkuja, niitäkin osaisin varmasti dippailla pissaan ja tulkita ihan itse. Eli siirryn muutaman tunnin kuluttua ajamaan keskustan korttelia ympäri parkkipaikan toivossa, että voin käydä kusemassa purkkiin ja mittauttamassa mahan.

 Eilinen oli jokseenkin rankka päivä. Kun itse on viimeisillään raskaana, puoliso sairaslomalla, niin totta helvetissä soppaa on kerralla hämmennettävä vielä pikkuisen, ettei käy liian tasaiseksi. Äitini soitti aamulla, itki ja huusi, ei päässyt liikkeelle yllättäen tulehtuneiden polviensa kanssa. Hyökkäsin paikalle, totesin tilanteen, ajelin sairaalaan, jonka apuvälinelainaamosta hain kyynärsauvat. Itse lainaamon etsiminen otti aikansa, sillä infotiskin tyttö ei ymmärtänyt tiedusteluani sen sijainnista. Hän keskittyi tuijottamaan mahaani. Järkeilin siis kopin sijaitsevan lähellä fysioterapiayksikköä, josta se löytyikin. "No nyt sinun äiti pääse kävele." No ei ihan.

 Kun ei työterveys- eikä terveyskeskuspalveluja alkanut irrota ja kipu vaikutti käsittämättömältä, pakkasin rouvan autoon ja ajoin ensiapuun. Hain pyörätuolin eteisestä ja kärräsin lasteineen tiskille. "Sinä saa nyt odotta. Meillä paljon potilas." Pyysin erikseen hoitajaa auttamaan tuolin kanssa ja osoitin mahaani, joka ihan oikeasti ei ole kovin pieni. Asia meni perille toisella huomauttamalla.

 Kolme tuntia myöhemmin palasin paikalle, juuri sopivasti vastaamaan kysymykseen: "Miten te puhuu ruotsi?". Ainoa 20 000  asukkaan kaupungin terveyskeskuksen päivystyksessä päivystävä lääkäri kun oli noin 25-vuotias lähi-idästä Ruotsin kautta paikkakunnalle hinattu poikanen. Hänen kanssaan olisi sitten pitänyt kivusta lähes tajuttoman suomenkielisen kommunikoida ruotsiksi. "Ollettko sinä tulkki? Meillä ei ole täällä tulkki! Minä autta ruotsikieli jos pyyttä nättisti!"  - Oli asiallinen kommentti, kun pyysin äidilleni lääkärissäasiointia varten tulkkia.

 Tämän jälkeen sain vatsani kanssa hinata hänet takaisin seinän viereen odottamaan vuoroaan. Apua ei tarjottu. Siitäkään huolimatta, että tällä kertaa onnistuin hillitsemään itseni, enkä avautunut kielilaista, syrjinnästä saati muustakaan.

 Poistuin paikalta hieman hengittelemään, sillä en juuri pidä paikallisesta TKsta. Tällä välin äiti olikin asioinut lääkäripojan pakeilla, ja sai reseptin. Panadoleja, saatana. Luonnollisesti hinasin edelleen jokseenkin kipeän, valtavan ja hankalan mahani kera pyörätuolin autolle ja takaisin hoitajien möllöttäessä haavit auki toimintaa.

 Raskaus ei ole sairaus, mutta mielestäni vähintäänkin hoitoalalla työskentelevillä luulisi olevan sen verran tapoja, että edes tarjotaan apua. Siitähän voi aina kieltäytyä. Olisin ihan oikeasti ollut eleestä kiitollinen, ei tämän pallon kanssa niin hauskaa ole pyöriä. Olenko toisaalta kohtuuton, jos oletan, että tilanne olisi toinen jos en käyttäisi äidinkieltäni. Toki olen.

 Minä siitä apteekkiin, kun kipu ei luonnollisesti neljän tunnin istumisella ja paperilapulla laantunut. Apteekissa asiakaspalvelija ihmetteli, että mitä helvettiä tähän lappuun on kirjoitettu. Kerroin sen olevan reseptin, joka on juuri haettu päivystyksestä. Rouva kertoi, että lääkemääräyksessä ei ole mitään järkeä. Mitäpä siihen sitten sanomaan. Hän soitteli lääkärin perään, järkeili sopivan annostuksen; kertoi, että näiden ruotsin poikien kanssa saa useimmiten olla aika tarkkana ja oli vaivautunut.

 Että neljän tunnin nöyryytyksen ja odottelun saldo: 500 mg panadoleja. Samaa paskaa saa ilman  reseptiä. Itse en niin lääkkeiden perään ole, mutta kipu on hirveä asia. Ja sen hoito on Suomessa aivan uskomatonta. Onhan tuo nähty.

 Sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tajusin jo raskauden ensi metreillä vaatia raskauteen liittyvän hoidon naapurikaupungissa, jossa myös puhutaan äidinkieltäni. Neljä vuotta sitten lapsuudenystäväni kuoli kotipaikkakuntani sairaalassa sektioon. Kuolemantapauksia oli tuolloin muistaakseni puolen vuoden sisällä kaksi. Siis samassa sairaalassa. Terveyskeskuksen toiminnasta puhumattakaan. En ole vielä kertaakaan törmännyt TKssa kotimaiseen lääkäriin. Päättäjät inisevät resurssipulaa ja päivystystoiminta on luovutettu yksityiselle yritykselle, joka halvimmalla hinaa paikalle (yksinomaan Ruotsista) keikkailijoita. Väittäisin, että jos valvira olisi uskottava laitos, saattaisi näiden pätevyyksissä olla huomauttamista.

En tohdi sanoa, että kotimaisuus on tässä asiassa laadun tae, mutta mielestäni vaatimus - tai edes arka pyyntö - että saisi asioidessaan hoitopalvelujen äärellä käyttää äidinkieltään, on kohtuullinen. Kyse ei kuitenkaan ole kylästä, jossa kuuluisin prosentin tai kahden kielivähemmistöön. Meitä on LÄHES puolet.

 Minä olen väsynyt siihen, että kaiken on oltava kielipolitiikkaa. Ja yllättyikö kukaan lauantaisesta uutisesta?

Siirryn vertailemaan - jälleen kerran - vauvavakuutuksia. Johonkin on raja vedettävä - tässä tapauksessa siihen, että lastani en näiden laadukkaiden kunnallisten palvelujen äärelle vie. Nukkumisesta ei näissä kivuissa tule enää mitään. Kannatti juosta paikasta toiseen ja hinata sitä tuolia. Saatan käydä panadolpurnun äärellä. Ilman reseptiä ja suomen kielellä.

Hiki

Mullon ihan karsee hiki. Koko talven on pitänyt palella ja oikein raivolla rakastaa öljy-yhtiöitä pitämällä sisälämpötilaa törkeän kuumalla ja nyt on sitten hiki. Toissapäivänä tosin palelsi, sisälämpötilan tipahtaessa ilmeisesti kylmän yön ansiosta kuuteen-seitsemääntoista. Joka tapauksessa, rintamamiestalo hengittää, olkaamme sille siitä työmaahomealtistuneina kiitollisia. Jatkan siis hikoilua. 

 Koska tunnetusti täyshirsitalo on kesällä ihan järkyttävän kuuma, asensimme alakertaan vuoteen. Kunnon helteillä kun makkarissa lämmöt kipuavat vekkulisti lähemmäs kolmeakymppiä, alakerrassa voi nauttia muutaman asteen alhaisemmista lämmöistä. Oletan, että vauva ei nauti kovin kuumista keleistä. Hätätapauksessa voi muuttaa kellariin, mikä on jokseenkin ankeaa. 

 Yritin viettää seesteistä ja idyllistä sunnuntaiaamua lueskelemalla päivän lehtiä ja fiilistelemällä eilisen sateen jättämää tuoksua. Luin lehdet - molemmilla kielillä. Vähemmistö-enemmistölehden mielipidepalsta on varsin mielenkiintoinen. Saan nostettua verenpainetta mahtavasti tavaamalla paikallisten keskustelua kielensä asemasta (johon Hannu Olkinuora härskisti meni viime viikolla lausumaan sanasen, eikä siis asemaan vaan aseman käsittelyyn), uskonnosta (kyllä vain, aluelehdessä keskustellaan reippaasti kristinuskosta) ja RKP:n puheenjohtajataistosta, joka käy "kuumana". Samaisessa lehdessä julkaistiin eilen (2.6.) nuorille pyhitetty mielipideosio, jossa 9-luokkalainen poika julkaisi tulikivenkatkuisen kirjoitelman turkistarhauksen PUOLESTA. En tiennyt sen olevan mahdollista. 

 Joka tapauksessa, idyllinen sunnuntailehtikatsaukseni meni pilalle, sillä söin liian monta hapankorppua ja kukaan ei keittänyt kahvia. 

 Täytynee hinautua yläkertaan vahtimaan puolison touhuja lastenhuoneen parissa. Tapetti loppui harmillisesti huhtikuussa kesken. Tilasin toukokuun 4. päivä yhden rullan lisää. Se ei ole vieläkään saapunut. Yrittäjä, josta olen kovasti pitänyt ja mielelläni hänen kanssaan asioinut, mainitsi tuolloin toimituksessa menevän kahdesta kolmeen arkipäivää. En enää asioi hänen puodissaan. Harmi. Olisi edes tarjoutunut soittamaan ja kysymään missä tuote viipyy, mutta ei. 

 Tilalle on kehitetty tapetiton ratkaisu, joka on ainakin uniikki. 

 Oksennan, jos joku vielä kerran lausuu sektion yhteydessä: voi miten hyvä juttu. 

Liike

Lapsi ei liiku mielestäni riittävästi. Lasken siis neuroottisena epämääräisten ohjeiden mukaan parin tunnin välein ressukan tahallisia ja tahattomia tönäisyjä. Joka tapauksessa ne ovat vähentyneet. Ahdistaa.

 Omista liikkeistä nyt puhumattakaan. Jos niitä ei tapahdu, ei fyysisesti eikä juuri pään sisälläkään, niin mitä voi odottaa lapselta. Näitä sitten itkiessä.

 Kodin kaaos vituttaa. Puolisolla lisää sairaslomaa (tulehtuneen ranteensa ansiosta), mikä tarkoittaa sitä, etten saa olla juuri hetkeäkään itsekseni kotona. Mitäpä yksin oleskelu ratkaisisikaan, käytän ne hetket useimmiten nukkumiseen. Muutaman tunnin suunnitellulla yksinoleskelulla saattaisi olla jonkinlaista vaikutusta aktiivisuuteen. Sitä ei ole hermostuneen ja olemuksellaan olemassaoloaan anteeksipyytelevän kumppanin läsnäollessa.

 Nukkumisella on paskamainen kääntöpuoli. En millään jaksaisi katsella unia. Tai, mielelläni katselisin vauvalehtien ja -oppaiden mainostamia vaaleanpunaisia happy-unia, mutta omani vietän lähinnä sylkemällä itkevän isäni naamalle. Että hieno ajoitus aivolta alkaa tätäkin traumaa käsitellä.

 Sain oikein pitkät pätkät ohjeita vauvan kanssa harrastamiseen ja aktivoitumiseen entiseltä opiskelutoverilta, jota pyysin palauttamaan minulle kuuluvaa kirjallisuutta. Kantoliinaan vaan ja koirien kanssa harrastamaan ja sitten MLL:n perhekerhoihin ja imetystukiryhmiin ja tutustumaan muihin äiteihin, kotona ei saa homehtua!

 Onhan se toki näinkin, mutta välillä oikein järkyttää miten erilaisissa todellisuuksissa sitä eletään. Toki jo fyysinen ympäristö tekee osansa, mutta entäs loput. Vaikka juoksisinkin kersa repussa paimenessa hurtan kanssa ja osallistuisin joka saatanan kerhoon, jota Folkhälsan ylläpitää (täällä ei ole kuultukaan MLL:stä) ja menisin vielä siihen kunnan kerhoon, joka on kyllä onnistuneesti profiloitunut päihde- ja sossuperheille, olisinko sen terveempi ja onnellisempi? En usko.

 Keskityn siis odottelemaan, milloin tämä paska oikein loppuu.

Tytöt

Kävin aamulla neuvolassa. Vittu että oli kivaa. On oletettava, että mikäli on viimeiset vähintään kaksi vuorokautta viettänyt sängyssä itseään säälien ja itkien ja liikenteeseenlähtö aamulla on ihan kevyesti sylettänyt - neuvolassa on saletisti harjoittelija.

 Ei siinä mitään, kasvatus- ja koulutusalalla ollaan, mutta voisiko asiakkaalta ihan oikeasti kysyä, että sopiiko, että harjoittelija on mukana. Kun ihan aidosti on niitä päiviä, kun ei saatana kiinnosta olla opetuskeissi. Ei kysytty. Kas kummaa. Tietysti voisi kertoa, että kuka on kyseessä ja mitä opiskelee, mutta sekin lienee liikaa. Vedin sitten kunnon shown.

 "No miten menee? Onnistuiko käännös?"
 "Ei onnistunut."
 "No voi, miltä nyt tuntuu?"
 "Vituttaa niin ettei veri kierrä."
 "Ai, harmittaako sua ettet pääse synnyttämään?"

Ettätota. Kuuntelin tytön mikäpelottaajaharmittaa-jankutusta aikani ja sitten sorruin siihen, mihin ei ikinä pitäisi. Tytöttelin. Hyi helvetti. Hävettää. Totesin, että nyt on tytöt sellainen homma, että minä en teidän kanssa ala olojani asian suhteen analysoida, että antaa olla jo.

"Muttakun pitää pystyä miettimään mikä siinä sektiossa tuntuu pahalta."
Joo, varmasti, muttei teinien kanssa.

 Säikähtihän ne ressukat ja ryhtyivät mittaamaan verenpainetta. Sitä oli. Tosi isoja numeroita.

 Ilmoittaessani puntarilla lukemaa hyppäsi terkkatyttö pystyyn ja oli varma, että joku on taas vaihtanut mittayksikön kiloista paunoiksi. Kiitin yrityksestä (joka ilmeisesti oli vilpitön). Reppanaa nolotti. Harjoittelijan kuningasidea oli mitata verenpainetta, kun mamma on makuullaan. Kerroin, että sen verran pahaa tekee selällään pötköttely, että keksipä uusi idea. Koulutettu tyttö mittasi mittanauhalla mahaa oman arvioni mukaan viitisen senttiä liian vähän, mutta samapa tuo. Ei tätä palloa kauan säilötä.

 Pissassa ekaa kertaa ikinä proteiinit plussalla. Mutta minullapa ei olekaan raskausdiabetestä (keskisormia vaan kaikille läskivahdeille) että siirryn mässättyäni juuri lounaaksi seitsemän hapankorppua takaisin sängynpohjalle kelaamaan mikä meni pieleen ja mikä tulee menemään pieleen.

Olo on kuin tammikuussa.

Erehdys

Minä olen erehtynyt hirvittävän syvästi. Syynä on kokemattomuuteni - olen aiemmin ostanut tontin vain kerran ja silloinkin kaiken hoiti välittäjä pankin kanssa.

 Olen siis elellyt siinä käsittämättömän naiivissa tilassa, että minulle kerrotaan maapalan hinta, jonka maksan kun allekirjoitan kauppakirjan. Tuolloin saan palasen omistukseeni. Vähän niinkuin autokaupassa. Näin ymmärsin myös keskustellessani useampaankin otteeseen teknisen viraston edustajan kanssa puhelimitse. Summa alle 200 neliön nokkos-vuohenputki-risukasa-kompostista on mielipuolinen. Se ei kuitenkaan riitä. Päälle tulee lainhuudatuskuluja. Lisäksi on maksettava lähes 1000 euroa lohkomiskuluja. Että ei saatana.

 Kaiken tämän opin vieraillessani teknisessä virastossa herra Herran, jonka suomenkieltä ymmärtääkseni jouduin ponnistelemaan varsin kovasti, luona. Hän ei osannut vastata kysymyksiini tai ei niitä ymmärtänyt. "Se tontti nyt rakennuskieltto." Selevä. Se oli jo tiedossa. Kysymys kuului paljonko saan rakennuslupaa kun koko tontti on kasassa. Että tunkekaa elävät ja toimivat kaksikielisyytenne jonnnekin, missä joku niihin vielä viitsii uskoa.

 Kaupunki saa siis mielestäni ihan rauhassa pitää edelleen tuon 188 neliön tunkion, jota aion tästedes nimenomaan tunkiona käyttää. Sitä kun ei muille voi myydä ja toisten käyttöön ei saa luovuttaa. Olisin mielelläni ostotapahtuman jälkeen ihan pikku kaivinkoneella maapalan tasoittanut ja ottanut sievänä käyttöön, unohtamatta Berliner Mauer -tyyppistä aitaratkaisua naapurin junttilandian peittämiseksi, mutta antaa olla.

 Kotikaupungissani tulee myyntiin parin seuraavan vuoden aikana noin 400 uutta tonttia. Teollisuusalueita avataan kaksi ja yhtä vanhaa kehitetään. Elinkeinoelämää on tuettava, julistetaan kaupungintalolla, röyhistetään rintaa ja nostetaan kaupunginjohtajan palkkaa 500 euroa kuukaudessa. Samaan aikaan opettajat lomautetaan, lapsille ei ole riittävästi päivähoitopaikkoja, kotihoidontuen kuntalisä on jo kauan sitten lakkautettu ja suomenkielisille lapsille ei ole esikoulutiloja.

 On tämä saatana melkoinen lapsiperheiden onnela. Paikkaa tosin mainostetaan seuraavin, innostavin iskulausein (joissa on mielestäni jokaisessa kieli jotenkin päin helvettiä):
 "Täällä asuu laatu"
 "Koti on missä sydän asuu"
Alan varovaisesti kiinnostua siitä keskisuomalaisesta kunnasta, joka mainostaa itseään nimenomaan lapsiperheille uskomattomalla valttikortilla: "Meillä on uusi ja homeeton koulurakennus." Ei hassumpaa ja ainakin rehellistä.

Oloja

Koetin kovasti pohtia, mistä tämänpäiväinen olotila on niin tuttu. Ehkä lähimmäs pääsee kehno, paskamainen krapula - eikä edellisiltana ole edes ollut kivaa.

 Aamusta paineet kohollaan. Väsytti ja kiipesin takaisin nukkumaan. Kävin rekisteröimässä kuolinpesän peräkärryn nimiini, tiskillä entinen oppilas, joka kysyi onko minusta tullut äiti. Olihan se tiski korkea, mutta ei tästä mahasta pitäisi voida enää kovin pahasti erehtyä. Että ei oo tullu.

 Koko päivän on kiukuttanut ja väsyttänyt. Paineet päin persettä heti aamusta. Päätä on särkenyt pienesti ja ikävästi. Päiväunien jälkeen tuli karsee nälkä ja sairaslomaa viettävä puoliso päästeli hakemaan ensiavuksi vietnamilaista mättöä. Sitä tofu med grönsaker tässä on nyt sitten ripuloitu pihalle viimeiset pari tuntia. Ja koko päivän on pitänyt kiukuta erityisesti omalle äidille, joka tarjoitui siivoamaan yläkerran ja loppujen lopuksi kitki ja huolsi puoli pihaa, kun sain hirvittävän reviiriahdistuksen siivouksesta.

 Tekee mieli mennä nukkumaan neljättä kertaa tänään. Myrkytysoirelistasta saan onnistuneesti rastiteltua melkein kaikki kohdat, mutta en nyt jaksa alkaa reagoida asiaan. Hengitys on hankalaa. Ylävatsakin on mehevästi kipeä ja alavatsa kanssa - veikkaan syypääksi silti sitä tofulastia.

 Krapula meni sentään ohi viimeistään parissa päivässä. Koska tämä loppuu?

Lepo?

Kotilevossa paineet nousuun. Mahtavaa. Vika on toki kehnossa stressinhallintakyvyssäni ja siinä, että kiukkuan kaikesta heti. Aamun paras ja järkevin vitutus liittyy ammattijärjestön (muutenkin aivan käsittämättömän paskoihin) kotisivuihin ja kaatuneeseen kirjautumisjärjestelmään. Kallis liitto ja mitään ei saa.

 Seuraavaksi tehtävälistalla on tonttikauppojen teko. Tietenkin. Nyt on pakko ostaa tuo kaupungin palanen pois, että saa Soinin Timppaa muistuttavan isäntämiehen pysymään loitompana omasta pihasta. Aktiivinen tarkkailu on osoittanut, että herra asustaa äitinsä tai tosi vanhan puuman kera. Jännittävää. Ehkä jään sittenkin hoitovapaalle ja toimin kolmen vuoden ajan aktiivikyttääjänä.

 Oikeasti tonttikauppoja on hierottava rakennusoikeuden takia. Alkuperäiskuntoinen 50-luvun vaja ei enää selvinne ensi talvesta. Tilalle olisi järkevää rakentaa siis autokatos, autotalli tai uusi suurehko varasto. Silti sympaattista (ja aivan uskoattoman homeista) vajaa käy surku. Ehkä sen saisi sittenkin museoitua.

 Sisätiloissa tulisi siivota. Odottelen josko äitini tulisi hinaamaan yläkerrasta alakertaan vanhan ja uskollisen (semipaskan) Kärcherin, joka tukkeutuu herkästi, muttei saatana ime muovimattoa lattiasta, kuten Dysoni. Kantaisin itse, mutku portaissa on hankala tepastella mahan toimiessa näkösuojana. Koen asian hieman riskialttiina.

 Samalla on olohuoneen toinen osio rymsteerattava uuteen uskoon. Toisesta vierashuoneesta kannettiin alakertaan jo sänky, kehto pitää ruuvata kattoon kiinni ja pyörittää ruokapöytä (jonka äärellä on syöty ainakin kaksi kertaa - 2 x joulua) sopivaan nurkkaan. Roinan määrä ahdistaa jälleen jo valmiiksi, samoin paskainen parketti, paskaiset ikkunat, kissojen käyttämät ikkunanlautareitit jne. Ehkä kersa ei saa niin pahoja allergioita kun saa elellä iloisessa ja runsaassa bakteerifloorassa ja todennäköisesti leikkiä samoilla leluilla hurttien kanssa.

 Jos lapsi suostuisi olemaan oikein päin saattaisi kodinhinkkaus olla ihan mielekästä tulevaa synnytystä ajatellen. Nyt ei oo. "Pesin tuossa keittiön sokkeleita niin lupsahti jalaka pihalle, saako soittaa lanssin?".

Raskaus hämärtää realismiani. Tosin tiedonpuute tukee hämärtymistä. Onneksi on keskustelupalstoja, jotka pullistelevat asiantuntijoista.

Lomaan nitistetty

Tulihan se kunnon ahdistus kun hetken malttoi odottaa. Ei juuri huvita tehdä mitään, saati että voisi tehdä, kun kipeää tekee joka tapauksessa. Vituttaa, itkettää ja ahdistaa. Olihan se odotettavissa, mutta olisi voinut jättää väliinkin. 

 Paineet sain komeasti aamusella nousuun, mutta tasoittui keskittymällä pysyttelyyn makuuasennossa. Verenpainetta nosti osaltaan tutustumiseni minulle vihdoin (sosiaalipornonkärkkyjien kehoituksesta tilaamaani) äidinkielelleni käännettyyn dokumenttiin - minusta. Nostaahan se paineita, kun paperillakin ihmetellään, miksi masentunut ei keskeytä raskauttaan ja suhtautuu kehnoon kielitaitoon arvostellen. 

 Koska kotonaluuhaaminen ahdistaa, menen iltasella keikalle. Tosin sillä varauksella, että saan itkuisuuden kuriin. Sinänsä ei kiinnosta paskaakaan, mutta helppoa rahaa on tiedossa. Rahantulo kun jokseenkin ikävästi katkolla ennen kuin kela armollisesti, mahdollisesti minulle äitiydestä maksaa. 

Anjan PM on vaan niin hyvä. 

Joku oli jollekin vanhalle keskustelupalstalle listannut vinkkejä äitiyslomailijan yksinäisyyteen. Kannattaa laitella kotia ja lukea kirjoja, joita on aina pitänyt lukea, mutta tilaisuus on jäänyt uupumaan. (Samainen kirjoittaja suositteli myös lenkkeilyä ystävien kanssa - hohhoijaa). 

 Itse en juuri viitsi lukea kirjoja, joita en aikaisemmin ole lukenut. Ne sisältävät valtavan riskin, että sisältö onkin paskaa. 

 On ilmeisesti hirveän itsekästä ja sairasta edes ajatella, että pahinta mitä voisi tapahtua on, että joutuisin olemaan lapsen esikouluikään sen kanssa kotona. Ei jumalauta. 

Ä-päivän asennot

Hyvin rajoittuneessa lähisuvussa on se etu, että en ole tänäkään vuonna joutunut vierailemaan mummojen ja fammujen luona. Puoliso senkin edestä. Aloitti jo eilen. Muistelisin, että lapsena ja teininä mummuloissa vierailu oli  ahdistavaa, piinallista ja loputonta. Kas kummaa, kyse oli isäni sukulaisista. Sinänsä mielestäni on hienoa, että puoliso viettää aikaa sukulaistensa kanssa; voisi viettää enemmänkin. Itse pyrin välttämään vapaa-ajalla oleskelua seurassa, jossa en viihdy - en siis juuri sukuloi, varsinkaan omieni parissa.

 Äitienpäivän kunniaksi oma äiti kävi touhuamassa kukkapenkin kimpussa. Ilahdutti. Toi pöntöllisen jäätelöä ja luovutin lahjan, jota en ollut paketoinut.

 Koin eilen ensimmäisen lomapäivän (tosin voidaanko viikonloppu laskea lomiksi) kunniaksi pesänrakennuskohtauksen. Tyhjäsin keittiön kaappeja täysin turhista astioista. Tavallaan toki kirpaisi sijoittaa ikivanhoja arabioita kellarilepoon, mutta jos niitä ei ole kertaakaan tässä talossa tarvittu, niin en kyllä perkele hyllytilaa niille suo. En myöskään lajitelmalle erilaisia kahvimukeja (suurin osa parittomia tai rumia), joita pelkästään kuivauskaapista poistin toistakymmentä. Laatikkoon ja loppusijoitukseen päätyi myös epämääräinen lajitelma viini-, viski-, snapsi- ja mehu(tms.)laseja. Ei ole viimeaikoina tullut nautittua mitään noista.

 Oletan, että tilaa tarvitaan loputtomalle tuttipullo-, vastike-, mikälie-rumballe, josta on hankalaa selvitä hengissä. Pitääkö vastikkeita hamstrata kaappeihin etukäteen? Vaippoja hankin paketin ja koin marketin hyllyjen edessä lievää pakokauhua.

 Hetkellinen puuhailutarve luonnollisesti kostautui komeina ja hartaina supistuksina. Jo itse prosessin aikana raivausta haittasi jatkuva toosan potkiminen ja toisaalta pään hakkaaminen palleaan. Ei käänny, ei. En tosin käänny minäkään, en sohvalla saati sängyssä. Samassa asennossa jahnaaminen sattuu kaiken lisäksi edelleen hauskasti niveliin. Välillä on jännittävää arvuutella että pääseekö oikein kunnon supistus vai kenties kivulias pieru. Istuminen on ajoittain kivuliasta selkäkolotusten, ajoittain lapsen asentojen ansiosta. Närästystä esiintyy vuorokaudessa noin 20 tuntia. Rennie auttaa toisinaan, gaviscon aiheuttaa oksennusta.

 Mikäli onnistun löhöämään riittävän pitkään vasemmalla kyljellä, saattaa lapsen pää hetkellisesti päätyä vasemman kyljyksen suuntaan. Noustessa seisomaan hän muljahtaa takaisin alkuasetelmiin - suorahkoon linjaan alaspäin oikeasta tissistä. Pää ylimpänä - tietenkin. Lapsen hanuri ei havaintojeni mukaan liiku ja potkut osuvat edelleen varsin napakasti alakertaan. "Saattaa se ehkä siitä vielä kääntyä". Wäre nett.

 Tehokas googletus paljasti muutamia jumppaohjeita (ja liudan mahdollisia syitä perätilalle). Printtasin ohjeista oikein kuvan, mutta kärsin jälleen lievästä epäluulosta. Ehkä ei ole järkevää ainakaan yksin kotona alkaa roikkua polvet sohvalla, naama lattiassa -asennossa. Saman voisi ilmeisesti toteuttaa portaissa, minkä koen olosuhteet huomioon ottaen vielä typerämpänä. Silloin joskus nuorena tuli kokeiltua vaikka mitä veikeää, mutta jumalattoman ison ja kipeän pallomahan kera vauvankääntöasento ei juuri houkuta.

Kerään siis rohkeutta roikkumiseen - todennäköisesti levittämällä persettä sohvalla. Samalla voi tehdä hauiskääntöjä kaukosäätimellä.

Flunssattaa

Kehno olo. Nokka yrittää kuivasti tukkoon, silmät on väsyt, kurkussa kumma möhnä aamusta. Pieni päänsärky ja ensimmäistä kertaa viikkoihin heräsin vasta kellonsoittoon. Outoa. Ehkäpä siis tänään on se viimeinen työpäivä. En ole varma toivonko olotilaan syyllistyvän flunssan, allergian vaiko jonkin muun, (mikä?). Allergiakausi toistuu noin neljän vuoden välein. Perkele.

 Kävin eilen neuvolassa, koska äitipolilta käskettiin käydä siellä. Selevä. Radio odotushuoneessa pauhasi ruotsinkielistä keskusteluohjelmaa eri suomenruotsin murteista; aihe, joka periaatteessa vanhaa lingvistiä kiinnostaa, mutta olo oli kuin ruotsinkielen ylioppilaskuuntelussa (tai vastaavan harjoituksissa). Puuttui vain rasti-ruutuun-vihkonen, josta olisi saanut ruksata vaihtoehdon c) utmaning.

 Neuvolassa osasin muutoin käyttäytyä hyvin. Paineet oli kivasti jokseenkin normaalihkot, turvotukselle en oikein iltapäivästä voi mitään. Lapsen asennolle kuulin ihan uuden ilmaisun (mikä on kai kauniimpi kuin perse-edellä-maailmaan-tarjonta) - jalkatarjonta. Polilta oli lähetetty neuvolaan lappu, mistä tyttö oli innoissaan. Viralliseen lappuun oli tosin kirjattu lähes 500 grammaa lievempi painoarvio kuin neuvolakorttiin, minkä koen hämmentävänä. Voisiko asiakkaalle selittää missä mennään? Onhan tiedonrippeiden keräilyssä toki aktiviteettia kerrakseen, mutta pimennossapitely ärsyttää. Liittynee valtasuhteisiin tai vanhentuneisiin käytäntöihin.

 Joka tapauksessa, paineita on seurattava. Niiden rajuhkolle vaihtelulle ei osattu antaa selitystä (kysyin huvikseni, en selvitystä arvellutkaan saavani). Paineita on siis seurattava, mutta niistä ei saa hermostua, ettei lapsi ahdistu. Totajoo. Minä jättäisin ahdistuskiellot lapsen näkökulmasta mainitsematta - niistä vasta ahdistuukin. Veikkaisin, että tälle kersalle äidin ahdistus on jo normaalitila.

Jonkin tutkimuksen mukaan äidin masennus lisää kehitysviivästymän riskiä 50 prosenttia. En ole vielä mistään löytänyt tietoa, mihin tämä varsinaisesti perustuu? Stressihormoneihin vaiko päihderiskeihin vai lääkkeisiin vai mihin? Uhkailua piisaa, mutta perusteita ei. Kiukuttaa ja nukuttaa.

Pikkupikku paradoksit

Kas vain, neljäs vuorokausi kotona ja mitta alkaa olla täysi. Heitin vappuaaton kunniaksi äitini ystävättärineen pihalle kodistani varsin aikaisin, ahdisti, ja siirryin nukkumaan yhdeksän aikaan. Öiseen aikaan yleensä vituttaa, kun käy kolmatta kertaa vessassa ennen aamu yhtä. Mutta samapa tuo, kyllä kusellajuokseminen painajaiset voittaa.

Väänsin eilen isäni perukirjan lähes valmiiksi. Hämmentävä systeemi, jota useat lait ja asetukset määräävät, mutta joka on tehty lähes mahdottomaksi toteuttaa omin voimin. Minä en yhdellekään oikeustieteitä ulkoaopetelleelle pellelle varattoman ukon laskujenlistaamisesta maksa. Harmikseni olin olettanut, että edesmenneen ja minun sukulaissuhteesta riittäisi seurakunnan paperi hänen osaltaan ja maistraatin vastaava omalta osaltani. No ei riitä. Soittelin ympäri maan papereiden toivossa (hintaakin niille toki tulee); papereiden, joiden tarkoitus on osoittaa ettei minulla ole sisaruksia. Että helpommalla olisi päässyt mikäli perhettä olisi.

 Perukirja on lakisääteinen kuolinpesän veroilmoitus. Se on väännettävä vaikkei verotettavaa olisi. Ohjeita ei kuitenkaan esimerkiksi verohallinnon sivuilla ole, asiantunteva oikeusaputoimisto (josta ohjeena muuten oli, että vainajan laskuja ei saa maksaa, mikä Nordean juristin mukaan taas on paskaa) ilmeisesti saattaisi hoitaa asian, mutta laskuttaa joka tapauksessa runsaasti ja pesänilmoittajan on kuitenkin hankittava ja hoidettava paikan päälle joka ikinen lippulappunen. Perukirjalle ei ole myöskään olemassa pohjaa, jonka mukaan toimia vaan malli on hauskasti vapaa.

 Suomessa on siis keksitty kätevä systeemi, jolla näitä jokseenkin ressukoita oikeustieteilijöitä työllistetään. Kiva. Saisiko humanisteille vastaavan systeemin.

 Uskaltauduin vappuaaton kunniaksi myös litiliin, jossa erehdyin hetkeksi toisten mahakkaiden kera masutuubilaarin äärelle. Oli siis tarjous, jota ajattelin ihmetellä, sillä sana masutuubi on mielestäni kuvottava. Tarjouksessa olisi ollut myös äitiyslegginsejä sekä ihan helvetin rumia äitiyspaitoja. Hämmennyin suunnattomasti havaitessani, että naiset ympärilläni olivat tosiaan nuorempia kuin minä, mutta jokaisella oli useampi alle kouluikäinen matkassaan. Keskimäärin kolme omilla jaloillaan pysyttelevää ja uudet mahassa. Pelästyin ja poistuin paikalta. Eniten kaiketi pelästyin sitä, että minut rinnastetaan heihin.

Asun paikkakunnalla, jossa minulla ei ole ainuttakaan ystävää. Sosiaaliset kontaktini perustuvat ainoastaan työhön. "Lapsen kanssa tutustuu uusiin ihmisiin ja saa uusia kavereita ja kyllä on sitten kiva yhdessä jakaa arjen asioita." Minä en halua keskustella ainoastaan lapsista, toisten lapset eivät minua kiinnosta (elleivät ne liity työtehtäviini), minä koen itseni ulkopuoliseksi seurassa, jossa päivän uutisille kohautetaan olkia tai mietitään miten hassu paikannimi mainittiin, kun auton radiosta vahingossa tuli jotain ajankohtaista paskahittien sijaan. Mutta minulla onkin diagnoosi. Eikä yksinäisyydessä ja ulkopuolisuudessa ole mitään uutta.

Miksi minä halusin lapsen? Miksi olen lähestulkoon helpottunut, kun kotikaupunkini ei maksa kotihoidon kuntalisää vaan saan reippaasti lähteä työnhakuun kymmenen kuukauden kuluttua? Miksen ole tyytyväinen pikkuelämääni seudulla, joka komeilee tilastojen kärjessä onnellisuudellaan?

Pakomahdollisuutta ei enää ole. On kai nöyrryttävä ja alettava kutsua itseään mammaksi. Keksiä mantra, jota toistamalla pääsee seuraavat vuodet vähän helpommalla.

Paine

Lukuisista yrityksistäni huolimatta en ole vielä tälle ikää löytänyt imuria, joka toimisi moitteetta, tukkeutuisi vain noin joka viidennellä käyttökerralla ja hoitaisi kaikessa yksinkertaisuudessaan hommansa kuten pitää. Syyksi arvelen miessuunnittelijoita.

 Viimeisin hankintani puolisen vuotta sitten perustui piiiiitkään harkintaan, tuotevertailuun ja päätökseen, että halvinta en hanki. Päädyin perusdysoniin, jonka piti olla hyvä. No varmaan sinne kerrostaloon laminaatille.

 Dysoni on paska. Imua ei voi säätää (keittiöstä se imi muovimaton irti lattiasta, mutta pölyä ei). Suulakkeiden vaihtaminen on aivan saatanasta ja muutenkin suulakkeet on suunniteltu päin helvettiä. Se peruskapula on niin iso, ettei sillä mahdu yhtään mihinkään. Itse koneisto ei pysy pystyssä vaan huutaa kyljellään onnettomana joka kynnyksen jälkeen.

 Plussana (taitaa olla ainoa) pusseja ei tarvita ja tankin tyhjentäminen on kohtuullisen helppoa.

 Ei ehkä järkevintä ajanvietettä, mutta saan aivan mahtavia verenpainelukuja mitattua imuroinnin jälkeen. Lienee fiksua seurailla parin tunnin päästä josko normalisoituu (sille normaalille korkeahkolle tasolle, joka ei virallisissa mittauspisteissä ole koskaan ketään kiinnostanut).

 Että sunnuntain kohokohta: olen imuroinut alakerran (tosin keittiöstä vain puolet, kun alkoi sylettää). Ensi yönä käännetään taas kylkeä toosa natisten ja huulet verillä.

Maru?

Mistä ihmekummasta minä löydän käsiini näillä leveysasteilla tämän uutuuden? Ärsyttää. Paikalliseen kirjastoon sitä tuskin osataan tilata (enkä muutenkaan kyseistä laitosta viitsi käyttää uskomattoman palveluasenteen ansiosta) ja naapurikaupungin isossa kirjastossa pääsee vain piiiiitkän jonon päähän. Ellei kikkaile, onhan siellä tuttuja.

 Vaihtoehtona toki ennakkotilata, mutta tässä vaiheessa äitiyttä alkaa taloudellinen tilanne ottaa aika hanakasti vastaan.

 Eli kiukuttaa. Kihisen myös kivusta.