Liike

Lapsi ei liiku mielestäni riittävästi. Lasken siis neuroottisena epämääräisten ohjeiden mukaan parin tunnin välein ressukan tahallisia ja tahattomia tönäisyjä. Joka tapauksessa ne ovat vähentyneet. Ahdistaa.

 Omista liikkeistä nyt puhumattakaan. Jos niitä ei tapahdu, ei fyysisesti eikä juuri pään sisälläkään, niin mitä voi odottaa lapselta. Näitä sitten itkiessä.

 Kodin kaaos vituttaa. Puolisolla lisää sairaslomaa (tulehtuneen ranteensa ansiosta), mikä tarkoittaa sitä, etten saa olla juuri hetkeäkään itsekseni kotona. Mitäpä yksin oleskelu ratkaisisikaan, käytän ne hetket useimmiten nukkumiseen. Muutaman tunnin suunnitellulla yksinoleskelulla saattaisi olla jonkinlaista vaikutusta aktiivisuuteen. Sitä ei ole hermostuneen ja olemuksellaan olemassaoloaan anteeksipyytelevän kumppanin läsnäollessa.

 Nukkumisella on paskamainen kääntöpuoli. En millään jaksaisi katsella unia. Tai, mielelläni katselisin vauvalehtien ja -oppaiden mainostamia vaaleanpunaisia happy-unia, mutta omani vietän lähinnä sylkemällä itkevän isäni naamalle. Että hieno ajoitus aivolta alkaa tätäkin traumaa käsitellä.

 Sain oikein pitkät pätkät ohjeita vauvan kanssa harrastamiseen ja aktivoitumiseen entiseltä opiskelutoverilta, jota pyysin palauttamaan minulle kuuluvaa kirjallisuutta. Kantoliinaan vaan ja koirien kanssa harrastamaan ja sitten MLL:n perhekerhoihin ja imetystukiryhmiin ja tutustumaan muihin äiteihin, kotona ei saa homehtua!

 Onhan se toki näinkin, mutta välillä oikein järkyttää miten erilaisissa todellisuuksissa sitä eletään. Toki jo fyysinen ympäristö tekee osansa, mutta entäs loput. Vaikka juoksisinkin kersa repussa paimenessa hurtan kanssa ja osallistuisin joka saatanan kerhoon, jota Folkhälsan ylläpitää (täällä ei ole kuultukaan MLL:stä) ja menisin vielä siihen kunnan kerhoon, joka on kyllä onnistuneesti profiloitunut päihde- ja sossuperheille, olisinko sen terveempi ja onnellisempi? En usko.

 Keskityn siis odottelemaan, milloin tämä paska oikein loppuu.

D-Day

Neuvolakorttiin on nyt lyöty tuomiotarra. Siinä kerrotaan sektio- ja esikäyntipäivä sekä muistutetaan, että labran kautta on tultava. Olo on ristiriitainen, toisaalta helpottaa että asia on selvä, toisaalta vituttaa ja paljon.

 Synnytystapa-arvioon siis läksin aamusta. Äitipolilla sain viettää ratkiriemukkaan puolituntisen idioottikätilön kanssa. Varmasti on ammattitaitoa ja hienosti löytyi vauva käyrällekin saman tien, mutta tilannetaju vain on hankala asia.
"Ai, sulla on isä kuollut. Mihin kuoli?" (Tämä siinä vaiheessa kun odoteltiin josko verenpaine tasaantuisi..)
"Onkin varmaan kurjaa kun ei oma isä ehtinyt vauvaa nähdä, voivoi."
"Sulla on ollut lähete vauvatiimiin, miksi et ole käynyt? Ai miten niin ei ollut sua varten?" (En ole vielä missään törmännyt niin uskomattomaan älyni aliarviointiin, lässytykseen ja jankkaamiseen kuin rouva VT:n pakeilla. Kävin kahdesti.)
"Mitä mietteitä sulla on synnytyksestä? Kyllä se vauva mun mielestä oli raivotarjonnassa kun äsken kokeilin, että varmasti saat synnyttää alateitse." (En kommentoinut mitään.)
"Ei yksikään vauva ole kohtuun jäänyt, ehhehehheheehhehe.."
"Tuleeko isä synnytykseen?"
"Kyllä se lopputulos on sitten vaivan arvoinen."
"Kehnot yöunet ovat vähän niinq valmistautumista siihen äitiyteen, kun pieni vauva ei tiedä mikä on päivä ja yö, hihhiehhehhih.."
"Aivan varmasti sitten masennut synnytyksen jälkeen, että siihen on hyvä varautua, hihih."
"Tässä on sulle vielä iltalukemista (printattu nivaska 'synnytyskivun lääkkeellinen hoito'). Ettei tarvitse internetin varassa olla."

Siirtyessäni odottamaan lääkäriä tajusin, että kätilökopista kuuluu jokainen sana odotustilaan varsin selkeästi. Että kivasti sai lauma äitejä ja isukkeja kuunnella ensin utelut elämäni tragedioista ja mitan tullessa täyteen erittäin asiallista vittuilua - minun taholtani.

 Lääkäri oli sama vanha (nuori) herttainen erikoistuja, joka taas oli käsikopelolla sitä mieltä, että pää on tosi syvällä lantiossa. Katsoin parhaaksi ilmoittaa pään sijainnin hänelle, kun ei ultrallakaan meinannut löytyä. Hämmentyi. Saman tien sitten kerrottiin, että ulkokäännöstä pitää nyt yrittää ja etsittiin puhelinta. "Moi täältä polilta, ehditkö tehdä tänään yhden ulkokäännöksen? No kiva, mä laitan tulemaan. Moi.." Vielä kätevästi varmistus, että kohdunsuu on kiinni (ai saatana) ja istukan ultraus. "Sä voit mennä sinne synnytysosastolle".

Oletan, että tilanteessa saa olla hämmentynyt.

Osastolla istuin keinutuolissa kolme varttia odottamassa lääkäriä. Googletin ulkokäännöstä. Lääkäri ultrasi jälleen vauvan ja istukan, kertoi hoitajalle, että iske kanyyli käteen ja ventolinea hanuriin ja roikota. Ihmetteli, kun hillitysti itkaisin ja kertoi reippaasti, että nyt ei ole kuule vaihtoehtoja. Että synnytyssaliin vaan!

Siitä käyrille, pää kätevästi alaspäin, kanyyli käteen ja piikki perseeseen, ettei supista. Olisi ihan oikeasti ollut kiva kuulla paikan päällä mahdollisista riskeistä, vaihtoehdoista ja vaikka siitä, miksi se kanyyli oli asennettava. Ehhei. Reilun puolen tunnin päästä hinattiin ultramasiinaa ovesta sisään, törspeli seinään, emännän jalat koukkuun ja rouva Lääkäri puoliksi päälle vauvaa murjomaan. Täytyy tunnustaa, että sattui. Kesken pumppaamisen hoksasi tohtori kysyä, että ootko muuten käyny pissalla.

 Ei kääntynyt.
"Ei tää täältä mihkään enää lähde. Se on niin syvällä lantiossa ettei irtoa millään. On varmaan ollut painetta?"
"Sulla on nyt kaksi vaihtoehtoa, kumman otat?"
"Ei tätä kuule aleta alakautta synnyttää, mä laitan sut leikkauslistalle."
"Ai, sua nyt itkettää. Tuliko vähän äkkiä? Ei kuule ongelmaa: puudutetaan, vauva tulee nopeasti ulos, saat sen siinä pussata ja isänsä hoitaa sitä kun laitetaan sut kasaan. Pystyviillon ajattelin tehdä."
"Onko kysyttävää?"

Melkoisen tyhjentäväähän tuo on. Kysymyksiä voi kuulemma esittää vielä esikäynnillä. Jos synnytys käynnistyy aikaisemmin, tehdään hätäsektio. Mitäpä tuohon toteamaan saati inisemään. Kai tässä alkaa sietää ihan hyvin itse kunkin rajallisia (ja ajoittain rajattomia) kommunikaatiokeinoja. Omalla tavallaan luottamusta herättää myös vaihtoehdottomuus. Mitäpä sitä pelleilemään jos pelleiltävää ei ole.

Että liitymme epäonnistuneiden ulkokäännösten loputtomaan sarjaan. Sektio vituttaa. Ja pelottaa. Lienee normaalia. Onko normaalia, että olo on jotenkin epäonnistunut?

Kiltisti vain...

Raskausaikaan ilmeisesti kuuluu pötköttely erinäisissä terveydenhuollon instansseissa. Pötköttelinkin tänään jo heti aamusta paikallisen terveyskeskuksen laboratorion kopissa kovalla ohimenevään pötkötykseen suunnitellulla vuoteella (jumalauta että voi olla kipeänä) - minkäs muun kuin sokerirasituksen merkeissä. Huomautettakoon, että (netin raskauslaskurin mukaan) kasassa on viikkoja 35 + 6. Että jos se diabetes nyt pääsee niin ounou. Lopetan hiilarit kahdeksi viikoksi? Selevä. Kiitokset vielä neuvolalle tehokkaasta ajoituksesta!

 Käyttäydyin piikitysten ajan kohteliaasti ja kiltisti enkä aukonut kenellekään päätä. Melkein voittajaolo!

 Ettei kaikki vain sujuisi tasaiseen tahtiin, kuten joillakin koko elämä, piti tällekin päivälle kehittää kriisejä. Ensimmäistä kieltämättä oikein provosoin, sillä katsoin aamulla parhaaksi hillitä reisillä rehottavaa karvoitusta. Jännää on kun mitään ei näe. Sujui suuremmitta vaurioitta, mutta lähtökuopissa auto (joka kävi eilen verstaalla) ei käynnistynyt. Ilahduin ja anastin puolison auton.

 Palattuani hyväntuulisena ja raikkaana TKsta kotiin, yhteensä 15 tunnin paaston ja sokerilitkuyökkäysten jälkeen oli puoliso ovella kertomassa, että keittiön vesiputket  vuotaa. Kas kas. Putkirikkoja sattuu toki aina silloin tällöin siihen päivään saakka, kun saamme vihdoin kilpailutettua remontin ja ajettua sen loppuun ja maksettuakin, mutta vesi vapaalla jalalla aiheuttaa minussa aina kauhureaktion. Onneksi kiva ja jo tutuksi käynyt  putkipoika selvitti asian ja hankki keittiöön uuden, kohtuuhintaisen hanankin - vaikka toivoin nättiä. Hän olisi tosin voinut ajoittaa saapumisensa hieman tahdikkaammin. Fiksu olo, kun tulee yllätetyksi mättämästä emergency-pakastepizzaa tomaattisoosit raskausmahan päällä.

 Huomenna onkin heti aamusta ohjelmassa vierailu äitiyspolilla. Aiheena synnytystapa-arvio. Arvon vielä otanko puolison matkaan vaiko enkö. Toisaalta, mitä tuossa on arvioitavaa - pää on edelleen tissin alla ja kintut tiukasti lantiossa. Suhtaudun melkoisen epäluuloisesti kääntelyyn, vaikka mieluiten synnyttäisin alateitse pää-oikeaoppisesti-edellä-vauvan. Aktiivinen googletus on osoittanut, että synnyttääkseen alateitse perätilavauvan on äidin oltava motivoitunut ja yhteistyökykyinen. Jos olen kipeä ja minua pelottaa en ole kumpaakaan.

Pallo.  

Lepo?

Kotilevossa paineet nousuun. Mahtavaa. Vika on toki kehnossa stressinhallintakyvyssäni ja siinä, että kiukkuan kaikesta heti. Aamun paras ja järkevin vitutus liittyy ammattijärjestön (muutenkin aivan käsittämättömän paskoihin) kotisivuihin ja kaatuneeseen kirjautumisjärjestelmään. Kallis liitto ja mitään ei saa.

 Seuraavaksi tehtävälistalla on tonttikauppojen teko. Tietenkin. Nyt on pakko ostaa tuo kaupungin palanen pois, että saa Soinin Timppaa muistuttavan isäntämiehen pysymään loitompana omasta pihasta. Aktiivinen tarkkailu on osoittanut, että herra asustaa äitinsä tai tosi vanhan puuman kera. Jännittävää. Ehkä jään sittenkin hoitovapaalle ja toimin kolmen vuoden ajan aktiivikyttääjänä.

 Oikeasti tonttikauppoja on hierottava rakennusoikeuden takia. Alkuperäiskuntoinen 50-luvun vaja ei enää selvinne ensi talvesta. Tilalle olisi järkevää rakentaa siis autokatos, autotalli tai uusi suurehko varasto. Silti sympaattista (ja aivan uskoattoman homeista) vajaa käy surku. Ehkä sen saisi sittenkin museoitua.

 Sisätiloissa tulisi siivota. Odottelen josko äitini tulisi hinaamaan yläkerrasta alakertaan vanhan ja uskollisen (semipaskan) Kärcherin, joka tukkeutuu herkästi, muttei saatana ime muovimattoa lattiasta, kuten Dysoni. Kantaisin itse, mutku portaissa on hankala tepastella mahan toimiessa näkösuojana. Koen asian hieman riskialttiina.

 Samalla on olohuoneen toinen osio rymsteerattava uuteen uskoon. Toisesta vierashuoneesta kannettiin alakertaan jo sänky, kehto pitää ruuvata kattoon kiinni ja pyörittää ruokapöytä (jonka äärellä on syöty ainakin kaksi kertaa - 2 x joulua) sopivaan nurkkaan. Roinan määrä ahdistaa jälleen jo valmiiksi, samoin paskainen parketti, paskaiset ikkunat, kissojen käyttämät ikkunanlautareitit jne. Ehkä kersa ei saa niin pahoja allergioita kun saa elellä iloisessa ja runsaassa bakteerifloorassa ja todennäköisesti leikkiä samoilla leluilla hurttien kanssa.

 Jos lapsi suostuisi olemaan oikein päin saattaisi kodinhinkkaus olla ihan mielekästä tulevaa synnytystä ajatellen. Nyt ei oo. "Pesin tuossa keittiön sokkeleita niin lupsahti jalaka pihalle, saako soittaa lanssin?".

Raskaus hämärtää realismiani. Tosin tiedonpuute tukee hämärtymistä. Onneksi on keskustelupalstoja, jotka pullistelevat asiantuntijoista.

Koti

"Haluuksäkotiin?"
"Joo".
"No mee sitte. Mä katon ensin onko sulla lapsivettä".
"Selvä".
"On täälä."
"No kiva."

 Tapasin siis sunnuntaiaamun kunniaksi lääkärin, jolla oli minua miellyttävä tapa kommunikoida. Tosin hänen selvityksensä kätilölle vauvani perätilasta ja siihen puuttumisesta eivät ilahduttaneet. "No voi sitä ehkä viikon tai parin päästä kääntää, mutta ei käännellä jos on myrkytysriskiä". No jee. Tämä siis siksi, että kätilö ei voinut uskoa vauvan oleskelevan väärinpäin. Hyvässä hengessä silti.

Ettätota. Makasin sairaalassa reippaat kaksi vuorokautta. Välillä hämyisässä huoneessa (jossa onneksi alun puolituntisen vaivautuneen keskustelun kotiinlähtöätekevän neljän lapsen minua nuoremman äidin kanssa, sai olla ihan itsekseen) vieraili verenpainemittari ja välillä kilisevä käyräilykone. Parin tunnin jälkeen alkaa eritys kummasti kolista päässä.

 Ensimmäinen kätilö ihmetteli oikein ääneen, miksi vauvalle suositellaan BCG-rokotusta. Kertoi, että olivat kansliassa ihmetelleet asiaa ja tulleet tulokseen, että minulla täytyy olla ulkomaalainen mies. Katsoin emäntää monttu auki (että ihan oikeasti kehtaa edes tunnustaa mitä keskenään röhkivät) ja kerroin, että kyseessä on ihan ammatin takia tehty päätös. On ollut aika paljon oppilaita vuosien varrella, jotka ovat olleet melko intensiivisessä hoidossa kyseisen sairauden vuoksi. Meni emäntä hiljaiseksi ja kasvojen värikin punertui vähän.

 Lauantaina vauvaa etsittiin mahasta oikein useamman ammattilaisen ja ammattiin aikovan voimin. On sitten kertakaikkiaan mahtavaa olla opetuskeissi. Pitää miettiä, että vauva istuu mahassa pepullaan ja sen selkä voi olla äidin selkää vasten. Joo, voihan sitä ajatella. Samanaikaisesti  tuntuu, kun vauva on juntannut päänsä kylkiluiden alle ja kaivelee samalla toosaa pikku varpaillaan. Tuolloin on tosi kiva maata selällään ja kuunnella pahemmin irvistelemättä opiskelijan kitinää "emmäälöydämitään". Kerroin  - ihan herttaiselle tytölle - että on se siellä, en ole nielaissut kokonaista koripalloa. Sitä ei edes hymyilyttänyt.

 Lauantai-iltana havaitsin myös kätevästi oikeassa silmässäni räjähtäneen verisuonen. Suoritin havainnon pestessäni käsiä vessassa. Oli melkolailla pahan näköinen, paikalle hälyttämäni kätilö naureskeli, mutta kipitti kiltisti kysymään lääkäriltä onko syytä huoleen. No ei ollut. Hävetti.

 On toki ihan hyvä vahvistaa äidin kokemusta ja kannustaa häntä havainnoimaan omaa kehoaan ja käytöstään, mutta kun aamuinen lääkäri neljättä kertaa hoki, että oikein hyvä että tulit tänne, niin ainakin minä epäluuloisena paskiaisena nuuhkin viestiin olevan koiran haudattuna. Toivottavasti olen väärässä. Minkäs minä sille teen, että osastolla paineet normalisoituivat, päänsäryt laantuivat, ylävatsakipu osoittautui kersan jumittuneeksi pääksi jne.

 Kotona on sekaista ja melkoisen paskaista. Tekee mieli siivota. Tosin erehdyin tunkemaan mahaan pizzan, vaikka siellä on jo vauva. Parempiakin ideoita on ollut, mutta sairaalan kasviskeiton (no flavor whatsoever) päälle oli pakko mättää.

 Huomenna olisi aika neuvolaan. Ajattelin soitella sinne aamulla, että onks pakko tulla.

 Puoliso osti lauantaina itselleen perhefarmarin. Valmistautunee isyyteen.

Lopun alkuja

Taisi päästä ehkä viimeinen työpäivä tänään. Ankaraa seuraajieni perehdytystä projektin jatkokiemuroihin. Parasta oli intialainen lounas. Pieksi työmaaruokalassa nautitun pussipuuron omenalla.

 Valitettavasti päivään sisältyi kovin runsaasti juoksentelua paikasta toiseen, myös pitkin kaupunkia, mikä alkaa tuntua - lantiossa. Päivän päätteeksi äitiyspoli ystävällisesti tavoitteli minua (jättäen myös vastaajaan viestin, jossa arvosteltiin kovaan ääneen suhdettani neuvolaan ja verikokeisiin - puhelimenkäyttöä sietäisi ehkä siellä vähän harjoitella jos haluaa kälättää tavoiteltavasta ääneen). Tavoittelin takaisin, soiton aiheena oli neuvolasta polille saapunut pino lähetteitä, jotka koettiin mystisiksi. En osannut valitettavasti kertoa, miksi niitä on niin monta - saati lähetetty ollenkaan, minkä jälkeen vointiakin tiedusteltiin ihan asiallisesti. Ihan kaikkea minä en keksi itse.

 Synnytystapa-arviota (tällä kertaa nimellä kontrollikäynti - kuka näissä pysyy mukana) aikaistettiin viikolla. Komennus kävi myös levätä ja mitata ahkerasti paineita. Jos alapaine nousee yli 90, tulee läksiä polille. Kun tulin kotiin se oli kyllä yli sadan, mutta lepäilin sen alas. Mene ja tiedä. Käyn huomenna neuvolassa kusella ja jos sitä ennen on kehno olo, päästelen polille.

 Että tänään oli ehkä viimeinen työpäivä. Ehkä se on huomenna. Ehkä perjantaina. Määh.

 Joko mun pitää pakata se synnytyskassi?
Ja saako sitä kutsua synnytyskassiksi jos tuo on edelleen pyrkimässä varpaat edellä maailmalle?

Fiksuus

Sen sijaan, että keskittyisin olennaiseen, kuten esimerkiksi sen stanan veroilmoituksen täyttelyyn tai lievään työntekoon, olen käyttänyt kätevästi lomapäiväni googlettamalla kaiken hauskan nippelitiedon perätilasynnyttelystä ja raskausmyrkytyksestä.

 Soitin aamusella myös neuvolantytölle, kuten lääkärin käsky eilen kävi. Neuvolastaa kerrottiin, että siellä on sitten päivystyslähete valmiina jos haluan äitiyspolille lähteä. Tota.. okei. Kiva. Kävin kyllä jo, mutta hyvä tietää, että he turvaavat selustaa.

 Ilmeisesti siis on mahdollista, että lapsi kääntyy ihan itse, mutta se ei ole ihan hirveän todennäköistä arvioidun kokonsa ja kinttujensa asennon tms. ansiosta. Sen voi siis päästellä pihalle sektiolla tai luomuna, jolloin saa reilusti porukkaa mukaan tapahtumaa seuraamaan. Koen yleisön häiritsevänä tekijänä.

 Sektioangstini voimistuu joka keskiviikko, kun puolison kanssa käymme AVA-kanavalla synnytysvalmennuksessa brittiläisen One born every minute -ohjelman parissa. Syntyyhän niitä. Useimmiten huudan 45 minuuttia, kun isukit on tyhmiä ja perseestä ja naisparoille ei anneta kivunlievitystä, tuijotan kalpeana ja hiljaa loput. Kypsä reaktio on yleensä: Hyi helvetti. Joka tapauksessa ohjelma pieksee neuvolasta lainaksi saadun steriilin ja kivan synnytysvideon, jossa esitellään amerikkalaistyyppinen Nappisuoritus.

 Joka tapauksessa ohjelman myötä lämpenin jo hieman alatiesynnytykselle, koska sektioon en perkele ilman kunnon nukutusta tai vähintäänkin hevosille tarkoitettuja rauhoittavia lähde. Mutta jos kersa on päättänyt jämähtää perse-edellä asentoonsa niin ei saatana.

Myrkytysoirelistoja löytyy vaikka kuinka. Kun oikein miettii niin saan ruksattua kaikki kohdat, mutta jos oiken itsekriittiseksi heittäytyy niin ei oikeastaan ainuttakaan - ainakaan sen jälkeen kun vedin aamun ratoksi kourallisen panadolia. Oli vähän päänsärkyä. Koko yön. Mutta ei juuri supistellut, mistä tykkäsin.

 Verenpaine on mystinen asia, sillä se vaihtelee kovasti. Hirviölukemista pääsee parin tunnin päästä jopa hämmentävän alhaisille luvuille. Mittari on puoli vuotta vanha omroni, joka oli ihan saakelin tyyris; että sen syyksi en vaihtelua tohtisi laittaa.

 Olisi varmaan kauhean kiva täyttää yhdessä puolison kanssa vaikka bebesinfon ruksitettavaa synnyttelytoivelistaa (sen kun iskee kätilölle heti ovella, niin saletisti tykkäävät), mutta raskauden kulku on tehnyt hieman varovaiseksi. Kun lähes kaikki mahdollinen on tähän mennessä mennyt vituiksi, niin eiköhän tuo loppukin suju samalla kaavalla. Jätän listan väliin.

Täytyy vain SUHTAUTUA asiaan. Mieluiten rationaalisesti ja rauhallisesti. Muutoin joutuu varmaankin vauvatiimitädin kanssa kirjoittamaan kirjettä synnytykselle.

Zugang zu den wunderbaren Medikamenten

"Sinä saa syödä lääke", kuului kuin pyssyn suusta ensimmäisellä neuvoläkäynnillä, kun sairastettuihin sairauksiin piti vastata kyllä tai ei tytön niitä luetellessa. Vastasin masennukseen kyllä, tosin korostaen edellisestä jaksosta kuluneen lähes seitsemän vuotta.

"Me laitta sinulle paroksetiini, se hyvä lääke", kertoi aborttia suositellut mielenterveystoimiston setä puhelimessa, puhelun kestettyä kolme minuuttia. (alle sekunnin googletus kertoo, että paroksetiinia EI suositella raskauden aikana käytettäväksi)

"Sinä pelkkä että huono lääke, huono seurantta?", ihmetteli samainen kieli- ja ammattitaitoiseksi katsottu herra.

"Syö enemmän sitä lääkettä", kommentoitiin keskussairaalasta kun valitin lisääntyvää ahdistuneisuutta.

"Lääkäri varmaan nostaa annostusta", ja niin nostikin - koskaan edes tapaamatta minua. En syönyt.

"Kai sulla on jotain varalla, mikä on plan B?" tiedusteltiin neuvolasta, kun vastasin lääkityskysymykseen lopettaneeni mokomat.

"Kai sä tiedät että saat syödä lääkkeitä?" Lääkärinä työskentelevän entisen opiskelutoverin ensimmäinen kommentti, kysyttyään miten raskaus on sujunut.

 Lääkkeitä saa syödä mutta homejuustoa ei. 

Ettätota. On mukavaa mikäli joku saa psyykkiseen sairauteensa apua lääkityksestä. Varmasti tosi hienoa. Helvetin hienoa on meillä muilla, joilla ensinnäkin on lievää angstia raskaudenaikaista lääkitystä kohtaan, ja periksiannettua, käyntiin saatettu lääkitys osoittautuukin kääntyvän itseään vastaan. Mutta meitä ei uskota.

Vaihtoehtoisia hoitomuotoja ei Suomessa ole. Yritin hirvittävän pitkään uskoa ja uskotella itselleni, että lääkitys on hyvästä ja parantaa monen elämänlaatua. Toivottavasti näin on. Terveydenhuollossa masennuslääkkeisiin uskotaan kuin jumalaan, oletettavasti palvontamenojakin järjestetään, tuleehan lääkitseminen halvaksi. En olisi koskaan uskonut törmääväni psykologiin, joka ensimmäisenä on huolissaan siitä, etten käytä lääkitystä. Törmäsin kuitenkin. Unohdin kysyä, missä hän on opiskellut.

Söin aikoinaan seitsemän vuoden ajan SSRI-lääkettä. Mielestäni kaudessa oli ainakin viisi vuotta liikaa. En vain mistään saanut apua lopettamiseen, helpompaa oli uusia reseptiä. Masennuslääkkeethän eivät aiheuta riippuvuutta. Laskin kerran, että tuota lääkettä minulle kirjoitti ainakin kaksikymmentä lääkäriä. Kertaakaan ei ehdotettu edes vähentämistä. Henkilökohtaisesti tapasin näistä ammattilaisista alle kymmenen.

Miten voidaan perustella, että SSRI-lääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta jos noin kolmen kuukauden käytön jälkeen lääkkeen lopettaminen oli tuskallisempaa kuin yli kymmenen vuoden reippaan tupakoinnin? Mielihyvä-perustelu ei mielestäni toimi. Eikä mikään muukaan.

Mielisairas-leiman päälle saa kätevästi vielä hankala-leiman, kun kieltäytyy lääkitsemästä myös jälkikasvuaan ja arvostelee lääkityksen onnistumista. Mielestäni on jännittävää, miten paljon tutkimusta tehdään SSRI-lääkkeiden vaikutuksista vastasyntyneisiin, ja tutkimuksia julkaistaan varsin aktiivisesti. Masentuneelle äidille onkin taas helppoa ja hauskaa lisätä syyllisyyskuormaa sinisestä, toimintakyvyttömästä vauvasta hengityskoneessa, kun äiti otti ja antoi periksi hoitohenkilökunnan painostukselle. Ja kyllä me kauhistellaan ja arvostellaan. Samaan aikaan saattaisi olla hyödyllisempää tehdä tutkimusta raskausajan masennuksen vaihtoehtoisista hoidoista, mutta ongelmahan on siinä, ettei lääketehdas saa lääkkeettömistä rahaa. Kyynel.

Opiskeluaikoina, parikymppisenä, ystäväpiiriini kuului enemmän masennuslääkkeitä syöviä kuin lääkkeettömiä. Siinä sitten vertailtiin mitä kullakin on purkissa, paljonko menee päivässä ja kuinka sekaisin menee pää jos unohtaa yhden napin.

Millä nimellä tätä sukupolvea kutsutaan?

On se sitä

Taas ahdistaa. Ei se tosin missään vaiheessa loppunut, mutta olen nyt varsin vakuuttunut, että ahdistaa ihan oikeasti ja oppikirjan mukaan. Olo on sietämätön, tosin kaiketi tässä on opittava sietämään sietämättömyyttä. Valitettavasti - ympäristön kannalta.

Kymmenen päivää töitä jäljellä. Eilen oli töissä ihan huippua. Tänäänkin ok. Pelottaa, että kotiin jäädessä vaihtoehtoja on tasan kaksi: ahdistua täysin toimintakyvyttömäksi tai ahdistua jatkuvalla huutokiukkuraivarilla. 

 Koti ahdistaa ihan hirveästi. Naapuriin muutti sivistynyt älykkö, joka veti kaikki näkösuojapuut rajalta pois (ilmeisesti ilman lupaa), koska hän pelkää leppäpuiden levittävän punkkeja. Heti aamulla töihin lähtiessäni sainkin heilutettua herran keittiönikkunan verhoja ja pönäkän hahmon ikkunasta pakenemaan, kun väläytin kerran pitkät päälle autoon istuessani. Kotiin palatessani tähyttiinkin pihalla jo kovasti kuka on tulollaan. 

 Naapuriahdistus liittyy toki kokemuksiini Jyväskylässä. Kyseessä oli tosin kerrostalo, tietoisesti en sen jälkeen ole kerrostaloon muuttanut. Mutta kas kummaa. Eläkepäiviä on tultu viettämään maalta kaupunkiin, kyllä samalla pitää toisten nurkat vahtia. Sylettää katsoa ennen niin ihanaa, suojaisaa pihaa. Ulos meneminen ahdistaa ja vituttaa niin, että saa kunnon tärinät aikaiseksi. 

 Oloa ei helpottanut vierailu vauvatiimi-lässynlässyn-tädin luona. Tosin kerroin kohteliaasti vierailun olevan tälläerää viimeinen, sillä koen tilani vain pahenevan rakennuksessa hyppäämisen vuoksi. Saatan olla väärässä, mutta mielestäni vauvatädistä olisi saattanut olla apua tilanteessani, mikäli toiminnasta olisi kerrottu minulle vaikkapa ennen joulua. Nyt on liian myöhäistä. 

 En näe myöskään mitään järkeä ennen ahdistavaa äitiyslomaa, saati synnytystä, alkaa käsitellä keskinkertaisten hoitajien kanssa turvatonta lapsuutta, jokseenkin pieleenmennyttä nuoruutta, parisuhdetta sun muuta paskaa, jota on tullut kyllä jauhettua - vuosikaudet. Puhumattakaan isäsuhteesta ja kuolemasta. En uskalla edes surra.

 Olo on sietämätön enkä tiedä mitä tehdä. Ilmeisesti kiva viikonloppu tulollaan. Voiko 50 tuntia viettää nukkuen? 

Vika lienee minussa...

Vierailin neuvolassa. Onhan siellä vierailtu, tanssikuviot alkavat olla selvillä. Mikään muu ei. Olenkin tänä aamuna saanut kuunnella muun muassa äitipolin sekä paikallisen laboratorion moitteet neuvolan mokista, mikä mielestäni on hieman kierteistä.

 Olin kerrankin ylpeä itsestäni, kun en pahemmin edes  vittuillut tyttöparalle vaan pakotin itseni suhtautumaan äitiarviointiin kylmän rauhallisesti - ilman muuta se kostautui. Tiedusteluni synnytystapa-arviosta kuitattiin sanomalla, että soita itse äitipolille. No, minähän soitin ja sain haukut, kun ilman lähetettä soittelen. Kun kerroin, että ihan kehotuksesta asialle ryhdyin, tuli huuto, että tänne tullaan vain lähetteellä! Sinänsä ristiriidassa saamieni ohjeiden mukaan, mutta kiva, että asiakkaalle pitää oikein puhelimessa korottaa ääntä itsestäänselvyyksistä. Kovin jäi kiva ja luottavainen olo.

Sokerirasituksen kanssa oltiinkin taas oikein asian äärellä. Ensimmäisessä rasituksessa kävin toki, koska painoa on kamalasti ja riskiryhmässä istutaan, syvällä. Tulos oli normaali. Eilen opinkin, että kakkososuuden aika olisi ollut viikoilla 24-28. Minulle ei ole asiasta mainittu enkä ole asiaan itse huomiota kiinnittänyt. Noh, rasitukseen on kuulemma mentävä, vaikka jonotusaika paikkakunnalla on suunnilleen kolme viikkoa. Minäpä aikaa soittelemaan ja sain huudot laboratoriontädiltä, kun en oikeaan aikaan litkua ja neulaa ole saapunut nauttimaan. Kerroin, että minulla on ollut hyvin vähän vaikutusmahdolisuutta asiaan, jolloin rouva hieman rauhoittui ja suostui  närkästyneenä antamaan ajan. Kiitin nöyrästi.

 Luottamukseni hoitoalaan senkun notkuu. En ilmeisesti kertakaikkiaan osaa suhtautua alaan asiallisesti. Kun vaatii jotain - saa paskaa niskaan. Kun yrittää luottaa touhuun - reisille menee. Mitään peruuttamatonta ei ole toki tapahtunut, mutta koneiston edessä saa koko ajan olla hämillään ja epävarma. Ehkä nöyristely olisi kelpo ratkaisu, mutta se on minulle kovin vaikeaa. Kohtaan mielummin ihmiset samalta lähtöviivalta.

 Arvelen, että synnytän kotona saunassa. Siellä saa sentään huutaa. Eikä ole koko ajan joku pelottelemassa seuraavalla suurella vauvaa tai minua uhkaavalla möröllä.