17.10.2014

Rullailee

Aika ajoin kirjaan kauhealla kiireellä ja vakain aikein puhelimen muistilappuihin kaikkea, mistä pitäisi kirjoittaa. No niin no. Elämää hallitsevat lapsi ja työ, molemmista olisi sanottavaa, pohdittavaa, analysoitavaa, mutta tämä ei ole se areena.

Hiljalleen raivailen ja tamppaan alustaa, joka toivottavasti johtaa vielä siihen pisteeseen, että uskallan ja saan surra - raskautta, syntymää, isää, lapsuutta, nuoruutta. Kääntää ja pureskella kaiken vaikean osaksi vahvempaa minua. On minulla prosessissa apua, erinomaista apua, parasta näillä leveyksillä. Hän kutsuu minua projektiksi. Sallin sen.

Oman prosessin (ja projektiuden) rinnalla on antoisaa seistä toisten aikuisten prosessien rinnalla. Olla osa niitä, olla merkityksellinen, kehittyä ja kehittää. Olen saanut jalan oven väliin ja se on siistiä. Olen saanut jalan myös erilaisten maailmojen oven väliin ja se on ajoittaisesta raskaudesta (ei merkityksessä paksuna), kammottavuudesta ja täysin perseisyydestä hauskaa. Riittämättömyys vaivaa töissä ja kotona, mutta eikös se vaivaa kaikkia?

Just nyt on aina jees, mutta olen kyllä ottanut oluen. Oho.

2 kommenttia:

  1. Onkohan tää masennuksen "vika" (inhoan sitä sanaa, enkä halua olla masentunut ja karjun sille vähänväliä vihaisesti että mene pois), että olen ruvennut arvioimaan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani kamalan kriittisen silmin. Olen aina ajatellut niiden olleen onnellista aikaa, mutta aina sieltä tulee mieleen jotain (syrjässäolon tunne koulussa, leikeissä, vaikeudet nukahtaa, pelot, ensimmäinen paniikkikohtaus jne.). Ja se, miten katson mummoa pojan kanssa ja muistan, että noin mullekkin on sanottua, onkoha se ton naisen osittainen vika, et oon tällanen ja mtn prkleessä estän etten pasko omaa lastani? Vai johtuuko nää mietteet äitiydestä?

    Oon aika eksynyt ja vihainen omalle mielelleni. En ilmeisesti olekkaan osannut käsitellä lapsen kuoleman aiheuttamaa surua ja kaikkea paskaa mitä sen jälkeen on seurannut!

    Oi, olut. Vaikken sitä juokaan niin leikittelen ajatuksella, miltä tuntuisi ottaa kylmä olut käteen. Kaipaan kylmää karpalolonkeroa ja tanssia.

    Suuntaan aamutarmoni aamupalatoastin jälkeen leipomiseen ja kodinhoitoon tyhjyyden täytteeksi. Käly tulee illalla uuden miehensä kanssa kylään (saa nähdä kelpaako tarjoilut ja tuleeko äristyä). Eilen meni välit poikki miehen isään ja tämän rouvaan. Tyhmiä ihmisiä, ei jaksa ymmärrys riittää. Mies purkaa vitutustaan paikalliseen hirvikantaan, mä keittiöön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se välttämättä ole masennuksen vika. Jos et pidä sanasta, käytä sanaa depressio (masennus on sanana kärsinyt mielestäni rajun inflaation - sitä kun käytetään merkityksessä "alakuloinen" tms. täysin tarpeettomasti). Kyllä sen oman lapsuuden ja nuoruuden miettiminen kuuluu paitsi vanhemmuuteen myös aikuiseksi kasvamiseen. Kun minä en ainakaan täysi-ikäistyttyäni ollut välittömästi aikuinen vaikka niin kuvittelinkin. Prosessi on pitkä siinäkin.

      Miksi oman lapsen kuoleman sureminen ja paskan käsittely pitäisi olla suoritus, jolla on ulkoa määritelty alku ja loppu - kesto? Diagnosoitu masennus on sairaus, johon on saatava apua. Minusta sinun tulisi nyt ihan oikeasti vaatia kunnollista apua, eikä jotain epämääräistä aikaa joskus jollekin neuvolapsykologille, joka on joka tapauksessa ratkaisukeskeinen, mikä ei oikein sinun tilanteessasi tunnu kovin fiksulta lähestymistavalta.

      Meidän kaikkien on kohdattava se valitettava tosiasia, että vaikka kuinka yrittäisimme, lapsi saattaa mennä rikki. Sehän tässä kammottavaa on. Tunteminen ja tunteet kuuluvat elämään - minusta on ehkä julmempaa lasta kohtaan jos ei koskaan itke, iloitse, sure, raivostu tai riemuitse hänen edessään. Pelkkä pehmeä hyvä ei ole rakkautta pidemmällä tähtäimellä.

      Minähän olen tehnyt ratkaisuni mitä tulee sukuun ja sukulaisiin ja heidän osallisuuteensa lapseni elämässä. Sitä ei ole. Syystä. Kukin tekee omat ratkaisunsa, mutta sinun ei tarvitse miellyttää muita. Minun paranemiseni lähti siitä oivalluksesta.

      Poista

Kommentoi pois - kunnioitathan yksityisyyttä.