Jälki

Käytimme eilen lapsen vihdoin puolitoistavuotiskatsastuksessa, tarkasti suomen kielellä. Lapsi oli yllättäen kasvanut ja kehittynyt katsastajien mukaan kelvollisesti.

Lääkärin kommentti kuului: "Minä olen oikein tyytyväinen tähän lapseen". 

Hämmentyneenä totesin, että kiitos vain, niin olemme mekin. Ilmeisesti kommentin ontuva luonne paljastui kommentoijalle vasta vastaukseni jälkeen. 

Terveydenhoitaja tiedusteli joko lapsi on saanut syödä itse. Kerroin, että lapsi on vasta reilun vuoden ajan syönyt itse. 

Itsehillintäni on ilmeisesti kasvussa. Ihmetellen seurasimme suurperheen touhuja odotustilassa. Lapsi ei halunnut leikkiä tarjolla olleilla leluilla. En sinänsä ihmettele.

______________________________

Valoisassa tunnelmassa jatkaakseni, kuulin vastikään teinivuosieni seurustelukumppanin menehtyneen. Äkkiarvaamatta. Puskista. Yllättäen. Ja tietysti oman käden kautta.

En ole tavannut koko tyyppiä yli kolmeentoista vuoteen jos oikein laskin. Enkä ole välittänytkään tavata. Taisin vilaukselta nähdä herran muutama vuosi sitten marketissa. Lähdin pois. 

Aikanaan seurustelun päätös oli rumaa. Jo sitä edeltäneet ajat olivat rumaa aikaa. Niitä tuli hinattua mukana pitkään, haavoituttua vaikeasti. Surin pitkään, toivuin pitkään. Surin koko ihmisen jo kymmenen vuotta sitten.

 Silti on vähän surullinen olo. Vaikka aikanaan suhde jätti jälkeensä paljon pahaa, oli siinä myös paljon hyvää. Täytyyhän ensirakkaudessa olla, se muokkaa ihmistä, opettaa, kasvattaa. Jos luuhaa toisen samanikäisen kanssa murrosiän päätösmaininkien keikuissa useamman vuoden jakaen kaiken, jää siitä jälki.

Minussa on jälki. Hyvä niin. Olenko yllättynyt? En kovin.

Nuoren ihmisen kuolema on aina surullinen uutinen. Toisaalta ymmärrän hyvin. Kysyi tahdonvoimaa pysytellä kaukana satama-altaasta kun masennus oli pahimmillaan. Se on sairauksista tuskallisin kaikin tavoin. Ei se silti oikeuta ihan mitä vain.

Huomasin toivovani ensimmäisenä, ettei vanhalla heilalla olisi lapsia.