Töi & vaiva

Kammottavan viikonlopun jälkeen on ihana sujahtaa töihin. Sinänsä ei ole järin tervettä, että elämäni pyörii työn ympärillä ja koen olevani hyödyllinen, tarpeellinen ja arvokas vain suhteessa työhön, mutta menköön nyt hetken vielä. Ei ole montaa päivää.

 Heti aamusta ilahdutti kovin naapurin leppäpunkki-pariskunta, joka oli keskittynyt aamu kuuden aikaan nuolemaan tonttien välistä kaupungille kuuluvaa maapalasta, jonka rähjäisestä ja luonnollisesta olotilasta olen aidosti tykännyt. Koska aktiviteetit ovat rajalliset, otin ja soitin huvikseni kaupungin tonteista vastaavalle herralle, joka auliisti kertoi, että vain minulla on oikeus lunastaa palanen, ei kellään muulla. Hintakin on kohtuullinen kun ottaa huomioon sillä saatavan rakennusoikeuden - samallahan tuo nostaa koko kiinteistön arvoa. Puoliso ottaa yhteyttä pankkiin. Tosin lunastetaanpa palanen vasta sitten kun herra ja rouva Sivistys ovat saaneet raivaustyönsä valmiiksi. Suunnitelma todennäköisesti kaikessa yksinkertaisuudessaan paljastaa lähinnä sen, kuinka luonnehäiriöinen olen. Jee.

 Täydellisen liikkumattomuuden eli tehokkaan sängyssälojumisen seurauksena olen ilahtunut siitä, että lantio ei tunnu halkeavan koko ajan. Yöllä kyljen kääntäminenkin on jopa siedettävää. Saattaa toki olla, että lapsi on liikahtanut johonkin suuntaan, sillä yöllinen vessassaramppaaminen on vähentynyt kolmannekseen entisestä. Mahapallo ei ole sängystä noustessa kivikova ja kipeä - ainakaan joka kerta.

 Ilahduttavista vaivattomuuksista huolimatta olen varovaisen huolissani siitä, että paino on tipahtanut kolmisen kiloa viikossa. Nesteen kertymisellä varmaankin selitettävissä, mutta silti hämmentävää, googlekaan ei tiennyt tarkalleen mistä on kyse. Vaivauutuutena on myös melkoisen kettumainen selkäkipu, jonka havaitsin saavuttuani työmaalle ja istuttuani perseelläni (millä muulla?) muutamia tunteja.

Siirryn jaloittelemaan.

Unta

Viikonlopun aikana on varsin mahdollista nukkua 50 tuntia. Olen edennyt tavoitteessani varsin hyvin. Ajoittain on noustava vessaan, muuten lonkkanivelet äityvät turhan kipeiksi.

Mukanani on tosin ollut myös kirja. Anjan Arabian Lauri, jonka kieli on hävyttömän kaunista. En muistanutkaan, miten kaunista.

Taidan kokeilla myös äitiyslomalla - ehdinkö nukkua kuusi viikkoa yhtä soittoa.

On se sitä

Taas ahdistaa. Ei se tosin missään vaiheessa loppunut, mutta olen nyt varsin vakuuttunut, että ahdistaa ihan oikeasti ja oppikirjan mukaan. Olo on sietämätön, tosin kaiketi tässä on opittava sietämään sietämättömyyttä. Valitettavasti - ympäristön kannalta.

Kymmenen päivää töitä jäljellä. Eilen oli töissä ihan huippua. Tänäänkin ok. Pelottaa, että kotiin jäädessä vaihtoehtoja on tasan kaksi: ahdistua täysin toimintakyvyttömäksi tai ahdistua jatkuvalla huutokiukkuraivarilla. 

 Koti ahdistaa ihan hirveästi. Naapuriin muutti sivistynyt älykkö, joka veti kaikki näkösuojapuut rajalta pois (ilmeisesti ilman lupaa), koska hän pelkää leppäpuiden levittävän punkkeja. Heti aamulla töihin lähtiessäni sainkin heilutettua herran keittiönikkunan verhoja ja pönäkän hahmon ikkunasta pakenemaan, kun väläytin kerran pitkät päälle autoon istuessani. Kotiin palatessani tähyttiinkin pihalla jo kovasti kuka on tulollaan. 

 Naapuriahdistus liittyy toki kokemuksiini Jyväskylässä. Kyseessä oli tosin kerrostalo, tietoisesti en sen jälkeen ole kerrostaloon muuttanut. Mutta kas kummaa. Eläkepäiviä on tultu viettämään maalta kaupunkiin, kyllä samalla pitää toisten nurkat vahtia. Sylettää katsoa ennen niin ihanaa, suojaisaa pihaa. Ulos meneminen ahdistaa ja vituttaa niin, että saa kunnon tärinät aikaiseksi. 

 Oloa ei helpottanut vierailu vauvatiimi-lässynlässyn-tädin luona. Tosin kerroin kohteliaasti vierailun olevan tälläerää viimeinen, sillä koen tilani vain pahenevan rakennuksessa hyppäämisen vuoksi. Saatan olla väärässä, mutta mielestäni vauvatädistä olisi saattanut olla apua tilanteessani, mikäli toiminnasta olisi kerrottu minulle vaikkapa ennen joulua. Nyt on liian myöhäistä. 

 En näe myöskään mitään järkeä ennen ahdistavaa äitiyslomaa, saati synnytystä, alkaa käsitellä keskinkertaisten hoitajien kanssa turvatonta lapsuutta, jokseenkin pieleenmennyttä nuoruutta, parisuhdetta sun muuta paskaa, jota on tullut kyllä jauhettua - vuosikaudet. Puhumattakaan isäsuhteesta ja kuolemasta. En uskalla edes surra.

 Olo on sietämätön enkä tiedä mitä tehdä. Ilmeisesti kiva viikonloppu tulollaan. Voiko 50 tuntia viettää nukkuen? 

Maanantain MOT

Aihe, josta vouhottamisen voisi lopettaa, mutta helkkarin hyvä oli alkuviikosta esitetty MOT: Hoidon vahingoittamat. Löytyy Areenasta. Edelleen on taviksen oikeusturva ihan mitä sattuu.

Kun on järkyttyneenä vierestä seurannut, miten esimerkiksi isää hoidettiin (eli ei) ja mikä oli lopputulos, on oikein hyvä, että asiaa tuodaan esille. Mutta onhan näitä.

 Erityisesti ilahdutti ohjelmassa vihdoin ääneen lausuttu totuus potilasasiamiestoiminnasta. Haluaisin todellakin tietää, onko joku jossain joskus saanut apua muistutusten tai kanteluiden laatimiseen - siis muutakin kuin lomakkeet käteen, oikein printattuna. Siihen nimittäin neuvonta käytännössä jämähtää. Toki taustalla on ristiriita työnantajan ja asiakkaan eduista. Hämmentävää.

Maailmanloppu

Eilen oli aidosti raskas päivä, mutta pahin ahdistaa niin että sitä on vaikea kuvailla. Ehkäpä näin on selkein:

iTunes omalla koneella ei suostu synkronoimaan mun uutta puhelinta. Puolison koneella onnistui. Kriisi.

Jos ei ala toimia ja käy, kuten alla, niin se on sitten meiltä lähtöisin.

Postin kasvatus & tavaravuori

Asioin eilen Postissa. En pidä asioinnista Postissa, mutta silloin tällöin se on väistämätöntä, sillä kaikki verkkokaupat eivät suostu käyttämään suosikkiani Matkahuoltoa. Matkahuolto toimittaa kamat Siwaan, jossa on kiva palvelu - ainakin meidän Siwassa. Siwa soveltuu sosiaaliseksi harjoitteluksi jopa vaikeasti masentuneelle. Ja sieltä saa herkkuja.

 Postiin. Tavoitteenani oli hakea kaksi pakettia, joiden saapumisilmoitukset saapuivat luonnollisesti tekstiviesteitse puhelimeen. Karautin paikalle hyvissä ajoin - 20 minuuttia - ennen sulkemisaikaa. Tiskille kiirehtiessäni ei paikalla ollut lisäkseni kuin yksi asiakas, asiakaspalvelijoita oli riittämiin.

 Ensimmäisenä hieman rottaa muistuttava keski-iän jo ohittanut miesvirkailija tiedusteli onko minulla henkkarit mukana. "Onkssulla henkkarit?". Lompakko kädessä kerroin, että on kyllä. Ojensin herralle puhelimen. "Mä katon tän yhen ensin niin ota se henkkari sillä aikaa esiin!" Tein työtä käskettyä ja luovutettuani herralle ajokorttini, sain allekirjoitettavaksi paketin mukana tulleen lapun. Herra tutustui ajokorttiini varsin huolellisesti ja osasi hienosti raapia paperiin kissankokoisin kirjaimin sotuni loppuosan.

 Toisesta paketista en saanutkaan valmista pakettikorttia allekirjoitukseen, vaan printatun kuitin. "Paa nimes alle!" kuului käsky ja minä sitä toteuttamaan. Ojentaessani kuitin herra Asiakaspalvelijalle hän vilkaisi lappua ja päätyi heiluttamaan sitä aggressiivisesti nenäni edessä tivaten: "Saaks tästä muka selvää?!" Taakseni ilmestyneessä jonossa kuului huokaus ja leukoja loksahti auki.

 Hillitsin itseni kerrankin. Ihan rauhalliseen ääneen kerroin virkailijalle, että minulle voi sanoa ihan nätisti ja asiallisesti, että voitko laittaa vielä nimenselvennyksen. Herra tärähti siihen malliin, että osui, mutta tyytyi toistamaan ivallisesti: "Laittaisitko sen nimenselvennyksen, kiitosolkaahyvä." En ole vielä koskaan joutunut puhumaan aikuiselle, työtään tekevälle miehelle kuin seitsemänvuotiaalle kakaralle. On kyllä kiva, että on noita kasvatusalan opintoja ja työkokemusta. Ei nekään vuodet ole hukkaan hukutettu.

 Toisaalta minusta on järkyttävää, että viitsin edes kirjoittaa aiheesta. Kirjoitin tosin Postille kivan asiakaspalautteen, johon pyysin ihan yhtä kivaa vastinetta.

Kotona on tavaravuori, joka kasvaa uhkavasti kohti kattoa. Mikäli nykyiset merkit pitävät paikkansa, osuu huippu kattoon (joka ei ole kovin matala) parissa viikossa. Lienee syytä suorittaa esmes viikonloppuna inventaario ja lopettaa hamstraus.

Kettu ja mursu päivystävät vuoren keskivaiheilla. Mursu <3 

Vika lienee minussa...

Vierailin neuvolassa. Onhan siellä vierailtu, tanssikuviot alkavat olla selvillä. Mikään muu ei. Olenkin tänä aamuna saanut kuunnella muun muassa äitipolin sekä paikallisen laboratorion moitteet neuvolan mokista, mikä mielestäni on hieman kierteistä.

 Olin kerrankin ylpeä itsestäni, kun en pahemmin edes  vittuillut tyttöparalle vaan pakotin itseni suhtautumaan äitiarviointiin kylmän rauhallisesti - ilman muuta se kostautui. Tiedusteluni synnytystapa-arviosta kuitattiin sanomalla, että soita itse äitipolille. No, minähän soitin ja sain haukut, kun ilman lähetettä soittelen. Kun kerroin, että ihan kehotuksesta asialle ryhdyin, tuli huuto, että tänne tullaan vain lähetteellä! Sinänsä ristiriidassa saamieni ohjeiden mukaan, mutta kiva, että asiakkaalle pitää oikein puhelimessa korottaa ääntä itsestäänselvyyksistä. Kovin jäi kiva ja luottavainen olo.

Sokerirasituksen kanssa oltiinkin taas oikein asian äärellä. Ensimmäisessä rasituksessa kävin toki, koska painoa on kamalasti ja riskiryhmässä istutaan, syvällä. Tulos oli normaali. Eilen opinkin, että kakkososuuden aika olisi ollut viikoilla 24-28. Minulle ei ole asiasta mainittu enkä ole asiaan itse huomiota kiinnittänyt. Noh, rasitukseen on kuulemma mentävä, vaikka jonotusaika paikkakunnalla on suunnilleen kolme viikkoa. Minäpä aikaa soittelemaan ja sain huudot laboratoriontädiltä, kun en oikeaan aikaan litkua ja neulaa ole saapunut nauttimaan. Kerroin, että minulla on ollut hyvin vähän vaikutusmahdolisuutta asiaan, jolloin rouva hieman rauhoittui ja suostui  närkästyneenä antamaan ajan. Kiitin nöyrästi.

 Luottamukseni hoitoalaan senkun notkuu. En ilmeisesti kertakaikkiaan osaa suhtautua alaan asiallisesti. Kun vaatii jotain - saa paskaa niskaan. Kun yrittää luottaa touhuun - reisille menee. Mitään peruuttamatonta ei ole toki tapahtunut, mutta koneiston edessä saa koko ajan olla hämillään ja epävarma. Ehkä nöyristely olisi kelpo ratkaisu, mutta se on minulle kovin vaikeaa. Kohtaan mielummin ihmiset samalta lähtöviivalta.

 Arvelen, että synnytän kotona saunassa. Siellä saa sentään huutaa. Eikä ole koko ajan joku pelottelemassa seuraavalla suurella vauvaa tai minua uhkaavalla möröllä.