Neuvolakuulumisia

Kävimme neuvolassa. Ensi kertaa sitten legendaarisen jälkitarkastuksen uskaltauduimme laitokseen kaksin tyttären kanssa.

Kävimme ensimmäisenä wc:ssä - ei sillä, että pottaan liittyvät toimet olisivat kovin hedelmällisiä tällä hetkellä, vaan oman jokseenkin kiihkoutuneen aineenvaihduntani ansiosta. Ramppaan kusella jatkuvasti, mikä on ajoittain häiritsevää ja suorastaan rajoittavaa. 

Neuvolan vessassa alkoi ahdistaa. Kävi vituttamaan ne söpösti hyllyllään törröttävät kusendippausvehkeet ja vessapaperitelineen viereen teipatut listaukset siitä, mikä on lähisuhdeväkivaltaa ja mikä ei. Sillä välin kun istuin pöntöllä housut kintuissa, tytär kaivoi puhelimeni laukun taskusta ja otti itsestään sarjan meitsieitä. 

Täti oli taas vaihtunut joskus mainittuunkin huomattavan nuoreen terveydenhoitajaan. Mikäpä siinä, tämä nuori nainen on lasten kanssa, tai ainakin omani kanssa yllättävän hyvä. Arvelen, että hänen tapansa antaa lapselle tilaa touhuta (ja suurehko hymyilevä suu) ovat tässä avainasemassa. Lapsi innostui jopa höpöttämään juttujaan, mikä on hänelle vieraassa seurassa harvinaista. Kotona se ei ole hiljaa hetkeäkään. 

Pitihän sitä lasta tietenkin tarkistaa leikittämisen lisäksi. Täti sai hienosti mitattua kaksi ja puoli senttiä vähemmän pituutta kuin puoli vuotta sitten. Kävin siinä sitten päätäni aukomaan, vauvojen mittalla saatiin kasvuakin näkymään. Painossa oli kuulemma joskus ollut kova notkahdus käyrällä, joka on korjaantunut. Minulla ei ole ollut tiedossa minkäänlaista notkahdusta, että mahtavasti on taas viestitty. Muutoinkin mitat on minulle käytännössä yksi ja sama - mielestäni lapsesta näkee aika hyvin silmämääräisesti, että kasvaako se vaiko eikö ja jos sen kanssa ruokailee tietää melko hyvin, miten se syö. 

Utelua kuului asiaan luonnollisesti. Täti yritti kovasti kaivaa tietoja työtilanteestani, kyllästyttyäni kiertelemään totesin, että työtilanteeni on riittävä. Sitten tiedusteltiin käymmekö paikallisissa kerhoissa tai avoimessa päiväkotitoiminnassa - kerroin että emme käy. Seuraavaksi piti saada tiedää onko meillä tuttuja, joilla on samanikäisiä lapsia. Totesin, että ei ole tällä seudulla, mikä oikeastaan pitääkin paikkansa.

Lapsen nukkumisjärjestelystäkin olisi pitänyt käydä selvittämään juurta jaksain yksityiskohtia, mutta totesin, että jos se herää, isken tissin sille suuhun. Mimmi suhtautui yllättävän kivasti, kuten muuten myös pari viikkoa sitten tapaamamme iäkäs suuhygienisti. Kehui, että semmoinen luksus se on lapselle harvinainen. Väkisinkin tästä yrittä pulpahdella mieleen jotakin kyynistä, mutta olkoon. 

Tällä hetkellä neuvolatoiminnassa on mielestäni parasta se, että siellä ei enää tarvitse - ikinä - käydä kuin vuoden välein. Eli käyntejä on jäljellä kolme tai neljä. Sille! 

Töitöipäipäi

On tullut vähän pyöritettyä kuvioita uusiksi. Syksyn työtilannetta silmälläpitäen on odoteltu rahoitusten varmistumisia ja hylkäyksiä, tiloja, tunteja ja ties mitä. Lopputulemana on, että töitä on ehkä - ja jos on, iltapäivästä iltaan.

Lapselle olen päivähoitopaikkaa varmistellut ja paikkaillut ja harkinnut ja pohtinut ja surrut ja innostunut ja hyväksynyt vajaan vuoden verran. Alkuviikosta kirjoitin jopa sopimuksen elokuuta ajatellen. Eilen peruin sen alkuillasta ja nyt odotan napsahtaako sanktiota ja kuinka paljon. Ahdistavaa.

Tilanne kun kaikessa yksinkertaisuudessaan on niinkin näppärä, että mielestäni lasta on turha viedä kodin ulkopuoliseen hoitoon, jos minä olen aamupäivät kotona. Iltapäivästä vaihto ja isä kehiin, kuten alkuperäisessä suunnitelmassa muutoinkin. Kuvio menee siis ainakin jouluun asti taas kerran kitkutteluksi ja varmaa on vain epävarmuus - kiitos kaiken maailman säästötalkoiden niin valtakunnallisesti kuin paikallisellakin tasolla. Minkäs teet.

 Toisaalta olen suruissani ja häpeissäni. Kävimme jo pariin otteeseen tutustumassa päiväkotiin ja oma oloni alkoi olla siedettävä hoitoa ajatellen. Hyvä henkilökunta, ihan kivat lapsilähtöiset tilat (no kai ne päiväkodissa aina ovatkin pienille mietityt), tytär tuntui omalla ujohkolla tavallaan tykkäävän - sitten tulee äiti ja pilaa kaiken pitämällä tenavan kotona. Paikka vielä sijaitsee kodin lähellä, pitääkö nyt muistaa aina kiertää kortteli, ettei vain satu näyttämään naamaansa liian lähellä.

 Toiselta kantilta koko homma kävi minua arvelluttamaan heti alkuunsa, kun olimme ensi kertaa tutustumassa paikkaan. Kättä piti vääntää melko pitkän kaavan kautta päivähoitoajoista, jotka omalta kantiltani olivat hyvin loogiset ja perustellut. Seuraavaksi kävi ilmi, että päiväkodin avoimella facebook-sivustolla julkaistaan lapsista kuvia (ellei sitä erikseen kirjallisesti kielletä) pr-tarkoituksessa. Viimeinen niitti oli fb-sivulla jaettu linkki paikallisen melko ksenofobisen blogistin kirjoitukseen kyseisestä firmasta. Jäin myös miettimään - onko minusta myymään vessapaperia lapseni päiväkodin nimissä? Ja onhan tässä myös taloudellinen puoli. Tuntuu hölmöltä maksaa täyttä maksua tyhjästä.

Mennään nyt näillä. Emme siis lomaile tänä kesänä juurikaan, talous pidetään säästöliekillä. Minä yritän sopeutua ajatukseen siitä, että yksinäinen hiekkalaatikkourani ei vielä katkea - reunalla istun vastakin. Mielummin kuitenkin hiekkakakkuja rakentelen tyttären kanssa yhdessä kuin pyörin yksin kotona töihinlähtöä odottaen lapsen ollessa toisten hoteissa.

Käyn repimään hiuksia päästäni. Viikonloppuna tyttärellä on syntymäpäivät. Puoliso on kutsunut sukua. Niin - huomenna menemme myös neuvolaan!

Korvalla

Kesä otti ja saapui, mikä periaatteessa on aina ilahduttavaa. Samaan aikaan pitää toki hieman saada ruikuttaa sitä, että makuuhuoneen lämpötila kiipeää öisin lähemmäs kolmeakymmentä astetta, hurtat on lenkitettävä aamuvarhain hellettä paossa ja puutarhassa on juostava vesikannujen kanssa edestakaisin (kun ei koskaan muista ostaa riittävän pitää vesiletkua; puhumattakaan siitä, että vesijohtoveden käyttäminen kasteluvetenä tuntuisi järkevältä yhtään miltään kantilta). Jos jotain iloa kuumista keleistä - lapsi on vihdoin oppinut nukkumaan päiväunensa sisällä, alakerrassa kun on viileämpää kuin ulkosalla.

Yritin tänä vuonna olla järkevä enkä tuhlannut rahaa, aikaa, saati hermoja hyötykasvien taimikasvatukseen, joka epäonnistuu aina - yleensä useamman tekijän summana. Sen sijaan tuhlasin rahaa puutarhalehtiin, joista inspiroituneena sain aikaiseksi laatia muka suunnitelmia hyötykasvituksen suhteen. On toki hyvä, että suunnitelmia on olemassa, mutta niitä ei toteutuksessa noudatettu. Pihamaalle on nyt viljely suorastaan naurettavat määrät tilliä ja salaattia (keskimäärin yhden korttelin tarpeisiin), retiisejä (joita inhoan) sekä epämääräinen määrä (eli valtavasti) härkäpapuja, koska ne ovat hauskan näköisiä.

Koska kotimaista kesäkurpitsaa saa heinäkuusta alkaen suunnilleen eurolla kilo, ostin tietenkin omaan pihaan kurpitsantaimet satoa antamaan. Samalla näin maissintaimia - pitäähän terassilla olla maissia. Kuulin kaksi viikkoa istutuksen jälkeen, että maissit kasvavat parimetrisiksi. Taimitarhalla olisi voinut olla fiksua kuuklata asia. Hätäpäissäni iskin parit siemenperunat ikeakasseihin ja nakkasin ne vajan taa raparperin kaveriksi. Näkyy kasvavan, pitänee ottaa selvää, miten multaaminen tapahtuu.

Jos jotain, olen saanut aikaiseksi puhista tarmoani nokkospöpelikössä. On ilahduttavaa, että oma piha jaksaa siltä osin puskea satoa vähintään neljän kuukauden ajan. Pakastin alkaa näppärästi täyttyä jo nyt. Tosin tänäkään vuonna en ole ottanut kuvia valmistamistani nokkosletuista jaettavaksi sosiaalisessa mediassa.

Odottelen maan lämpeämistä suotuisaksi salkopapujen kasvaa. Lopun kesästä käytän epämääräiseen vaelteluun pitkin pihaa kera mainion painepulloni, jonka etikkaliemellä pyrin tappamaan kulkuväylille yrittävät nokkoset.

Miten hämähäkit saa häädetyksi hiekkalaatikosta pois? Ja mistä saa lapsille kivoja, raikkaita t-paitoja, joissa ei ole röyhelöitä tai disney-aiheisia printtejä?

Naisviha

Viikko sitten tuli uutisia Yhdysvalloista. Kaliforniassa, Santa Barbarassa, nuori mies ajeli päättömästi ympäriinsä ja ampui ihmisiä. Seitsemän kuoli, saman verran loukkaantui. Tietenkin itse ammuskelija otti ja päästeli myös itsensä hengiltä. Myöhemmin löytyi ampujan youtubeen iskemä video, jossa hän ilmeisesti vouhottaa lähes kymmenen minuutin ajan kaikista kohtaamistaan vääryyksistä - naisten toimesta. 

 Ampuja päätti siis rankaista kaikkia, koska koki tulleensa hylätyksi naisten taholta. Ampuja vihasi naisia, koska nämä eivät olleet hänestä kiinnostuneita; ei päässyt poika treffeille, eikä jyystämään. Hänen motiivinsa ajella ympäri kaupunkia ampuen summittaisesti kohti tuntemattomia oli naisviha.

Törmäsin twitterissä lontoolaisen naisen ammuskelusta laatimaan pieneen kollaasiin.




Yhteenvetona siis - kommentoijat ovat kautta linjan sitä mieltä, että tyttöjen/naisten olisi pitänyt ymmärtää antaa ampujalle pillua (ja paljon) - on siis naisten ja feminismin vika, että hän otti ja mäjäytti seitsemän ihmistä hengiltä. Kuvan laatinut Laura Blair kysyykin, onko joku todellakin sitä mieltä, että naisviha ei ole ongelma?




Kun herra Misogynistin ympärillä vähän laantui, on mediassa tulvinut jatkuvalla syötöllä nuorten tyttöjen joukkoraiskauksia ja murhia. Yritän useimmiten olla lukematta verisimpiä ja mässäilevimpiä uutisia kovin tarkkaan, koska ahdistun niistä todella paljon. Tuorein taitaa olla tämä. Yhteistä näille on aina se, että ne ovat kaukana: Intiassa, Malesiassa, kaukana. Vastikään otsikot julistivat, että varsinkin intialaisille tytöille käymälöiden puute on suuri uhkatekijä. Ihan sama uhka on kaikissa maissa, kaikilla mantereilla, joissa vessoja on harvassa. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että huussilla on merkityksensä paitsi hygienian, myös tyttöjen ja naisten turvallisuuden kannalta.

Samaan aikaan tulvii uutisia lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, joiden kivittämällä murhatut naiset ja näiden lapset ovat jostain syystä saaneet mediahuomiota viime aikoina myös lännessä. On järkyttävää, että nainen on miespuolisten sukulaistensa omaisuutta. Toisaalta - saattaahan joskus kotimaisissakin häissä morsiamen isä tyttärensä alttarille, jossa luovuttaa tämän sulhasen hoteisiin. Ihan ei yksi yhteen mene murhan, saati uhkailun, painostamisen, väkivallan ja vapaudenriiston kanssa, mutta jotain yhteistä pohjalla on.

Globaali naisviha tuntuu liittyvän naisen omistukseen, miehen oikeuteen, perinteeseen, aggressioon, tapaan, koulutuksen puutteeseen ja ties mihin. En ole viime vuosina perehtynyt sen kummemmin alan kirjallisuuteen saati tutkimukseen, kunhan pähkäillyt itsekseni.

Kotimaassa uutisoitiin tällä viikolla naisvihan jylläävän verkossa. Sitä tuskin voi olla huomaamatta. Usein kun halutaan puhua naisista vähän halvetavaan sävyyn viitataan vauva.fi -keskusteluihin ja hymähdellään, että siellä ne naiset keskenään äiteilevät. Sivussa on toki Tuksuvihaa, johon en nyt jaksa syventyä. Parin viikon takainen eurovaaliehdokkaan oopperalaulajattaresta täräyttämä huorittelu/joukkoraiskaus/tappojulistus loksautti kieltämättä minunkin leukani ammolleen. Että mitä?!

Nuoriin tyttöihin kohdistuva viha on minusta valtavan pelottavaa. Suosittelen ihan jokaiselle luettavaksi Jenny Siivolan kirjoitusta aiheesta. Se, että aikuiset miehet lähettävä teini-ikäisille tytöille kuvia vehkeistään, ruinaavat näiltä seksiä, kuvailevat ties millaisia akteja etc. on järkyttävää. Ja taas tätä yritetään kaataa nimenomaan tyttöjen niskaan: pitäisi pysytellä pois netistä, ei saisi vastata sedille, ei pitä olla niin sinisilmäinen, ei varsinkaan saisi ottaa itsestä tai kavereita herutuskuvia, pitää ymmärtää.

Kuten Jenny kirjoittaa, ja kuten Ylen MOT:n artikkelissa todetaan: vastuu on hei niillä aikuisilla miehillä, ei alaikäisillä tytöillä. Jos halutaan ajatella vastuun olevan vain tytöillä ja naisilla, siihenkin on ratkaisu - esimerkiksi Saudi-Arabiassa pukeudutaan siten, että miehet eivät missään nimessä saa päähänsä mitään seksuaalista (kuulemma ahdistelu on siellä aivan sietämätöntä).

Ja taas päästään siihen naisvihaan. Millainen on 14-vuotiaita tyttöjä verkossa jallittavan miehen naiskuva? Onko hänen naiskuvansa miehen äidin syytä? Vai kaikkien yhteiskunnan naisten? Sen saatanallisen feminismin?

Työelämässä olen naisena kohdannut kaikkea niin tytöttelystä hymähtelyihin kuin ihan avoimeen naisvihaan "eikö teillä olisi ketään miestä tähän?". Aina se suututtaa ja turhauttaa - jälkeenpäin onneksi naurattaa ja vähän säälittää. Työelämän tai koulutuksen naisviha harvemmin uhkaa kenenkään henkeä. Naisvihan uhreja on vuosittain käsittämättömät määrät - myös kotimaassa.

Raskainta on tämän vihan keskellä kasvattaa tyttölasta. Miten minä hänelle tämän kaiken selitän? 

Piti vielä lisäämäni, että en nyt tässä yhteydessä taipunut käsittelemään enää Boko Haramia saati naisten toisiinsa kohdistamaa vihaa. Kunhan oksensin päälimmäiset. 

Pojat on poikia?

Myönnän, että sietämättömän raskausajan lievä helpotus oli, kun iäkäs ultrannut kätilö kertoi minun odottavan tyttöä. En kerta kaikkiaan kykene edes pohtimaan, miten olisin suhtautunut uutiseen pojasta. Ahdistunut entisestään? Hyväksynyt asian tyynesti? Katunut? Hämmästynyt? Samapa tuo. Ei lapsen sukupuoli tee kesää eikä talvea, ainakaan suurimmalla osalla perheitä. Ilmeisesti on toki niitä perheitä, joissa hampaat irvessä jyystetään tulemaan sitä poikaa (näinhän perinteisesti on ollut ja maailmalla edelleen on) tai tyttöä ja ei-toivotun sortin saapuessa aloitetaan projekti alusta. Hämmentävää, että vehkeillä voi olla niin suuri merkitys.

Tapasin hiljattain kuuden pojan äidin. Hän oli hyvin erikoisella tavalla valloittava, itsensä ja elämäntilanteensa hyväksynyt, eräänlaista rauhaa ja tyyneyttä huokuva ihminen. Harvinaisuus. Kerroin hänelle pitäväni kuuden pojan äitiä sankarina. Häntä hymyilytti ja seuraavaan hengenvetoon kuuntelin kehuja pienen paikkakunnan lähipalvelujen loistavuudesta - tikattavaa kun on melkein viikottain, hyvin saa lääkärille aikoja.

Koska muhin kaiken aikaa kotona, puutalolähiössä, jossa asuu pääosin eläkeläisiä ja vain muutamia perheitä, vielä vähemmän pikkulapsiperheitä - on minulla aikaa tarkkailla ympäristöä. Meitä melkein vastapäätä asuu perhe, jossa lapsia on laskujeni mukaan ehkä neljä tai viisi - en ole varma. Tyttöjä on yksi, loput poikia. Olen  perheen alakouluikäisen jannun saanut tässä vuosien varrella kiinni muun muassa roskien heittelystä toisten pihoihin, minua on nakattu lumipallolla, tyypin kaverilauma on hyppinyt viemäriputkiremontin aikana kaivetuissa kuopissa ja heitellyt niihin suuria kivenlohkareita etc. Minä olen kotiin saapuessani väistänyt autolla jätkiä, jotka eivät liikahdakaan fillareidensa kanssa kokoustamasta keskeltä tietä. Aina on jotain kuhinaa ja kihinää.

Sain itseni taannoin kiinni minua kautta aikojen suunnattomasti ärsyttäneestä "pojat on poikia" -ajattelusta. Ajatus on vaikea, koska en osaa suhteuttaa sitä tyttöjen maailmaan. Mitä tytöt sitten saavat olla? Hiljaa ja sieviä ja harmittomia ja söpöjä? Pojat subjekteja, tytöt objekteja - tai attribuutteja? Pojat ovat reippaita ja tytöt kilttejä? Loputtomiinhan minä tätä mielelläni pyöritän lämpimikseni - ja pyöritänkin kaiket illat.

Puolisollani oli tänään syntymäpäivä. Leikin supervaimoa ja -äitiä ja leivoin taaperon kanssa aamulla suuren raparperipiirakan. Ollessamme iltapäivästä keittiön pöydän äärellä kahvilla, havaitsi taapero lähestyvän moottoriajoneuvon: "Mpopo!". Ketkäs ne siinä - naapurin alakouluikäiset jätkät, pienellä keltaisella mopolla, ilman kypärää kaasuttelemassa tietä eestaas. Minä kaivoin esiin perheen äidin puhelinnumeron ja lähetin hänelle tekstiviestin, jossa pyysin puuttumaan asiaan lasten turvallisuuden tähden.

Lähetettyäni viestin ja saatuani takaisin lyhyen kiitoksen, kävi minua hävettämään. Velloin aikani kummallisessa "olen kauhea kyylä" -ajatussotkussa, kunnes mieleen tuli, että hei - minä olen aikuinen ja aikuisilla on velvollisuuksia. Jos oma lapseni hölmöilisi yhtä typeriä, toivoisin todellakin, että minuun otettaisiin yhteyttä.

Ei voi mitään, minua ärsyttää se, että naapurin pikkujätkät ärsyttävät minua. Ymmärrän, että on kauhean vaikeaa kasvaa kohti murrosikää (voi perkele mitä ne sitten keksivät), lasten pitää saada törttöillä ja hölmöillä ja näkyä ja kuulua, mutta silti ärsyttää. Ärsyttäisikö samalla tavalla käyttäytyvä tyttö? Vai ärsyttääkö minua se, että oma lapseni, oma puolisoni ja oikeastaan minäkin käyttäydymme pääosin kovin eri tavoin?

Toisaalta niiden isä, joka on mielestäni arrogantti pikkunilkki ärsyttää minua myös - kaikkein eniten.

Hampaat etc.

Tyttäreni täyttää kesäkuussa jo kaksi vuotta, mikä on toki juhlan paikka ja haikeaakin. Ei mitään muistikuvia siitä, millainen se oli pari kesää sitten. Tissit vuosi verta ja pää oli sekaisin ja haava kipeä ja pelotti, että lapsi menee rikki tai kuolee tai vähintääkin pilaamme sen.

No ei ole pahemmin mennyt lapsi rikki, sen sanavarasto koostuu toki aavistuksen omalaatuisista ilmauksista ja luonne on isään tullut. Väittäisin, että pahin paniikki on jo kärsitty, mitä lapseen kokonaisuutena tulee - paniikit sinänsä tuskin loppuvat koskaan.

Postissa läpsähti viimein kutsu hammaslääkäriin, tai suuhygienistille. Tuttuun tapaan hieman hämmennyin kirjekuoren sisällön kanssa - paketissa kun oli ruotsinkielinen lomake, joka toivottiin otettavan mukaan vastaanotolle. Lomakkeessa tiedusteltiin mm. huoltajaa ja hänen ammattiaan (siis yksikössä, olen elänyt siinä käsityksessä, että lapsella on kaksi huoltajaa - tässä joku siis pahoittaa taas mielensä). Lisäksi paketissa oli mukana koululaisen hammashoito -esite, jossa kerrottiin, että joka välissä pitää pureskella purkkaa ja makeat välipalat ovat pahasta. Tyttäreni on kahden, mutta menee ilmeisesti jo koululaisesta.

Olen jo alkanut valmistautua hammashoitolavierailuun tutustumalla Imetyksne tuki ry:n materiaaleihin imetyksen vaikutuksista hampaisiin. Vertaistukiryhmissä kun monia äitejä on suorastaan moitittu lapsen hampaiden pilaamisesta imettämällä. 2000-luvun tutkimuksissa vastaavaa ongelmaa ei ole havaitttu.

Tänään läpsähti sähköpostiin varmistus päivähoitopaikasta. Vielä tässä kuussa pitäisi mennä tekemään sopimuksia ja vähän tutustumaan. Puoliso nappasi kesälomansa jostain syystä elokuulle, jolloin päiväkotiuran piti jo kovasti alkaa, mutta istukoon sitten siellä lapsen kaverina tutustumassa ja totuttelemassa. Olen edelleen hieman kauhuissani ajatuksesta kodin ulkopuolisesta hoidosta, mutta toisaalta melko luotettavat asiantuntijatahot ovat varmistaneet, että parivuotias pärjää ihan hyvin muutaman tunnin hoidossa, jossa sillä on jopa mahdollisuus tavata muita lapsia. Hyvä niin.

Olen #muuten todella närkästynyt (on siis korkea aika päästä täältä himasta töihin) lasten haalareiden lahkeiden pituuksista. Siis minkä perkeleen takia niiden on oltava niin lyhyet? Tytär on hyvinkin lyhyt tyyppi, jonka geeneillä ei pitkiä sääriä ole luvassa, mutta silti joka ikisessä haalarissa lahkeet ovat aina puolessa sääressä. Sanomattakin lienee selvää, että lyhytlahkeisissa tamineissa kantaminen on lähes mahdotonta ellei sitten halua lahkeensuiden nousevan polviin. Tuoreimpana pettymyksenä Ducksdayn haalari (kyllä, sorruin blogihaalariin).

Että siinä vinkki jollekulle haalarivalmistajalle. Laittakaa ne kaukoidän naiset ja lapset lahoissa tehtaissa ompelemaan kunnolla pituutta lahkeisiin!

Korjaus

Viime kesänä keskustelin (tai olin kiinnostusta teeskentelevänä korvana) kollegalle, joka koki suurta yhteyttä välillämme läpikäymiemme sektioiden takia. Hän, jo yli 50-vuotias nainen, kävi läpi melkoisen yksityiskohtaisesti jokaisen neljästä (4!) sektiostaan. Joka toisen, eli toisen ja neljännen kohdalla hän muistutti edellisen kokemuksen olleen niin kauhean, että uusi lapsi oli syytä tehdä jo korjaavan kokemuksen takia. Huonot kokemukset liittyivät epäonnistuneeseen anestesiaan, eli vaikuttamattomaan puudutukseen - aina välillähän näitä kuulee.

Korjaava kokemus. Niin. Ehkä en hahmota asiaa oikein, en ole jaksanut tarkistaa minkäänlaista määritelmää, mutta ajatus tuntuu huonolta ja motiivina hataralta.

Taannoin somessa, toverin seinällä, käsiteltiin synnytystapoja. Yksi kommentti kuului: "sektiota helpompaa tapaa saada lapsi ei olekaan". No minähän kiskaisin saman tien bensaa keuhkoihin ja tulitikun perään ja piti mennä söheltämään jotain mukafiksua. Terveydenhoitoalalla työskennellyt kommentoija sitten kävi kyselemään, että millä perusteella kokemukseni on ollut huono. En edes muista mitä tämä rouva loppujen lopuksi päästeli, hän nimittäin poisti kommenttinsa (aina yhtä rakentavaa). Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa.

 Kuitenkin nämä jäävät aina jonnekin muhimaan. Ja samaan tulee törmättyä aina uudelleen ja uudelleen. Terveydenhoitoalla työskentelevät tuntuvat puolustavan toisiaan viimeiseen saakka, ihan livenä olen tähän hiljattain törmännyt. Että pitää ymmärtää ja ihmisiä ollaan kaikki.

 Minkä vuoksi minun pitäisi ymmärtää kohtelua, jota sain. Minkä vuoksi minun pitäisi hyväksyä leikkaussalihoitajien kommentit ulkonäöstäni, anestesialääkärin kiroilun ja syytökset, sen onnettoman lääkäriopiskelijan vaitonaisen kiinnipitämisen, koko henkilökunnan huutamisen ja riehumisen lapsen päästyä vatsasta ulos?

Miksi "esikäynnillä" ei kerrottu, että saapuessanne sektioon on turha odottaa inhimillistä kohtelua. Leikkaussalissa ei ketään kiinnosta miltä sinusta tuntuu tai ei tunnu, onko hyvin vai huonosti, pärjäätkö. Ihan olisi voinut sanoa suoraan, että kellään ei ole aikomustakaan tuoda lasta heräämöön ja siellä saat sitten kuunnella tunti tolkulla kipeänä henkilökunnan toisistaan laukomaa paskapuhetta. Kertoa olisi voinut, että sillä sekunnilla kun astutte aamulla ovesta sisään, olette henkilökunnalle vaiva ja taakka ja kykenemätön omaan ajatteluun.

Olen työskennellyt vuosia opetusalalla. Olen vahvasti sitä mieltä, että opetusalalla työskentelee hyvien ja osaavien tyyppien lisäksi paljon idiootteja, joiden ei pitäisi koskaan päästä opettamaan, ohjaamaan saati johtamaan alan työyhteisöjä tai kehittämistä. Ei minulla ole tarvetta puolustella kenenkään tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Sama koskee muitakin aloja, joilta olen tiliä nauttinut.

Yksi vastikään kolmannen lapsensa saanut tuttu äiti tokaisi, että kyllä sitä neljännenkin haluaisi vielä käydä synnyttämässä. En oikein osaa suhtautua. Hymyilin kannustavasti ja itkin sisäisesti.

Tämä trauma taitaa seurata hautaan asti.
Että sellainen äitienpäivän aatto.