Pitääkö käydä suihkussa jos ei tullut hiki?

Parin ihan kelvollista päivää eletty. Lapsi on kovin innostunut puhumisesta. Päivän kohokohta oli naapuritalon roskista tyhjentänyt roska-auto. Spektaakkelia varten haki tytär oma-aloitteisesti ikkunan ääreen jakkaran paremman näkyvyyden varmistamiseksi. Pitäisi varmaan viedä sitä saamaan kulttuurielämyksiä. 

Mutta mehän menemme elämysten ääreen! Annamme muskarille uuden mahdollisuuden. Tosin tällä erää evlutkun järjestämänä. Ei se voi olla niin paskaa kuin reilu vuosi sitten. Veisata osaan vaikken jäsen olekaan. 

Yritän pysytellä osittaisessa uutispimennossa sillä Ukraina ahdistaa ja kovasti. Pimennon vaihtoehto on nimittäin kaiken tiedon keräily ja ahmiminen, mikä ei näin 4 seinän sisällä ole se paras vaihtoehto. Demokratia on vaikea asia, mutta tavoittelemisen arvoinen. Vai onko? 

Päivän toista ahdistuspakettia on tarjoillut eduskunnan lähetekeskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista. En liveä pystynyt enkä halunnut kuunnella, koska raivo, mutta olen seurannut meininkiä #tahdon2013. Ei jumalauta. 

Jos minä saan valita ja vaikuttaa (ja toivottavasti edes osin saan), haluan takoa lapseni kalloon, että ihan jokainen ihminen on tasa-arvoinen. Jokaisella on oltava yhtäläiset oikeudet, lain takaamana. Jokaista on kunnioitettava. Lisäksi haluan, että lapseni oppii argumentoimaan kelvollisesti. 

Sivistysvaltiossa, vuonna 2014, keskusteltaessa ihmisten tasavertaisesta kohtelusta lainsäädännön näkökulmasta, kansanedustajat pläräävät raamatusta sitaatteja ja pohtivat voivatko lesbot käydä uimahallin suihkussa naisten puolella. Samalla julistetaan, että avioliitto tekee lapsia (luulin, että siihen tarvitaan seksiä) ja miehet eivät voi lisääntyä ja imettää eli eivät saa solmia keskenään avioliittoa. Öö. 

Minusta olisi hienoa, jos ihan jokainen lapsi saisi kokea kodissaan olevansa rakastettu ja tärkeä. Mielellään toki jokainen aikuinenkin. Sillä, kuka rakastaa tai kenen kanssa hän on naimisissa ei ole merkitystä. 

Olin ajatellut paukaista tässä melko pian naimisiin puolison (ylläri) kanssa, mutta antaapa olla niin kauan kun se ei ole kaikille mahdollista. 

Hylly

Vielä viime viikolla kalenteri tursusi töitä. Ja töitähän minä puskin, jopa lievällä innolla - raha kun ei elämän tasapainotuksessa ole lainkaan haitaksi.

Kesken työnteon lähti työhuoneen seinästä kirjahylly irti. Laskeutui tietokoneelle. Se siitä sitten. Vakuutusyhtiö ei korvaa, ei mitään, ei edes tietojenpalautusta, koska sitä vakuutusta ei muka minulle koskaan ole myyty, vaikka minulla on ostamistani vakuutuksista kovin erilainen näkemys.

Hain kaupasta uuden tietokoneen ja räävin keskeneräiset työt kasaan tappotahdissa. Sitten alkoikin hiljaisuus.

Joko tai -elämä alkaa ottaa koville. Elämän sosiaalisen aspektin koostuessa lähes yksinomaan työstä, hiljainen kausi on hiljainen. Eipä sille mitään voi.

Oli mukava suunnitella remontteja, haaveilla pienestä omasta lomasta, mutta antaapa olla. Ne rahat hävisivät, osin vakuutusyhtiön taskuun. Tahdikkaasti lähettivät minulle laskun yhdessä kielteisen korvauspäätöksen kanssa. Vittuilua se on pienikin vittuilu. Hienoa toimintaa, if.

Viikon sosiaalinen kohokohta on ilmeisesti huomenna jos jaksan hinautua terveyskeskukseen poistattamaan tikkejä. Ihan kuin en saisi niitä itse irti. Perusterveydenhuollosta saamani luomenpoiston jälkeiset ohjeet ovat muuten huomattavasti kattavammat kuin sektion perään tarjoillut. Naurattaisi jos pystyisin nauramaan. Olin hämilläni herra tohtorin ja neiti sairaanhoitajan tiedustellessa minulta huonolla suomen kielellä mitä teen työkseni. Kolme tikkiä vaatineen luomenpoiston jälkeen kun ei saisi kamalasti nostella raskaita asioita.

Jos jotain, olen taputellut itseäni olalla siitä, etten suostunut tänään kynnysmatoksi. Minä en enää odota muita.

Muutos ja siihen sopeutuminen

Miksei muutokseen saisi reagoida? -kysymyksen äärellä olen hämmennellyt parin päivän ajan - en tosin ensi kertaa. Kaikkihan on muutoksessa kaiken aikaa, kiihtyvässä tahdissa, mutta ilmapiiri, jossa muutos tulisi vain ottaa, omaksua ja hyväksyä, on omalla tavallaan kuormittava.

Muutokset ovat keskeinen osa elämää, jopa hämmentävän suuressa määrin. Sen verran olen jorinoita menneistä ajoista kuullut, että entisaikaan synnyttiin sen saman talon saunassa, jonka kamarissa kuoltiin. Ei kauheasti ollut muutosta elämässä, ei. Kai se yksinkertaiseltakin vaikuttava elämä on vaatinut sopeutumista, yhdeltä enemmän, toiselta vähemmän. Yhteiskunta olisi kovin toisen näköinen jos se olisi kehittynyt ilman muutoksessa ja sopeutumisessa avittavia sääntöjä, joita ennen kaikkea uskonnot ovat käytettäviksi tarjoilleet.

Lapsi on elämän suurin muutos. Muutos, johon voi vaikuttaa, mutta loppujen lopuksi hyvin vähän. Onko lapsen tuloon ja sen aiheuttamaan muutokseen helpompaa suhtautua jos jo valmiiksi on herranhaltuun/insha'allah/antaavirrankuljettaa -väkeä? Hankaloittaako muutoksen hyväksymistä, odottamista, sopeutumista kontrollinkaipuu? On asioita, jotka on järkevä toteuttaa lasta odottaessa: itsestäänselvät savuttomuudet ja päihteettömyydet, vitamiinipurnu ja neuvolassa kusellakäyminen. Joku yltyy täysin kemikaalittomaksi, panikoi vartaloaan, yksi hehkuu ja on jatkuvassa kiimassa. On myös paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mikä tuntuu osalle olevan vain olankohautus, osalle ei.

Miksei siihen, että lapsen synnyttyä äidissä on kiinni ihan koko ajan uusi pieni elämä, josta vastuu on valtava, saisi reagoida? Minkä helvetin takia pitäisi tehdä yhtään mitään muuta kuin maata sohvalla imettämässä ja nukkua tasan jokaisena sekuntina kuin voi? Miksei saisi ahdistua? Miksei saisi itkettää? Miksei saisi naurattaa niin, että pissat on housussa kun toosakin on perkele lörpällään? Miksi sopeutua täytyisi heti ja välittömästi, tai viimeistään kolmen kuukauden kuluessa?

Toisaalta, saako työttömyyteen reagoida? Saako muuttoon reagoida? Saako auton puhjenneeseen renkaaseen reagoida? Saako kuolemaan reagoida?

Pieni lapsi reagoi jo rutiinin muutokseen. Vanhempia muistutetaan noudattamaan tarkkaa rutiinia, sillä se luo lapselle turvallisen olon. Turvaahan rutiini aikuistakin. Muutos. Kun ei ole tasaista tuloa, ei turvaa yllättävässä tilanteessa, ei läheisten muodostamaa puskuria tai sitä oksettavan kulunutta turvaverkkoa. Miten siinä muutoksessa eletään? Otetaan itseä niskasta kiinni, hankitaan vakiduuni ja veistetään turvaverkko? Niinkö? Vai ollaan päästä vähän pipejä, heikkoja ja saamattomia kun ahdistaa?

Kulttuurit ovat erilaisia. Ihmiset ovat erilaisia. Aivot ovat erilaisia. Aineenvaihdunnat ovat erilaisia. Kokemukset eroavat. Minun aivoni reagoivat hormonitasojen muutokseen eri tavoin kuin sinun. Minun ajatusratani kulkee eri reittiä kuin sinun, päätyen aivan eri lopputulokseen.

Masennus on helvetillinen sairaus. Olen edelleen sitä mieltä, että sairastun mielummin kokovartalosyöpään kuin vaikeaan masennukseen. Syövässä on sentään hitunen toivoa. Masennus vie toivon ja halun elää. Masennus myös jättää jälkensä, mihin on vaikea suhtautua.

Onko kaikki loppujen lopuksi vain kiinni siitä, miten yksilö reagoi muutokseen? Ei tietenkään, mutta vaatimus siitä, että reaktion tulisi aina olla hillitty, sievä ja salonkikelpoinen on julma. Jos aina on piilouduttava ja käperryttävä, lopputulos voi hyvinkin muistuttaa tuulettimeen lentänyttä paskaa.

Remppaa ja reklamaatiota

Kas, maanantai. Puolta päivää huitelee ja olen jo ehtinyt käydä lapsen kanssa kahdessa eri puistossa kahdessa eri pulkkamäessä, reklamoida GoGreenille pikakikherneistä, tilata Pihlgreniltä&Ritolalta tapettinäytteitä, pyörittää koneellisen pyykkiä ja kasata parikymmentä vaippaa. Ai että. Siinä sivussa näpytin vielä puhelimesta ookoota pyyntöön tulla syksystä töihin (iltahommiin, joilla ei elä, mutta kuitenkin).

Oikeastaan on tylsää, toisaalta ei. Kai valon lisääntyminen yrittää saada käyntiin jonkinlaista muutos- tai uudistumisprosessia, mitä en jaksa kauheasti vastustella. Kunhan muistaa lähteä aamulla ulos, päivästä tulee yleensä hyvä. Jos jää sisälle luuhaamaan, lopputulos on kehno.

Muutosprosessin aluksi maalasimme yläkerrasta pikku käytävän, joka on oikeastaan yhä kesken. Tikkurilan maalit on muuten huonompia kuin Teknoksen. Käytävään pitäisi saada aikaiseksi hankkia vielä palanen lattiaa huonokuntoisen alkuperäisen tilalle. Harmillista, että se alkuperäinen on niin päheä. Kyllä 50- ja 60-luvulla osattiin, ymmärrettiin, ettei lattian tarvitse näyttää puu- tai kivijäljitelmältä vaan jännittävältä ja vähän psykedeeliseltä!

Seuraavana kohteena on alakerran työhuone, jonka haluan vaihtavan paikkaa yläkerran vierashuoneen kanssa. Koska joudun tekemään paljon töitä kotona, eikä meillä ole alakerrassa ovia kuin vessassa, olisi työjutut hyvä rauhoittaa suljetun oven taakse. Vieraitahan meillä ei koskaan käy, mutta vierashuone ajaisi asiansa myös talvimakkarina. Tapetit on harkinnassa, samoin lattia. Budjetti minimaalinen, mutta sekin usein riittää, erityisesti perinneremppakohteessa.

Henkilökohtaisen uudistumisen kohteena on oma pää. Nipsaisin uudistusta vauhdittaakseni 30 cm latvasta pois, loput saa onneksi vielä ihan hyvin nutturalle. Pyrin ottamaan selvää muutamista perusasioista ennen lopullista ratkaisua - esimerkiksi, miten hiuksia pestään on agendalla.

Sosiaalinen elämä huhuilee poissaolollaan, mutta en juuri nyt jaksa aiheesta kauheasti ahdistua. Parin tunnin kuluttua voi tilanne olla toki toinen, mutta olkoon. Kuten todettua, minä en jaksa kerjätä.

Mulla ei siis edelleenkään ole mitään sanottavaa. Lapsella sen sijaan on. Huh!

Miessusijohtaja

Punavihreänä feministinä (jos jollekulle on tämä ollut epäselvää), pahoitin aamulla mieleni Pikku Kakkosen jälkeen tulleesta Viidakkokirja nimisestä ohjelmasta. Animaatiohan on noin periaatteessa ihan kiva, vaikka aiemmin olen nyrpistänyt nokkaani sille, että se tiikeri ottaa aina turpiinsa ja putoaa jostain korkealta (muttei satuta pahasti) - seuraavassa jaksossa se on taas ilkeä ja punoo juonia.

Joka tapauksessa, tämän aamuisessa jaksossa pientä intialaista viidakkopoikaa (hoksasin vihdoin, että tapahtumat sijoittuvat intialaiseen viidakkoon afrikkalaisen sijaan) kiusattiin ja syytettiin varkaaksi, sillä tämän pesästä löytyi muun muassa kalaa ja pihvejä. Poika kutsuttiin myös susilauman eteen, jossa lauman johtaja tämän haukkui pystyyn. Susilauman johtaja oli maskuliininen ja puhui miehen äänellä. Poikaa puolustelleet sudet olivat puolestaan feminiinisiä ja puhuivat naisen äänellä.

 No mikä tässä oli pielessä? Ja minkä helvetin takia yritän kökösti analysoida lauantaiaamuista lastenohjelmaa? Susilauman johtaja on aina naaras, alfanaaras, jonka alapuolella on enemmän tai vähemmän monimutkainen arvojärjestys. Kävi meinaan vituttamaan, kun ohjelmassa ollaan noin muuten semitarkkoja eläinten ominaisuuksista (no okei, ne puhuu jne.). Eikö lastenohjelmassakaan lauman johtaja voi olla nainen? Miten pienestä se sukupuoliroolitus oikein on aloitettava?

En toki sano, että väkisin on väännettävä kissasta koiraa. En vain ymmärrä miksi luonnossa esiintyvä tilanne on käännettävä mieskeskeiseksi. En myöskään ole niin pitkällä, että jaksaisin lähettää kanavalle palautetta. Suurin osa koirien kanssa tekemisissä olleista tietää hyvin sen, että uros ja narttu tulevat (lähes) aina keskenään toimeen, kun taas useamman nartun tai useamman uroksen yhdistelmä esimerkiksi kotioloissa voi olla hankala, varsinkin jos johtaja (ihminen) on heikko. Se siitä.

Lastenohjelmat ovat aiheuttaneet muutenkin ihmetystä hiljattain, nyt kun niitä on tullut seurattua. Lapsihan ei jaksa keskittyä telkkariin pätkääkään, ellei sitten katsomaan Musarullaa, mikä on yleensä ihan kiva. Pikku Kakkonen antaa kivan mahdollisuuden löhötä sohvalla semihyvällä omallatunnolla, vaikka lapsi hääräisi ihan muuta. Kieroa omalla tavallaan. Eipä meillä toisaalta töllö olekaan lapsen hereilläoloaikana päällä kuin Pikku Kakkosen ja sitä seuraavat uutiset.

Viime viikolla, taisi olla torstai, esitettiin Pikku Kakkosessa ihan kiva Olivia-nimisestä possusta kertova pätkä. Tykkään Oliviasta, koska siinä seikkailee pääosassa tyttö ja possujen korvat on animoitu huolella. Olivia vei koiraansa naapuriin leikkimään naapurin koiran kanssa. Naapuri oli ilkeä ja syytteli Olivian koiraa kurjien temppujen opettamisesta omalle koiralleen. Olivia keksi koirakoulun ja koulutteli koiraansa, vei sen uudelleen naapuriin, jossa naapurin oma koira tuhosi kukkapenkin. Olivia sai haukut, mutta päätti auttaa naapuria kukkapenkkinsä kunnostuksessa antamalla tälle itse valmistamiaan paperikukkia. Naapuri voitti saamiensa kukkien ansioista jonkun typerän puutarhapalkinnon ja oli ikionnellinen. Olivia ei saanut mitään.

Joo, käsikirjoittaminen ei ole aina helppoa, mutta en ihan ymmärrä miksi lastenohjelmassa joku saa olla ilkeä ja vielä palkitaan, kun taas toinen saa haukut ja saa vielä auttaa ilkeillyttä. Okei, sanoma saattoi olla se, että auttamisesta tulee aina hyvä fiilis, muttatota. Oliko tämä taas viesti tytöille?

Taidan pysytellä hetken poissa lastenohjelmien parista. Eiköhän niitä ehdi taas katsella. Loputtomiin.

Ja jatkuu...

En tullut valituksi työpaikkaan, mikä kieltämättä vähän vituttaa. Rehellisesti sanottuna vain vähän. Oletan, että jollakulla hakijoista on leppäkerttupuolueen jäsenkirja. Siitä on tällä seudulla työnhaussa etua. Olisin todennäköisesti kärsinyt työpaikan vaalimasta kieli-ilmastosta. Hyvä näin, jatketaan matkaa.

Että pyöritetäänpä tätä arkea ja rutiinia sitten vastakin. Pitäisi aktivoitua friikkuilussa enemmän, käyttää kontakteja ja suhteita, mutta kotonamuhiminen passivoi. Pitäisipitäisipitäisi, vai pitäisikö?

 Kävimme eilen lapsen kanssa kylässä lapsiperheessä. Virkisti hämmentävän paljon. Lapsikin tuntui nauttivan meidän korvillemme suorastaan väkivaltaiselta tuntuvasta äänimaailmasta huolimatta. Toiset lapset halivat ja suukottelivat tytärtä oikein urakalla. Onhan se liikuttavaa.

Sosiaaliseen eristäytymiseeni on osin vaikuttanut vitutus siitä, miten paljon omaa aktiivisuutta sosiaalisten suhteiden ylläpito vaatii. Alkuviikosta totesin minuun ottaneen joulukuun loppupuolen ja tammikuun aikana yhteyttä useammin puhelinmyyjän kuin "ystävän". Jokaisella on toki omat kuvionsa, kiireensä ja elämäntilanteensa. I alla fall. Jossain vaiheessa oma aktiivisuus alkaa tuntua kerjäämiseltä.

Kävin aamulla esittelemässä luomea terveyskeskuksessa. Kolmen minuutin käynti kustansi 15 euroa ja minulle kerrottiin, että kaulassa paisunutta ja tummunutta luomea ei verovaroin poisteta. Sen sijaan selästä löytyi joku ikävä versio, jonka saan ensi kuussa käydä irrotuttamassa. Vituttaa, mutta selvisipä sekin, että julkisella yhden luomen irroitukseen kuluva aika on alusta loppuun reilut kolme kuukautta.

Nakkiviha

En juurikaan tunne suurta inhoa muita elintarvikkeita kuin etikkasäilykkeitä kohtaan. Poikkeuksen tekee nakki. Olen kersasta asti niitä vihannut, jos pitää miettiä inhokkiruokia, niin ykköspaikan jakavat nakkikeitto ja -kastike. Hyi helvetti. Puoliso ostaa paketillisen (sentään snelkun) nakkeja itselleen uudeksi vuodeksi. Maistan joka toinen vuosi ja se riittää. 

Lapsiperheissä käsittääkseni harrastetaan paljonkin nakkeja. Mikäs siinä, en nyt jaksa niiden ravintosisällöstä vouhottaa, jokainen voi sen lirpakkeen itse lukea ja päättää onko jees vai ei, se ei ole mun homma. Lapsi ei ole kotimme nakkivajeesta johtuen saanut vielä nakkia maistaakseen. Sen sijaan uskollisena Lidlinkävijänä kehitin makkararuoan, joka on talvinen, helppo ja ihan syötävä. 

Papuwurst

Paketti Fränkische Bratwursteja (Lidlistä saa, varmaan muualtakin)

Papuja (reippaasti. esim kaksi tölkillistä go greenin papumixiä, käytännössä puolisen kiloa)

4 dl vettä

1,5 dl ohrahelmiä

1 sipuli kuorittuna, kokonaisena

pari valkosipulinkynttä

1 rkl siirappia (sokerikin käy)

Kuori bratwurstit ja pätki suunnilleen sentin paloiksi. Huuhdo pavut vedessä. Iske kattilaan. Lisää kattilaan vesi, ohrahelmet, kokonainen sipuli ja valkosipulit. Lorauta päälle töräys siirappia. Kun ihan kaikki on lastattu kattilaan, iske se levylle. Kuumenna niin, että kiehuu, sitten käännetään lämmöt pienelle ja annetaan olla. Tuntikin varmaan riittää, puolitoista on parempi ja kaksi vielä parempi. Kun hotsittaa syödä, poista sipuli ja valkosipulit. 

Tarjoile raikkaahkon salaatin kanssa. Porkkanaraastekin toimii (ja uppoaa yleensä lapseen). 

Toimisi varmaan uunissakin, mutta olen uunin suhteen ajoittain laiskalla päällä. Pinaattia ajattelin pari köntillistä iskeä pakkasesta sekaan seuraavalla kerralla.