Viikko

Maanantai. Viemäri meni tukkoon kätevästi kaupungin liittymäkohdan tuntumasta, mikä aiheutti sen, että kellarimme tulvi paskalillua. Pesemisessä meni imuauton vierailun jälkeen neljä tuntia.

Tiistai. Meillä kävi vieraita - kuukauden takaisesta vastavierailulla. Lyhyestä virsi kaunis - kun ei ole käytöstapoja niin ei ole tai sitten on jo niin mammouduttu, ettei sellaisia muisteta . Ilmoittamatta yli tunti myöhässä, eväsretki suoritettiin keittiössä, kattoon kiinnitettiin kiellostani huolimatta hyllyyn kätketty keinu, joka ikinen lelu kaivettiin esiin ja mun hyllyt tyhjennettiin, kun vuoden ikäinen tulee touhuamaan - ja koiraa härnättiin. Muutamia mainitakseni. Vierailu kesti yli kolme tuntia. Näistä lapseni nukkui 2,5.

Saman päivän iltana räjähti sitten pommi.

Keskiviikko. En muista mitään.

Torstai. Kävin työkeikalla. Ei itkettänyt niin paljon, mutta syletti.

Perjantai. Pussitin lenkillä koiranpaskaa ja housut halkes haaroista.

Että vitun kivaa viikonloppua odotellessa. Onneksi tuolla on huomenna joku koulutus - ja mulla sunnuntaina töitä.

Palaan välikauteen kun lakkaa kiristämästä.

No se välikausi

Välikausineitsyenä koen valmistautuneeni orastavaan kauteen osin erinomaisesti - toisaalta olen muutamien yksityiskohtien suhteen erittäin hämilläni.

Perusasiat ensin:

Toimin yleensä kriisien keskellä erinomaisesti. Mitä kipeämpää paskaa niskassa - sitä rationaalisemmin ja tehokkaammin suoriudun. (Kyllä, olen jo vuosia seuraillut YK:n vapautuvia duuneja - saattaisin pärjätä, mutku tota lasta ei oikein voi hinata mukaan - duunipaikat on muuten koodattu: family / no family. Niissä family-paikoissa pitää hanskata ranskaa tai arabiaa.)

Käyn toisellakin sivuraiteella:

Teini-ikäisenä faijan oleskellessa katkolla muiden katkottavien kanssa järjesti katkoa ylläpitävä taho perhepäivän. Siellä sai ihmetellä muita juoppojen läheisiä oikein silmästä silmään ja pääsi tapaamaan faijaa (selvinpäin)  koulutetun päihdetyöntekijän läsnäollessa/johdolla.
Tämä Koulutettu Päihdetyöntekijä kertoi ensiksi yhteisellä luennolla (aiheesta millaista on elää alkoholistin kanssa, voi VITTU!), että hän on sokeririippuvainen ja vuoden sisällä parantunut sokeririippuvuudesta ja laihtunut yli kymmenen kiloa ja perhekin häntä nyt rakastaa. Olin joo 15-vuotias ja kelasin, että ole ämmä hiljaa. 15 vuotta myöhemmin olen edelleen samaa mieltä - tosin nyt sanoisin sen ääneen ja pyytäisin selvittämään, miten Koulutettu Päihdetyöntekijä kehtaa verrata alkoholismia kaikkine sosiaalisine haittoineen sokeririippuvuuteen, jonka ainut haitta on perseen leviäminen (ja hampaiden reikiintyminen & diabetes).
 Noh, henkilökohtaisessa tapaamisessa Koulutettu Päihdetyöntekijä katsoi parhaaksi kouluttaa minua ja piirsi oikein paperille, että millaisia alkoholistien lapsista tulee:

1.  Pelle
2.  Alisuoriutuja
3.  Pärjääjä
4.  Ylisuoriutuja 

Että siitä sitten valkkaamaan! Silvuplee! En tiijä saako valita useampia.

Mutta sellainen muisto päideriippuvaisen perheen tukemisesta 90-luvun lopulta.


Eteisessä roikottelen jo kuukausia sitten vuodenajoista tietoisena hankittua kuorihaalaria, jonka sisuksiin on kiinnitetty fleecehaalari. Tämä on ilmeisesti se välikausipaketti. Kuoriosa ei pidä vettä niin tehokkaasti kuin jotkut toverinsa, mutta arvelin, että tuo ei vielä tänä keväänä (mikä kevät?) vesilammikoissa ui. Syksy on eri asia, mutta pahoin pelkään, että koon 68 pläjäys ei tuolloin enää mahdu.

Haalariasiat on siis kunnossa (myös kantohaalari, mikä on mahtava, koska normihaalarien lahkeet on aina ihan pirun lyhyet). Pipoja on jos jonkinlaisia itse värkättynä ja ostettuna; on trikoota, merinovillaista aviatrixii, kypäräsorttia jne .

Kysynkin siis:

1. Millaiset välikausikäsineet tuollainen pieni tarvitsee? Kai se haluaa jo hiljalleen alkaa käpälöidä asioita pihalla. Ja hiekkalaatikkokin saattaa ilmaantua pihaan Katumuksen avustamana. 
2. Millaiset jalkineet tuollainen pieni tarvitsee? Kävellähän se ei osaa, villasukkia piisaa, kantamiseen on lämmikettä. Mutta jos se saa päähänsä möyriä maastossa? Pitäiskö hommata optimistikumpparit vai tunkea ne kauheat äitiyspakkaustöppöset kinttuihin ympäri vuoden? 
3. Miten pieni suojellaan auringolta ja kuinka ryppyotsaisesti aurinkoon tulee suhtautua? Ulkoillessa käytössä on ne karseet Julbot. Hankinko läjän uv-suojattuja vaatteita/hamppuvaatteita/hamppukantoliinoja vai annanko olla ihan letkeesti vaan. 

Lapsi on muuten maitoallerginen. En halua soittaa aiheesta neuvolaan. 

Nyt mää imuroin ja teen vähän töitä kun toimintakyky tuntuu olevan olemassa - olisi edes puoli tuntia.

Kuoppa

Piti kertoa ihan oikean työpäivän ja äitiyden niputtumisesta aiheutuneista tunnelmista. No ei oikein irtoa. Piti kertomani myös käytöstavoista meillä vierailleen äiti + 2 lasta -yhdistelmän johdosta. No ei irtoa sitäkään.

Että terveisiä parisuhteen aallonpohjasta. Ilmi tuli asioita, joiden johdosta olen aika palasina. Realisti, mutta revitty. Loukattu, pahoillani, surullinen, vihainen, epätoivoinen, väsynyt. Pettynyt. Pohjattoman pettynyt.

Töitä puskee sisään ovista ja ikkunoista. Itkua pidätellen sovin keikkoja, laadin aikatauluja. Vältän miettimästä kesää ja sen suhteen valmiiksi pureskeltuja ratkaisuja. Katsotaan nyt. Onneksi on työminä, joka on aika kestävä.

Ei liene tarpeen tehdä suurempia uudelleenjärjestelyjä. Perustukset on kuitenkin valettu - nikkaroidaan siihen päälle nyt sitten jotain. Kiirettä nyt ainakaan ei ole.


Sellainen annos sosiaalipornoa tällä erää. Haluaisin väittää aavistaneeni, mutten voi. Ja tästä ei sen enempää.

Onnee

Kas, olen ulostanut itseäni tähän laariin nyt tasan vuoden. Vuosi sitten kevät oli pidemmällä, minä psyykkisesti hajalla ja erittäin raskaana (kuvailin töissä yhteistyöprojektia vetäneelle irkulle mistä hän minut tunnistaa sanoin: "I'm extreamly pregnant and I've got red hair." Herra kysyi: "Are you sure you're not irish?").

Kirjoittamisella on ollut osansa paranemisprosessissa, joka on kai edelleen kesken. Toki on - onko se koskaan valmis?

Kirjoittaminen, ahdistuksen ja vitutuksen purkaminen pihalle on tehnyt hyvää. Samalla kasaan ajautunut vertaistukiporukka on kommentteineen muodostunut vähintäänkin yhtä tärkeäksi. Kiitokset siitä.

Palataan astialle. Huomenna mulla onkin aikaa taas avautua, kun mää meen duuniin päivystämään. Jaiks.

Kuvitukseksi ruokakuva (vaikkei olla fbssä). Väänsin niin järkyttävän nättiä ruokaa.

Sievä risotto. 

Niinjoo. Lopettakaa jo se vauvatuksen googlettaminen.

Posketon

Olen harvakseltaan alkanut havahtua siihen, että vauva ei ole enää pikkuvauva. Sillä alkaa olla ihan omat jutut, oma pää ja tahto (joka on helposti vielä huijattavissa) ja luonnollisesti omat huvit. Suurin osa huveista on vauvan ja isänsä välisiä - naureskelun lomassa voi kääntää pään ajoittain äitiä kohti irvistäen ja kitistä vähän päälle.

Aamupalan (jota lapsi ei syö, ei kyllä isänsäkään - tai syö se hedelmiä, muttei puuropannaria, lapsi siis) jälkeen olimme hoitopöydällä vaihtamassa vaatteita. Lapsi istua nökötti aavistuksen unisena ja kaivoi keskittyneesti hinkin esiin kulahtaneen yöpaidan kaula-aukosta. Mietti hetken ja repesi. Hervoton käkätys. Keksi itse leikkiä kukkuu-leikkiä hinkillä, sekös mahtavaa. Hetken mietti vielä, maistoi ja se puolestaan nauratti jo niin paljon, ettei istuallaan tahtonut pysyä.

Olen viihde.

Surku

Minä vihaan pääsiäistä. Erittäin evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneena tiedän joo kivasti mistä on kyse ja muistan hatarasti joskus jotain mukaperinteitä asiaan liittyneen. Kunnes perinteet muuttuivat odotuksen perinteiksi siitä milloin faijalla kiristää niin paljon, että korkki aukeaa ja koska se lähtee kotoa ja koska se tulee ja aikooko se tiistaina töihin vai vetääkö kaksi viikkoa. Sittemmin omat perinteet ovat myöhemmässä elämänvaiheessa olleet hyvinkin nestemäiset.

Minä vihaan pitkiä juhlapyhiä, jolloin kaikki on kiinni - eli minulta riistetään edes teoreettinen mahdollisuus poistua kotoa tekemään jotain järkevää. Elän hyvin pitkälle siitä ajatuksesta, että minulla on mahdollisuus lähteä esimerkiksi kauppaan tai huoltoasemalle tai kirjastoon. En lähde, mutta oletan mahdollisuuden elävän. Joulun jotenkuten sietää, mutta pääsiäistä ei.

Olen aivan järkyttävän ahdistunut. Mieliala heittää uskomattoman nopeaa ylösalaskäyrää, mikä ahdistaa entisestään ja on epäreilua puolisoa kohtaan ja ahdistavan väärin lasta kohtaan. Yleensä heittelyä on päivän verran viikossa - nyt mennään jo toista päivää. Toivon ettei kolmatta. Olo oli normaali tasan tunnin ajan kun kävin aamupäivästä vaunulenkillä.

Puoliso alkaa olla väsynyt vireeseeni. Kyllä minä sen ymmärrän. Kun nyt ei lähtisi. Ymmärtäisin minä senkin.

Käyttäydyn äitiäni kohtaan kuin hirviö. Toisaalta tiedän hyvnkin, että toimin väärin - toisaalta koen käytökseni oikeutettuna - hänhän minut tällaiseksi loi.

On hirveän kuluttavaa olla surullinen ja ahdistunut. Tuntuu, että surtavaa on kertynyt niin suuri lasti, ettei edes kannata sen suremista aloittaa. Päälle tulisi kuitenkin vain se seuraava suru ja sitä seuraava ja kaikesta on selvittävä ja hymyiltävä ja jatkettava ja jaksettava ja pärjättävä. Tai kun tietäisi mistä aloittaa.

Jos arki taas vaihteeksi pelastaisi.

Hulluuksia

Juno Vaippakäyriltä kehotti kertomaan viisi omituisuutta. Selvä.

Aloitetaan kevyestä päästä. Olen muutenkin aika laimealla päällä:

1. Osaan nukkua ainoastaan käpertyneenä jommalle kummalle kyljelle. Mieluimmin oikealle. Ennen nukuin aina vatsallani, mutta ensin maha sen esti, sitten haava ja nyttemmin tissit.

2. Kaikenlaisten riippuvuuksien jälkeen olen nykyisin ksylitolipurkan suurkuluttaja. Joskus meni aski röökiä päivässä, nykyisin pari pussia purkkaa viikossa. Addiktio, joka on edullinen ja hampaiden värikin uudistunut. (Typotin tuohon ensin, että riippuviiksien. Nauratti.)

3. Pureskelen kynsiä, niin sormista kuin varpaista. Luulin kyseessä olevan harvinaisen ja äärettömän pahan tavan, kunnes tutustuin kymmenisen vuotta sitten espanjalaiseen mimmiin, jonka pureskelu oli astetta pidemmällä. Freaky.

4. Oon pessy hiukset viimeksi viime vuonna. Ja kyseessä ei ollut joulukuu.

5. Luen aika pitkää liutaa blogeja ihan vaan siksi, että ne on paskoja ja saan joko naureskella/kauhistua/paheksua/tuntea itseni ihan helvetin fiksuksi jne. Puolisolle luen yhtä laaria aina ääneen, sitten pyöritellään päitämme yhdessä. En kommentoi anonyyminä enkä koskaan ryhdy edes lukijaksi, mutta puhelimen bloglovin' nuo pyöräyttää aina tulemaan. Onko jossain muka joku, joka lukee vaan kaikkia hyviä ihanuuksia eikä käy missään boostaamassa itsetuntoaan? :D

Kyseessä taisi olla siis kaikenkaikkiaan joku haaste. En haasta ketään yhtään mihinkään.