Onnee

Kas, olen ulostanut itseäni tähän laariin nyt tasan vuoden. Vuosi sitten kevät oli pidemmällä, minä psyykkisesti hajalla ja erittäin raskaana (kuvailin töissä yhteistyöprojektia vetäneelle irkulle mistä hän minut tunnistaa sanoin: "I'm extreamly pregnant and I've got red hair." Herra kysyi: "Are you sure you're not irish?").

Kirjoittamisella on ollut osansa paranemisprosessissa, joka on kai edelleen kesken. Toki on - onko se koskaan valmis?

Kirjoittaminen, ahdistuksen ja vitutuksen purkaminen pihalle on tehnyt hyvää. Samalla kasaan ajautunut vertaistukiporukka on kommentteineen muodostunut vähintäänkin yhtä tärkeäksi. Kiitokset siitä.

Palataan astialle. Huomenna mulla onkin aikaa taas avautua, kun mää meen duuniin päivystämään. Jaiks.

Kuvitukseksi ruokakuva (vaikkei olla fbssä). Väänsin niin järkyttävän nättiä ruokaa.

Sievä risotto. 

Niinjoo. Lopettakaa jo se vauvatuksen googlettaminen.

Posketon

Olen harvakseltaan alkanut havahtua siihen, että vauva ei ole enää pikkuvauva. Sillä alkaa olla ihan omat jutut, oma pää ja tahto (joka on helposti vielä huijattavissa) ja luonnollisesti omat huvit. Suurin osa huveista on vauvan ja isänsä välisiä - naureskelun lomassa voi kääntää pään ajoittain äitiä kohti irvistäen ja kitistä vähän päälle.

Aamupalan (jota lapsi ei syö, ei kyllä isänsäkään - tai syö se hedelmiä, muttei puuropannaria, lapsi siis) jälkeen olimme hoitopöydällä vaihtamassa vaatteita. Lapsi istua nökötti aavistuksen unisena ja kaivoi keskittyneesti hinkin esiin kulahtaneen yöpaidan kaula-aukosta. Mietti hetken ja repesi. Hervoton käkätys. Keksi itse leikkiä kukkuu-leikkiä hinkillä, sekös mahtavaa. Hetken mietti vielä, maistoi ja se puolestaan nauratti jo niin paljon, ettei istuallaan tahtonut pysyä.

Olen viihde.

Surku

Minä vihaan pääsiäistä. Erittäin evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneena tiedän joo kivasti mistä on kyse ja muistan hatarasti joskus jotain mukaperinteitä asiaan liittyneen. Kunnes perinteet muuttuivat odotuksen perinteiksi siitä milloin faijalla kiristää niin paljon, että korkki aukeaa ja koska se lähtee kotoa ja koska se tulee ja aikooko se tiistaina töihin vai vetääkö kaksi viikkoa. Sittemmin omat perinteet ovat myöhemmässä elämänvaiheessa olleet hyvinkin nestemäiset.

Minä vihaan pitkiä juhlapyhiä, jolloin kaikki on kiinni - eli minulta riistetään edes teoreettinen mahdollisuus poistua kotoa tekemään jotain järkevää. Elän hyvin pitkälle siitä ajatuksesta, että minulla on mahdollisuus lähteä esimerkiksi kauppaan tai huoltoasemalle tai kirjastoon. En lähde, mutta oletan mahdollisuuden elävän. Joulun jotenkuten sietää, mutta pääsiäistä ei.

Olen aivan järkyttävän ahdistunut. Mieliala heittää uskomattoman nopeaa ylösalaskäyrää, mikä ahdistaa entisestään ja on epäreilua puolisoa kohtaan ja ahdistavan väärin lasta kohtaan. Yleensä heittelyä on päivän verran viikossa - nyt mennään jo toista päivää. Toivon ettei kolmatta. Olo oli normaali tasan tunnin ajan kun kävin aamupäivästä vaunulenkillä.

Puoliso alkaa olla väsynyt vireeseeni. Kyllä minä sen ymmärrän. Kun nyt ei lähtisi. Ymmärtäisin minä senkin.

Käyttäydyn äitiäni kohtaan kuin hirviö. Toisaalta tiedän hyvnkin, että toimin väärin - toisaalta koen käytökseni oikeutettuna - hänhän minut tällaiseksi loi.

On hirveän kuluttavaa olla surullinen ja ahdistunut. Tuntuu, että surtavaa on kertynyt niin suuri lasti, ettei edes kannata sen suremista aloittaa. Päälle tulisi kuitenkin vain se seuraava suru ja sitä seuraava ja kaikesta on selvittävä ja hymyiltävä ja jatkettava ja jaksettava ja pärjättävä. Tai kun tietäisi mistä aloittaa.

Jos arki taas vaihteeksi pelastaisi.

Hulluuksia

Juno Vaippakäyriltä kehotti kertomaan viisi omituisuutta. Selvä.

Aloitetaan kevyestä päästä. Olen muutenkin aika laimealla päällä:

1. Osaan nukkua ainoastaan käpertyneenä jommalle kummalle kyljelle. Mieluimmin oikealle. Ennen nukuin aina vatsallani, mutta ensin maha sen esti, sitten haava ja nyttemmin tissit.

2. Kaikenlaisten riippuvuuksien jälkeen olen nykyisin ksylitolipurkan suurkuluttaja. Joskus meni aski röökiä päivässä, nykyisin pari pussia purkkaa viikossa. Addiktio, joka on edullinen ja hampaiden värikin uudistunut. (Typotin tuohon ensin, että riippuviiksien. Nauratti.)

3. Pureskelen kynsiä, niin sormista kuin varpaista. Luulin kyseessä olevan harvinaisen ja äärettömän pahan tavan, kunnes tutustuin kymmenisen vuotta sitten espanjalaiseen mimmiin, jonka pureskelu oli astetta pidemmällä. Freaky.

4. Oon pessy hiukset viimeksi viime vuonna. Ja kyseessä ei ollut joulukuu.

5. Luen aika pitkää liutaa blogeja ihan vaan siksi, että ne on paskoja ja saan joko naureskella/kauhistua/paheksua/tuntea itseni ihan helvetin fiksuksi jne. Puolisolle luen yhtä laaria aina ääneen, sitten pyöritellään päitämme yhdessä. En kommentoi anonyyminä enkä koskaan ryhdy edes lukijaksi, mutta puhelimen bloglovin' nuo pyöräyttää aina tulemaan. Onko jossain muka joku, joka lukee vaan kaikkia hyviä ihanuuksia eikä käy missään boostaamassa itsetuntoaan? :D

Kyseessä taisi olla siis kaikenkaikkiaan joku haaste. En haasta ketään yhtään mihinkään.

Autoillen

Kaukalomallisia lapsenkuljetusvehkeitä ei ilmeisesti ole (kuten ei mitään) suunniteltu Suomen talveen. Hermo meni jo joskus joulukuussa kun piti neuvolaan ja mittarissa parikymmentä astetta pakkasta. Lapselle kerrostolkulla kampetta päälle, toppahaalari kasaa kruunaamaan ja vot! - se ei mahdu siihen perkeleen kaukaloon.

 No sulloin lapsiparan kuitenkin kaukaloonsa (jonka jo hyvin varhaisessa vaiheessa ostin paikalliselta fb-kirpparilta yhden lapsen käyttämänä huokeaan 40 euron hintaan, tarkistin toki autoliiton sivuilta onkse hyvä - no olihan se [voi saatanan lottomainos]). Tuolloin tein jo päätöksen, jotta uusi istuin on autoiluun hankittava (itseasiassa kaksi, koska asumme julkisen liikenteen ulottumattomissa ja meillä on kaksi autoa ja odotettavissaoleva päivähoitorumba alkamassa parin vuoden sisällä).

 Ostin sitten tällaasen. Aikani vertailtuani ja opiskeltuani ja pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, että palkki-istuin on ihan jees. Ainakin alle 500 €:n budjetilla. Kukapa ei haluaisi lapsensa matkustavan mahdollisimman turvallisesti ja mukavasti ja parhaasti, mutta jossain kohden hinta tulee vastaan - ja toiset autoilijat. Turvaistuinviidakossa olo oli aika lailla sama kuin maha pystyssä vaippahyllyllä - wtf?

 Kun istuin oli saapunut kotiin aloitti paikallinen supermamma kampanjansa palkki-istuimia vastaan. Ruotsissa oli tehty testi, että jos kolarin ajaa niin pahaa jälkeä tulee. Kyseinen mamma onkin mediassa esitellyt lapsiaan, jotka 5-vuotiaaksi ilmeisesti istuvat takapenkillä selkä menosuuntaan. Ei siinä mitään, selkä menosuuntaan on ilman muuta pienille turvallisin ja paras suunta. No samainen mamma kampanjoi aina ajoittain polttavista teemoista, kuten rokotusten kauheuksista ja tuoreimpana näyttää olevan taistelu kemikaaleja vastaan. Hyviä taistoja sinänsä, kyllä mullakin vähän kulmat kohoaa, kun katselee joitakin turvaratkaisuja marketin parkkiksella (ja sitä, että niille perhepaikoille pitää aina parkkeerata jos on 40+ mies ja yksin liikenteessä, vittu!).

No olen joka tapauksessa tuntenut erittäin syvää huonoa omaatuntoa siitä, että lapsella on palkki-istuin. Viime viikonloppuna se siihen joka tapauksessa istutettiin, kun piti päästä pakkasessa Biltemaan ja kaukalo on auttamatta nafti. Hyvin pelitti mielestäni. Lapsi näkee kivasti ulos, istuinta saa aavistuksen kipattua jos uni alkaa maistua ja meno oli tukevampaa kuin pelkäsin. Että ihan olen positiivisesti yllättynyt. Nyt pitäisi vielä hankkia jostain se toinen istuin.

Todistusaineisto: Unikin tuli. 

Eli ei mulla mitää asiaa ollut - kuhan jotain, että saan linkattua Pärähdyksen arvonnan. Siellon Äitikorttia jaossa.

Niinjoo, mulle just soitti puhelinmyyjä ja tyrkytti Kotivinkkiä. Kerroin, että oon tässä kotihoidontuella niin heti loppui puhelu. Jes!

Kuis turvaistuinasiat toisaalla? Onko niitä?

Hop

Vauva täytti tänään yhdeksän kuukautta. Tällä viikolla se ryhtyi reippaana myös ryömimään olkkarissa kierimisen ohella. Sen tekee selvästi mieli lähteä tutkimaan eteiseen vievää käytävää ja äidin työhuonetta, mutta kynnys on vielä liian korkea - henkisesti.

Yöt ovat levottomia. Hinkki naamaan äänieristeeksi kolmesta viiteen kertaa yössä. Illalla nukahtaminen on hulinaa. Kainalossa uni sujuisi ja sen aamuyöstä puolison päästeltyä töihin siihen jätänkin - oman nukkumiseni kustannuksella. Neidin toinen hammas ilmaantui ekan viereen alkuviikosta, lieneekö tuo yhdessä tuoreen mobilisoitumisen kanssa syynä levottomuuteen. Emmätiijä.

Vauva ei ole enää niin kovin vauva, sen rannepoimut ovat siloittuneet ja pötköjalat eivät ole enää niin pötköt. Kun suuri osa 2012 äitiytyneistä tuntuu olevan jo uutta mahassa (tai ainakin haaveissa), kävin minä asennuttamassa kierukan. Projekti alkoi tammikuun ekalla viikolla, että kivasti kunnalliselta sen kuitenkin alle puolessa vuodessa sai - hoitotakuu on tosi jees (koskeeko se edes näitä?).

 Kierukkaparka on mielestäni mainettaan parempi (kuparillinen, hormonaalisiin en uskalla koskea - 13 vuotta spärdäreillä pärjänneenä). Sen asennus teki toki kipeää, mutta tuntui lähinnä ilkeältä parin minuutin (tai alle) sukkapuikkokivulta. Katetrointi oli tähän verrattuna aivan omaa luokkaansa. Alle vartissa housut alas ja ylös.

 Uuden masuasukin kanssa elo lähti ihan leppoisasti käyntiin - pientä supistelua, huomattavasti lievempää kuin menkkojen aikaan. Niin - pari päivää. Keskiviikkoyönä hanat auki ja pari päivää on mennyt aavistuksen kalpeana. Vuolas vuoto sai aikaan jopa niin idioottimaisen ajatuksen, että soitin neuvolaan tiedustellakseni, että paljonko on liikaa. Ruotsinkielinen sijainen ei ilmeisesti ymmärtänyt kysymystäni, mutta oli iloinen ja kannustava. Onneksi vuotelu on hiipumaan päin. Varmaan se on muutenkin ollut normaalin rajoissa, mutta tottumattomana kauheisiin kaupan siteisiin ja viime aikoina vähänlaisesti vuodelleena järkytyin.

Kun toiset haaveilevat lisääntymisestä tai lisääntyvät, minä olen tehnyt lievää surutyötä myös sen suhteen, että meille tuskin enää koskaan vauvaa tulee. Raskaus oli hirveä - sairastumisriski on hirveä. En voi asettaa tytärtäni sille alttiiksi ja olen melko varma, että toista kertaa ei puolisokaan vastaavaa katselisi. Liikaa menetettävää. Aivan liikaa.

Kevät on joka vuosi yhtä aikaa ihanaa ja raastavaa.

Etiketti & liirumlaarum

Eilen oli jännittävä päivä niin minulle kuin vauvalle. Vierailimme (omasta aloitteestani) vain ulkonäöltä tutun Äidin ja tämän kahden lapsen kotona. Visiitin taustalla oli intoni kantaa lasta selässä, mikä vaatii hieman tekniikan hiomista - arvelin Äidin osaavan neuvoa. Kodissa oli ihana kaaos, pikkuneiti oli kuulemma odottanut koko päivän ja vauvamme istua nököttivät keittiön lattialla napostellen kumpikin saman mittanauhan eri päitä välillä vaihtaen.

Minulla oli hirveän kivaa, vaikka piiskasinkin itseäni kotiin saavuttuamme muutamista suusta lennähtäneistä sammakoista ja mahdollisista lapsiperhe-etikettivirheistä, saati pahasta paniikinomaisesta tavastani tunkea uusille tuttavuuksille verbaalinen cv naamalle heti ensitapaamisella. Uutuustuttavuus toivoi, että tapaisimme pian uudelleen, hän on myös paluumuuttaja, jolle kerhoajat eivät sovi ja sosiaalista elämää ei juuri ole.

Siirrymme ikuisuuskysymykseen: Milloin voi ekojen treffien jälkeen ottaa yhteyttä ja ehdottaa uutta tapaamista? Mä en oo koskaan hanskannut tätä. Olen kyllä käynyt aiheesta tuntikausia kestäviä puhelinneuvotteluja ystävien kanssa - viimeksi vuonna 2008 tavattuani puolison. Ei ihan sama asia, mutta tunnistin tunteen.

_______________________________________________

Liirumlaarumit:

En puutu viikon AIHEESEEN tarkemmin (en perkele edes linkkaa), mutta olen samoilla linjoilla Yksiksen kanssa. Minua kuitenkin tällä viikolla aika paljonkin hämmensi se, että mun vauvalla ei ollut sairaalassa ranneketta. Tarkistin asian vielä puolisolta ja äidiltäni, koska olin aika pirun tokkurassa, mutta lapsella ei ollut ranneketta. Sen pikku kopassa luki kyllä kenen vauva se on.

Pikainen gallup ympäri Suomen on osoittanut, että kyllä se ranneke käytäntö on. En hetkeäkään usko, että lapseni olisi vaihtunut ja se on perätilapallopäänsä kanssa ollut aina hyvin helposti tunnistettavissa, varsinkin vastasyntyneenä ollessaan ihan oikeasti aivan eri näköinen kuin muut vauvat. Pointtina tässä hämmennyksessäni on se, että miten sairaalalla on varaa joustaa maailmanlaajuisesta käytännöstä, jolle on hei ihan oikeasti syy. En tosin ole ihan varma onko sairaalassa nykyisin käytössä rannekkeettomuus, pari vuotta takaperin on samassa laitoksessa vauvat kyllä merkattu.


Mieliala on heitellyt valtavasti. Välillä leikin nauttivani kelan kustantamaa terapiaa ja selaan mollista pk-seudun työpaikkoja ja naureskelen kotihoidontuen maksulapuille. Välillä olo on normaali, välillä olen täysin toimintakyvytön. Väitän, että jos täyttäisin muutaman masennuskyselyristikon saisin tulokseksi vähintäänkin lievän - todennäköisesti keskivaikean masennuksen. En ole kymmeneen vuoteen niitä ristikoita täyttänyt (ei niillä parane) ja vuodentakaiseen vaikeaan verrattuna lievä ei tunnu oikeastaan missään. Paitsi parina päivänä viikossa.


Vauva parka on ähnännyt hampaitaan (tai hammastaan) pitkän ja kipeän kaavan kautta. Enää ei nukahdeta söpösti ja rauhaisasti viimeistään ysiltä - meillä huudetaan puolisentoista tuntia kunnes mä nukahdan. Kainaloon sivuvaunustaan vapautettu vauva nukahtaa kun nukahtaa. Kainalosta minuun on yhtä paljon matkaa kuin siitä sivuvaunusta. Yöllä heräillään kunnon metakalla ja hinkkejä on kiskottu typötyhjiksi hartaudella. Tästäkään huolimatta ei meikäläisellä riitä unta enää seitsemän jälkeen, tänään kuuden jälkeen. Syynä toverimme valo. Kaksinkerroin ikkunaan sälekaihtimien lisäksi ripustetut paksut samettiverhot (joita vähän vihaan, mutta ne pitää myös tuulta) ei auta.

Mä saan maanantaina kierukan. Jänskättää. Ajattelin vetää sen alle gramman panadolia ja melkein yhtä ison lastin buranaa. Ja ajella säärikarvat, kevään kunniaksi.
Onneksi kipukin on suhteellista. Jos oikein kovin sattuu - ajattelin muistella sitä katetria.