Selkä

Selkä meni rikki. Hieno homma, painaahan lapsi jo ainakin vähän päälle neljä kiloa. Syyksi arvelen kuukausien tehokasta sohvallalöhöämistä, jolle ei juuri näy loppua, halkaistua mahaa, onnetonta lihaskuntoa ja ergonomiaa vältellen improvisoituja imetysasentoja (makuullaan!).

Lohtukantelua ei siis äiti harrasta - paria minuuttia kauempaa. Voisi toki kokeilla sinnillä turtuuko junttaantunut lihas kun sitä aikansa rääkkää. Sohvalla löhöys kyllä onnistuu. Puoliso hommasi oikein kanavapaketinkin, ettei käy aika pitkäksi.

Lasta on nyt parin päivän ajan riepotettu edestakaisin liinassa (saako tuota caboota sanoa liinaksi kun sitä ei edelleenkään tarvitse sitoa?). Toimii hyvin, simahtaa kahdessa minuutissa ja selkä kiittää.

Todiste. Kyydissä on. 

Lapsi täytti eilen kuukauden. Kunnioitettava ikä. Meillä on tosin nimiongelma. Pian pitänee postittaa häntä koskeva kaavake maistraattiin, mutta toisesta nimestä ei ole aavistustakaan ja sukunimenkin suhteen olen kahden (oho) vaiheilla. Ärsyttää.
Edit. Hän kun on isoilla mustilla kirjaimilla AVIOLIITON ULKOPUOLELLA SYNTYNYT (kuinka suuri osa lapsosista ei ole?). Voisiko tuotakin asiaa alkaa pikkuhiljaa uudistaa. Esmes isyyden voisi käydä kuittaamassa jo raskausaikana. Kuittaus on edessä keskiviikkona. 

Yö

Lienen tyystin epäonnistunut äitinä ja saan loppuelämäni hävetä, mutta tänään kuukauden täyttävä tyttäreni ei ikätovereidensa tapaan nuku. Meillä syödään edelleen kahden tunnin välein - vuorokauden ympäri.

 Kahden tunnin vuorokausikierto on siitä paskamainen, että se mahdollistaa omien unieni pituudeksi maksimissaan puolisen tuntia kerrallaan. Syöttö ottaa varttitunnin, siihen päälle öiseen aikaan tunnin silittelypaijauslauluhyräilytuttipelleilysessio ja vot! - nahat silmille puoleksi tunniksi, jonka jälkeen voi touhun aloittaa alusta.

 Puoliso kai tavallaan haluaisi yrittää tilanteessa parhaansa. Minä kun en näe järkeä siinä, että hän hoitaisi jonkun syötön - ennen kuin herra herää lapsen nälkään ja on lämmitellyt sille maidot, olen ehtinyt syöttää sen jo moneen otteeseen. Ja vähintäänkin herätä itkuun. Arvelen, että siirryn öiseen aikaan pakollisissa vaipanvaihdoissa myös omatoimisuuteen ihan vain siksi että olen nopeampi.

Puoliso kokee ilmeisesti riittämättömyyttä tilanteessa ja kiukuttelee siis minulle. On toki hienoa viiden aikaan aamuyöstä lähteä makkarista ovet paukkuen ja koiralle rähjäten, kun kerron että hän saa lapsen ilomielin nukuttaa - kunhan olen sen ensin syöttänyt ettei sen tarvitse parkua nälkäänsä. Tilanteen logiikka on minulta jokseenkin hakusassa. Olisi ollut kiva jos olisi tarjouksensa pitänyt.

Olen myös sitä mieltä, että lapsen kanssa oleskelu ei ole ainoastaan sitä, että istutaan sohvalla lapsi kainalossa ja katsellaan töllöstä top gearia. Voisiko lapselle välillä vaikka puhua? Tai katsella sitä? Hymyillä sille? Yrittää edes näön vuoksi vuorovaikuttaa sen kanssa. Kiljahdellessa on ihan hyvä kertoa lapselle, että ei ole hätää. Ei se sanoja ymmärrä, mutta äänenpainot kyllä.

 Mielelläni annan tilaa isyydelle ja sen omille muodoille, mutta minä korjaan jäljet, kun kaikki toiminta johtaa vain siihen, että lapsi saadaan mahdollisimman pian pois käsistä ja nukkumaan. Kyllä pienetkin saa olla hereillä, ehkä mieluiten päivällä.

Tälle vuorokaudelle onkin nukuttu jo 4,5 tuntia. Mikähän on kun kiristää.

Kanto

Lasta pitäisi kovasti kantaa. Ilman muuta. Sitä ei voi ohjeiden mukaan pitää liiaksi sylissä. Erilaiset kantovehkeet mainosten mukaan vapauttavat vanhemmat päivän puuhiin kumpaakin kättä käyttämään ja ergonomistakin on. Hienoa.

Kanto ja sen kaveri. 

Kun vatsalihaksia ei ole, ja ne ovat aukirevittyinä pelottavat, ja koko kropan tukimekanismit ovat retkahtaneet entisestään, astuu kuvioihin selkäkipu. Erityisesti, kun sylissä on oikeastaan jatkuvasti tytär, joka on keksinyt seurustelun hauskuuden ja viihtyy tissin läheisyydessä. Kipu on oikeastaan varsin säälittävä verrattuna raskausajan liitoskipuihin, toosanvihlomisiin, haavakipuun ja ties mihin, mutta se on olemassa - eikä välttämättä lähiaikoina helpota, lapsonen kun vetelee painoa keveät 400 grammaa viikossa.

Kantovehkeitä on. Iskin jo raskausaikana silmäni caboon close carrieriin (vaihtoehtoisesti jokin vastaava nimi, se kun tuntuu vaihtelevan viikottain). Ei ole paskempi vehje. Periaatteessa liina, mutta onnettomalla keskittymiskyvyllä ja kärsivällisyydellä siunatulle emännälle kohtuullisen helppokäyttöinen. Paranee itseasiassa kerta kerralta. Trikoohässäkkä puetaan päälle kuin paita ja lapsi siihen pujotellaan, mikä ei ole edes vaikeaa ja onnistuu ilman apua. Aiheuttaa lievää kitinää, joka loppuu yleensä puolessa minuutissa. Lapsi pitää tosin olla köytetty juuri oikein ja selkäpuolen systeemin oltava juuri oikealla paikalla jos ei halua kuolla selkäkipuun. 

 Puoliso ahdistui carrierista, ilmeisesti liian heppoisen oloinen vehje. Manduca siis kehiin. Käytetty pariin otteeseen, ei meikäläisen päällä. Vaatii kuulemma vielä säätöä. Avustavan lapsenkiinnittäjän roolissa olen ihmetellyt niskatukihässäkkää - kovin on matala. Samoin lapsen sammakkoasennon tarkkailu on hankalaa. Jospa se siitä paranee kun ikää ja kokoa tulee lisää. Sopii toivoa - perkeleen kallis laitos. 

Että kannettu on. Ihmettelen vain suunnattomasti sitä väitettä, että lapsi liinassa/repussa on kiva ja helppo tehdä kotitöitä, kun molemmat kädet on vapaina. No ei ole. Joka ikinen kotityö (paitsi ehkä ikkunanpesu) vaatii kumartelua ja lattianrajassa touhuilua. Ruokaa ei uskalla lapsi rinnuksilla värkätä, saa puukosta kuitenkin. Istua ei voi, kun lapsi kitajaa. Puutarhanhoito on tuhoon tuomittua, sekin tapahtuu lähinnä kyykistelyasennossa. 

Kantovehkeen kanssa voi siis kävellä ympyrää. Hurtantuuletukseen voisi harkita, mutta pitääkö tuolloin jättää kakat tienposkeen vienosti vihellellen. 

En ehkä vaan osaa. 

Näillä mennään. 

Laiskapaskaäiti ei jaksa aina virittää hyttysverkkoa. Lastensuojeluasia?

Mitäköhän kannon poisto pihamaalta mahtaa maksaa?

Arvostelu

Tänään oli jälleen käytävä neuvolassa. Ensi viikollakin on käytävä neuvolassa. Mahtaako jollakulla olla tietoa, kuinka saatanan usein siellä oikein on ravattava ja loppuuko se joskus?

"Saatte tulla vielä ensi viikolla, että tuo napa varmasti on sitten kunnossa." Joo, kiva. Siinä on nuppineulanpään kokoinen läikkä jotain, joka varmaankin huomiseen mennessä on hoitunut pois. Mutta on toki hienoa, että maailman tärkein asia on todellakin napa.

En edelleenkään käsitä neuvolan arvostelukierrosta. Miksi siihen vihkoon pitää joka kerta kirjoittaa lapsesta arvostelu. Lähinnä vastaava tulee mieleen koiranäyttelyistä. Esittelet hurttaa, joku asiantuntija kaivelee ja rassaa sitä vähän aikaa pöydällä ja lopuksi tungetaan käteen paperilappu, jolla ei tee mitään.

Kirjoittaisi edes lapsen painon ja pituuden lappuun, mutta ne kirjataan vain tietokoneelle. Äidille ei jää käteen muuta kuin kunnon vitutus ja "pirteä tyttö". Kai se on pirteä, kun se huutaa suoraa huutoa. Tuleeko minun tuntea ylpeyttä kivasta arvostelusta?

"Kuulutteko te kirkkoon? Eikö kumpikaan?"
"Joko sillä on nimi? Ihan virallinen nimi? Ai, ei ole vai."
"Vieläkö sä herätät sitä yöllä syömään, ei varmaan kannata." (En herätä, en. Se herää itse kahden tunnin välein.)
 "Onko sulla aikoja sinne psykpolille? Ai miksi ei?"
 "Etkö sä vieläkään osaa imettää makuulta?"
 "No eikö teillä ole mitään kysyttävää?"

Minä ahdistun siitä, että paikallaollessani koneelle kirjataan pitkät pätkät asiaa, josta minulla ei ole aavistustakaan. Mielestäni se on epäkohteliasta. Varsinkin, kun minulle jää käteen lappu, jossa lukee seuraava käyntiaika ja "iho siisti". Kuinka pitkästi sitä siistiä ihoa on tietokantaan rapsittava.

Tulee niin saatanan kytätty olo, että oksettaa.

Suru

Kuten todettua, jäi tuossa kevättalvella jokseenkin merkittävä menetys täysin käsittelemättä. Olihan se tiedossa, että isä kuolee muutaman vuoden sisällä, mutta puun takaa se tuli silti. Täysin.

Tuolloin totesin, etten osaa suhtautua, saati käyttäytyä tilanteessa oikein. Sairaslomatodistukseen sai oikein diagnoosin: sopeutumisvaikeus. En pystynyt muutamaan päivään töihin. En sopeutunut.

Ennen siunaustilaisuutta vedin rauhoittavia naamaan kappelin vessassa. Tämä sen jälkeen, kun isäni täti oli lähminyt mahaani. Ja minä kerroin hänelle, että nyt ne kädet helvettiin tai lyön. En tiedä tarttuiko välikohtaus isäni veljen kuvaamalle videolle. Osin toivon, että tarttui. Suru on niin yksityinen asia, etten halunnut - enkä edelleenkään halua - käsitellä sitä sellaisten ihmisten kera. Kärsin mielummin tilaisuuden pienessä pöhnässä - niin isäkin olisi tehnyt.

Hautajaisissa oli läsnä enemmän sukulaisia äitini puolelta kuin isäni.

Nyt kun öisin tulee valvottua, on aikaa surra. Minä haluan surra ja minulla on mielestäni oikeus olla surullinen. Surressa loukkaa, kun surua käsitellään arkipäiväistäen. Paikallisen "kaksikielisen" seurakuntayhtymän hautatoimistossa ei zombienainen ymmärrä suomea. Mielenkiintoinen palveluasenne. Hautausmaan työntekijä puhui kovastikin suomea, mutta kertoi ristin asentamisen olevan niin hankalaa, että kyllä siinä pari viikkoa menee (lupasi aiemmin muutaman päivän), kun ei yksin oikein onnistu ja työkalukin hukassa. Minua ei kiinnosta, ostin isälle muistomerkin ja haluan, että se pystytetään luvatussa ajassa.

Minulla on ikävä isää. En tosin tiedä mitä isää. Arvelen, että minulla on ikävä mielikuvaa isästä. Mielikuvat, ne hyvän välähdykset ovat harvassa. Olihan sitä hyvääkin. Pahaa vain oli niin paljon enemmän. Tai paha on pinnassa. Pahaa on helpompi käsitellä kuin hyvää.

 Suren siis öisin, kun tytär önisee heräilyään tai tuhisee alkavaa untaan. Yö on viehättävän yksityistä aikaa.

 Olisin oikeastaan arvostanut edes mahdollisuutta, että tytär olisi tavannut isoisänsä. Tai toisinpäin - edes valokuvassa. Isä oli kuitenkin raskaudesta kauhean iloinen.

Tutti

Tyttärellä on ilmeisesti jokin vaihe. Lisäksi eilen oli jokseenkin kurja päivä, kun oli niin kauhistuttavan kuuma. Luonnollisesti oppaissa ja neuvolassa on peloteltu, että lapselle tulee kylmä jos sitä ei riittävästi pue. Löysin onneksi kauan kadoksissa olleen järkeni ja pukeuduimme molemmat varsin kevyesti. Toinen meistä oleskeli varsin runsaasti ilman vaatteita. 

 Iltapäivästä tytär päätti ilmoittaa olevansa nälkäinen - koko ajan. Kello viiden jälkeen imetin jatkuvasti, välillä nakkasin lapsen isälleen, että sain käydä vessassa. Kymmenen jälkeen alkoi tissiys hieman kiristää, varsinkin kun tytär ei siihenkään tuntunut olevan tyytyväinen. Puoliso toi tutin. 

 Onnellinen lapsi, lupsutteli menemään röhkien tyytyväisenä. Kunnes uni alkoi tulla silmään. Lapsen nukahtaessa tutti sen suusta tipahtamaan, mikä aiheutti välittömän kiljumisen ja kiukkuitkun. Kolmesta viiteen minuutin välein. Niin sylissä kuin vaunuissa (alakerrassa nukutaan vaunuissa, se kun on kätevää). Jokaisen kiljaisun jälkeen oli tutti ruuvattava takaisin suuhun. Kahden tunnin huudon jälkeen lähti tutti roskikseen ja totesin, että huutakoon sitten sylissä. Onpahan turvassa ja lähellä ja nukahtaa kun on riittävän väsy. Tuskin lapsi itkusta rikki menee. 

 Isänsä kantoi sitä puoli kahteen, kunnes uni yllätti. Me nukuttiin neljä tuntia putkeen! Ja sen päälle vielä puolitoista. Jos tähän saa pienet päiväunet päälle, niin saatann selvitä tästäkin päivästä hengissä. 

 Oletettavasti illalla on luvassa sama tissi-kanto-huuto-spektaakkeli, mutta jos sen perään saa ihan oikeasti nukkua yli kolme tuntia, niin antaa tulla. 

Jään aina kiinni, kun vannon ei-koskaan -tyyppisiä asioita. En koskaan hanki farmariautoa ja omakotitaloa kissalla ja koiralla, en koskaan muuta tälle paikkakunnalle, en koskaan työskentele alakouluikäisten kanssa, ikinä en hurrin kanssa ala yhtään mitään (hupsjoo). Näitä on enemmänkin. 

En enää koskaan tarjoile lapselleni tuttia. 

Ainakaan tällä viikolla. Vaihtoehtoisesti otan mielelläni vastaan yksityiskohtaisen selvityksen siitä, miten tuttia on tarkoitus käyttää ja miten sen saa pysymään lapsen suussa ilman teippiä (kun se vehje nimenomaan kelpaa ja lohduttaa). 

Nukku

Muun muassa jenkit käyttävät kidutuskeinona valvottamista.  Sotavankien ei anneta nukkua ja näin saadaan näppärästi kiristetyksi ties mitä tietoutta - aitoa tai keksittyä. Ainakin minä myönnän mielelläni mitä tahansa, jos saan nukkua yli kaksi tuntia yhtä soittoa. Hamillista, ettei kukaan kaipaa minulta minkäänlaisia tunnustuksia. 

 Viime yönä nukuin joka tapauksessa ruhtinaalliset viisi tuntia. Pätkissä, mutta kuitenkin. Olo on jokseenkin inhimillinen. Edellisyön pari tuntia ja helvetillinen ahdistus siitä, ettei ihan oikeasti kykene nukkumaan viimeisteli varsin loistavan päivän. Vuorokaudessa reilut kolme tuntia unta, kymmenen tuntia itkua ja loput lapsen syöttöä, nukuttelua ja hellimistä. Hellimisestä on tosin itku kurkussa aitous kaukana (mikä stressaa ja aiheuttaa vielä pahemman olon). 

Loputtomassa univajeessa, mieliala nollilla ja itku kurkussa pitäisi luonnollisesti näin äitinä ottaa puoliso huomioon tunteineen ja jaksaa vielä viihdyttää tuttuja. No en jaksa. Enkä halua kotiini ketään ulkopuolista tiiraamaan tilannetta. Varsinkaan kun seisomaan noustessa päässä humisee, nokka valuu räkää ja kurkun kunto ei salli mitään nieltävän. Toki tulisi olla sosiaalinen, tokihan se reipastuttaisi. 

 Kautta aikojen olen mennyt mielelläni aikaisin nukkumaan ja herännyt aikaisin. Nyt voisi vuorokausirytmin kääntää päälaelleen. Viime yönä tyttären teki mieli seurustella kello 01-04 välillä. Ei paljon naurattanut. Haavaisen kurkkuni kera jaksoin leikkiä jukeboksia muutaman tunnin, suihkia ressukan naamaan ajoittain maitoa, vältellä katsekontaktia, googletella onko tämä käytös tämän ikäiselle normaalia ja siinä sivussa pidättää itkua sen tosiseikan edessä, etten saa enää koskaan nukkua. 

 Öinen valvominen aiheuttaa sen, että pelkään yötä. Pelko puolestaan aiheuttaa osaltaan unettomuutta. 

 Joka tapauksessa, tytär herännee pian. Aion siirtyä sen kanssa pihalle, sillä sää on sievä, kovin pahasti ei tuule ja lähes koko eilinen tuli vietettyä sisätiloissa pitkin pihaa rymynneen kattoremonttiryhmän ansiosta. Kallista lystiä, mutta vanha, kammottavan sammaleinen tiilikatto on kuin uusi - murto-osalla uuden peltikaton hinnasta. 

Ulossiirtymisen johdosta olen jo tunnin verran stressannut mitä puen sen päälle. Oli kiva joo joskus olla oman alansa asiantuntija.