Se ei kuulu sinulle

Lapsen kasvaessa ei voi välillä kuin haukkoa henkeään sen vauhdin edessä, mitä pieni kehityksessään pitää. Miten se voikin lohkaista juuri oikeassa kohden jotain nasevaa, tutkia maailmaa päättäväisesti, laajentaa elinpiiriään ja etäisyyttä ädistä yllättävällä tarmolla ja suhtautua avoimen ennakkoluulottomasti asioihin.

Minua on lapsen kasvaessa alkanut yhä suuremmassa määrin vituttaa ulkopuolisten utelu (enkä nyt tarkoita välttämättä sitä ah-niin-mahtavaa neuvolaa).
"Joko se kannattelee päätään?"
"Joko se kääntyy selältä vatsalleen?"
"Joko se kävelee?"
"Joko se puhuu?"
"Joko se käy potalla?"
"Joko se on kuiva?"
"VIELÄKÖ se on vaipoissa?"

Kun ensimmäisen ikävuoden tarkkaan aikataulutetuista merkkipaaluista kääntymisineen, kannatteluineen, tukemisineen, ryömimisineen, konttauksineen on selvitty, alkaa seuraavien luettelu. Yllättävän hyvin ovat esimerkiksi isomummot kartalla siitä, mitä pitäisi osata - ja mitä ei.

"VIELÄKÖ se syö tissiä!?"
"VIELÄKÖ sinulta tulee maitoa?"

Olen alkanut vastata (hyvin harvakseltaan tuleviin, myönnän) uteluihin, kyselyihin ja kauhisteluihin, että se ei kuulu sinulle. Se on meidän perheen asia. Lapsen vessajutut eivät kuulu kenellekään ulkopuoliselle - en minäkään tiedustele mummojen ja paappojen, saati naapurien tai työkavereiden seksielämästä, pidätyskyvystä tai sairauksista. Lapsellakin on oikeus yksityisyyteen ja siihen, että hänestä ei puhuta kuin esineestä. Parivuotias ymmärtää hämäävän paljon, suorastaan tuskallisen paljon. Minusta on väärin, mikäli lapselle tärkeää imetystä kritisoidaan hänen kuullen.

Eri asia on toki vertaisten kesken käytävä keskustelu, nimenomaan keskustelu. Vieläkin hymyilyttää, pahimpana vauva-aikana lähinnä vituttanut joissakin blogeissa ja keskustelupalstoilla valinnut "meidän tenava kääntyi 6-viikkoisena selältä vatsalleen ja kävellyt se on puolivuotiaasta". Mikäpä siinä. Jännä kilpailuasetelma - kenen lapsi ehtii ensin. Mikähän siinäkin lie taustalla?

Joskus lapsen liikkumattomuuksien, puhumattomuuksien ja potattomuuksien taustalla on toki kehityshäiriötä. Veikkaan, että siinäkään tapauksessa lapsen vanhemmat, saati lapsi itse, eivät arvosta lähipiirin uteluja siitä, eikö vieläkään ole edistymistä tapahtunut. Ulkopuolisilla kun harvemmin on sitäkään vähää tietoa mahdollisista häiriöistä, mitä lapsen vanhemmilla varmasti on.

Tärkeintä on kehitys. Kehitys on iloinen asia, josta kertoo mielellään. Kehitys on hauskaa. On kuitenkin valtavan tärkeää saada kehittyä ihan omassa tahdissaan. Ja olla pitkään pieni. Isona kun ei saa enää olla pieni.

Kaikista hirveintä minusta olisi, jos lapsellani ei olisi pätkääkään huumorintajua. Onneksi sen kehitys on ollut varsin vauhdikasta.

Loiskis

Ettei elämä olisi pelkkää itkun tuherrusta ja ruikutusta, otin ja fillaroin eilen kokonaisuudessaan hämmentävän päivän päätteeksi tuttavan luo kylään ja tempaisimme kunnon kännit. 

Edellisen kerran olen ollut liesussa muistaakseni syksyllä 2011, että saattoi olla jo aikakin. Aloitimme sievästi valkoviinillä kauniista laseista ja päätimme rupeaman kinnaamalla kaljaa suoraan tölkistä. Pitihän sitä joratakin kuin apina, mikä on minulle hyvin harvinaista käytöstä. 

Jossain välissä askartelin vessapaperirullasta puhelimelle kajarin. 

Semmosta. Krapula on ollut kamala, mutta puoliso haki lapsen kanssa Siwasta pakastepitsaa. Fillarinkin kävin jo hakemassa - pyöräilykunto oli pikkutunneilla olematon. 

Kyllä teki hyvää. Aijjai! 

Pyörä

Välillä tuntuu, ettei tämä tuska lopu koskaan. Tuntuu siltä, että on turha odottaa mitään, turha haaveilla, turha innostua. Perillä odottaa aina pettymys.

On kauhean raskasta elää ilman toivoa.

Minulla on kaikki, muttei kuitenkaan mitään. Päivästä toiseen täsmälleen samanlaisena toistuva rutiini, joka on niin paksu että sen läpi on vaikea nähdä - ja kun näkee, tekee mieli vain paeta.

Toisinaan päivät ovat hyviä. Mikäpä sen mukavampaa.

Pitikin rakastua ajatukseen keskiluokkaisuudesta. Olisinko muka pystynyt siihen?

Neuvolakuulumisia

Kävimme neuvolassa. Ensi kertaa sitten legendaarisen jälkitarkastuksen uskaltauduimme laitokseen kaksin tyttären kanssa.

Kävimme ensimmäisenä wc:ssä - ei sillä, että pottaan liittyvät toimet olisivat kovin hedelmällisiä tällä hetkellä, vaan oman jokseenkin kiihkoutuneen aineenvaihduntani ansiosta. Ramppaan kusella jatkuvasti, mikä on ajoittain häiritsevää ja suorastaan rajoittavaa. 

Neuvolan vessassa alkoi ahdistaa. Kävi vituttamaan ne söpösti hyllyllään törröttävät kusendippausvehkeet ja vessapaperitelineen viereen teipatut listaukset siitä, mikä on lähisuhdeväkivaltaa ja mikä ei. Sillä välin kun istuin pöntöllä housut kintuissa, tytär kaivoi puhelimeni laukun taskusta ja otti itsestään sarjan meitsieitä. 

Täti oli taas vaihtunut joskus mainittuunkin huomattavan nuoreen terveydenhoitajaan. Mikäpä siinä, tämä nuori nainen on lasten kanssa, tai ainakin omani kanssa yllättävän hyvä. Arvelen, että hänen tapansa antaa lapselle tilaa touhuta (ja suurehko hymyilevä suu) ovat tässä avainasemassa. Lapsi innostui jopa höpöttämään juttujaan, mikä on hänelle vieraassa seurassa harvinaista. Kotona se ei ole hiljaa hetkeäkään. 

Pitihän sitä lasta tietenkin tarkistaa leikittämisen lisäksi. Täti sai hienosti mitattua kaksi ja puoli senttiä vähemmän pituutta kuin puoli vuotta sitten. Kävin siinä sitten päätäni aukomaan, vauvojen mittalla saatiin kasvuakin näkymään. Painossa oli kuulemma joskus ollut kova notkahdus käyrällä, joka on korjaantunut. Minulla ei ole ollut tiedossa minkäänlaista notkahdusta, että mahtavasti on taas viestitty. Muutoinkin mitat on minulle käytännössä yksi ja sama - mielestäni lapsesta näkee aika hyvin silmämääräisesti, että kasvaako se vaiko eikö ja jos sen kanssa ruokailee tietää melko hyvin, miten se syö. 

Utelua kuului asiaan luonnollisesti. Täti yritti kovasti kaivaa tietoja työtilanteestani, kyllästyttyäni kiertelemään totesin, että työtilanteeni on riittävä. Sitten tiedusteltiin käymmekö paikallisissa kerhoissa tai avoimessa päiväkotitoiminnassa - kerroin että emme käy. Seuraavaksi piti saada tiedää onko meillä tuttuja, joilla on samanikäisiä lapsia. Totesin, että ei ole tällä seudulla, mikä oikeastaan pitääkin paikkansa.

Lapsen nukkumisjärjestelystäkin olisi pitänyt käydä selvittämään juurta jaksain yksityiskohtia, mutta totesin, että jos se herää, isken tissin sille suuhun. Mimmi suhtautui yllättävän kivasti, kuten muuten myös pari viikkoa sitten tapaamamme iäkäs suuhygienisti. Kehui, että semmoinen luksus se on lapselle harvinainen. Väkisinkin tästä yrittä pulpahdella mieleen jotakin kyynistä, mutta olkoon. 

Tällä hetkellä neuvolatoiminnassa on mielestäni parasta se, että siellä ei enää tarvitse - ikinä - käydä kuin vuoden välein. Eli käyntejä on jäljellä kolme tai neljä. Sille! 

Töitöipäipäi

On tullut vähän pyöritettyä kuvioita uusiksi. Syksyn työtilannetta silmälläpitäen on odoteltu rahoitusten varmistumisia ja hylkäyksiä, tiloja, tunteja ja ties mitä. Lopputulemana on, että töitä on ehkä - ja jos on, iltapäivästä iltaan.

Lapselle olen päivähoitopaikkaa varmistellut ja paikkaillut ja harkinnut ja pohtinut ja surrut ja innostunut ja hyväksynyt vajaan vuoden verran. Alkuviikosta kirjoitin jopa sopimuksen elokuuta ajatellen. Eilen peruin sen alkuillasta ja nyt odotan napsahtaako sanktiota ja kuinka paljon. Ahdistavaa.

Tilanne kun kaikessa yksinkertaisuudessaan on niinkin näppärä, että mielestäni lasta on turha viedä kodin ulkopuoliseen hoitoon, jos minä olen aamupäivät kotona. Iltapäivästä vaihto ja isä kehiin, kuten alkuperäisessä suunnitelmassa muutoinkin. Kuvio menee siis ainakin jouluun asti taas kerran kitkutteluksi ja varmaa on vain epävarmuus - kiitos kaiken maailman säästötalkoiden niin valtakunnallisesti kuin paikallisellakin tasolla. Minkäs teet.

 Toisaalta olen suruissani ja häpeissäni. Kävimme jo pariin otteeseen tutustumassa päiväkotiin ja oma oloni alkoi olla siedettävä hoitoa ajatellen. Hyvä henkilökunta, ihan kivat lapsilähtöiset tilat (no kai ne päiväkodissa aina ovatkin pienille mietityt), tytär tuntui omalla ujohkolla tavallaan tykkäävän - sitten tulee äiti ja pilaa kaiken pitämällä tenavan kotona. Paikka vielä sijaitsee kodin lähellä, pitääkö nyt muistaa aina kiertää kortteli, ettei vain satu näyttämään naamaansa liian lähellä.

 Toiselta kantilta koko homma kävi minua arvelluttamaan heti alkuunsa, kun olimme ensi kertaa tutustumassa paikkaan. Kättä piti vääntää melko pitkän kaavan kautta päivähoitoajoista, jotka omalta kantiltani olivat hyvin loogiset ja perustellut. Seuraavaksi kävi ilmi, että päiväkodin avoimella facebook-sivustolla julkaistaan lapsista kuvia (ellei sitä erikseen kirjallisesti kielletä) pr-tarkoituksessa. Viimeinen niitti oli fb-sivulla jaettu linkki paikallisen melko ksenofobisen blogistin kirjoitukseen kyseisestä firmasta. Jäin myös miettimään - onko minusta myymään vessapaperia lapseni päiväkodin nimissä? Ja onhan tässä myös taloudellinen puoli. Tuntuu hölmöltä maksaa täyttä maksua tyhjästä.

Mennään nyt näillä. Emme siis lomaile tänä kesänä juurikaan, talous pidetään säästöliekillä. Minä yritän sopeutua ajatukseen siitä, että yksinäinen hiekkalaatikkourani ei vielä katkea - reunalla istun vastakin. Mielummin kuitenkin hiekkakakkuja rakentelen tyttären kanssa yhdessä kuin pyörin yksin kotona töihinlähtöä odottaen lapsen ollessa toisten hoteissa.

Käyn repimään hiuksia päästäni. Viikonloppuna tyttärellä on syntymäpäivät. Puoliso on kutsunut sukua. Niin - huomenna menemme myös neuvolaan!

Korvalla

Kesä otti ja saapui, mikä periaatteessa on aina ilahduttavaa. Samaan aikaan pitää toki hieman saada ruikuttaa sitä, että makuuhuoneen lämpötila kiipeää öisin lähemmäs kolmeakymmentä astetta, hurtat on lenkitettävä aamuvarhain hellettä paossa ja puutarhassa on juostava vesikannujen kanssa edestakaisin (kun ei koskaan muista ostaa riittävän pitää vesiletkua; puhumattakaan siitä, että vesijohtoveden käyttäminen kasteluvetenä tuntuisi järkevältä yhtään miltään kantilta). Jos jotain iloa kuumista keleistä - lapsi on vihdoin oppinut nukkumaan päiväunensa sisällä, alakerrassa kun on viileämpää kuin ulkosalla.

Yritin tänä vuonna olla järkevä enkä tuhlannut rahaa, aikaa, saati hermoja hyötykasvien taimikasvatukseen, joka epäonnistuu aina - yleensä useamman tekijän summana. Sen sijaan tuhlasin rahaa puutarhalehtiin, joista inspiroituneena sain aikaiseksi laatia muka suunnitelmia hyötykasvituksen suhteen. On toki hyvä, että suunnitelmia on olemassa, mutta niitä ei toteutuksessa noudatettu. Pihamaalle on nyt viljely suorastaan naurettavat määrät tilliä ja salaattia (keskimäärin yhden korttelin tarpeisiin), retiisejä (joita inhoan) sekä epämääräinen määrä (eli valtavasti) härkäpapuja, koska ne ovat hauskan näköisiä.

Koska kotimaista kesäkurpitsaa saa heinäkuusta alkaen suunnilleen eurolla kilo, ostin tietenkin omaan pihaan kurpitsantaimet satoa antamaan. Samalla näin maissintaimia - pitäähän terassilla olla maissia. Kuulin kaksi viikkoa istutuksen jälkeen, että maissit kasvavat parimetrisiksi. Taimitarhalla olisi voinut olla fiksua kuuklata asia. Hätäpäissäni iskin parit siemenperunat ikeakasseihin ja nakkasin ne vajan taa raparperin kaveriksi. Näkyy kasvavan, pitänee ottaa selvää, miten multaaminen tapahtuu.

Jos jotain, olen saanut aikaiseksi puhista tarmoani nokkospöpelikössä. On ilahduttavaa, että oma piha jaksaa siltä osin puskea satoa vähintään neljän kuukauden ajan. Pakastin alkaa näppärästi täyttyä jo nyt. Tosin tänäkään vuonna en ole ottanut kuvia valmistamistani nokkosletuista jaettavaksi sosiaalisessa mediassa.

Odottelen maan lämpeämistä suotuisaksi salkopapujen kasvaa. Lopun kesästä käytän epämääräiseen vaelteluun pitkin pihaa kera mainion painepulloni, jonka etikkaliemellä pyrin tappamaan kulkuväylille yrittävät nokkoset.

Miten hämähäkit saa häädetyksi hiekkalaatikosta pois? Ja mistä saa lapsille kivoja, raikkaita t-paitoja, joissa ei ole röyhelöitä tai disney-aiheisia printtejä?

Naisviha

Viikko sitten tuli uutisia Yhdysvalloista. Kaliforniassa, Santa Barbarassa, nuori mies ajeli päättömästi ympäriinsä ja ampui ihmisiä. Seitsemän kuoli, saman verran loukkaantui. Tietenkin itse ammuskelija otti ja päästeli myös itsensä hengiltä. Myöhemmin löytyi ampujan youtubeen iskemä video, jossa hän ilmeisesti vouhottaa lähes kymmenen minuutin ajan kaikista kohtaamistaan vääryyksistä - naisten toimesta. 

 Ampuja päätti siis rankaista kaikkia, koska koki tulleensa hylätyksi naisten taholta. Ampuja vihasi naisia, koska nämä eivät olleet hänestä kiinnostuneita; ei päässyt poika treffeille, eikä jyystämään. Hänen motiivinsa ajella ympäri kaupunkia ampuen summittaisesti kohti tuntemattomia oli naisviha.

Törmäsin twitterissä lontoolaisen naisen ammuskelusta laatimaan pieneen kollaasiin.




Yhteenvetona siis - kommentoijat ovat kautta linjan sitä mieltä, että tyttöjen/naisten olisi pitänyt ymmärtää antaa ampujalle pillua (ja paljon) - on siis naisten ja feminismin vika, että hän otti ja mäjäytti seitsemän ihmistä hengiltä. Kuvan laatinut Laura Blair kysyykin, onko joku todellakin sitä mieltä, että naisviha ei ole ongelma?




Kun herra Misogynistin ympärillä vähän laantui, on mediassa tulvinut jatkuvalla syötöllä nuorten tyttöjen joukkoraiskauksia ja murhia. Yritän useimmiten olla lukematta verisimpiä ja mässäilevimpiä uutisia kovin tarkkaan, koska ahdistun niistä todella paljon. Tuorein taitaa olla tämä. Yhteistä näille on aina se, että ne ovat kaukana: Intiassa, Malesiassa, kaukana. Vastikään otsikot julistivat, että varsinkin intialaisille tytöille käymälöiden puute on suuri uhkatekijä. Ihan sama uhka on kaikissa maissa, kaikilla mantereilla, joissa vessoja on harvassa. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että huussilla on merkityksensä paitsi hygienian, myös tyttöjen ja naisten turvallisuuden kannalta.

Samaan aikaan tulvii uutisia lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, joiden kivittämällä murhatut naiset ja näiden lapset ovat jostain syystä saaneet mediahuomiota viime aikoina myös lännessä. On järkyttävää, että nainen on miespuolisten sukulaistensa omaisuutta. Toisaalta - saattaahan joskus kotimaisissakin häissä morsiamen isä tyttärensä alttarille, jossa luovuttaa tämän sulhasen hoteisiin. Ihan ei yksi yhteen mene murhan, saati uhkailun, painostamisen, väkivallan ja vapaudenriiston kanssa, mutta jotain yhteistä pohjalla on.

Globaali naisviha tuntuu liittyvän naisen omistukseen, miehen oikeuteen, perinteeseen, aggressioon, tapaan, koulutuksen puutteeseen ja ties mihin. En ole viime vuosina perehtynyt sen kummemmin alan kirjallisuuteen saati tutkimukseen, kunhan pähkäillyt itsekseni.

Kotimaassa uutisoitiin tällä viikolla naisvihan jylläävän verkossa. Sitä tuskin voi olla huomaamatta. Usein kun halutaan puhua naisista vähän halvetavaan sävyyn viitataan vauva.fi -keskusteluihin ja hymähdellään, että siellä ne naiset keskenään äiteilevät. Sivussa on toki Tuksuvihaa, johon en nyt jaksa syventyä. Parin viikon takainen eurovaaliehdokkaan oopperalaulajattaresta täräyttämä huorittelu/joukkoraiskaus/tappojulistus loksautti kieltämättä minunkin leukani ammolleen. Että mitä?!

Nuoriin tyttöihin kohdistuva viha on minusta valtavan pelottavaa. Suosittelen ihan jokaiselle luettavaksi Jenny Siivolan kirjoitusta aiheesta. Se, että aikuiset miehet lähettävä teini-ikäisille tytöille kuvia vehkeistään, ruinaavat näiltä seksiä, kuvailevat ties millaisia akteja etc. on järkyttävää. Ja taas tätä yritetään kaataa nimenomaan tyttöjen niskaan: pitäisi pysytellä pois netistä, ei saisi vastata sedille, ei pitä olla niin sinisilmäinen, ei varsinkaan saisi ottaa itsestä tai kavereita herutuskuvia, pitää ymmärtää.

Kuten Jenny kirjoittaa, ja kuten Ylen MOT:n artikkelissa todetaan: vastuu on hei niillä aikuisilla miehillä, ei alaikäisillä tytöillä. Jos halutaan ajatella vastuun olevan vain tytöillä ja naisilla, siihenkin on ratkaisu - esimerkiksi Saudi-Arabiassa pukeudutaan siten, että miehet eivät missään nimessä saa päähänsä mitään seksuaalista (kuulemma ahdistelu on siellä aivan sietämätöntä).

Ja taas päästään siihen naisvihaan. Millainen on 14-vuotiaita tyttöjä verkossa jallittavan miehen naiskuva? Onko hänen naiskuvansa miehen äidin syytä? Vai kaikkien yhteiskunnan naisten? Sen saatanallisen feminismin?

Työelämässä olen naisena kohdannut kaikkea niin tytöttelystä hymähtelyihin kuin ihan avoimeen naisvihaan "eikö teillä olisi ketään miestä tähän?". Aina se suututtaa ja turhauttaa - jälkeenpäin onneksi naurattaa ja vähän säälittää. Työelämän tai koulutuksen naisviha harvemmin uhkaa kenenkään henkeä. Naisvihan uhreja on vuosittain käsittämättömät määrät - myös kotimaassa.

Raskainta on tämän vihan keskellä kasvattaa tyttölasta. Miten minä hänelle tämän kaiken selitän? 

Piti vielä lisäämäni, että en nyt tässä yhteydessä taipunut käsittelemään enää Boko Haramia saati naisten toisiinsa kohdistamaa vihaa. Kunhan oksensin päälimmäiset.