15.5.2014

Hampaat etc.

Tyttäreni täyttää kesäkuussa jo kaksi vuotta, mikä on toki juhlan paikka ja haikeaakin. Ei mitään muistikuvia siitä, millainen se oli pari kesää sitten. Tissit vuosi verta ja pää oli sekaisin ja haava kipeä ja pelotti, että lapsi menee rikki tai kuolee tai vähintääkin pilaamme sen.

No ei ole pahemmin mennyt lapsi rikki, sen sanavarasto koostuu toki aavistuksen omalaatuisista ilmauksista ja luonne on isään tullut. Väittäisin, että pahin paniikki on jo kärsitty, mitä lapseen kokonaisuutena tulee - paniikit sinänsä tuskin loppuvat koskaan.

Postissa läpsähti viimein kutsu hammaslääkäriin, tai suuhygienistille. Tuttuun tapaan hieman hämmennyin kirjekuoren sisällön kanssa - paketissa kun oli ruotsinkielinen lomake, joka toivottiin otettavan mukaan vastaanotolle. Lomakkeessa tiedusteltiin mm. huoltajaa ja hänen ammattiaan (siis yksikössä, olen elänyt siinä käsityksessä, että lapsella on kaksi huoltajaa - tässä joku siis pahoittaa taas mielensä). Lisäksi paketissa oli mukana koululaisen hammashoito -esite, jossa kerrottiin, että joka välissä pitää pureskella purkkaa ja makeat välipalat ovat pahasta. Tyttäreni on kahden, mutta menee ilmeisesti jo koululaisesta.

Olen jo alkanut valmistautua hammashoitolavierailuun tutustumalla Imetyksne tuki ry:n materiaaleihin imetyksen vaikutuksista hampaisiin. Vertaistukiryhmissä kun monia äitejä on suorastaan moitittu lapsen hampaiden pilaamisesta imettämällä. 2000-luvun tutkimuksissa vastaavaa ongelmaa ei ole havaitttu.

Tänään läpsähti sähköpostiin varmistus päivähoitopaikasta. Vielä tässä kuussa pitäisi mennä tekemään sopimuksia ja vähän tutustumaan. Puoliso nappasi kesälomansa jostain syystä elokuulle, jolloin päiväkotiuran piti jo kovasti alkaa, mutta istukoon sitten siellä lapsen kaverina tutustumassa ja totuttelemassa. Olen edelleen hieman kauhuissani ajatuksesta kodin ulkopuolisesta hoidosta, mutta toisaalta melko luotettavat asiantuntijatahot ovat varmistaneet, että parivuotias pärjää ihan hyvin muutaman tunnin hoidossa, jossa sillä on jopa mahdollisuus tavata muita lapsia. Hyvä niin.

Olen #muuten todella närkästynyt (on siis korkea aika päästä täältä himasta töihin) lasten haalareiden lahkeiden pituuksista. Siis minkä perkeleen takia niiden on oltava niin lyhyet? Tytär on hyvinkin lyhyt tyyppi, jonka geeneillä ei pitkiä sääriä ole luvassa, mutta silti joka ikisessä haalarissa lahkeet ovat aina puolessa sääressä. Sanomattakin lienee selvää, että lyhytlahkeisissa tamineissa kantaminen on lähes mahdotonta ellei sitten halua lahkeensuiden nousevan polviin. Tuoreimpana pettymyksenä Ducksdayn haalari (kyllä, sorruin blogihaalariin).

Että siinä vinkki jollekulle haalarivalmistajalle. Laittakaa ne kaukoidän naiset ja lapset lahoissa tehtaissa ompelemaan kunnolla pituutta lahkeisiin!

10.5.2014

Korjaus

Viime kesänä keskustelin (tai olin kiinnostusta teeskentelevänä korvana) kollegalle, joka koki suurta yhteyttä välillämme läpikäymiemme sektioiden takia. Hän, jo yli 50-vuotias nainen, kävi läpi melkoisen yksityiskohtaisesti jokaisen neljästä (4!) sektiostaan. Joka toisen, eli toisen ja neljännen kohdalla hän muistutti edellisen kokemuksen olleen niin kauhean, että uusi lapsi oli syytä tehdä jo korjaavan kokemuksen takia. Huonot kokemukset liittyivät epäonnistuneeseen anestesiaan, eli vaikuttamattomaan puudutukseen - aina välillähän näitä kuulee.

Korjaava kokemus. Niin. Ehkä en hahmota asiaa oikein, en ole jaksanut tarkistaa minkäänlaista määritelmää, mutta ajatus tuntuu huonolta ja motiivina hataralta.

Taannoin somessa, toverin seinällä, käsiteltiin synnytystapoja. Yksi kommentti kuului: "sektiota helpompaa tapaa saada lapsi ei olekaan". No minähän kiskaisin saman tien bensaa keuhkoihin ja tulitikun perään ja piti mennä söheltämään jotain mukafiksua. Terveydenhoitoalalla työskennellyt kommentoija sitten kävi kyselemään, että millä perusteella kokemukseni on ollut huono. En edes muista mitä tämä rouva loppujen lopuksi päästeli, hän nimittäin poisti kommenttinsa (aina yhtä rakentavaa). Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa.

 Kuitenkin nämä jäävät aina jonnekin muhimaan. Ja samaan tulee törmättyä aina uudelleen ja uudelleen. Terveydenhoitoalla työskentelevät tuntuvat puolustavan toisiaan viimeiseen saakka, ihan livenä olen tähän hiljattain törmännyt. Että pitää ymmärtää ja ihmisiä ollaan kaikki.

 Minkä vuoksi minun pitäisi ymmärtää kohtelua, jota sain. Minkä vuoksi minun pitäisi hyväksyä leikkaussalihoitajien kommentit ulkonäöstäni, anestesialääkärin kiroilun ja syytökset, sen onnettoman lääkäriopiskelijan vaitonaisen kiinnipitämisen, koko henkilökunnan huutamisen ja riehumisen lapsen päästyä vatsasta ulos?

Miksi "esikäynnillä" ei kerrottu, että saapuessanne sektioon on turha odottaa inhimillistä kohtelua. Leikkaussalissa ei ketään kiinnosta miltä sinusta tuntuu tai ei tunnu, onko hyvin vai huonosti, pärjäätkö. Ihan olisi voinut sanoa suoraan, että kellään ei ole aikomustakaan tuoda lasta heräämöön ja siellä saat sitten kuunnella tunti tolkulla kipeänä henkilökunnan toisistaan laukomaa paskapuhetta. Kertoa olisi voinut, että sillä sekunnilla kun astutte aamulla ovesta sisään, olette henkilökunnalle vaiva ja taakka ja kykenemätön omaan ajatteluun.

Olen työskennellyt vuosia opetusalalla. Olen vahvasti sitä mieltä, että opetusalalla työskentelee hyvien ja osaavien tyyppien lisäksi paljon idiootteja, joiden ei pitäisi koskaan päästä opettamaan, ohjaamaan saati johtamaan alan työyhteisöjä tai kehittämistä. Ei minulla ole tarvetta puolustella kenenkään tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Sama koskee muitakin aloja, joilta olen tiliä nauttinut.

Yksi vastikään kolmannen lapsensa saanut tuttu äiti tokaisi, että kyllä sitä neljännenkin haluaisi vielä käydä synnyttämässä. En oikein osaa suhtautua. Hymyilin kannustavasti ja itkin sisäisesti.

Tämä trauma taitaa seurata hautaan asti.
Että sellainen äitienpäivän aatto.

5.5.2014

Erite

Eikä mennyt edes viikkoa lääkärikäynnistä ja säikähdyksistä kun lapsi alkoi oksentaa. Ja voi pojat, että se oksensikin. Vuorokauden. Ja minä pyykkäsin, lapsen vaatteita, lakanoita, sohvan päällisiä, tyynyjä, peittoja, omia vaatteita, puolison vaatteita, pyyhkeitä, kaiken. Oksennus loppui, lapsi reipastui vuorokaudeksi, kunnes alkoi ripuli.

Perjantaina minä kävin hurtan kanssa pitkästä pitkästä aikaa oikein ihanan pitkällä lenkillä, jonka puolivälissä oikein mietin, että onpas harvinaisen hyvä fiilis tepastella reippaaseen tahtiin, kyllä kulkee. Kotona iski veren maku suuhun. Vartissa pää pönttöön ja siitä se lähti.  12 tuskallista tuntia helvetillistä kipua vatsassa ja selässä, eritettä roiskumassa kahdesta päästä viidestä kymmeneen minuutin välein. Järkyttävä jano. Yhden aikaan yöllä toivoin jo kuolevani oksentaessani samaa vesilasillista uudelleen ja uudelleen ja yökkien päälle happoja. Kolmen aikaan sai jo hetken nukuttua. Seuraavana päivänä pyykkäsin jälleen.

Kahteen päivään meillä ei ole kukaan ripuloinut eikä oksentanut, tosin puoliso ei ole vielä osallistunut hupiin. En malta odottaa.

Nyt olisi oikeasti ihan valtavan mahtavaa, jos kukaan ei pariin kuukauteen tursuaisi yhtään mitään eritettä yhtään mistään ruumiin aukosta. Kuudessa viikossa on käyty läpi kaksi vatsatautia ja kolmen viikon flunssa.

Lapsi tankkaa tissiä kuin viimeistä päivää. Tekee vissiin uutta suolistoflooraa tuhoutuneen tilalle ja kiskoo vasta-aineita. Hyvä niin, mutta vielä potkii oma nestehukka - pakko juoda koko ajan.

Voisko tämä tautitilanne rauhoittua hetkeksi? Ois kiva.

25.4.2014

Pysäkki

Olemme sairastaneet jo pitkään. Minä olen edelleen nuhaköhäinen, kirveleväsilmäinen ja poskiontelopaineinen, mutta tytär on myös kipeä. Kamalan kipeä. 

Viikonloppuna alkanut kuume alkoi lapsella toissapäivänä jo laskea, mutta sen tilalle livahti helvetillinen kohtausyskä. Yskä, nuha, onnettomat unet ja oikeasti kauhean kipeän oloinen väsy lapsi saivat aikaan sen, että soitin paikalliselle lääkäriasemalle mahtaisiko olla aikoja, lähinnä korvien tarkistukseen. 

Olihan siellä. 

Mikäpä siinä, lapsi kainaloon, mies mukaan ja lekuriin. Perillä lapsi väsähti jo ihan kunnolla, lääkäri säikähti kasvoihin ilmestynyttä ihottumaa ja läimäisi käteen päivystyslähetteen. Kysyi vielä ollaanko liikkeellä autolla (no ei kun fillarilla, stana, tuodaan sairasta lasta näytille) ja vannotti, että nyt sitten kovaa kyytiä sairaalaan. 

Saatoin ajaa ylinopeutta keskustan läpi, ainakin kiroilin ja tööttäsin autokoulun autolle, joka tukki sairaalan risteyksen, kyttäsin peilistä lasta takapenkillä: onko se tajuissaan, eihän sitä nyt vain oteta minulta pois. 

Perillä palvelu oli tuttuun tapaan kehnoa. Päivystyksen tilat remontissa, sentään odottaa ei tarvinnut. Lastenlääkäri saapui pikaisesti, oli huolissaan, mutta jo hyvin varhain totesi, että kyseessä on hyvin epätodennäköisesti toisen lääkärin säikäyttänyt sairaus. 

Meningiitti. 

Poskiin noussut pistemäinen ihottuma. Se johtuu kovasta yskästä. Ei tappavasta bakteeritulehduksesta. Verikokeissa kaikki viittaa ärhäkkään virustartuntaan, jonka hoitoon käy parhaiten tulehduskipulääke. Tänään lapsi söi jo lautasellisen lempiruokaansa (eli sitä ainutta einestä mitä meille ostetaan) maksalaatikkoa. 

Viime yönä ei paljon nukuttu. Yskiminen tekee hirveän kipeää, se repii pienen hereille unesta itkemään. Sylissä oloa vähän helpottaa. Nukkukoon sylissä vaikka viikon, kunhan on olemassa. Pieni, lämmin, pipisurkea rakas. 

19.4.2014

Teeveekatsaus - hiiitaaasti

Telkkari on lapsen saavuttua maailmaan ollut hyvin pienessä roolissa elämässämme. Lähinnä se on auki aamulla Muumit ja mitä lie sen jälkeen tuleekaan (onneksi ei enää Kaapo) ja iltasella yläkerrassa lapsen mentyä nukkumaan.

Eipä siinä mitään, olen yhdelle elämää aivan varmasti tillittänyt laatikkoa aivan tarpeeksi, kyllästymiseen asti ja lähestulkoon terveydelle haitallisessa määrin, mutta ai että kun iski tämä kauhea flunssa (joka ei muuten vieläkään hellitä, pahenee vain). Karfreitagin kunniaksi lösähdin sohvalle imetyskuoppaan ja päädyin Teemalle, josta en päässyt koko päivänä pois. Jos lasta, flunssaa ja esimerkiksi elämää ei olisi, olisin istunut ja möllöttänyt Jerusalem 24h aamukuuteen saakka.

Pikku hiljaa on alettu kohista hitaasta journalismista, mutta hidas televisio on hiipinyt myös hiljaisena ja vähemmän meuhkattuna mukaan. Olin jo ihastuksissani kun töllöstä tuli Berlin 24h ja eikös näitä ole joku muukin vastaava väännetty. Miten on mahdollista, että koko ajan tulee mukaan uusia ihmisiä, taviksia, jotka ovat arjessaan kiinnostavia ja joista ihan aidosti käy välittämään. Olen tänään potenut jonkinlaista telsumaratonkrapulaa, orastavaa kaipuuta - mitä niille kaikille täysin erilaisille ihmisille tänään kuuluu?

Jerusalem tapahtumapaikkana ei ole kaikkein yksinkertaisin, se nyt lienee selvää, mutta ihailen sitä miten kiihkottomasti tekijät ovat tuoneet eri näkökulmat esiin. Kullakin haastatellulla on oma näkemyksensä, oma tilanteensa, oma tulkintansa - se jokaiselle suotakoon. Minulla on oma näkemykseni, oma tulkintani omassa tilanteessani siitä mikä on oikein ja oikeutettua. Enkä varmasti ole oikeassa.

Kunpa ihan jokaisena tylsänä juhlapyhänä tulisi uusi 24h. Ei typeriä ja vaivaannuttavia kokoperheen leffoja, sitcom uusintoja, saati halvalla hankittuja Norjadokkareita.

Huomautettakoon vielä, että hitaan telsun tekeminen vaatii taitoa, näkemystä, älyä ja oletettavasti hurjia resursseja. Paskaakin on toki nähty, kuten suorastaan legendaarinen Juhannusjuna, joka matkasi 2012 Helsingistä pohjoiseen. Lapseni oli viikon ikäinen, me todellakin silmät sikkuralla katselimme sitä sontaa pientä nyyttiä ihmetellen, shokissa. Että jätti sekin jälkensä.

Lauantait pelastaa nykyisin Avara luonto, joka on saanut uuden, sosiaalisen muodon (kuulemma yhden arvion mukaan minun keksimänäni, meriitti kai sekin). Joudun kuitenkin harmittavan usein vaihtamaan kanavaa mikäli eläinvauvat ovat pulassa. Liekö imetys vai ihan pelkkä äitiys, samaistuminen. Samaistua kai me kaikki telsun edessä haluamme - hallitusti ja hillitysti.

Palataksemme nopeasti Jerusalemiin: Minua muuten edelleen silloin tällöin huvittaa kauan kauan sitten istumieni Ylioppilaskirjoitusten reaalikoe, jossa vastasin uskonnon kysymyksiin - filosofian rinnalla. Uskonnon ensimmäinen kysymys kuului kutakuinkin: Mitkä ovat Lähi-idän kriisin uskonnollishistorialliset syyt? Siitä sitten mind mapia vääntämään. Sen sijaan biologian ensimmäinen kysymys kuului: Mikä on osteoporoosi? Ei oltu ihan isketty kysymysten vaatimustasoa rinta rinnan.

18.4.2014

Tavanomaistakin tylsempi päivä?

Lapsena pitkäperjantai oli muistaakseni kamala. Kauhean pitkä ja tylsä, kelikin kurja, vanhemmat jotenkin surumielisiä ja harmaita - jossain kai häämötti lauantain ja virpomisen odottelu (kyllä, rannikolla tehdään kaikki väärin), en tosin enää kouluiässä juuri virponut, sillä asuimme kaupungin keskustassa kerrostalossa ruotsinkielisten eläkeläisten seassa. En puhunut ruotsia, eivätkä he suomea. Jo tuolloin koin ovelta ovelle kiertämisen vastenmielisenä.

Puoliso on lapsen kanssa puistossa. Läheisen - paremman - päiväkodin puistossa, joka on oikein EU-säädösten mukainen, toisin kuin yksikään kaupungin puutarhaosaston ylläpitämä puisto. Arvelen, että lopetan puistoista valittamisen ja jankkaamisen siinä vaiheessa kun minun ei niissä tarvitse enää luuhata. Parissa vuodessa siis, toivottavasti.

 Minä kiipesin yläkertaan siirrettyyn työhuoneeseen luuhaamaan internetissä. Kärsin kolmatta tai neljättä päivää ikävää flunssaa, joka omaa kurjasti piirteitä allergiasta, mutta tulehduksilla maustettuna. Nostaisi edes kunnon kuumeen ja polttaisi tulehdukset pois, mutta ei. Hyvä kai niin kauan kun lapsi on terve. Tähänhän nämä pääsiäiset aina menevät - jos ei sairasta pää, sairastaa kroppa.

Yle on ilahduttavasti pääsiäisviikolla esittänyt Pikku Kakkosen perään vanhoja lastenohjelmia. Eilen tuli hartaasti odottamani Hapsiainen, joka oli edelleen hämmentävällä tavalla hypnoottinen kaikessa kehnoudessaan. Kössi Kenguru jatkui ja jatkui ja oli typerä. Histamiinikin oli hämmentävä - ihan kiva, mutta taisin suhtautua siihen jo lapsena ristiriitaisin tuntein. Vanhoja lastenohjelmia katsellessa on tullut valtavan voimakkaasti esille se, miten räikeästi ne onkaan oikeastaan tehty aikuisille. Ei siis ihme, että jutut menivät kakarana yli - ja minähän teeveetä penskana tuijotin.

Flunssa- ja allergialääkepöhnä tympii. Tekisi mieli ulos vesisateeseen hurtan kanssa, mutta sen todennököisesti kärsisi keuhkoissaan välittömästi. Tekisi mieli tehdä vähän töitä pois alta, mutta itseä tyhmempien pikkupomojen itsetunnon voitelu ja lutkutus ei innosta. Pitäisi kiillottaa ansioluetteloa ja laatia hakemuksia, mutta tiedän vain harvoja vastenmielisempiä hommia. Ei voi liikkua, ei voi touhuta, mutta makaamiseen ja nukkumiseen on liian reipas.

Siirryn tämänkin turhan rutinan ääreltä vaeltamaan pitkin pinterestiä.

13.4.2014

Välitila - taas

Olen ajautunut taas kerran siihen tilaan, että ajoittain on paljonkin sanottavaa (ainahan mulla itseasiassa on) - ajoittain pää kolajaa tyhjyyttään kun se hetki sanoa olisi otollinen. Ajelehdin, kiukustun, ärsyynnyn, väsyn, iloitsen, kihisen, toivon, ahdistun, saan aikaiseksi, lamaannun. Ihan normikamaa jos suhteutetaan vuodenaikaan ja elämäntilanteeseen.

Työkuviot ovat syksyn suhteen auki, mutta tunnelin päässä välkähti viime maanantaina valoa, koska äkkäsin pari kuukautta sitten lähettää puolitutulle suppean version CV:stä ruikuttavalla saatteella, että kaikki kelpaa sadan kilometrin säteellä. Saattaa tärpätä paljon lähempää ja paljon paremmin, mutta kaikki riippuu rahoituksesta - niiden päätöksiähän sitten odotellaan ja odotellaan, ainakin juhannukseen. Joka tapauksessa näyttää orastavan hyvältä, "omalta" alalta ja sallin itseni välillä jopa ihan haaveilla, että pääsisin jo töihin. Tunnetusti poskettoman loistavalla mäihälläni kipitän varmaan syyskuussa kiltisti työkkärin työnhakukurssille (tein vuosia suuren osan kaveripiirin työhakemuksista).

Odottelu on kauhean stressaavaa. Toisaalta ei ole missään nimessä järkevää iskeä jokaista munaa samaan koriin (ja sitten vahingossa istua sen päälle), mutta toisaalta koen valtavan syvää tarvetta olla lojaali luottamusta osoittaneelle taholle. Täytyy vähän miettiä mikä on ihan oikeasti realistista ja mikä ei. Keväällähän paikat ovat haussa, en ole niin naiivi, että kuvittelen humanistille irtoavan vakipaikkaa nykyaikana, mutta vuosi kerrallaan on aina lyhyempi laina ja katto pään päällä. On myös mietittävä missä työssä ja millaisissa työyhteisöissä jaksaa. Harkitsin jo hetken yrittämistä, mutta tarvitsen yhteisön - yhteisön on kuitenkin oltava siedettävä.

Lapsi joutuu syksyllä yhteisöön. Tosin pieneen ja aavistuksen tyyriiseen, mutta oman pähkäilyni päätteeksi juuri oikeaan yhteisöön. Aamupäiväksi vain, parin korttelin päähän. Kotikaupungissa kun ei ole kaksikielistä päivähoitoa, kaksikielisestä kaupungista huolimatta - lähimpään suomenkieliseen päiväkotiin pitäisi ajaa jo automatka, joten valitsimme läheisen yksityisen tahon, jota on kehuttu ja jossa kaikilla lapsilla ja aikuisilla on yhteinen kieli äidinkielestä riippumatta. Pidän myös siitä, että mikäli minulla on jonakin päivänä mahdollisuus jäädä lapsen kanssa kotiin, ei se vaikuta päiväkodin käyttöasteeseen. Vähän enemmänhän hankkeelle tulee hintaa kuin kunnallisessa, mutta meillä on vain yksi lapsi, joka on valinta sekin.

__________________________________________________

Viime viikolla syliini tökättiin neliviikkoinen vauva, kun äitinsä halusi käydä vessassa ja pukea taaperolleen muutakin kuin paidan. Selvisin jotenkuten, hytkytys tuli luonnostaan, lapseni ilme oli loukkaantunut. Nuuhkaisin vauvaa, tuoksuihan se vähän maidolle, muttei niin ihanalle kuin vuosia vuosia sitten kaikki vauvat. Olin helpottunut kun sain palauttaa vauvan äidilleen, minun ei tarvinnut pähkäillä mitä sille puetaan ja mikä sitä vaivaa.

On sinänsä ilahduttavaa, että siitä huolimatta, että koko muu maailma tuntuu olevan raskaana tai vasta vauvautunutta, minun ei tarvitse. Minä voin tehdä kodin ulkopuolella sitä, missä koen olevani hyvä ja olla samalla ihan kelvollinen ellei jopa hyvä äiti.