Paloja

Huomioita matkan varrelta, kun ei ole aikaa eikä oikein asiaakaan paasata pidempään.

En koskaan keksi kivaa ja mielekästä tekemistä aamuiksi ennen aamupäiväunia. Möllötetään aamuteeveetä ja mua sylettää se typerä aamulätkä-osio, jossa aikuiset miehet päästelevät otsat rypyssä kommentteja, kuten "Suomen joukkueen on nyt pelattava joukkueena" ja taputtavat toisiaan olkapäille. En voi kuvitella vastaavaa tilannetta, jossa naiset keskustelisivat kuolemanvakavina - niin mistä? Ainakin sellainen ohjelma saisi aikaan uskomattoman misogynistisen ryöpytyksen keskustelupalstoilla.
Ajoittain tunnen syyllisyyttä aamujen laiskasta merkityksettömyydestä. Toisaalta, lapseni rakastaa kello yhdeksän uutisten yhteydessä pyörivää maailman säätä. Leikit on sen ajaksi keskeytettävä ja huokailtava hartaasti (musiikille vai maapallolle, weiss ich nicht). Huomautettakoon myös, että muulloin teevee on kyllä kiinni (saman asian ajanee samoja lauluja uudelleen ja uudelleen suustaan renkuttava äiti).

Mun pitäisi ostaa uusia duunivaatteita. Vaatekoko on pienentynyt hiljattain, ei nyt radikaalisti, mutta kuitenkin hyvinkin tuntuvasti. Lörpöttävät farkut näyttää paskalta plösönkin päällä. Jotain siistiä yläosaakin pitäisi hamuta, kaapissa on luottokamoja vuodelta 2006, mikä ei sinänsä ole paha juttu, mutta kuitenkin. Kotikylän tarjonta on rajallinen ja olen liian plösö ja kiukkuinen naapurikylän hooämmään. Pitäsi haahuta verkkokauppoja, mutta aikaa ei oikein ole. Myös finanssipuoli aavistuksen heikoissa kantimissa.

Salaattirännit on mullattu ja salaatit istutettu. Yritän muistaa napata kuvan todistusaineistoksi, sillä salaattirännini on kiinnostava asia.

Lauantai-iltana vitutti. Olin palaamassa lenkiltä hurtan kanssa, kun samalta kadulta hyvin iäkäs rouva tuli naukumaan, että taalar du svenska, ja että dina hundar skäller för mycket. Sanoin rouvalle, joka on soitellut hyvien naapureideni kimppuun poliisit useampaankin otteeseen esimerkiksi siitä syystä, että heidän lapsensa leikkivät pihassaan ja mies kehtasi korjata autoaan autotallissaan, että tack tack. Maanantaina lapseni heräsi heidän sirkkeliinsä. Päästin koirat pihalle ja totesin, että haukkukaapa. Johtuuko vanhusten valitusinto siitä, että kuulolaitteet toistavat kaikki äänet saman vahvuisina, mitä ihmiskorva ei tee. Joka tapauksessa, olen tullut siihen tulokseen, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee - sitä enemmän toisten eläminen harmittaa.

Mullon nälkä. Voisin syödä oikein rasvaisen ja suolaisen karvakäsipizzan. Tiedostan kuitenkin, että siitä tulee ihan karsea olo. Linssit vaan tuntuu jotenkin vaisuilta, kun tekee mieli rasvamättöä. Meillä syödään niin vähän suolaa nykyisin, että vähänkään suuremmasta määrästä tulee kamala olo - mikä aiheuttaa myös kevätrullien henkselöinnin. Viime viikolla piti riidellä itsensä kanssa, että sai edes jotain ruoaksi mainittavaa niellyksi. Arvelen pohjattoman ruokahalun liittyvän kohta jälleen aukeaviin hanoihin, mikä on jännittävää - kaikkien näiden vuosien jälkeen mulla saattaa olla seminormaali kierto.

Sain eilen työvuorolistan. Vähän jee, aavistuksen plääh, enimmäkseen ookoo. Eikai siinä. Ilman rahoitusta ei vaan pärjää. Vähintäänkin voin käydä hakemassa itselleni kunnon näpäytyksen - olisiko ollut kuitenkin parempi lapsen kanssa kotona? No tuskin, lapsihan on kotona. Lista sai aikaan aavistuksen lannistuneen olon - kyllähän mä hyvin tiedän mihin olen menossa ja mitä tekemään.

Eilen tuiskahti sähköpostiin ihanan yllättävä ja vilpitön kiitos "hyvin, laadukkaasti, raikkaasti ja nopeasti" tehdyistä tilaustöistä. Ilahdutti. Hymyilytti. Suorastaan lämmitti.

 1. Paljonko hiekkalaatikko vetää hiekkaa ja mistä hiekka kannattaa hankkia? Kävimme eilen illalla kyllä aiotulla näpistysreissulla hiekkakuopilla, mutta vesi oli liian korkealla. Ei hiekkaa - vain mutaa.

 2. Miten tumput saa pysymään lapsen käsissä? Voiko tumput neuloa puuvillasta vai olisiko villainen parempi? Jos tekisi kainaloon saakka ulottuvan varren - pysyisikö se paremmin?

 3. Onko lapsella jokin puutostila jos se haluaa syödä vain linssejä?

 4. Voiko vuoden ikäiselle tarjoilla nokkosta vaikka leivän seassa? (Nokkosessa on hurjasti kalsiumia ja itse kasvia pihapiirissä riittää.)

 5. Miten selviän siitä, että lapseni lakkaa kuukauden kuluttua olemasta vauva ja muuttuu taaperoksi? Muuttuuko kaikki tuona päivänä, kun vauvavuosi on ohitse?

6. Saanko mä vielä joskus luettua kokonaisen kuukausiliitteen (kotona)?

Että sellasta. Menen ripustamaan pyykit ja pesemään vessan.

Kyytiä

Kovin on tullut viime aikoina lasta taas kannettua. Lumet sulivat, oho; lapsi liikkuu ja kiipeilee. Kätevää on siis vaikka ruoanlaiton tai keittiönkuurauksen ajaksi ripustaa lapsi selkään, niin se ei esmes onnistu satuttamaan itseään ja saa joskus sen ruoankin nenänsä eteen.

Kantaen on tepasteltu myös kyläilemään; olen kauhean arka lähtemään vaunujen kera liikkeelle, varsinkin kohteisiin, joissa ei voi olla ihan varma vaunujen säilönnän suhteen. Vaunut on myös yksin hankala saada kuistin portaita alas, puhumattakaan jalkoihin tunkevista koirista ja jonnekin odottamaan istutettavasta lapsesta ja kissoista ja avaimista ja hiki tulee ja pissahätä AINA. Ettätota, kantaen mä pääsen helpommalla. 

Ulkona olen enimmäkseen kantanut lasta edessä. Kaupassa Manduca on nopea ja kohtuullisen mukava. Eikä tarvitse uittaa liinanpäitä marketin parkkiksella kurassa. Aavistuksen pidemmät matkat olen kantanut pitkällä (7) liinalla - ostos, johon olen tosi tyytyväinen. Vielä pitäisi saada aikaiseksi harjoitella kunnon selkäsidonnat pitkällä liinalla - ja sen perään vielä ulkovaatteiden päälle. 

No repulla ja pitkällä liinallahan ei tunnetusti pitkälle pötkitä, oli ihan pakko saada lyhyt liina. Se saapui kotiin vapuksi. Puolet pellavaa ja on meinaan jämäkkä. Lapsi perusrepussa olen uskaltautunut jopa ulkoiluttamaan lonkkavammaisen hurtan parin korttelin ympäri ja haravoimaan. Tyytyväinen on mokoma, kyydistä näkee paremmin maisemia kuin vaunusta. Kuikuiluvarmaa sidontaa en tosin osaa tehdä. 

Lyhyellä liinalla saa aika näppärästi kiinnitettyä lapsen vaikka lonkalle mukaan touhuamaan, eteen en sillä viitsi ripustaa. Puolipellavaisella kannan tuon minilapsen varmaan kätevästi vielä eskariinkin. Pitäisi taas saada aikaiseksi opetella perusrepun lisäksi joku pätevä selkäsidonta - niitähän riittää. 

Selkään sitomisessa meillä on selkeästi hankaluutena oma jäykkyyteni ja se, että tytär on tosi lyhyt - peppupussin askartelu on ihan helevetin hankalaa. Kun kunnon pussin saa aikaiseksi, on lapsi valunut liian alas selässä ja neitiä hiissatessa ylöspäin valahtaa pussiviritelmä alkutekijöihin. Eli hyvä on syyttää lapsi paran mittaa, kun vika on vaan mussa. Olen lisäksi jokseenkin kehno kiristelemään liinaa kunnolla, aina iskee paniikki, että nyt sidonta äkkiä valmiiksi ennen kuin se ehtii kiemurrella johonkin suuntaan. Ja paniikki, että nyt liina on liian kireellä ja lapsen jaloissa ei veri kierrä (no ehkä se kiljuisi) ja onko sen sammakkoasento tarpeeksi/liian syvä. 

Repussa lapsen saa toki nopeasti ja turvallisesti selkään, mutta en kertakaikkiaan saa manducan säätöjä sopiviksi, siten että lapsen rintakehä olisi riittävän kiinni mun selässä. Aina jää falskaamaan ja asento on kurja molemmille. Esimerkiksi haravoinnista ei tullut mitään lapsen heiluessa puolelta toiselle. Ei auta vaikka iskisin vyön kiinni ihan hinkkien alle, vauva on liian matalalla. 

Tästäkin huolimatta olen tyytyväinen siihen, että puoliso osoittaa kiinnostusta repulla kantamiseen ja on miettinyt, miten kätevää on kesällä lähteä tytär repussa vaikka ongelle. 

Kaikissa opastusvideoissa vauvat on pitkiä ja äidit hanskaa homman suit sait vaan ja selostaa vielä matkan varrella, mitä ovat tekemässä. Lopputulos on täydellinen ja sitten pyörähdellään iloisina lapsen kiljuessa riemusta. "Tadaa!" Oikeesti tulee hiki ja joskus yleensä ei vaan onnistu. 

Ilahduttavaa on se, että lapsi aidosti tykkää olla kyydissä. Kun liinan kaivaa esiin on hymy leveä ja hihkumistakin havaittavissa. Joskus on mukava viettää aikaa lähekkäin ja vaikka laulella, kun lapsi aika harvoin malttaa rauhoittua, vaikka sitä selvästi kaipaisi. Ulkoilu on kätevää ja hauskaa kun on hyvää seuraa matkassa. 

Meidän eka kantoväline - trikoinen ihana caboo muuttaa lähiaikoina naapurikaupunkiin odottamaan seuraavaa kyyditettävää. Mitäpä tuota säilömään. Olen myös vihdoin asettanut itseni liinanostokieltoon, vaikka neliöliina kovasti houkuttaisi. Nykyisellä valikoimalla kannan tuon tosiaan vähintäänkin sinne eskariin (mutta mihin - suomeksi vai ruotsiksi vai kielikylvysti, ounou - enää 5 vuotta aikaa päättää).

Olen hurahteluäiti. Luonnosten syövereistä. 

Hullu

Mua vituttaa. 

Otin eilen yhteen naapurin kanssa. Nukutin vauvaa kuistilla - herra heilui kirveen kanssa kaupungin tonttipalalla hakkaamassa puuntaimia alas. Karjuin sille, että lopeta jo ja pysy siellä omalla tontillasi. Herra totesi sivistyneesti, että ole tyttö hiljaa kun et mitään ymmärrä. Hohhoijaa. Keskustelu ei ollut hedelmällinen, kyllästyin kuuntelemaan naapurin äidin/vaimon herjoja ja toivotin hyvää kesää. Aika reilusti lähti sähköpostia kaupungin viranhaltijoille puutarha- ja rakennuspuolelle. Herran väitteet olivat aika mielenkiintoisia.

Äitini tuli puolen päivän aikaan kylään ja oli järkyttynyt, sillä naapurin herra seisoi tonttien rajalla ja tuijotti täysin avoimesti kuka meidän portista sisään astelee. Onko se normaalia? Kun mun mielestä ei ole.

Minähän tässä hullun maineen saan ja sekopää toki olenkin, mutta mun mielestä ei myöskään ole normaalia, että mikäli perheestäni joku tohtii pistäytyä pihamaalla, liimautuu naapuritalon ikkunaan ainakin yksi naama. Hankkisivat saatana jonkun kanavakortin.

En jotenkin onnistunut kilahdukseni jälkeen millään rauhoittumaan. Verenpaine veteli aika härskejä lukemia. Tajusin sitten mitata kuumeen - no sitähän oli ja on. Vauvan nuha ja flunssa alkaa ilmeisesti olla ohitettuna, mutta mun olo on edelleen kökkö. Ruoka ei maistu ja tekee mieli lähinnä nukkua - kumma kuvotus päällä jatkuvasti. Ja kusettaa.

Kehnoa oloa toki sietäisi, harvoinhan meillä nykyään sairastetaan, mutta mulla ois loppu- ja alkuviikko täynnä työkeikkaa. Rahantulo lievänäkin ilahduttaa, mutta kaipaan myös sitä, että pääsen pois ensinnäkin neljän seinän sisältä - tai neljän silmän edestä. Saan olla työminä.

Työminä astuu kehiin täysipäiväisesti kuuden viikon kuluttua. Hurjaa. Sitä hupia kestänee lokakuun lopulle. Toisaalta mahtavaa, toisaalta hirvittää - kai sen kuuluukin niin mennä.

Lapsen kielen kehitys on aika hurjaa. Neiti rakastaa nykyisin kirjoja ja osaa niistä näyttää muun muassa kukkia ja tipuja (hyödyllistä toki). Vanha lingvisti on ymmällään kehityksen edessä. Siis sehän on jo niin iso, että se ymmärtää asioita. Melkein liikuttava on syöttötuolissa käsky "kädet ylös" suojavarusteita pukiessa. Kohta on synttärit. Harkitsen burleski-teemaa.



Edit. Hulluuttani todistaa lisäksi se, että kilahti taas. Istuimme puolen päivän aikaan keittiössä ruokailemassa koko perheen voimin. Ikkunan kohdalle, pensasaidan viereen pysähtyi keski-ikäinen mies terrierinsä kanssa - ja koira paskantamaan. Flexissä killotti useampi kakkapussi, mutta elettäkään ei herra tehnyt sellaisen irrottamiseksi. Koira valmis ja matka jatkui. No kuka siinä sitten avaamaan ikkunaa ja karjumaan, että voitko hei poimia nuo koiranpaskat mun tontilta. Ei voinut, mutta minä olen hullu narttu. 
Tuli sekin erittäin selväksi. 
Järjestääkö joku taho jotain "pidä turpas kiinni" -kursseja. Voisin osallistua.

Ihana piha

Pihasta suli lumi. Prosessi otti tasan kaksi päivää. Tontti näyttää hirveältä, kuten asiaan kuuluu. Pihani on kyllä naapurin kukkakauppiaan mukaan voittanut 60-luvulla kaunein piha -kilpailun, mutta eipä voita enää.

 Vuosi sitten älykäs ja sivistynyt uusi naapuri päätti ottaa ja kaataa tonttinsa rajalta kaikki näkösuojapuut. Tiedustellessani tähän syytä herra kertoi, että leppä levittää punkkeja - ihmetteli oikein jos ei tässä ole aiemmin punkkeja esiintynyt. Olin sanaton. Tonttiemme välillä on tosiaan kolmion muotoinen kaupungin omistama maapalanen, joka on kaavoitettu mun tonttiin. Se piti ostaa viime keväänä pois, mutta hintaa olikin yhtäkkiä tonni enemmän kuin oli tiedossa. No ei ostettu - naapurin herra sen sijaan katsoi parhaaksi raivata täysin metsittyneen palasen epämääräiseksi pusikoksi (että onnea vaan herralle niiden punkkien pelossa, nyt on ötököille heinikkoa).

Puunkaadosta lähtien joka vitun kerta kun meillä joku pistää nenänsä ovesta ihalle, on naapurissa herra tai rouva naama kiinni ikkunassa. Myös ajaessani pihaan kiirehditään joka ikinen kerta tarkkailemaan tilannetta.
Eli sinne meni meidän ihana, suojaisa piha, joka oli yksi syy, miksi juuri tämä talo hankittiin. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin kyttäys. Näkösuoja-aitaa on turha rakentaa - talomme on korkeammalla kuin naapurin talo, eli näkyvyys on aina maksimi kumpaankin suuntaan.


Taas olisi listaa, mitä tehdä pihalla. Viime kesänä ei ulkona tullut juuri oltua ensin mahan takia, sitten haavan ja vauvan, lopulta jatkuvasti paskan kelin - ja sen naapurin. Kaiken kukkuraksi jättimäinen omenapuu kaatui keskeltä pihaa syysmyrskyissä - se on vielä raivaamatta pois, sillä vanhusparka joutui toimittamaan näkösuojan virkaa talven (ja se näytti jouluvaloasussaan päheeltä).

Kunhan kuivuu saa aloittaa perusasioista. Koiranpaskaa on ja paljon. Sitä sitten haravoimaan. Isäntä saa hoitaa omenapuun pois - minä joudun vadelmapensaiden kimppuun (en sitten taaskaan voinut poistaa kakkosvuotisia syksyllä). Vatut pitää myös tukea uusiksi. Marjapensaita pitäisi harventaa, niilläkin on ikää.

Kulahtaneiden istutuslaatikoiden tilalle on jo suunniteltu kaksi tai kolme uutta. Myskikurpitsaa, kesäkurpitsaa, purjosipulia, viimevuotiset villirucolat todennäköisesti ehtivät siementää. Jos porkkanaa kokeilisi taas - se ei onnistu ikinä. Monivuotinen yrttimaa pitää huoltaa. Puoliso ruuvasi salaattirännit (paras idea ikinä, onneksi on pinterest) terassin seinään eilen. Pitää vielä keksiä niihin jokin sulkusysteemi, millä saa mullan pysymään kauniisti paikallaan. Sekopäänä yritän taas munakoisonkasvatusta (sain pari vuotta sitten kolme hedelmää!). Harkitsen salkopapua jos jostain löytyisi kohtuuhintaan heinäseipäitä (niistä voisi olla näkösuojaksi). Ja epämääräistä kasaa muita vihanneksia.

Eli uupuu vielä hiekkalaatikko, keinu (ajattelin ostaa HYVÄSTÄ naapurista sellaisen pois, niiden nuorimmainen taitaa olla jo ammattikoulussa) ja leikkimökki. Trampoliineja saa näköjään vaaleanpunaisina ja liukumäkihässäkkä tarvitaan tietysti myös. Lähiseudun leikkipuistot ovat täsmälleen samassa kunnossa kuin 80-luvulla - tosin lahonneempia. Taitaa olla viisainta iskeä oma piha viihdettä täyteen - hoitakoon muut nurmikenttiä. Tälläkin asialla on luonnollisesti ihan järkyttävä kiire.

Viikko

Maanantai. Viemäri meni tukkoon kätevästi kaupungin liittymäkohdan tuntumasta, mikä aiheutti sen, että kellarimme tulvi paskalillua. Pesemisessä meni imuauton vierailun jälkeen neljä tuntia.

Tiistai. Meillä kävi vieraita - kuukauden takaisesta vastavierailulla. Lyhyestä virsi kaunis - kun ei ole käytöstapoja niin ei ole tai sitten on jo niin mammouduttu, ettei sellaisia muisteta . Ilmoittamatta yli tunti myöhässä, eväsretki suoritettiin keittiössä, kattoon kiinnitettiin kiellostani huolimatta hyllyyn kätketty keinu, joka ikinen lelu kaivettiin esiin ja mun hyllyt tyhjennettiin, kun vuoden ikäinen tulee touhuamaan - ja koiraa härnättiin. Muutamia mainitakseni. Vierailu kesti yli kolme tuntia. Näistä lapseni nukkui 2,5.

Saman päivän iltana räjähti sitten pommi.

Keskiviikko. En muista mitään.

Torstai. Kävin työkeikalla. Ei itkettänyt niin paljon, mutta syletti.

Perjantai. Pussitin lenkillä koiranpaskaa ja housut halkes haaroista.

Että vitun kivaa viikonloppua odotellessa. Onneksi tuolla on huomenna joku koulutus - ja mulla sunnuntaina töitä.

Palaan välikauteen kun lakkaa kiristämästä.

Autoillen

Kaukalomallisia lapsenkuljetusvehkeitä ei ilmeisesti ole (kuten ei mitään) suunniteltu Suomen talveen. Hermo meni jo joskus joulukuussa kun piti neuvolaan ja mittarissa parikymmentä astetta pakkasta. Lapselle kerrostolkulla kampetta päälle, toppahaalari kasaa kruunaamaan ja vot! - se ei mahdu siihen perkeleen kaukaloon.

 No sulloin lapsiparan kuitenkin kaukaloonsa (jonka jo hyvin varhaisessa vaiheessa ostin paikalliselta fb-kirpparilta yhden lapsen käyttämänä huokeaan 40 euron hintaan, tarkistin toki autoliiton sivuilta onkse hyvä - no olihan se [voi saatanan lottomainos]). Tuolloin tein jo päätöksen, jotta uusi istuin on autoiluun hankittava (itseasiassa kaksi, koska asumme julkisen liikenteen ulottumattomissa ja meillä on kaksi autoa ja odotettavissaoleva päivähoitorumba alkamassa parin vuoden sisällä).

 Ostin sitten tällaasen. Aikani vertailtuani ja opiskeltuani ja pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, että palkki-istuin on ihan jees. Ainakin alle 500 €:n budjetilla. Kukapa ei haluaisi lapsensa matkustavan mahdollisimman turvallisesti ja mukavasti ja parhaasti, mutta jossain kohden hinta tulee vastaan - ja toiset autoilijat. Turvaistuinviidakossa olo oli aika lailla sama kuin maha pystyssä vaippahyllyllä - wtf?

 Kun istuin oli saapunut kotiin aloitti paikallinen supermamma kampanjansa palkki-istuimia vastaan. Ruotsissa oli tehty testi, että jos kolarin ajaa niin pahaa jälkeä tulee. Kyseinen mamma onkin mediassa esitellyt lapsiaan, jotka 5-vuotiaaksi ilmeisesti istuvat takapenkillä selkä menosuuntaan. Ei siinä mitään, selkä menosuuntaan on ilman muuta pienille turvallisin ja paras suunta. No samainen mamma kampanjoi aina ajoittain polttavista teemoista, kuten rokotusten kauheuksista ja tuoreimpana näyttää olevan taistelu kemikaaleja vastaan. Hyviä taistoja sinänsä, kyllä mullakin vähän kulmat kohoaa, kun katselee joitakin turvaratkaisuja marketin parkkiksella (ja sitä, että niille perhepaikoille pitää aina parkkeerata jos on 40+ mies ja yksin liikenteessä, vittu!).

No olen joka tapauksessa tuntenut erittäin syvää huonoa omaatuntoa siitä, että lapsella on palkki-istuin. Viime viikonloppuna se siihen joka tapauksessa istutettiin, kun piti päästä pakkasessa Biltemaan ja kaukalo on auttamatta nafti. Hyvin pelitti mielestäni. Lapsi näkee kivasti ulos, istuinta saa aavistuksen kipattua jos uni alkaa maistua ja meno oli tukevampaa kuin pelkäsin. Että ihan olen positiivisesti yllättynyt. Nyt pitäisi vielä hankkia jostain se toinen istuin.

Todistusaineisto: Unikin tuli. 

Eli ei mulla mitää asiaa ollut - kuhan jotain, että saan linkattua Pärähdyksen arvonnan. Siellon Äitikorttia jaossa.

Niinjoo, mulle just soitti puhelinmyyjä ja tyrkytti Kotivinkkiä. Kerroin, että oon tässä kotihoidontuella niin heti loppui puhelu. Jes!

Kuis turvaistuinasiat toisaalla? Onko niitä?

Hop

Vauva täytti tänään yhdeksän kuukautta. Tällä viikolla se ryhtyi reippaana myös ryömimään olkkarissa kierimisen ohella. Sen tekee selvästi mieli lähteä tutkimaan eteiseen vievää käytävää ja äidin työhuonetta, mutta kynnys on vielä liian korkea - henkisesti.

Yöt ovat levottomia. Hinkki naamaan äänieristeeksi kolmesta viiteen kertaa yössä. Illalla nukahtaminen on hulinaa. Kainalossa uni sujuisi ja sen aamuyöstä puolison päästeltyä töihin siihen jätänkin - oman nukkumiseni kustannuksella. Neidin toinen hammas ilmaantui ekan viereen alkuviikosta, lieneekö tuo yhdessä tuoreen mobilisoitumisen kanssa syynä levottomuuteen. Emmätiijä.

Vauva ei ole enää niin kovin vauva, sen rannepoimut ovat siloittuneet ja pötköjalat eivät ole enää niin pötköt. Kun suuri osa 2012 äitiytyneistä tuntuu olevan jo uutta mahassa (tai ainakin haaveissa), kävin minä asennuttamassa kierukan. Projekti alkoi tammikuun ekalla viikolla, että kivasti kunnalliselta sen kuitenkin alle puolessa vuodessa sai - hoitotakuu on tosi jees (koskeeko se edes näitä?).

 Kierukkaparka on mielestäni mainettaan parempi (kuparillinen, hormonaalisiin en uskalla koskea - 13 vuotta spärdäreillä pärjänneenä). Sen asennus teki toki kipeää, mutta tuntui lähinnä ilkeältä parin minuutin (tai alle) sukkapuikkokivulta. Katetrointi oli tähän verrattuna aivan omaa luokkaansa. Alle vartissa housut alas ja ylös.

 Uuden masuasukin kanssa elo lähti ihan leppoisasti käyntiin - pientä supistelua, huomattavasti lievempää kuin menkkojen aikaan. Niin - pari päivää. Keskiviikkoyönä hanat auki ja pari päivää on mennyt aavistuksen kalpeana. Vuolas vuoto sai aikaan jopa niin idioottimaisen ajatuksen, että soitin neuvolaan tiedustellakseni, että paljonko on liikaa. Ruotsinkielinen sijainen ei ilmeisesti ymmärtänyt kysymystäni, mutta oli iloinen ja kannustava. Onneksi vuotelu on hiipumaan päin. Varmaan se on muutenkin ollut normaalin rajoissa, mutta tottumattomana kauheisiin kaupan siteisiin ja viime aikoina vähänlaisesti vuodelleena järkytyin.

Kun toiset haaveilevat lisääntymisestä tai lisääntyvät, minä olen tehnyt lievää surutyötä myös sen suhteen, että meille tuskin enää koskaan vauvaa tulee. Raskaus oli hirveä - sairastumisriski on hirveä. En voi asettaa tytärtäni sille alttiiksi ja olen melko varma, että toista kertaa ei puolisokaan vastaavaa katselisi. Liikaa menetettävää. Aivan liikaa.

Kevät on joka vuosi yhtä aikaa ihanaa ja raastavaa.

Der Zahn

Se on saapunut. Ensimmäinen hammas on löytänyt tiensä superterävänä ja käyttökuntoisena ilmoille. Ei siis ihme, että meillä ei ole nukuttu. Paitsi viime yönä. Aaah.

Heti kun 25 lukijaa on täynnä - en arvo mitään, mutta voin julkaista kuvan revenneestä lapsen ruokintavälineestä.

A2-ilta tuli katsottua (en ihan loppuun saakka kestänyt, kun en ymmärrä sitä isitkotiinjankutusta). Mun mielestä on itsestäänselvää, että mun lapsen isä jää kesällä kotiin, varsinkin kun sain sen duunipätkän. Jos saisin toisen, pidemmän pätkän (josta tienaisin paremmin kuin mies), jäisi hän automaattisesti kotiin. Herran psyyke kestää kotonaolemista huomattavasti paremmin kuin minä.

 Olen kuitenkin sitä mieltä, että kiintiöiden ongelma (sen lisäksi, että pätkätyöläisille ne on ihan yhtä tyhjän kanssa) on myös se, että on aika paljon porukkaa, joista ei vaan ole olemaan kotona ja pyörittämään turvallista ja toimivaa arkea. Ystävällä, joka työkseen paimentaa maamme ahkerasti jo nuorella iällä lisääntyvää tulevaa työvoimaa saattaisi olla tähän sanottavaa.

Nojoo, samapa tuo. Mä tuun jankuttamaan tätä jonkun toisen laarille.

Levoton olo. Johtunee keväisestä ilmasta ja siitä etten käynyt eilen lenkillä, koska palelsi. Sen sijaan kävin ostamassa koiranruokaa tehtaanmyymälästä. Myymäriä ei ollut paikalla, huhuilin ja huhuilin ja haahuilin pitkin entistä valtavaa meijeriä, joka kolisi ja humisi ja haisi koiranruoalta. Oli aivan järkyttävän epätodellinen olo - kuin unessa. Sen kerran kun jonnekin lähtee, pääsee upottautumaan Lynchleffamaisiin tunnelmiin. Kiva.

Ajatus ei jäsenny. Siirryn kyökkiin. 13.30 we go live!

Leipä

Leipä

Kyllä, vietän päiväni napsien luurilla kuvia leipomuksista. Lapsen puurokakut ja apinaeväät muistuttavat sen verran pökäleitä, että niistä jätän kuvat julkaisematta. 

Ei mulla muuta. Käynnissä on projekti Humanistille kierukka, joka on jo aikaa sitten saanut koomisia piirteitä - samalla vaivalla olisin varmaan jo saanut sen sterilisaation. Yritän hillitä itseäni, etten liiskaisi sähköpostien liitteeksi kuvaa rautalangasta. 

Sen pituinen se. 

Valve ja leipä

Kävin eilen nopealla työkeikalla Runebergin kunniaksi järjestetyssä kulttuuritapahtumassa. Ovella törmäsin sotahistorioitsijanakin tunnetun kirjailijan houkuttelemana paikalle saapuneeseen isoisääni. Meinasin oksentaa ja silmissä sumeni. 

Minulle kerrottiin, että serkkuni (jonka kanssa olen vaihtanut muutaman sanan edellisen kerran muistaakseni 13 vuotta sitten) on saanut pojan. Tämä tietenkin tervehtimättä ja kuulumisia tiedustelematta. Olin raukka ja luikin karkuun sanomatta mitään.

Iltakeikka ja kunnon verenpaineen nousu aiheuttivat tietenkin valvomista. Tyttären ruokailtua tapojensa vastaisesti jo puoli neljän aikaan - minä otin ja valvoin aamu kuuteen. Näppäränä pyörittyäni, herätettyäni puolisoparan viiden pintaan (suuttui ja lähti töihin) kirjoitin ylös kaiken, mikä ahdisti:

• suku
• aamulla saapuva nuohooja, jonka tuleminen unohdettiin perua
• 6 kk:n euribor
• työtilanne
• parisuhde
• isä 
• lapsi
• päivähoito
• raha

Listaa tarkastellessa fiksu olo tuli viimeistään tuon euriborin kohdalla. Nukahdin onneksi hetkeksi. Töiden viimeistely jäi aamupäivälle ja koko päivä on mennyt ihme sumussa.

Eilen sain aikaiseksi kokeilla leivän leivontaa. Päivittäin olen vääntänyt kasan suolattomia sämpylöitä omasta päästä-reseptillä, jonka tulokset jännästi vaihtelevat. Löysin kellarista vihdoin isältä perityn emaloidun rautapadan ja noudatin Yksiksen ohjetta. 

Tässä se oli vielä ihan hyvä. 

Lopputuloksena hyvänmakuinen lituska. 

Reseptistä sen verran, että helppo kuin mikä, mutta kaikki ei mennyt ihan putkeen. Ihana rapsakka kuori ja makukin oikein nampski, mutta littana ko mikä. Yrittänen lähiaikoina uudelleen. Paistoaikaan saatan lisätä viidestä kymmeneen minuuttia ja harkitsen suolan ja hiivan määrän justeeraamista. En oikeasti tiedä leivontakemiasta mitään - musta vaan tuntuu siltä.


Mun isällä oli tänään syntymäpäivä. Luulin pienenä, että kaikki aikuiset juhlivat synttäreitään kahvin ja runebergintorttujen kera. 

Virkaminä

Paskaduunikeskustelu on vellonut. En ole valitettavasti jaksanut paneutua asiaan sen kummemmin - olen jäänyt siihen käsitykseen, että herrojen mielestä paskaduuneja ei ole, mutta kansa on toista mieltä. Harva paskaduuneja jaksaa/viitsii/haluaa tehdä, saati suostuu.

No mitä ne paskaduunit sitten on? Omasta näkövinkkelistä harjottamiini paskaduuneihin kuuluu muun muassa tiskaaminen ravintolan keittiössä (olin kyllä vapaaehtoistyöntekijänä EU:n rahoittamana), kusisten pisuaarien peseminen samalla peläten, että joku niitä kärkkyy jo käyttämään (oli samaa EU hommaa). Pikaruokamestoissa en ole töitä paiskinut - on kuulemma aika hanurista, kassallakin istunut vain hippikaupoissa silloin joskus nuorempana. Paskaduuni lienee noin periaatteessa sellainen, josta yhtään ei pidä.

Useamman vuoden tein tietyn alan sisällä paskaduuniksi miellettyä hommaa. Aina sai olla tappelemassa, mutta loppupeleissä hirveästi työstä tykkäsin. Ajoittain tuli kyllä tutuilta ja tuntemattomilta kommentteja, että sä taidat tykätä niistä kun vielä vaan oot siellä töissä.

Kaikkeen työntekoon liittyy toki aina duuniminä. Viime vuosina olen paiskinut töitä (joojoo, akateeminen pätkä(paska?)työläinen) paikoissa, joissa saa olla jokseenkin tarkkana sen duuniminänsä suhteen. Paikkani olen toki valinnut siten, ettei ole vielä tullut ajankohtaiseksi vetäistä jakkupukua niskaan, saati muutenkaan panostaa juuri pukeutumiseen. Kuitenkin, duuniminän on oltava asiantuntija, asiallinen, rauhallinen, kiinnostunut, innostunut, aktiivinen, osaava, aikaansaava, tehokas, miellyttävä ja mielellään myös innostava. Näin alkajaisiksi. Ja jatkuvasti on pidettävä suhteet ja välit ja oma imago ympäristön toimijoiden keskuudessa sopivan positiivisina - sen seuraavan duunipaikan toivossa.

Kun duunissa on innostunut, innostava, osaava, tehokas, kiva, hauska ja aktiivinen asiantuntija niin himassa ei aina huvitakaan olla. Ei jaksa olla. Ei pysty. Ei kiinnosta. Minä en vapaa-ajalla jaksa teeskennellä olevani kiinnostunut kenenkään minulle merkityksettömän ihmisen asioista - ystäviä ei tähän lasketa (ystävät harvemmin ovat merkityksettömiä - heidäthän valitaan). Minä en vapaa-ajalla jaksa hymytä marketissa puolitutuille, jotka urkkivat perheeni asioita tai avautuvat omistaan. Minä en vapaa-ajalla suostu pystyttämään ja ylläpitämään kulisseja kotini, elämäni tai valintojeni kiillottamiseksi. Työn ulkopuolella minä haluan valita ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä ja viime vuosina olen valinnut rajaten ulkopuolelle muun muassa liudan sukulaisia, joiden koen kohdelleen minua inhottavasti ja epäkunnioittavasti.

Olen tässä miettinyt - tekeekö virka vittumaiseksi? Pätkätöissä on oltava kiva ja hyvä, että saa sen seuraavan pätkän. Työtä tehdään käsittääkseni ihan toimeentulon takia, jos samalla saa hoitaa elämänsä sosiaalista ulottuvuutta, niin mikäs sen hienompaa. Duunissa kun ollaan yleensä aika suuri osa päivästä. Koko ajan tulee törmäiltyä - enenevässä määrin väkeen, joilla on ne vakipaikat, jotka ilmeisesti oikeuttavat paskamaiseen käytökseen ja palveluun. Olisinko vapaa-ajalla leppoisampi ja hauskempi, jos minulla olisi jokin tyhjänpäiväinen virka alla, jonka uumenista saisin leppoisasti aukoa päätäni työajalla? Tulen tuskin koskaan tietämään - onko olemassa muuta kuin vuoden välein toistuva työnhakurumba loputtomine CV hinkkauksineen ja liirumalaarumahakemuksineen, joilla täytyy erottua, muttei ärsyttää.

Vuosi sitten itkien kysyin, mitä minä olen jos en saa käydä töissä. Vastaukseksi kerrottiin, että olen kuulemma minä. Työhullulle, joka parhaimmillaan (vai pahimmillaan) teki neljää työtä viikossa vastaus oli kauhea. Nyt tiedän, että olen äiti, kun en tee töitä. Semipaska äiti, mutta äiti. Lopun elämääni olen äiti, enkä voi kuvitella mitään ihanampaa.

Neuvolakuulumisia

Ystävän pyynnöstä ja usutuksesta julkistan eilisen neuvolakuulumiset (eikö se oo äiskäplokeissa aika keskeistä?). No ihan niin kuin en olisi ennen näitä julkaissut.

Olin asennoitunut sillai kivasti, että jee - ei piikkejä (kyseessähän oli 6 kk neuvola, en ymmärrä miksi - ne 8 kk synttärit on kahden viikon kuluttua). Eli pituus - paino - pää ja pihalle. Jooei. En ole tainnut vielä kertaakaan lähteä laitoksesta pihalle yhtä hyvällä vitutuksella kuin eilen - tai sitten hormonipöhnä kultaa muistoja.

Heti oven avautuessa eukko (tää on nyt se vanha, se nuori mimmi meni kai taas hetkeksi vaihtoon - ne vissiin vuorottelee tms.) levitti punaista jumppa-alustaa lattialle ja kaakatti vauvalle: "Onpas se iso Vauva jo, kun ei olla pitkään aikaan nähty, voi lässynlässyn." Rouva ei tervehtinyt meitä, puolisolle hän ei sanonut sanaakaan.

Istuin perseelleni vauva sylissä, puolison rojahtaessa viereen. Muija istuskeli lattialla. Totesin hiljaa pienessä sairaassa aivossani, että ei liikahdeta ennen kuin ohjeistusta asiaan tulee.

"No miten on mennyt?"
"Kiitos oikein hyvin."
"No onko teillä jokin päivärytmi?"
"On."
"Niin, että päiväuniakin teille nukutaan?"
"Kyllä."
"No montako kertaa"
"Kaksi."
"No se onkin varmaan ihan sopiva vielä."
"No niin on."

"Imetätkö sä vielä?"
"Kyllä."
(No oli jo kielen päällä, etten avautunut, että mä voin vaikka soittaa tänne sitten kun lopetan imetyksen niin ei tarvitse aina erikseen asiaa varmistaa.)

"No mitenkäs teillä yöllä nukutaan?"
"Aina välillä."
"Jaa, saako Vauva vielä rintaa yöllä, kun se on jo niin iso."
"Tietenkin."
"Niin, kun sä vieläkin imetät."
"---"

"Sullahan loma loppuu pian, että aiotkos jäädä kotiin."
"Katsotaan."
"No kyllä se pitää jo osata päättää."

"No joko vauva osaa kääntyä?"
"Tietysti."
"Niin, että molempiin suuntiin?"
Tässä vaiheessa oli komennettu asentamaan lapsi lattialle, jossa muija yritti rumilla muovileluilla houkutella vasta autosta herännyttä vierastavaa lasta kääntymään ja ryömimään.
"No osaako Vauva ryömiä?"
"Ei vielä."
"No nostaako se edes peppua lattialla?"
"Toki."
"Vai niin."
"Niin, se liikkuu kierimällä."
"Uskoisiko tuota."
"---"

HUOM! Suosikkini:
"Olikos se niin, että teidän talossa on kaksi kerrosta?"
"Kyllä."
"No onko teillä portaissa portti?"
"Ei ole."
"Kyllä teidän nyt pitää herätä laittamaan koti kuntoon Vauvaa varten."
"Anteeksi?"
"Niin, nyt on korkea aika käydä koko koti läpi, että konttaamalla etsitte vaaran paikat ja korjaatte heti kaikki. Tässä on tämmöinen opas niistä vaaranpaikoista. Lapsi kehittyy niin äkkiä, että se varmasti putoaa portaista."
"No mepä perehdytään asiaan."
"Kyllä teidän täytyy nyt joo. "
(En sitten käynyt vääntämään, että meillä on rintamamiestaloille tyypillinen porraskäytävä, johon lapsella ei ole pääsyä. Ja portit on hankittu, mutta ne on laatikoissa kellarissa. Harkitsen myös palautteenantoa saarnasta - aikuisille ihmisille lässytetään kuin lapselle, että koti pitää laittaa vauvaa varten kuntoon - wtf?)

"No laitetaan vauva pöydälle, jos se siinä kääntyisi mielummin."
"No laitetaanpa."
"Uijuijuijui, kun se katsoo niin kovasti. Osaako se ottaa tavaroita käsiin?"
"Joo."
"Uijui, helmen osaa poimia, uijuijui."
"Niin."
"No joko se syö roskia lattialta?"
"Ei, se saa ruokaa syödäkseen."

"No jokos Vauva saa karkeampia soseita?"
"Vauva ei saa soseita."
"Ai, Vauva sormiruokailee."
"Niin."
"No jokos Vauva on saanut lihakunnan tuotteita?"
"On kyllä."
"No mutta miten viljat?"
"Ne oli testeissä puhtaat."
"Niin, mutta onko Vauva saanut syödä viljoja?"
"On kyllä."
"Miten se niitä sormin syö?"
"Mä leivon sille."
"Suolaista ja makeaa."
"Häh?"

Väliin pääsi sitten lässytys hampaidenhoidosta, mutta kysymyksiini fluorista ei osattu vastata. Käteen lyötiin elmexin tuubi katseltavaksi ja saimme kotiinvietäväksi keltaisen hammasharjan. Kiva, että niitä ei tarvitse itse hankkia, taisi olla vasta kolmas tuolta kotiin roudattu. Saimme mukaan myös uuden MLL:n pamfletin, jossa kuvaillaan kehitystä. Olin kysyä, että onko tässäkin puuronkeitto-ohje, mutta sain nielaistua. Olisi ollut helmiä sioille.

"No oletko antanut vielä paljon levolacia?"
"En ollenkaan, kun en saanut selvyyttä määristä."
"No voi. Miten se Vauvan massu nyt toimii?"
"Aina välillä."
"No se on kiva kuulla."

"Onpas Vauvan iho kyllä hyvässä kunnossa."
"Niin. Se on kortisonikuurilla."
(Kortissa lukee peruskommenttina, että iho siisti.)

"Täällä se käyrällä kasvaa ihan hyvin. Alkaa painokin tasaantua."
"No ollaan me kyllä huomattu, että se kasvaa, heh heh."
"Ai, ootteko?"

"Nyt sitten pidätte Vauvaa oikein paljon masullaan ja laitatte sille korkeita leluja, että se saa kurkottaa, niin lihakset kehittyy ja se pääsee liikkeelle."
"Jassoo."
"Niin. Tämä on nyt otettava tosissaan, monta kertaa päivässä laitatte sen masulleen."
Olin hiljaa ja olen itsestäni ihan helvetin ylpeä. 

Olen nyt oikeasti kahden vaiheilla, iskenkö sille ämmälle sähköpostia, että meitä loukkasi hänen saarnansa kodin turvallisuudesta. Että aikuisille ihmisille ei tarvitse puhua itsestäänselvyyksistä kuin idiooteille. Toisaalta - vielä kaksi kertaa tänä vuonna. Kai sen kärsii. Eikös sitten saa jo olla rauhassa?

Ruikutin myös kierukanasennuslähetteen. Tosin pyysin sen keskussairaalaan. On kuulemma monimutkaista ja kestää pidempään. Kerroin, että aivan sama. Rouva ei muistanut kuinka tuoreita papoja pitää olla. Mun mielestä se on duunissaan aika onneton.

Äääh, vieläkin sylettää.

Peruutus

Olen hyvin hämilläni. Sain eilen tosiaan postitse paikallisen sairaalan lastentautien polilta kutsukirjeen, jossa ilmoitettiin meille varattu aika. Kuten jo eilen kiukkujahnauksessani mainitsin, soitin kiltisti kirjeessä ilmoitettuun numeroon peruakseni meille varatun ajan turhana. Käydyn keskustelun voi repliikkeineen lukea tosta alta.

Aamulla sain puhelun. No siellä oli se sama muija ko eilen.
"Hei. Sinä halusi perua aika."
"Kyllä."
"Mutta minä varmista vielä, että sinä peru nyt se aika."
"Niin. Mä peruin sen mielestäni eilen, että mitä epäselvää tässä nyt on?"
"Kun se vaivva pitä hoita."
"Niin? Se on hoidettu."
"Mutta minun pitä laitta lääkärille selvittys."
"Anteeksi mitä?"
"Lääkkäri halua selvitys, miksi aika on pois."
"Lapsi on hoidetty yksityisellä lääkäriasemalla jo viikkoja sitten."
"Onkko?"
"On."
"No minä laitta lappu. Kun on ensimäinen aika."
"No laitapa. Eikä kukaan järjissään oleva vanhempi jää odottamaan seitsemäksi viikoksi aikaa jos lapsen iho on pahana."
"No ei. Antteksi. Meillä on vähän resurssipula."

Yritin pysytellä rauhallisena, mutta jouduin ihan vähän avautumaan. Siinä vaiheessa tädin ääni vähän pehmeni. ja taitaa olla melkoinen resurssipula kun ei asiat mene yhdellä soitolla perille. Mikä näitä oikein vaivaa?

Olen siis ilmeisetsi tehnyt jotain todellakin päin persettä, kun olen mennyt hoidattamaan lapsen yksityisellä. Vai olisiko pitänyt oikein kahteen otteeseen tutkituttaa lapsi - ja vielä ajankohtana, jolloin puoliso ei pääse mukaan tulkkaamaan (mielestäni yksi hoitohenkilökunnan tärkeimpiä ominaisuuksia on suomen kielen taito).

Eikö ne nyt saatana saa jo tuota ainoastaan rahaa imevää laitosta kiinni ja muutettua vaikka valtavaksi ja tehokkaaksi geriatrian yksiköksi. Ei saa. Se on sitä kielipolitiikkaa.

Vastuuton

Olipa harvinaisen paska viikonloppu. Olin lauantaina varsin hyvällä tuulella aamusta, suunnittelin kovasti erilaisten leipien leivontaa ja koko perheelle sopivan ruoan keittoa, imuroinkin ilman raivareita ja harkitsin josko koko perheen voimin olisi valoisaan aikaan pistäydytty ulkoiluttamassa hurtat.

"No mun on varmaan pakko sinne synttärikalaaseille."

Ja sinne paineli. Siitäkin huolimatta, että seuraksi saapui ystävä, vituttaa edelleen. Erityisesti sylettää se, ettei minulla ole taaskaan oikeutta kiukutella viideksi tunniksi kotoa sukuloimaan poistuneelle. Kiukuttelen silti kolmatta päivää. Eilen vitutti niin että juhlistin sunnuntaita oikein kunnon mykkäkoululla (ei kovin tietoisesti, mulla vaan ei ollut mitään sanottavaa).

Puolison isoäiti oli törmännyt äitiini ja kuulemma kyyneleet silmissä ruikuttanut, että kun saisi sen vauvan vielä joskus nähdä. Teki tosi hyvää verenpaineelleni. En edelleenkään ole kieltänyt puolison sukulaisilta vierailuja, ei muuta kuin välkommen, mutta minua on turha syyllistää siitä, ettei lasta kuskata joka perkeleen kissanristiäisiin. Kai sen isälläkin on joku vastuu.

Postissa saapui vihdoin kutsu paikallisen sairaalan lastenpolille. Kolmen ja puolen viikon odotuksen jälkeen (jos yhtään muistin oikein). Aika oli kolmen viikon päähän. Otin ja soitin kiltisti tarjottuun numeroon peruakseni ajan.

"Sinä halua peru aika?"
"Kyllä."
"Mutta vaivva pitä hoitta."
"Se on hoidettu jo viikkoja sitten."
"Ai onko?"
"Kyllä on. Rahalla."
"No minä otta aika pois."
"Hyvä."

Vastanneen emännän äänensävystä arvelen, että kohta ovea kolkutetaan lastensuojeluilmo handussa. Eikö noiden kuuluisi olla iloisia jos hinaa lapsensa yksityiselle? Eikö se helpota näiden työkuormaa ja jonoja tms.?

En edes laskenut suomenkielen virheitä ajanvarauskirjeen mukana tulleesta käyttäytymisohjelapusta (älä rasva lapsi jne.). Laskin ne kyllä ruotsinkielisestä pätkästä. Niitä ei ollut. Kieliryhmien eriarvoista kohtelua mielestäni on se, että on aivan sama mitä paskaa toisella kielellä kirjoitetaan - kunhan se enemmistön lappu on kunnossa.

Arvelen, että lapsenkantokäden olkapää on tulehtunut. Perkeleen kipeä. Että hyvällä päällä oon joo.

Allergia vol. 2

Vierailimme eilen jälleen naapurikaupungissa Terveystalolla. Agendalla prick-testaus, jonka sain näppärästi varattua kahden päivän varoitusajalla.

Tytär ei testaamisesta tykännyt, tuskin sattui, mutta kiukutti pötköttää masullaan äidin jalkojen päällä. Tietenkin histamiinitippa pääsi valumaan ja pitkin selkää kulkee edelleen hailakka punertava viiru. Ei liene vaarallista.

 Vastoin odotuksiani testattiin taas perusruoka-aineita (onhan ne ihan hyvä toki varmistaa). Hämmensi tosin, sillä kaikki testattiin jo verestä, mikä toisaalta lienee melko epävarma menetelmä. Yllättäen kananmuna pomppasi taas, tuloksia lukeneen ihotautilääkärin mukaan hyvin lievästi.

Lääkärirouva yllätti positiivisesti. Suhtautui lapseen mielestäni mukavammin kuin edelliskerran lastenlääkäri. Ulosanti selkeää, ohjeet perustellut eikä vanhempien älyä kyseenalaistettu. Testanneet hoitajat pahoittelivat odotteluaikaa yhtä monesti kuin odotettavia minuuttea kertyi. Puoliso oli otettu, kun hänekin kanssaan kommunikoitiin (tarjottiin palvelua myös ruotsiksi), on ressukka kuulemma tottunut siihen, ettei esmes neuvolassa edes päivää sanota. Erityisen ilahtunut olin homman loppusummasta, joka oli alle satasen, ja jonka vakuutusyhtiö kertoi korvaavansa, kun vahinkoilmonjätöstä oli kulunut kolme minuuttia.

Ohjeena syöttää lapselle ihan kaikkea. Myös kananmunaa laatikoissa ja leivonnaisissa. Mitään syytä saati järkeä ei ole lapsen eikä minun ruokavalion karsimisessa. Karsia kuulemma saa sitten jos tulee hengitysvaikeuksia ja vähän voi rajoittaa aineita, jotka aiheuttavat pahan ihonlehahduksen. Lääkärirouva kiukkusi sitä, että allergiat ovat vain lisääntyneet ruokavaliorajoitusten kautta. Mainitsi nykyisten rajoittamattomuuksien olevan kansainvälisesti käytössä oleva ohje. Kropalle on kuulemma kerrottava, että elämä on nyt tällaista, että näitä aineita tulee - alapa totutella asiaan.

Kortisoniakaan ei kuulemma tarvitse pelätä. Parempi käyttää reippaasti ja jopa taukojen aikana jos lehahdus on paha.

Mennään nyt näillä. Astman puhkeamista odotellessa.

Tohtisikohan viikonloppuna valmistaa tomaatista soosia, jota lapsikin saisi maistaa.
Vietin aamun mekkotehtaillen. Haaveilen uudesta ompelukoneesta. Tai ainakin uudemmasta, vähintään itseäni nuoremmasta. Mikä v***u on "ompelukoneen huolitteleva jousto-ommel"? Onkse suora vai siksakki?

Kantointo

Vauva kasvaa, mikä on kiva juttu. Vauva on myös päättänyt avartaa maailmaansa ihan tosissaan ja kierii ympäri taloa vakava ilme pikku kasvoillaan. Eilen se maistoi sähköjohtoa ja pari päivää sitten kalastin sen olkkariin rehatun sängyn alta. Ajoittain maltetaan vielä pötkötellä viltillä puuhailemassa, mutta arvelen, ettei kieriminen ole ainakaan vähenemään päin.

Pikkasen vajaa ysikiloinen tyyppi kainalossa KAIKEN tekeminen on osoittautunut hankalaksi. Alkuviikosta vedin lätkällisen panadolia niska&selkäjumiin ja totesin, että nyt riittää.

Käytämme edelleen kauppareissuilla aivan pistämättömäksi osoittautunutta caboo close carrieria. Se on hyvä. Tosin sen paketissa luvataan käyttömukavuutta viiteentoista kiloon saakka. Ihan en allekirjoittaisi, trikoo on aika pehmoisaa ja aika-ajoin saa olla pakettia kiristelemässä (mikä ei ole vaikeaa, vaatii yhden ranneliikkeen, mutta kuitenkin). Pahoin siis pelkään, että caboo tulee seuraavien kuukausien aikana meillä tiensä päähän. Kamalaa.

Manduca on roikkunut olkkarin seinällä olemattomalla käytöllä lumien saapumisesta lähtien (pelkään jostain syystä kuollakseni liukastumista lapsi kyydissä - kukapa ei pelkäisi; talvikantelu lienee enemmän suurkaupunkilaisia varten). Vanhasta muistista viritin lapsen eteen - toimii edelleen, tosin paneeli on tällä viikolla kokoon 68 siirtyneelle edelleen aivan paskan kokoinen. Auki liian suuri ja kiinni jotenkin väärä. Uutuutena viritin lapsen lonkalle roikkumaan, mutta en ilmeisesti osannut - toinen hihna tuntui lasta hinkkaavan ja paneelin yläreuna kääntyi kummasti.

Joka tapauksessa rohkaistuneena uskaltauduin virittämään lapsen selkään, vaikka olimme kaksin kotona. Säädöt päin persettä, lapsi liian alhaalla ja sen yläkroppa aivan liian kaukana selästäni saimme aikaiseksi leipätaikinan. Ilmeisesti kyydissä hengailu oli jännittävää - kyytiläinen istui ilmeisen vakavana, piteli äiteestä kiinni ja päristeli ajoittain.

No mullahan tietenkin sekosi tästä kaikesta pää, tartuin googleen ja tulin siihen tulokseen, että ainakin kunnon kudottu liina on saatava ja mielellään jotain muuta hauskaa - wrap tai podeagi tai mitäniitäon. Ja kun kantotuotteen valitsee tarkasti niin määhän kannan ton vielä eskariin. Selkä kiittää eikä lapsi karkaa.

Eli tosi järkevää, kun samaan aikaan pitäisi säästää jokainen mukaylimääräinen roponen. Kangastörsäilyni ovat tosin tuottaneet tulosta. Mekko ja housut valmiina (tietenkin aivan liian suurta kokoa).

Kiehu

Onpas kiehahdellut - toisaalta olen varovaisesti sitä mieltä, että tasaisuuskiintiönkin on tultava ajoittain täyteen, tylsäpurnun purkauduttava kunnon verenpaineenkohotuksella, kiukuttelulla ja vouhotuksella, jonka jälkeen voikin taas palata samaan ihanan tuttuun arkeen, johon saa jännitystä vaihtamalla esimerkiksi leipäreseptiä uuteen (tai iskemällä lempipehmokotihousut koneeseen, mikä aiheuttaa vaihtoehtohousupähkäilyä).

Perjantaina alkoi rehellisesti vituttaa, kun muskarista tuli tekstiviesti. En ole lafkasta saanut yhtään mitään muuta tiedotetta ikinä kuin yhden sähköpostiviestivastauksen kun tiedustelin miten ilmoittautua, ja laskun. Herra rahtori ei ole vastannut antamaani (rakentavaan ja pedagogiikkaa pohtivaan) palautteeseen.

"Muskari on alkanut. Seuraava kerta ensi perjantaina. T. Gunilla". (Nimi muutettu). Sain jostain syystä kunnon kierrokset aikaseksi ja aikuisesti täräytin takaisin, että me emme ole ilmoittautuneet kevätkaudelle ja syksyn perusteella ei ole tullut mieleenkään jatkaa, toivoo huma_nisti. En saanut vastausta. Saa nähdä tuleeko lasku.

Lapseni syö muuten parhaillaan vieressäni lattialla iPhoneani. Se on jännittävämpi kuin läppäri. Kestääköhän se kuinka hyvin kosteutta?

Soittelin aamupäivällä prick-testiajan. Sen sai ylihuomiselle. Kätevää. Kunnallisen lähete kolme viikkoa sitten ei ole vielä poikinut mitään. Hämmennyin myös neuvolamuijan tiedustellessa joko aika ihotautipolille on saapunut. Jäin kyllä siihen käsitykseen, että lähete on lastenpolille, mutta aivan sama. Homma hoidossa joka tapauksessa - rahalla.

Kun rahalla palveluja ostaa on minun kirjoissani aika keskeisenä palvelu. Täti, jonka kanssa aikaa varailin ja varoajoista keskustelin ei ollut mukava eikä edes yrittänyt olla. Hämmentävää mielestäni, maksan perseeni kipeäksi (auttaisikohan häde asiaan) ja saan kuunnella kettuilua ja rutinaa. Toisaalta, pohjalainen palvelukulttuuri ei ole lämpimimmästä päästä - tosin onneksi se ei ole savolaista nähnytkään.

Niinjoo, postilaatikossa oli eilen puolisolle osoitettu kirjekuori. Osasin jo kotiportilla aavistaa mitä se sisällään piti. Taas kerran kalaasikutsu veljenpenskojen synttäreille. Ja siellä on kuulemma pakko käydä (tällä kertaa neljän vuoden sitkeän yrittämisen jälkeen ei kuoresta enää löytynyt minun nimeäni), mihin pyöräytin silmiäni ja mökötin.

Joo, ihan kiva, että se mimmi (joka on muuten jälleen raskaana, nuorimmaisen yksivuotiskalaaseista kyse) jaksaa niitä kalaaseja järjestää, mutta sinne on meiltä yli tunnin matka, nyt on talvi ja meillä on vauva. Mää hengaan koko viikon kahden lapsen kanssa, viikonloppuisin olisi ihan kiva olla yhdessä - kotona. Joo, lapsella on oikeus sukulaisiinsa ja sukulaisillakin vähän häneen, mutta meillä saa tulla käymään. Silloin voin paeta esmes yläkertaan piiloon jos alkaa kunnolla vituttaa. Mä en jaksa lähteä edes neljän tunnin reissulle (alle viikon varoitusajalla; tunti sinne, tunti takaisin, ainakin pari tuntia perillä) kun juuri on saatu unet ja ruokailut suolentoimintoineen pelittämään.

Olen alkuviikon päivittänyt CV:tä ja väsännyt hakemuksia. Projektina kesäksi tienaamaan. En muistanutkaan miten kettumaista hommaa työnhaku on.

En saanut ansioluetteloon mahtumaan 6 kk täysimetystä (ainakaan perusversioon) enkä sitä, että olen erinomainen kaikesta rutisija. Täytynee tehdä vielä yksi kattavampi versio.

Yksi

Koska elämässä ei ole muuta kuin kakka ja yö:

Lapseni söi viime yönä tasan yhden (1) kerran. Se piipitti sivuvaunuun muokatussa pesässään puoli neljän aikaan, söi ison hinkillisen maitoa, kylläisenä käänsi päätään ja tuli palautetuksi paikalleen. Se tosin vaati maitoa uudemman kerran seitsemän maissa, mutta sitä ei lasketa yöksi. Lapsi myös nukkui useita tunteja ilman suusta törröttävää tuttia, mikä on vielä suurempi ihme. 

 En jaksa uskoa, että tämä tulee toistumaan lähiaikoina kovin moneen kertaan, mutta ilahdutti. Ehkäpä tytär on kerännyt voimia tälle päivälle, kun ulkona on aivan liikaa pakkasta vaunu-uniin (olkkarin nurkkaan nukutuksessa meni vaatimattomat 45 minuuttia). Sisällähän ei voi nukkua yli puolen tunnin rupeamia. Jee. Luvassa siis kipinää ja väsyä. Ja meikäläisellä on työkeikka - tietenkin - naapurikaupunkiin, josta ei niin vain hilppaista hinkin kanssa naaman eteen. Jospa kuitenkin seitsemän kuukauden ikäinen pärjäisi jopa kolme tuntia isänsä kanssa. Ne selvisivät toissapäivänä jo kahdesta tunnista. Stressaan ihan hirvittävästi autoa ja pakkasta. Mitä jos naftakone jäätyy matka varrella (tai päämäärässä, mikä on todennäköisempää ja lapsi kuolee sillä välin nälkään ja hinkit jäätyy tienposkeen)? 

Kakka on haastava asia. Viimeiset pari viikkoa reppanan massu on ollut superkovalla ja homma pahenee jatkuvasti. Hirveällä ponnistelulla saa aikaan kivikovia purukuminkokoisia nokareita. Olen harkinnut tiedustelevani neuvolasta paljonko mallasuutetta voi lapseen pumpata (kahdella teelusikallisella ei ole vaikutusta) ja paljonko levolacia on liikaa ja onko vielä jotain vaikka apteekkikamaa, millä jökin saisi taittumaan. 

Toisaalta, tunnetusti neuvolan palvelut ovat tähän asti olleet niinkin laadukkaat, että en ihan oikeasti jaksaisi kerrata, että lapsi syö hulluja määriä luumuja, se ei saaa juurikaan perunaa, porkkanaa, mustikkaa, banaania, maissia eikä vaaleita viljoja, sillä ne kovettavat mahaa ja minä en ole idiootti kuin ajoittain. Ja niin, me ollaan jo juotettu sille sitä gaaddääm mallasuutetta. Ja kyllä, se saa aterioidensa päälle vettä ja minä todellakin edelleen imetän, minkä tiedän ihmeelliseksi. 

Kas, kello on 11. Soitan silti.

Edit. 
Soitin.
"Imetätkö sä vielä?"
"Ootko antanu luumuja?"

Tuhannen taalan haaste

Sääntöjä:

1. Kiitä haasteen antajaa. 
Kiitokset Yksikselle! Tässä olikin enemmän puurrettavaa.

2. Kerro kahdeksan asiaa itsestäsi. 

No voi kiesus. Hoidin ensin nuo muut kohdat pois, alkaa lyödä tyhjää.

 - Nimen Huma_nist sain kymmenisen vuotta sitten erinomaiselta kämppäkaverilta, joka oli teekkari. Hän sai muistaakseni jotain pisteitä johonkin siitä, että oli tekemisissä humanistin kanssa. Me taidettiin olla silloin vielä raikkaita parikymppisiä. Nykyisin ollaan vain raikkaita.

 - Mulla on aivan hirveä hinku neuloa, mutten tiedä mistä aloittaisi. Tekee mieli ähertää ensi talveksi kunnollinen villahaalari lapselle oikein hyvästä langasta, mutta ketuttaa kun en löydä kivaa ohjetta.

- Mulla on raskaushousut jalassa. Edelleen.

 - Mun tekee ihan hirveästi mieli leikata hiukset. Sinänsä ihan normaali asia, mutta kun on ollut tämä sama takku päässä jo viitisentoista vuotta, niin ahdistaa. Ennen keisarileikkaustahan pätkäisin keskimäärin 30 senttiä latvasta pois, ekaa kertaa ikinä. Haastavaa tässä on se, että koko hoito on napsaistava irti, eli päähän jäisi parin sentin tynkä omalla värillä. Toisaalta, jos pätkäisyn suorittaa nyt, niin letti ehtisi ehkä hieman kasvaa siistimmäksi ennen mahdollista työelämänkoittoa. Sarjassamme 1stworldproblems.

 - Koen olevani aika yksinäinen. Ajoittain se häiritsee - ajoittain ei. Alan hiljalleen hyväksyä sen, että olen ihan itse vastuussa tilanteesta. Ihmisten ilmoille voi lähteä omastakin aloitteesta. Eikä se ole pahimmasta päästä, että 40 km:n päässä on ihmisiä.

 - Kaipaan ajoittain töihin ihan hirveästi (vaikka mulla ei oo työpaikkaa). Onneksi voi välillä keikkailla pikku pyrähdyksiä. Ehkä pohjalla on enemmänkin se, että työ on mulle se elämän sosiaalinen ulottuvuus. Tässä kun asutaan seudulla, jolla en juuri ketään tunne ja nekin, joihin olen tutustunut, ovat tulleet elämään työn kautta. Kaipaan myös sitä, että työnteko kivasti kiusaa päätä ajattelemaan ja näkemään ja pohtimaan. Kotona on ehkä vähän turha lähestyä projektiluontoisesti ongelmaa: mitä tänään vaunuihin lämmikkeeksi ja mites laitetaan kakka tulemaan? Työminän taakse on myös hyvä ajoittan mennä piiloon silloin kun on oikein epävarma olo.

 - Sain joululahjaksi äidiltäni elämäni ensimmäisen silmänympärysvoiteen. Syystä.

 - Oon lapsen saamisen jälkeen läiminyt naamaani meikkiä tasan kerran. Sekin siksi, ettei mua luultaisi ihmisten ilmoilla lestadiolaiseksi (mistä nyt ei muutenkaan liene pelkoa, mutta oli taas sellanen päivä).

3. Vastaa haastajan kahdeksaan kysymykseen. 

1. Minkä elokuvan haluat nähdä yhä uudelleen ja uudelleen?
 - Tietenkin Saksikäsi Edward. Rakastan hyviä aikuisten satuja (joissa ei kuitenkaan saa olla menninkäisiä tai mitälie höpöttejä) ja hyvää yhteiskuntakritiikkiä/-satiiria. Ja siinon se JD.

2. Mitä haluat tehdä jäätyäsi eläkkeelle? Aiotko jäädä eläkkeelle?
 - Arvelen, että pääsen eläkkeelle noin 40 vuoden kuluttua kypsässä about 70- iässä - aikaisintaan. Joo, pätkätöistä eläkekertymä on surkea ja eläkeikää nostetaan koko ajan. Plääh. Yhdessä täydennyskoulutuksessa eläkkeelle siirtymässä ollut kollega totesi: "No älä ainakaan joka aamu peilin edessä ittelles hoe, että enää 35 vuotta jäljellä".
Aion jäädä eläkkeelle, toivottavasti voin vielä tuolloin jotain puuhata. Puuhiin en ota toistaiseksi kantaa.

3. Mikä susta tulee isona?
 - Ei aavistustakaan. Periaatteessa taskussa on pari ammattia, mutta täydellinen suunnanmuutos kiehtoo. Mä voisin olla ihan hyvä rakennusinsinööri (onko niille edes töitä?). Tällä hetkellä ja näillä unilla ei juuri hotsita opiskella, eikä siihen ole taloudellisesti mahdollisuuttakaan ja vaikka olisi niin en ainakaan inssiä lukisi.
 Jos musta ihan oikeasti tulisi vaikka isona kelvollinen kasvattaja, jolla on vähän nykyistä leppoisammat hermot.

4. Haasteellisin kohtaamasi tilanne? Miten ratkaisit sen?
 - Onhan näitä ollut niin työ- kuin yksityiselämässä, mutta aikaa rajaamalla päädyin - ylläri - keisarileikkaukseen. Ratkaisin sen ulvomalla ja huutoitkemällä kunnes puoliso päästettiin saliin, jonka jälkeen yritin murtaa hänen kätensä puristamalla. Syntymän jälkeen sain rauhottavia omasta pyynnöstäni ompelun ajaksi. Ehkä olisin voinut toimia rakentavammin, mutta pelotti.

5. Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?
 - Kysyjä varmaankin hakee tässä jotain ihan muuta, mutta en osaa olla olematta kyyninen paska.
Kun henkilö kuolee kotiin, kutsutaan paikalle poliisi, joka toteaa tilanteen. Tämän jälkeen paikalle saapuu paettiauto, joka yleensä kuuluu paikalliselle hautausurakoitsijalle. Ambulansseissa ei ruumiita mielellään kuljeteta, sillä ne pitää pestä ja desinfioida, mikäli kyyditettävä ei ole elossa.
Pakukyydillä päästään useimmiten paikalliselle ruumishuoneelle ja siellä kylmiöön. Jos kuolema on sattunut kotioloissa, Suomen lain mukaan on tehtävä kuolinsyyselvitys, mikä tapahtuu useimmiten yliopistollisessa sairaalassa oikeuslääketieteen osastolla (mulla saattaa olla termit päin persettä, että sori). Matka taittuu taas pakettiautossa, valtion kustannuksella. Ruumiinavauksessa ei mene yleensä montaa päivää ja sen jälkeen vainaja palautetaan kotinurkilleen hautausluvan kanssa.
Kun lupa on saatu ja omaiset surun keskellä luvanneet pulittaa hautaustoimistoon useita tuhansia euroja, siirretään vainaja sairaalan/tk:n kylmiöosastolla arkkuun, jossa hänet siirretään seurakunnan kappelin kylmiöön, josta hautajaispäivänä siirrytään ensin muisteltavaksi ja mahdollisesti siunattavaksi ja sitten haudattavaksi tai vaihtoehtoisesti tuhkattavaksi (mikä edellyttää vielä ainakin yhtä pakukyytiä).

Erittäin luterilaisen kasvatuksen saaneena tulisi kai ottaa kantaa taivaaseen tai helvettiin (tosin opin körttiriparilla, että kaikki pääsevät taivaaseen, mikä on ehkä kaunein sanoma ikinä). Taivaiden ja helvettien sijaan toivon, että kuoleman jälkeen on rauha.

6. Missä tykkäät ajatella?
 - Työhuoneessa tai koiran kanssa lenkillä. Ennen ajattelin metsässä, mutten ole sellaiseen päässyt pitkään aikaan

7. Kissa vai koira? Molemmat? Ei kumpikaan? Miksi?
 - Molemmat löytyy, mutta mieluusti luopuisin kissoista, koska en luota niihin pätkääkään ja niillä on aina ihan omat juttunsa ja jotenkin ärsyttäviä ovat. Koiratkin ärsyttää, mutta ne ulkoiluttaa mua ja rakastaa rutiineja, eli jotenkin kuuluvat pakettiin. Lisäksi koirat pitävät uskontojenkauppaajat loitolla.

8. Kirja tai kirjat, joita luet just nyt?
 - Mua hävettää, mutta en lue mitään. Eilen luin kyllä ääneen Kot sanoo kanaa ja selasin Suomen lasten laulukirjaa. Ja keittokirjaa. Ennen luin aina ja paljon - nyt ei pysty. Kesällä jäi kesken Little B:n tarina, josta tykkäsin ihan hirveästi. En vaan jaksanut. Pystynyt. Ja napsin stressiä siitä etten jaksanut. Plääh.

4. Keksi kahdeksan uutta kysymystä. 

1. Missä ja miten haluaisit asua?
2. Kuka on vaikuttanut eniten maailmankuvaasi? Miten?
3. Millaista autoa ajat?
4. Minne matkuistaisit jos lähtö olisi kahden tunnin kuluttua ja kohde vapaasti valittavissa? Miksi?
5. Mikä on tyhmintä, mitä teit vuoden 2012 aikana?
6. Mikä on parasta mässyä?
7. Mitä vetäisit eilen lounaaksi?
8. Minkä toivoisit olevan elämässäsi toisin?


5. Haasta kahdeksan bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa. 
Totajoo. Tylsyys, Paukkuliini, Mirgga ja ulkosuomalainen Petra.
Neljä on joskus enemmän kuin kahdeksan.

Postia

Löysin eilen koiralenkin päätteeksi postilaatikon kautta kiekaistuani lootasta kirjeen (ja puolison nimellä jaetun ruotsinkielisen muksu-puuromainoksen). Neuvolamuija oli lähettänyt pyytämäni testitulokset paperiversiona. Ihan kuten pitikin. 

 Nippuun oli kuitenkin printattu tämä. Siis ihan oikeasti - aikuiselle ihmiselle pyytämättä oli mamma päättänyt oikein printata ohjeet siitä, miten kananmunaa ruokavaliossa vältetään. Joo, ajatus oli varmasti oikein kiva ja hyvä ja vaaleanpunaisia halinalleja jne. Ja mun asenneongelma ja angstit etc. No kiskaisin sitten kananmunan nenän kautta aivoon ja lähetin vähän palautetta. 

Kiitin rouvaa kauniisti hänen lähettämistään vastauksista, mutta ihmettelin, miksi hän on pyytämättä päättänyt tunkea mukaan ohjeistuksiaan. Kerroin, että me poistamme keskeisiä ruoka-aineita lapsen ruokavaliosta vasta keskusteltuamme (erikois-)lääkärin kanssa. 

No mikä tässä nyt niin kovasti ärsyttää? No vituttaa tietenkin lapsen kuiva ja punaisena loistava naama. Vituttaa, että en ole osannut sitä hoitaa ja hoivata ja ruokkia siten, että iho olisi terve ja kiva ja hyvinvoiva. Ja vituttaa, se että olen käyttänyt melkoisen tuntimäärän lukeakseni suunnilleen kaiken perustiedon aiheesta - muijan neuvo ruoka-aineen täydestä välttämisestä toimii nimenomaan yleisiä ohjeita vastaan. Erityisesti, kun lapsi ei ole aineeseen edes sitä käpälissään möyhittyään ja naamaansa hinkattuaan sen kummemmin reagoinut. 

Ennemmin olen sitä mieltä, että meikäläisen on syytä (joo, on muutenkin) karsia pois sokerit ja muut höttöhiilarit, keinotekoiset makeutusaineet sun muut myrkyt. Maitokin on aika kiikun kaakun. Mutta tässä kelauksessa olen vielä vaiheessa ja pahasti. 

Lapsen maha on edelleen jökissä. Valvottiin hauskasti koko yö.